Ensimmäinen adventti

Myy soitteli minulle vielä eilen illalla ja kyseli, lähtisinkö hänen & koirien (2 x nahkacollie) kanssa metsään käppäilemään sunnuntaina. Mikä jottei! Johan tässä on lenkillä käyminen pyörinytkin mielessä, mutta kelit vaan eivät ole oikein sattuneet kohdalleen. Ja sitä paitsi metsätiellä on kuitenkin kivempi taapertaa kuin kahlata loskaisia jalkakäytäviä lähiössä. Sovimme siis, että menen Myylle puolilta päivin, ja lähdemme siitä matkaan, sinne samaiseen metsään, joka oli mitä mainioin suppilovahveroapaja aiemmin syksyllä.

Tänään tosiaan oli kosteahko keli, ja kun ajelin Myylle päin kaupungin toiselle laidalle, huomasin että sitä loskaa oli jonnin verran kävelyteillä. Ei nyt järkyttävästi, mutta oli kuitenkin. Ja taivaalta ripsi räntää hiljalleen.

Metsän laidalle päästyämme totesimme, että se loska tosiaan on näemmä vaivana vain kaupunkioloissa, ei metsätiellä... Eikä tuo pienoinen räntäsadekaan juuri haitannut, sen verran terää teki vetää keuhkojen täydeltä raitista ilmaa. Siinä kävellessä sitten ruodimme kaikenlaisia asioita; koiria, kissoja ja hiukan myös taannoista eroani. Mieli ja ruumis saivat kipeästi kaipaamaansa tuulettautumista siis! :)

Paluumatkalla sattui sitten jotain odottamatonta. Myylle ei ollut enää montaakaa kilometriä matkaa, ja ajelimme kaikessa rauhassa erään sillan alta, kun yhtäkkiä farmariauton takalasiin pasahti jotain. Joko sillalta tipahti lumikokkare tai sitten joku heitti jotain tarkoituksellisesti. Jälkimmäinen vaihtoehtokaan ei ole täysin poissuljettu, sillä Etelä-Saimaan tekstaripalstalla kyllä kirjoiteltiin viime talvena siitä, että lapsoset pienoiset viskovat silloilta mm. lumipaakkuja ja jopa jäätä alla ajavien autojen päälle... Todella latvalahoa touhua!! Grrrr... No, me emme ehtineet peileistä nähdä tilannetta, joten kaikki on nyt vain arvailujen varassa. Mutta kieltämättä outoa sinänsä, että tuo pasahdus kuului juuri, kun Myyn auto tuli sillan alta.

Alkuun näytti siltä, että lasiin tosiaan oli osunut kimpale märkää lunta ja että lumi oli levinnyt vesivanoiksi pitkin takalasia, kun kurkimme peilien kautta takalasia. Pysähdyimme lähimmälle bussipysäkille tarkistamaan kuitenkin tilanteen, sillä Myyn koirat olivat farmariauton takatilassa, ja jos lasi tosiaan oli pasahtanut rikki asti, pitäisi koirat saada turvallisesti pois autosta & takapenkille. Ja totta tosiaan, lasi oli murtunut kauttaaltaan tuhansille pikkumurtumille, jotka antoivat periksi, kun Myy yritti varovasti avata farkun takaluukkua!

Koirat olivat säikähtäneet jo pasahdusta kamalasti, mutta vielä enemmän ne säikähtivät, kun lasi takalasi mureni pikkusirpaleiksi - pääosin kylläkin auton ulkopuolelle, mutta väkisin osa siruista tippui myös takatilaan. Saimme kuitenkin koirat vahingoittumattomina ulos takatilasta ja päästimme ne takapenkille. Mutta ennen kuin minä kerkesin pelkääjän paikalle takaisin istumaan, oli Neiti E ehtinyt jo rynnätä takapenkiltä pelkääjän paikalle ja tärisi aivan kauttaaltaan. No, minä sovitin pienen takalistoni penkille, ja olin juuri saanut turvavyön miten-kuten kiinni, kun toinenkin koirista, Iso Mees, tuli myöskin syliini istumaan ja tärisemään! Ja kerrottakoon, että nämä koiruudet eivät ole sieltä pienimmästä päästä, vaan painavat n. 20 - 30 kg... Keräsimme melko kiitettävästi kummastuneita katseita körötellessämme Myylle, mutta pakko, mikä pakko, kun Neiti E:tä ja Isoa Meestä ei saanut muutoin rauhoittumaan.

Myytä ei niinkään harmittanut lasin hajoaminen taloudellisena menetyksenä, vaan lähinnä koirien hyvinvointi, sillä me kaikki olimme niin kovin säikähtäneet äkillistä pasahdusta. Lisäksi Myy pelkäsi, että koirat olisivat saaneet käpäliinsä siruja, mutta tarkistettuaan kotona tilanteen, Myy totesi huolensa turhaksi.

Ensimmäinen adventti sai siis hiukan kummallisia ja odottamattomia käänteitä. Myy pyysi minut jäämään heille vielä syömään, ensimmäisenä adventtina kun on tapana jo maistaa jouluruokia... Joten Myyn mies oli edellisenä iltana paistanut kinkun, jonka kanssa söimme laatikoita. Kinkku oli jumalaisen hyvää!!! Jälkkäriksi joimme kahvit, ja sitten Myyn mies viritteli kyntteliköt ikkunoille.

Minä olen yleensä ennen ensimmäistä adventtia ostanut keskikokoisen marmorikynttilän, jota sitten pikkuhiljalleen polttelen ennen joulua. Vaan tänä vuonna on tyytyminen ainoastaan sähkökynttelikköön, sillä harva se ilta on Kodissani käynnissä kissaravit, ja minun on vaikea löytää Kodistani "elävälle" kynttilälle turvallista paikkaa, jossa kynttilä ei olisi törmäyskurssilla kissojen kanssa. Mutta eiköhän sillä sähkökynttelikölläkin saa riittävästi tunnelmaa aikaiseksi! Vielä kun muistaisin, minkä kaapin perukoille survaisin sen kynttelikön... :)

No, loppuilta vierähtääkin sitten jälleen tölön ääressä, sillä tänään tulee BB-finaali. Mutta jottei ilta sentään ihan passiiviseksi tölön tuijottamiseksi mene, taidanpa kaivaa peräti jomman kumman UFOistani (UnFinished Objects) esiin ja kilisytellä puikkoja ahkeraan samalla!

Oma koti kullan kallis...

Ihanan leppoisa viikonloppu - ei mitään ohjelmaa!! Olen ollut "tiukasti" kotosalla ja tehnyt juuri sitä, mitä sattuu huvittamaan tai ollut sitten tekemättä, jos ei ole huvittanut...

Kyllä vaan, minä olen koti-ihmisiä, oma Koti on minulle maailman paras paikka! Tiedän, että on olemassa niitäkin ihmisiä, joilla on täysin erilainen asenne... asuntoonsa, johon ei liity sen suuremmin ihastusta kuin vihastustakaan - on vain kämppä, jossa voi käydä nukkumassa, suihkussa ja syömässä. No, kukin taaplaa tavallaan, minä olen kuitenkin aina pyrkinyt rakentamaan vaatimattomimmasta luukustakin omannäköiseni Kodin, jonne pääsen rauhoittumaan ja jossa viihdyn, myös yksin. Sangen surulliselta tuntuu ajatus, ettei ihminen viihtyisi omassa kodissaan...

Tätä ei nyt sitten pidä käsittää väärin, että olisin jollain tapaa erakkoihminen. Ehei! Tykkään kyllä käydä ulkonakin ja viihdyn porukoissa, mutta väliin sielu ja ruumis kaipaavat raukeaa olla-öllöttelyä vaan. Ja totisesti muutamat viimeiset viikot ovatkin olleet enempi tai vähempi täynnä normaalista poikkeavaa ohjelmaa, työ- & virkistysmatkoineen ja pikkujouluineen.

Siksi huruttelinkin väsyneenä, mutta onnellisena eilen töistä Kotiin. Väsymyksestä huolimatta olin silti sen verran reipas töiden jälkeen, että pistin töpinäksi: imuroin koko Kodin läpikotaisin ja pesaisin lattiat, viikkailin pyykkejä vaatehuoneeseen ja järjestelin muutoinkin paikkoja.

Ja sitten sohvaperunoiduin loppuillaksi, sillä YLE Teemalta tuli eräs suosikkileffoistani, Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind). Leffassa Clementine Kruzynski (Kate Winslet) eroaa poikaystävästään Joel Barishista (Jim Carrey) ja poistaa Joelin mielestään. Kuullessaan tästä Joel haluaa saman järjestelmän avulla poistaa Clemintinen ja kaikki häneen liittyvät muistot mielestään... Sen enempää leffasta ei oikein voi sanoakaan paljastamatta liikaa, paitsi että tämä on Carreyn ns. vakavampi rooli, jossa ei juurikaan nähdä hänelle tyypillistä naamanvääntelyä. Outo, mutta hyvä leffa ja varsin ajatuksia herättävä; välillä naurattaa ja välillä taas kyyneleet eivät ole kovin kaukana!

No, tänään on ollut vieläkin letkeämpi päivä kuin eilen. Katti-karvajalat yrittivät kyllä herätellä minua jo taas klo 7 aikoihin, mutta käänsin tuolloin tyynen rauhassa kylkeä ja nukuin vielä pari tuntia, ennen kuin kömmin ruokkimaan peijoonit ja keittämään aamun ensimmäiset höyryävät kupilliset kahvia itselleni :)

Täytyy sanoa, että Pirpana on tosiaan jo tässä ajassa vaikuttanut Neiti Söpön toimintaan. Nimittäin Neiti on ollut jokseenkin huono syömään märkäruokaa, ei Neiti nirso ole ruuan suhteen (siis että vain tietyn merkkinen ruoka kelpaisi), mutta nappulat ovat mieluisampaa apetta - niitä menisi kahmalokaupalla. Tässä on tapahtunut Pirpanan tultua selvä muutos. Aamuisin annan molemmille omiin kuppeihinsa annokset märkäruokaa, ja molemmat syövät kuppinsa tyhjiksi hyvällä ruokahalulla - myös Neiti Söpö.

Ruokailuissa on kuitenkin vielä oltava tarkkana, sillä Pirpana syö penturuokaa ja Neiti Söpö puolestaan aikuisten kissojen ruokaa. Ja tottahan toki kaverin ruokakupin sisältö kiinnostaa enemmän kuin oma! Joten vähän väliä saan olla toppuuttelemassa jompaa kumpaa kattia, että josko kuitenkin sieltä omasta kupista syötäisiin ne omat ruuat.

Käsittääkseni se nyt ei vallan vaarallista ole, jos aikuinen kissa syö penturuokaa, mutta se sisältää enemmän rasvaa, proteiineja & energiaa, ja mitään noista Neiti Söpö ei totisesti tarvitse, on likka sen verran muhkeissa muodoissa jo nyt! Ja Pirpana puolestaan niitä tarvitsee, joten aikuisten kissojen ruoka on hiukan liian "laimeaa" pikkuherralle. Joten siksi pidän huolta, etteivät kissat kovin suuressa määrin vierailisi toistensa kupeilla.

Mies soitteli tänään, ja kertoili remonttinsa etenemisestä. No, olihan hänellä muutakin asiaa: kyseli, huolisinko Sambakoneen hoitooni Tapaninpäivän jälkeisestä lauantaista Uuteen Vuoteen. Hmmm... Sinne astihan minä en tietenkään ole vielä mitään suunnitelmia tehnyt, semminkin kun minulla on viimeisistä joulunalus-päivistä lähtien loppuvuoteen asti lomaa. Mies kertoi olevansa menossa kaverinsa mökille, ja tämä kaveri sattuu olemaan allerginen koirille, joten Sambakonetta ei voi ottaa mukaan. Sanoin, että eiköhän se järjesty, täytyy vaan sitten lähempänä sopia Sambakoneen tuominen ja noutaminen. Joten loppuvuodesta on sitten tiedossa todella eläimellistä menoa, kun kaksiossani vilistää kissojen lisäksi myös koira... ;)

Tulkoon silmitön talvi, jäätyköön maa...

Huh. Melkoinen myräkkä on ollut käynnissä jotakuinkin koko päivän. Ei ole juolahtanut pieneen mieleenikään pistää nokkaani ulos, vaikka kieltämättä pikkulenkki tekisikin terää. Onhan se kiva, että kauan kaivattu lumi viimein satoi ja jopa jossain määrin jäi maahan, mutta joku tolkku tuossa lumen tulossakin pitäisi olla, kiitos! Se voisi tulla vähän kerrallaan, romanttisia isoja hiutaleita ripsien ja ilman navakkaa puhuria... :)

Se täytyy kyllä sanoa, että kun nuo ensimmäiset lumet tulivat ja jäivät maahan, odotin laajempaa uutisointia siitä, kuinka talvi taas kerran yllätti autoilijat. Tietysti aina vähän rytisee, mutta nyt vaikuttaa siltä, että kerrankin talvikumit on saatu ajoissa alle... ja ajotapaa sorvattua kelin mukaan. Mutta tämänkertaisen epistolan tarkoitus ei ollut yksinomaa paasata autolla ajamisesta talvella tai sen paremmin lumimyrskystäkään...

Minun viikkoni on sujunut vauhdikkaissa merkeissä, tulihan Pirpana taloon, ja nuori herra on pitänyt huolen siitä, etten pääse kovin joutilaaksi. :) Neiti Söpö leppyi yllättävän nopeasti, vielä tiistai-iltana murahteli ja sähähteli satunnaisesti Pirpanalle, vaikka selvästi Neitiä itseään kiinnosti tehdä tuttavuutta pikkumiehen kanssa, mutta hiukan kuitenkin vielä Neitiä pelotti/jännitti.

Keskiviikko-aamuna kattimukset jo puskivat toisiaan, kun laitoin heille aamiaisruokia kuppeihin (mitä ihmettä oli yön aikana tapahtunut?!), ja yrittipä Neiti Söpö pestäkin hiukan Pirpanaa! Niinpä uskalsin jättää kisuliinit vapaasti keskenään työpäiväni ajaksi - ainoastaan olohuone oli kattimuksilta suljettua aluetta Miehen painavasta pyynnöstä, hän kun pelkäsi sohvansa ja kajareidensa puolesta (joita ei ole vielä voinut viedä asuntoonsa remontin vuoksi), että Pirpana raapii ne piloille. No, täytyy sanoa, että minun valvovan silmäni alla kumpikaan kissoista ei ole ollut kiinnostunut raapimaan sen paremmin Miehen sohvaa kuin kallisarvoisia kajareitakaan, vaan oikea kohde eli kiipeilytolpan narulla päällystetyt tolpat ovat saaneet osakseen ankaraa kynsintää.

Perjantaina vietimme työporukan kanssa Pikkujouluja. Minulla oli iltavuoro, ja olin sopinut Mrs. Willow-B:n kanssa, että tulen linja-autolla heille, toiselle puolelle kaupunkia, ja menen hänen kyydillään töihin, sillä hänelläkin oli iltavuoro. Näin minun ei tarvinnut jättää työmaan parkkipaikalle Wanhaa Rouwaa palelemaan yön yli eikä järjestellä kyytiä työpaikalle hakemaan autoa jossain vaiheessa lauantaita. Ja Mrs. Willow-B lähti Pikkujouluihin autolla, joten pääsin kivuttomasti juhlapaikallekin hänen kyydillään, kuten muutama muukin kollega.

Mutta palatakseni siihen linja-autolla matkaamiseen. Minulla kävi hyvä tsägä: rahastuslaite oli mennyt epäkuntoon, siihen ei saanut virtoja ollenkaan. Joten kuski sanoi, ettei tarvitse maksaa... Ja julkisilla kulkeminenko muka on tyyristä?! ;) No, totta puhuen meillä 6 km:n matkan pääsee normaalisti "edulliseen" 2,90 euron hintaan, kyyti Mrs. Willow-B:lle olisi maksanut sievoisesti enemmän, en ole aivan varma, mutta epäilisin kuitenkin, että likemmäs 5 euroa (muistelen kerran menneeni Myylle linja-autolla, ja tuolloin kyyti maksoi 5,20 euroa ja sinne on 13 km matkaa)...

Pikkujoulut sujuivat varsin mallikkaasti. Työpaikalle tilatut kampaaja-opiskelijat saivat todella näyttävän lookin minulle: pitkät hiukseni käherrettiin kiharoille ja laitettiin pinneillä kiinni, ei kuitenkaan oikealle nutturalle, vaan hiukset olivat osin valtoimenaan. Niinpä työvuoron päätteeksi minun täytyi enää vain hiukan meikata ja pujahtaa juhlatamineisiini, niin olimme lähtövalmiit.

Juhlapaikalla muu väki oli hienotunteisesti odottanut meidän iltavuorolaisten saapumista, ja tervetuliaispuheet ym. pidettiin vasta, kun mekin olimme päässeet paikoillemme. Tervetuliaisiksi oli kuumaa glögiä ja päivällismenu oli jouluinen, eli tarjolla oli kinkkua, rosollia, laatikoita ym. perinteisiä jouluruokia ja jälkiruuaksi puolukkamoussea sekä kahvia. Pääsin pariin otteeseen pyörähtämään tanssilattiallakin, ihan "perinteisten" tanssien merkeissä.

Täytyy sanoa, että yllätyin todella uusista korkkareistani, joissa oli yllättäin kuminen pohja (en huomannut sitä ostaessa, vasta kotona): niillä pystyi vallan mainiosti tanssimaan, ne luistivat riittävästi, mutta eivät liikaa! Kengät toimivat muutoinkin hiukan odotusteni vastaisesti: vaikka ne olivat hullukorkeat, ne eivät lainkaan ahdistaneet jalkoja päkiän kohdalta (tosin olinkin sujauttanut Compeedin Style SOS -geelityynyt kenkiin) eivätkä nilkatkaan ihmeemmin rasittuneet. Toisaalta taas, olinhan koko viikon "ajanut sisään" noita uusia kenkiäni, jotta välttyisin esim. rakkuloilta...

Tarkoitukseni ei ollut tanssia aamuun asti, mutta kummasti kollegat saivat minut ylipuhuttua lähtemään juhlapaikalta jatkoille kaupunkiin. Ja niin minä sitten löysin itseni Wiltsusta tanssimassa alati kasvavan kollegoiden joukon kanssa... ja pikkutunneille asti! Toisaalta ei kaduta yhtään, että tuli hipattua pidemmän kaavan kautta, sillä olen käynyt niin harvoin ulkona, että sen kerran kun sitä lähtee, niin täytyy ottaa ilo irti koko rahan edestä...! Ja Pikkujouluthan ovat vain kerran vuodessa! :)

Loppuviikonloppu onkin sitten sujunut raukeissa merkeissä. Eilinen päivä tuli lähinnä lepäiltyä tölön äärellä, katselin boxille tallennettuja ohjelmia pois, ja tänään olen hiukan siivoillut. Lenkille tosiaan tekisi hiukan mieli, jos ulkona olisi yhtään leppoisampi keli! Vaan myräkän vuoksi on tyytyminen siihen, että pakkaan tavarani huomiseksi, sillä lähden yhden päivän koulutukseen Helsinkiin. Ja loppuillaksi kääriydyn muhkeaan vilttiin sohvan nurkkaan, villasukat jalassa luonnollisesti!! :)

Sydämenvaltaaja

Noniin. Taannoin kirjoittelin päivän hyvistä töistä enkä tuolloin suostunut sen tarkemmin valottamaan salaisuuden verhoa kuin että "kevennän kollegan taakkaa ja vaikutan samalla Neiti Söpön elämän laatuun". Nyt on aika raottaa tuota verhoa, itse asiassa avata se kokonaan.

Minun ja Neiti Söpön elämään astui tänään uusi tulokas, Pirpana. Kollegani asuu "maaseudulla" ja heidän perheensä kissa teki syyskuun alulla yllättäin pennut. Ja tietenkin pennuille täytyi löytää parhaat mahdolliset kodit. Minun piti nukkua muutaman yön yli ja haudutella asiaa, ennen kuin lupauduin tarjoamaan kodin yhdelle pienelle Pirpanalle. Näin siis kevensin kollegani taakkaa hyvien kotien etsinnässä.

Miehen ja Sambakoneen poistuttua elämästämme, Neiti Söpö on selvästi ollut kaveria vajaa... Siitäkin huolimatta, että toisinaan Neiti Söpö ja Sambakone näyttivät vain sietävän toisiaan, sillä aina eivät ihan kissojen ja koirien sanattomat viestit kohdanneet. Tosin, enhän voi mennä takuuseen, kuinka kylki-kyljessä kotona nukuttiin meidän poissaollessamme tai kuinka reihakasta, eläimellistä elämää ;) Neiti Söpö vietti Sambakoneen kera työpäiviemme mittaan. Niinpä Neiti Söpön yksinäisyyskin edesauttoi minua myöntymään uuden kissakaverin kannalle, arvelin... siis tiesin sen parantavan Neiti Söpön elämän laatua loppupelissä.

Tänään viimein koitti sitten se päivä, jolloin lähdin töiden jälkeen Pirpanaa noutamaan. Hieman minua jännitti, kuinka ikävissään Pirpana laulaa lähtiessään ensi kertaa matkaan pois sisarustensa ja emonsa luota. Vaan huoleni oli turha, sillä Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan ajan.

Kotiintulo sen sijaan ei sujunut aivan niin iloisesti kuin olin toivonut. Neiti Söpö tuli kyllä eteiseen vastaan, mutta heittäytyi heti varaukselliseksi, kun näki minut kuljetusboxin kanssa. Laskin boxin maahan ja annoin luukun olla vielä kiinni. Neiti Söpö nuuhki kummissaan ilmaa ja alkoi ottaa epävarmoja askelia kohti koppaa, päästeli matalaa kurkkumurinaa mennessään. Murahtelustaan huolimatta Neiti ei kuitenkaan ollut hyökkäämässä laatikon kimppuun, vaan pikemminkin tuntui aristelevan boxissa olevaa Pirpanaa.

Päätin antaa tilanteen rauhoittua ja houkuttelin Neidin syömään. Ja tokihan ruoka maittoi, kun aamiastarjoilustakin oli jo kulunut se tavanomainen, työpäivän mittainen aika! ;) Kun Neiti Söpö keskittyi päivälliseensä, tarjoilin kahdessa pikkukipossa Pirpanalle hiukan ruokaa ja vettä boxiin, mutta annoin oven olla vielä vain rakosillaan, että kakara saisi rauhassa syötyä. Ja kylläpä ruoka maittoi Pirpanallekin!

Päivällisensä päätteeksi Neiti Söpö vetäytyi murjottamaan kiipeilytolpassa olevaan pesään. Ravasin eteisen ja keittiön väliä silittämässä vuoroin Neiti Söpöä, vuoroin Pirpanaa... Näin kissat tottuvat pikkuhiljaa toistensa tuoksuun (vinkki taisi olla Helena Telkänrannan kirjassa Matka kissan mieleen). Kumpikaan ei sähissyt, murissut tai käyttäytynyt uhkaavasti, kun tulin silittämään toisen kissan hajut käsissäni. Hienoa!

Siirsin Pirpanan boxeineen makuuhuoneen puolelle, sillä olin päättänyt, että Pirpana saa aloittaa tutustumisen uuteen kotiinsa sieltä. Laitoin varmuuden vuoksi sängyn päälle muovisuojan, jos sattuu vahinko, vaikka Pirpana onkin jo oppinut sisäsiistiksi. Vein yöpöydälle kipolliset ruokaa ja vettä, sekä huoneen nurkkaan hiekkalaatikon. Ja sitten odotin, odotin ja odotin, että Pirpana uskaltautuu boxista ulos. En siis istunut koko ajan sängyllä vieressä vahtimassa, vaan jatkoin omia touhujani kaikessa rauhassa. Välillä kävin antamassa extra-paijauksia Neiti Söpölle, sillä jossakin kissakirjassa neuvottiin antamaan enemmän huomiota vanhalle kissalle, joka saattaa tuntea itsensä hylätyksi, kun talouteen tulee uusi tulokas. Harvemmin kuulemma uusi tulokas mitään traumoja saa siitä, että jää hiukan vähemmälle huomiolle.

Eniten minua huoletti hiekkalaatikko, kelpaako Pirpanalle paakkuuntuva mikrohiekka, sillä synnyinkodissaan kissojen laatikoissa oli kuivikkeena pellettejä. Ne sitovat hajut melkoisen hyvin, jopa paremmin kuin jotkut paakkuuntuvat hiekat, mutta niiden varjopuolena on joka paikkaan kantautuva sahanpuru, jollaiseksi pelletti purkautuu saadessaan kosteutta. Joillakin foorumeilla on esitetty myös sitä, että jotkut kissojen virtsavaivat tai ongelmallinen pissaaminen vääriin paikkoihin saattaa johtua pelleteistä. Mutta huoleni hiekkalaatikon kelpaamisesta oli jokseenkin turha, sillä jossain vaiheessa olinkin kuulevinani hiekan kaapimista ja kun kävin tarkistamassa asian jonkin ajan päästä, niin Pirpana oli pyöräyttänyt nätisti pienet pisut ja pienet kakat laatikkoon! Jess!! :)

Pirpana saa nyt alkuun siis olla makuuhuoneessa, suljetun oven takana, varsinkin työpäivieni ajan tai muulloin, kun kissat eivät ole valvovan silmäni alla. Kattimukset pääsevät rauhassa tutustumaan toisiinsa vain minun läsnäollessani, jotta vältytään ikäviltä yhteenotoilta. Uskon myös vakaasti, että Neiti Söpö tästä vielä leppyy, muutamien päivien, viikon tai parin mittaan, ja oivaltaa kissakaverin ihanuuden. Siihen asti edetään pienin askelin ja pikkuhiljaa...

5 omituisinta tapaani -haaste

Kiitos, Ziriliini, jälleen kerran haasteesta!

Tässä minun omituisimmat tapani, jotka eivät ole paremmuuden tahi omituisuuden mukaan listattu. Minulla on valtava valikoima outoja tapoja, nämä ovat vain viisi ensiksi mieleen tullutta. :)

1. Pussikahvi. Minun on aivan pakko saada kupillinen pussikahvia = Nescafén Cafe au Chocolatea työpaikalla työvuoron ensimmäisten minuuttien aikana. Paino sanoilla työpaikalla ja Cafe au Chocolate. Ei suodatinkahvia. Ei myöskään normaalia pikakahvia (siis murukahvia). Ei varsinkaan kotona, vaan nimenomaan työpaikalla. Okei, hätätilassa myös mökillä ja/tai retkeillessä, sillä alkeellisemmissa olosuhteissa pussikahvi on nopeampi valmistaa kuin perinteinen pannukahvi. Ja vie sitä paitsi vähemmän tilaa esim. rinkassa kuin tavan kahvi.

2. Viikatut muovipussit. Kun olen saanut kotona ostokseni tyhjennettyä muovipussista, taitan pussin pituussuunnassa kahtia ja sen jälkeen taittelen sen muutaman sentin levyisin taitoksin littanaksi "pötkyläksi". Näin ne vievät huomattavasti vähemmän tilaa, ja viikatun "pötkylän" pituudesta voin saada jo hiukan osviittaa, kuinka suuresta pussista on kyse.

3. Vaatteet värin mukaan. Viikkaan vaatteeni tai ripustan ne henkareihin värin mukaan. Jos viikattavat vaatteet ovat tummia, ne tulevat pinon alimmaiseksi, ja vaaleat vaatteet puolestaan päällimmäiseksi. Ja henkariin laittaessani kaapin sivuseinää vasten tulee tumma vaate, ja vasta sen jälkeen vaaleammat.

4. Astiat koon mukaan. Jos tiskaan käsin tiskit (kaikkeahan ei voi työntää tiskariin), laitan astiat kuivumaan kuivauskaappiin koon mukaan: isot lautaset lähtevät aivan seinän vierestä (kaikki samankokoiset isot peräkkäin), sitten tulevat syvät lautaset, sitten leipälautaset ja viimeiseksi kahvikupin aluslautaset. Lasit laitan ritilälle niin, että samaa sarjaa olevat ladotaan ritilälle yhteen nurkkaan, isoimmat tietenkin ensin. Sitten tulevat toiset hiukan pienemmät jne. jne. Tätä järjestelyä käytän myös tiskarin lataamisessa.

Tällä konstilla saan tilan maksimoitua, esim. sievän ja siistin lautasrivin päälle on vielä helpompi laittaa jotain kuivumaan. Ja tokihan on kätevämpää laittaa vaikka jälkiruokakippoja kuivumaan lasien päälle, jos ne lasit ovat samankorkuiset, eikä kippo siis jää länälleen.

5. Kultakurkku auton ratissa. Laulan ajaessani autoa yksin. Laulan niitä biisejä, mitä radiossa soi. En aina, mutta hyvin usein, ja erityisesti jos tilanne vaatii tiukkaa keskittymistä tai minua jännittää ajaa (esim. liukkaalla tai auton kyntäessä kaameassa sohjossa, kun ei tiedä, mihin suuntaan auto lähtee liirtämään vai lähteekö). Paino sanoilla autossa ja yksin. Ei muualla kuin autossa, ei edes suihkussa. Ei julkisesti, ei edes silloin, jos kyydissä on hyviä ystäviä. Lauluääneni on nimittäin sitä tasoa, että jos laulan, pikkulinnut tippuu puusta (a.k.a outoja lintukuolemia tapahtuu), sillä olen lähestulkoon absoluuttisen nuottikorvaton yksilö. Joten lahjakkaammat hoitakoot laulamisen!

Heitän haasteen edelleen Tuulenpesälle!

Flamingon saldo

Huh, tulin noin puolisen tuntia sitten kotiin viikonlopun virkistysreissulta, Vantaan Flamingosta. Ihan ensimmäiseksi elvytin jokseenkin rasittuneet jalkani, pesin ja kuivasin varpaat huolella, ja sujautin puhtaisiin jalkoihin villasukat. Ah, tätä onnea ja autuutta, kun viimein pääsin tassuttelemaan tasajaloin ilman korkokantakenkiä!! Purin trollikan tavaroista ja mätin matkagarderoobini pesukoneeseen, ja nyt pesukone on jo laulaunut hyvän tovin.

Täytyy kyllä sanoa, että tämän päivän perusteella näytti siltä, että reissu ei suinkaan virkistänyt, vaan päinvastoin, sikäli väsyneitä reissareita koko seurueemme oli! Varmastikin eilisellä ankaralla shoppailulla Jumbossa ja vielä ankarammalla hippaamisella Flamingo Clubilla oli osuutensa asiaan... :)

Lauantaina lähdimme puoli yhdeksän aikoihin junalla kohti Tikkurilaa, jonne saavuimme jotakuinkin yhdentoista maissa. Nappasimme asemalta tilataksin, johon koko 7 hengen seurueemme mahtui mainiosti, ja hurautimme Flamingoon. Minun ja Myyn huone ei ollut vielä tuolloin valmiina luovutettaviksi, mutta seurueemme herrojen huoneet yllättäin olivatkin, joten jätimme matkapakaasit herrojen haltuun, menimme Amarilloon nauttimaan varhaisen lounaan ja sen jälkeen kipitimme Jumboon shoppailemaan.

Minun oli tarkoitus silmäillä kauppoja sillä silmällä, että sattuisin löytämään jotain joululahjaideoita sekä mahdollisesti näpsäkät pikkujouluvaatteet, ovathan kinkerit jo ensi viikolla! Täytyy sanoa, että ihmeellisen aikavaa palvelua monessa liikkeessä oli! Minä ja Myy aloimme jo hiukan tuskastua toimintaan, kun niinkin yksinkertainen ja mitätön asia kuten rannekorun paketoiminen lahjapakettiin alkoi kestää reippaan varttitunnin kultasepän liikkeessä... Grrr... No, eihän meillä varsinaisesti kiire ollut, mutta silti. Joissakin paikoissa palvelu oli jopa töykeähköä, en sitten tiedä, olemmeko Myyn kanssa jotenkin vaativampia asiakkaita vai onko se "maan tapa" pääkaupunkiseudulla.

Parin tunnin jälkeen hipsimme takaisin Flamingon puolelle lepuuttamaan Sir Einoon jalkaparkojamme, jotka jo alkoivat hiukan kiljahdella hoosiannaa, kun meistä kumpikaan ei normaalisti käytä korkkareita... siis töissä tai muutoin noin pitkään ja yhtäjaksoisesti kuin lauantaina. Niinpä kun siemailimme siideriä Sir Einossa, päätimme että sitten kun jatkamme shoppailua kotvan kuluttua, marsimme apteekkiin ostamaan geelityynyt, jotka laitetaan kenkiin päkiöiden kohdalle keventämään askelta. Aivan lyömätön keksintö, suosittelen ehdottomasti muillekin korkkaristeille!!

Ennen kuin jatkoimme takaisin Jumboon, kävimme kyselemässä myös huoneitamme, jotka olivat kuin olivatkin valmiit. Parin tunnin taukomme aikana tilanne oli muuttunut Jumbossa täysin, sillä kuulemamme mukaan siellä oli juuri lauantaina Joulun avajaiset... ja väkeäkin sitten sen mukaisesti! Huh-huh...

Keskityimme poikkeamaan sellaisiin liikkeisiin, joita ei kotipaikkakunnaltamme löydy, kuten Biancoon, Zaraan ja Vilaan. Toki kävimme vilkaisemassa myös kotikonnuilta tuttuja ketjujakin, mm. Vero Modaa ja Lindexiä, sillä isommissa kaupungeissa tuppaa olemaan hiukan veikeämpi valikoima kuin kotona.

Stockman Beautystä löysin viimein Kanebon 38 astetta eye linerin, jota olen jo tovin etsinyt (jossain vaiheessa se oli loppunut koti-Emotionistamme).


Vilasta löysin viimein sopivan mekon pikkujouluihin, Myyn suosiollisella avustuksella, eikä se ollut edes kallis (55 e)!! Mekkoa oli myös sinisenä, maitokahvinvärisenä ja punaisena, mutta tämä musta-valkoinen oli mielestäni paras.

Menin hiukan epävarmana sovituskoppiin, sillä epäilin vahvasti, kuinka tämän tyyppinen mekko istuisi minulle rinnan kohdalta (se tuntuu olevan ongelmallisin alue minulle, jos pitää tuollaista tyköistuvaa löytää). Huoleni oli kuitenkin turha, sillä mekko istui kuin valettu!! Mekkoa voi käyttää olkaimettomanakin, se istui sikäli napakasti, ettei tarvitse miettiä, pysyykö miehusta paikoillaan pelkän tahdonvoiman avulla ;) Mutta mukaan tulivat myös olkaimet, jotka voi tarvittaessa mekkoon kiinnittää. Toki helma pituus edellyyttää erityisen korkeita korkoja, joten minun oli siis alettava metsästää sopivia kenkiä! :)


Vilasta löytyi myös tämä musta toppi (30 e), joka on kuvassa mallia olkaimeton, mutta tähänkin tuli irto-olkaimet mukana. Tämäkin toppi istui kuin hanska käteen, ei valunut rinnukselta eikä saanut lantion seutuani näyttämään tuplasti leveämmältä, vaikka helma hiukan leveneekin. Rinnan alla on musta satiinikaistale, ja nuo nyt edessä roikkuvat sifonkinauhat voi solmia eteen, taakse tai sivulle rusetille. Tätä toppia oli myös beigenä (joka oli toinen vaihtoehtoni) ja voimakkaan violetin värisenä. Beige olisi toki mennyt eräiden vaaleiden "liituraita"-kuvioisten juhlahousujeni kanssa, mutta sittenkin musta tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta.


Shoppailupäivämme alkoi olla jo loppupuolellaan, ja olimme taivaltaneet varmasti jo kilometritolkut normaalia korkeammissa koroissa Jumbon käytäviä, joten ajankohta ei ollut lainkaan sopiva kenkien sovittamiseen. Niinpä vaikka löysin über-ihanat korkkarit Biancosta, en ollut aivan varma pitäisikö minun ostaa kengät numeroa 37 (ne tuntuivat hiukan piukoilta) vai numeroa 38 (ne tuntuivat taas väljemmiltä, ehkä liiankin). Niinpä sanoin palaavani asiaan sunnuntaina tuoreemmilla jaloilla, jotka eivät olisi niin rasittuneet ja turvoksissa. Sunnuntaina kävin sitten lunastamassa nämä kiiltopintaiset korkkarit, mielestäni varsin siedettävään 59 e:n hintaan. :)

Aika sujahti shoppaillessa ihan huomaamattamme, ja lopulta meille tulikin jo hiukan kiiru pyrähtää huoneeseemme suihkuun ja laittautumaan iltaa varten. Tarkoitus oli käydä syömässä jossakin Flamingon ravintoloista, eikä lähteä merta edemmäs kalaan. Ikäväksemme respan neiti tiesi kertoa, että ravintolat ovat melkoisen buukattuja, kun koko hotelli on aivan täysi näin pikkujoulusesongin alettua. Mutta sanoi, että Amarillossa kyllä on varattu joitakin pöytiä erityisesti hotelliasukkaille, joten ruokailu tuskin muodostuisi ongelmaksi.

Päädyimme siis Amarilloon syömään, joka totta tosiaan oli täpö-täynnä. Pitkän odottelun jälkeen saimme pöydän, ja ruuatkin tilattua, mutta kyllä siinä odotellessa alkoi olla yhden jos toisenkin matkalaisen kärsivällisyys koetuksella. Osaltaan varmaan vaikutti sekin, että olimme edellisen kerran syöneet silloin klo 11-12 aikoihin.

Flamingo Clubiin oli ehtinyt jo hyvissä ajoin ennen ovien aukeamista kehkeytyä varsin näyttävän näköinen jono. Eikä jono suinkaan näyttänyt olevan lyhenemään päin. Tosin se veti oikein sujuvasti, joten kovin kauan ei kestänyt, kun pääsimme viimein yläkertaan ja pulittamaan kassalle 10 e:n sisäänpääsymaksun (melko kallista mielestäni).

Päivän sana ravintolapuolella tuntuu olevan monipuolisuus. Flamingo Clubissakin oli useita eri puolia, löytyi mm. vanhempia, mutta myös uudehkoja hittejä soittava ravintolan osa, teknopuoli, karaokebaari... Kiertelimme ja kaartelimme paikan läpikotaisin ja kävimme tanssahtelemassa. Ihan aamuun asti ei kukaan meistä jaksanut bilettää, mutta venyihän se ilta joka tapauksessa reilusti puolen yön toiselle puolelle.

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut reissu ja ihan tervetullutta vaihtelua välillä nähdä jotain muitakin maisemia kuin vain näitä kotikontuja! Kylpyläpalveluja emme Flamingossa valitettavasti ehtineet katsastaa... Myyn kanssa pohdimme paluumatkalla, että se olisi kenties edellyttänyt kahden yön reissua, jolloin perjantaina olisi voinut käydä rentoutumassa vesipuistossa ja lauantaina keskittyä sitten shoppailuun & bailaamiseen. No, seuraavalla kerralla sitten! Tai voihan ne pelkät kylpyläpalvelutkin käydä testaamassa, kun muu on jo nähty...

Neiti Söpö ei tälläkään kertaa loukkaantunut sydänjuuriaan myöten, vaikka lähdin reissuun. Ihme juttu sinänsä, sillä olin sopinut jälleen Miehen kanssa, että hän käy tsekkaamassa Neidin voinnin jossain vaiheessa lauantaita, mutta Miespä ei ollutkaan ehtinyt (?!) remonttikiireidensä vuoksi käydä Neiti Söpön luona ollenkaan!! Grrrr... Olinhan minä varmistellut Neiti Söpön hyvinvointia sikäli, että olin laittanut ajastettavan ruokabaarin lisäksi myös toisen kupin raksuja likalle, ison kulhon juomavettä ja varahiekkalaatikonkin WC:hen. Silti minua sieppasi, ettei Mieheltä liiennyt kahdesta päivästä reilua puolta tuntia - tuntia Neiti Söpölle, hän kuitenkin lupasi käydä...! On kai aika keksiä toiset konstit, mikäli joskus vielä joudun reissaamaan jonnekin enkä voi ottaa Neitiä mukaan...

Mutta nyt iltapesulle & -palalle ynnä hetki rentoutumista tölön äärellä ennen maata menoa, että jaksaa aloittaa uuden työviikon reippaana ja virkistäytyneenä! ;)

Uusi pää & Flamingo calling

Se on sitten työviikko kunniakkaasti takana päin! Aika rauhaisa viikko noin asiakasvirtojen suhteen, ainakin nämä loppuviikon kaksi päivää, jotka olin työpaikalla.

Tänään aamusta minulla oli aika kampaajalle, sillä ehdottomasti minun oli saatava jokin apu alati kasvavaan valkohiuksisuuteeni. Ajanvaraus HS-salonkiin onnistui kätevästi netistä (onnistuu 24/7), mikä käsittääkseni on ainutlaatuista palvelua ainakin meidän paikkakunnallamme, sillä en ole ainakaan ystäviltä / tuttavilta / kylänmiehiltä kuullut toisesta frisööri-salongista, jonne ajan voisi varata muutoin kuin soittamalla tai käymällä paikan päällä. Viisaammat oikaiskoot, mikäli tietoni eivät ole ajantasalla! :)

Olin jo hiukan hahmotellut ajatusta, kuinka pääni korjattaisiin edustuskelpoisempaan kuntoon. Pohjaväri voisi toki olla tummahko kuten ennenkin, mieluusti sittenkin ruskea kastanjan / mahongin / kuparin sävyissä, mutta ei ehkä mikään leiskuva porkkananväri kuitenkaan (vielä). Kyseisten sävyjen ainoa varjopuoli on se, että ne harmaat / valkoiset karvat erottuvat entistä selkeämmin muun kasvuston joukosta. Joten päällispuoli voisi sitten olla raidoitettu jollain vaaleammalla sävyllä.

Ja tähän visiooni kampaajanikin yhtyi. Hän sanoi, ettei päällimmäisten hiusten värjääminen vaaleaksi laajemmalti onnistuisi ilman värinpoisto-operaatiota, ja se taas kuulosti minun korviini hiukka liian rankalta käsittelyltä hiuksille (ja hintavakin sellainen epäilemättä olisi). Joten silmäilin värikarttoja ja annoin kampaajalleni suuntaa, kuinka tumma tai kuinka punertava sävy voisikaan olla.

Hän päätyi tekemään cocktailin, johon tuli puolet mahonkia ja puolet kuparia. Lisäksi päälle laitettiin vaaleita raitoja, ei mitään säännöllisiä raitoja jakauksen molemmin puolin, vaan niitä vaaleita "palkkeja" roiskaistiin sinne-tänne erilevyisinä. Kuulostaa aika hurjalta, mutta lopputulos on todella hyvä! Ja tietenkin otsatukka sekä huonot latvat siistittiin samalla kertaa, vielä en ollut valmis radikaaliin mallin vaihtoon, pitkästä lyhyeksi, vaikka sitä olenkin hautonut jo jonkin aikaa...En valitettavasti ainakaan vielä saa laitetuksi kuvaa uudesta tukastani, katsotaan josko saisin sitä jossain myöhemmässä vaiheessa esiteltyä.

Töissä herätin joltisenkin ihmetystä ja kummastusta, kun ilmeistyinkin uusine väreineni ja tukka valtoimenaan (ilman kireää virkanutturaa) työmaalle. Hyvä etteivät uudeksi työntekijäksi luulleet! Eräskin miespuoleinen kollega luuli minun käyneen hiusten pidennyksessä (kuten yksi neiti taannoin kävi), eikä meinannut niin millään ottaa uskoakseen, että hiusten pidennystä en ole nähnytkään, vaan kaikki tuo noin puoli metriä tukkaa (jos mitataan ihan päänahasta latvaan saakka) on tosiaankin luojan luomaa ja ihan ikiomaa... :)

Rauhaisan iltavuoron jälkeen piti hurutella kotiin ja aloittaa ETYK-kassin = En Tule Yöksi Kotiin -kassin ;) pakkaaminen taas. Tosin tällä kertaa tehtävä oli huomattavasti helpompi kuin viimeksi, sillä ensinnäkin tarvitsen yhden yön reissuun Flamingoon huomattavasti pienemmän vaate- ja tarvikearsenaalin mukaani. Ja toisekseen, olin jo ehtinyt alustavasti suunnitella matkagarderoobini valmiiksi - siis lähinnä huomista iltaa silmällä pitäen. Itse matkavaatteet junaan huomiseksi/sunnuntaiksi saavat luvan olla hiukan arkisempaa linjaa kuin tuo iltavarustus.



Kuvassa ei valitettavasti taida olla värit ihan kohdallaan (ainakin laukun väri on liian oranssi, kun pitäisi olla viininpunainen), mutta en jaksanut alkaa niitä tähän hätään ronklata sen syvällisemmin. Toppi on H&M:n viininpunainen pikkutoppi, jossa on aavistuksen pussimaiset pikkuruiset hihat. Hihat ovat kiinni vain hihansuista muutamalla tikillä ja olalta rinnuksen kautta toiselle olalle ja selkäpuolelle kulkee nauha, joka hiukan rypyttää kaula-aukkoa, ja hihaan jää siis eräänlainen halkio (ei näy kuvassa).

Mustat housut ovat jälleen muutaman vuoden takainen löytö Pietarista (nyt alkaa jo pahasti vaikuttaa siltä, että se on Himoshoppaajan luvattu maa), erittäin edulliseen hintaan. Vyötäröllä kulkee "lakerimainen", kaksirivinen koriste, joten topin helman voi pitää yhtä hyvin housun kauluksen sisä- tai ulkopuolella, riippuen tietenkin siitä, haluaako tuon vyötärökoristeen näkyvän. Mainittakoon vielä sen verran, että housut ovat jotain taikakangasta, sillä ne eivät rypisty juuri lainkaan ja sietävät matkustamista (laukussa siis) ja istumista käsittämättömän hyvin.

Laukkuun ihastuin jossakin Seppälän alennusmyynnissä, ja se oli aivan pakko ostaa. Tuollaiset kainalokassit ovat mielestäni erinomaisen käteviä iltalaukkuja. Sinne mahtuu juurikin kaikki tarpeellinen, ja kassi on ikään kuin suojassa/turvassa kainalossa.


Kaulakoru on myöskin Seppälän alennusmyynnistä, en edes muista, milloin olen sen hommannut. Minulla on kaulakäätyyn sopiva ranneketjukin...

Ja tietenkin pisteenä iin päällä: punaiset korkokengät, joita esittelinkin jo kenkäpostaushaasteessa...

Kenkäpostaushaaste

Kiitos, Ziriliini, haasteesta! Tässä tulee sekalaista selitystä minun kenkäfriikkiydestäni... :)

1. Milloin opit kävelemään korkokengillä?
Miten niin opin? Eivätkö kaikki naiset osaa synnynnäisesti kävellä korkokengillä?! ;) Hmm... tarkkaa ikää on mahdotonta sanoa, ensimmäisen kerran kävelin korkokengillä ala-asteella, 5. tai 6. luokan kevätjuhlassa, mutta en kait sentään täysin oppinut korkkarijuoksija ihan vielä tuolloin ollut... Eiköhän se taito ole harjaantunut tuossa yläasteen mittaan, lukiossa viimeistään.

2. Milloin sait/ostit ensimmäiset korkokenkäsi?
Kuten yllämainitsin, ensimmäiset korkokenkäni sain 5. tai 6. luokan kevätjuhliin. Kengät olivat valkoiset, sandaalityyppiset (nilkan ympärillä ohut remmi, joka kiinnitettiin sirolla soljella, ja päkiän kohdalla sitten hiukan leveämpi kaistale nahkaa), kiilakorkoiset. Korkoa ei varmasti ollut muutamaa senttiä enempää, mutta tokihan siinäkin oli jo riittävästi haastetta tuon ikäiselle neitokaiselle!

3. Mitkä ovat suosikkikenkäsi tällä hetkellä?


Oih, minä "vihaan" näitä suosikki-/inhokkilistauksia...! Ne ovat vaaka-ihmiselle liki mission impossible, aiheuttavat lähes maailmantappiin jatkuvan toisaalta-toisaalta -väännön... ;) Niinpä diplomaattisena vaakana minun täytyykin antaa tähän kaksi vastausta, etten tule tehneeksi suurta vääryyttä mitään kenkäpariani kohtaan ;) Siispä: punaiset nahkakorkkarit, joissa on musta korko ja ulko-/talvikäyttöiset mustat nilkkurit.

Punaiset korkkarit siksi, että ne ovat likimain uniikit, ainakin Suomen maassa, sillä olen ostanut ne muutamia vuosia sitten Pietarista naurettavan edullisesti (jtn 10 e:n luokkaa), eikä kyseessä ollut edes mikään tarjous tai kampanja. Ja vielä tähän päivään mennessä ei vastaani ole astellut yhtäkään kenkäparia, joka edes etäisesti muistuttaisi tätä!



Mustat nilkkurit siksi, että ne ovat todella, todella, todella mukavat jalassa. Niissä on myös kunnollinen pohja (ei hohkaa kylmä) sekä kunnon karvavuori. Joskin täytyy sanoa, että tuo karvavuori ei enää taida olla niin kovin tarpeellinen näissä Suomen kurjissa talviolosuhteissa. Kyllä, nilkkuritkin olen ostanut muutamia vuosia sitten Pietarista. Ja kyllä vaan, nekin olivat naurettavan edulliset (jtn 10 - 15 e:n luokkaa), ovat kuitenkin italialaiset... Näiden kenkien laatikossa tuli myös mukana vaihtokantalaput, mikä on jo suuri plussa!!

Pietarissa on toki valikoimaa hinnan ja mallien suhteen äärettömyyksiin asti, mutta minulla on käynyt hemmetin hyvä tsägä, kun olen onnistunut moisesta metropolista löytämään kahdella eri reissulla kaksi noinkin edukasta kenkäkauppaa! :)

4. Entä mistä kengistä unelmoit?
Unelmoin korkokengistä, jotka istuvat jalkaan kuin nenä päähän -> ovat siis niin mukavat ja hyvät, että niillä voisi pinkaista vaikka maratonin tai tanssia aamuun asti... kengistä, jotka ovat yhtä aikaa persoonalliset ja monikäyttöiset (käyvät mahdollisimman moneen asuun/tilanteeseen).

5. Jos saisit mahdollisuuden toteuttaa ja valmistuttaa ihan minkälaiset kengät vain, millaiset ne olisivat?
Kengissä olisi ripaus luksusta, mutta ne eivät silti olisi yliampuvat (ei siis glitteriä, strasseja tms tolkuttomasti). Ne todennäköisesti olisivat nahkaa, ehkä hiukan rock-henkiset... eivät avokärkiset tai sandaalityyppiset, vaan umpinaiset. Väri voisi olla "antiikkipatinoitu pronssi" tms, ei siis mikään liian räikeä kullan/hopean hohto. Ja tietenkin täyttäisivät nuo 4.-kohdassa mainitut kriteerit!

6. Ottaisitko kengät itsellesi, jolloin ne olisivat uniikit, vai tekisitkö niistä markkinoille hitin, jolloin saisit faneja ja suosiota?
Hmm... jälleen hankala kysymys vaaka-ihmiselle. Toisaalta haluan suosia yksilöllisiä ja uniikkeja ratkaisuja, enkä mielelläni valitse sellaisia kenkiä (tai asujakaan), joita tusinaan menee 13 ;) Varmasti uniikkikenkäni saisivat suosiota ja ihailevia/kateellisia katseita osakseen, vaikka en valjastaisikaan niitä markkinavoimien kynsiin.

Toisaalta taas kiehtovalta ajatukselta tuntuvat myös hittikengät... Mutta niiden hohto puolestaan himmenisi melko rivakasti, mikäli kenkien kuningasidean valjastaisi ihan tosissaan markkinavoimien myllerrykseen ja massatuotantoon. Sittenhän niitä harva enää haluaisi, kun malli olisi kaikkien saatavilla, joten fanitkin kaikkoaisivat ja suosio laskisi - ainakin jossain määrin!

Heitän haasteen edelleen Tuulenpesälle!

Tankki tyhjä

Huh-huh... Viikko on ollut jokseenkin rankka, sillä se alkoi matkustamisella. Lähdin 3 päiväksi Helsinkiin kurssille 3 kollegani kanssa. Maanantai-aamuna piti siis nousta ylös ennen heräämistä, sillä meidän oli lähdettävä matkaan viimeistään klo 7, jotta ehtisimme ajoissa ensimmäiselle luennolle - joka, luojalle kiitos, oli määrätty alkavaksi vasta kello 10...

Nämä opintopäivät olivat sangen mielenkiintoiset. Kollegoilleni, jotka ovat olleet tällä alalla järkiään pitempään kuin minä, eivät nämä opintopäivät juurikaan antaneet uutta informaatiota. Toisin kuin minulle, olenhan ollut tässä työpaikassa vasta vajaat 2 vuotta, enkä ennen sitä millään muotoa tämän ammattialan tehtävien kanssa tekemisissä (ja näiden opintopäivien aihe oli meidän ammattimme ehkä erikoisin osa-alue)...

No, ehkä näille kokeneemmillekin konkareille tuli pikkiriikkisen uutta haastetta vanhaan aiheeseen, sillä pääosa opintopäivien luennoista olikin englanniksi!! Olihan se tavallaan luonnollistakin, sillä osallistujia oli myös mm. naapurimaista (ei kuitenkaan Venäjältä), USA:sta ja Virosta. Yllättävän nopeasti nuppi ja korva tottuivat lontoonmurteeseen; mitä nyt alku hiukan takkuili, kun mietin, kirjoitanko muistiinpanojani suomeksi vaiko englanniksi... Suomen kielen käyttö olisi ollut perusteltua siksi, että ehkä-kenties ne kollegat, jotka eivät täysin kaikkea ymmärtäneet, olisivat saaneet tietonsa paikattua muistiinpanojeni avulla. Toisaalta taas englanniksi kirjoittaminen vaikutti olevan huomattavasti nopeampaa... Ja yllättävää kyllä, vaikka siellä-täällä vilahtikin ammattitermistöä englanniksi, ne eivät olleetkaan mitään munkkilatinaa, vaan merkitys tuli kyllä muusta yhteydestä ihan riittävän selväksi :)

Eilen illalla palasin tältä turneelta kotiin jokseenkin väsähtäneenä. Sen verran jaksoin kuitenkin, että tyhjensin matkalaukun, tai pikku-trolleyhan se on, se sellainen, jonka saa käsimatkatavarana lentokoneeseenkin, ja kippasin likaiset vaatteet suoraan pesukoneeseen & hurautin koneen käyntiin. Tämä ihan siksi, että seuraava reissu on jo pikemmin kuin huomaankaan - nimittäin lauantaina. Lähdemme tuolloin työporukan kanssa miniviikonloppua viettämään (=yhdeksi yöksi) Flamingoon!!

On se muuten kumma, että kuukausimääriin ei ole niin mitään äksöniä, ja sitten näitä riittää ihan jonoksi asti: nyt jo suoritettu 3 päivän työreissu Helsinkiin, seuraavaksi ohjelmassa on tuo yhden yön Flamingo, viikonpäästä pikkujoulut (tosin ihan kotipaikkakunnalla) ja sitten vielä yhden päivän mittainen kurssitus Helsingissä. Ja sitten onkin jo korkea aika huokaista taas ihan rauhassa & nauttia olla öllöttelystä kotona!

Tokihan nämä matkustelut aiheuttavat hiukan järjestelyitä Neiti Söpönkin suhteen. Niin tulevan reissun ajan Neiti Söpö pysyttelee kotona (kuten pysytteli jo alkuviikonkin). Neidille on juuri näitä tilanteita varten hankittu se ajastettava ruokabaari MiunMaun Mukkaan. Sillä ei ole mahdollista ajastaa kuin kaksi ateriaa, joten siksi jouduin nakittamaan Miehen tsekkaamaan Neiti Söpön hyvinvoinnin kerran vuorokauteen; ajastamaan & täyttämään ruokabaarin sitä myöten kun ateria(t) on syöty, huolehtimaan hiekkalaatikon siisteydestä ja riittävästä vedestä sekä pienimuotoisesta seuranpidosta.

Minulle selvisi vast'ikään (lähikaupan ilmoitustaululla oli ilmoitus), että Eläinkoti Pesä jatkaakin toimintaansa taas. Pesä on paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen paikka, jonne löytöeläimet viedään, mutta sinne voi viedä kissan myös hoidettavaksi pienten matkojen ajaksi. Neiti Söpö on siellä joskus aiemmin ollut muutaman päivän hoidossa. Ja vaikka minulla ei olekaan mitään moitteen sanaa sanottavanani Pesän toiminnasta, päätin siis pitää Neiti Söpön kotona. Luin nimittäin jostain kissakirjasta, että kissa kokee vähempi stressiä, jos saa olla tutussa ympäristössään, vaikka hoitaja kävisikin vain harvakseltaan pitämässä seuraa kissalle.

No, kotiintullessani Neiti Söpö ei vaikuttanut stressaantuneelta eikä kyllä loukkaantuneeltakaan. Oli vain lähinnä onnellisen oloinen nähdessään minut taas! :) Kun puolestaan jo edesmennyt Taskutiikerini seurasi minua joka paikkaan kuin hai laivaa, jos olin päivän-pari poissa, saattoipa joskus kommentoidakin minulle matalalla naukunallaan, että olikin jo korkea aika palata kotiin... ;)

Mutta nyt rauhoitun hetkiseksi tölön ääreen ennen maate menoa. Huomenna on tiedossa iltavuoro, mutta aamupäiväni jää silti sangen lyhyeksi tässä kotosalla, sillä menen kampaajalle kadottamaan nuo kirotut, valkoiset haiveneni, joita puskee päivä päivältä yhä enenevässä määrin muun, tummahkon hiuskasvuston joukkoon...

Reppuratsia

"Tämä reppu ei valitettavasti täytä Kissalan Poikien standardeja, eikä missään nimessä sovellu tavaroiden kantamiseen - ainakaan ennen kuin se on vuorattu kissankarvoilla! Ilman asianmukaista vuorausta, tavarat ovat suuressa vaarassa särkyä ja/tai paleltua, jos niitä kuljetetaan tässä repussa."

"Ja karvavuorauksen luominen on piiitkällinen prosessi, jonka vain sertifioitu karvavuoraaja voi suorittaa nukkumalla repussa muutaman tunnin. Sinä aikana reppua ei saa missään nimessä nostaa tai siirtää, muutoin vuoraus menee pilalle! Karvavuoraajan ankaraa keskittymistä vaativaa työsuoritusta ei saa muutoinkaan häiritä millään muotoa!"

Yhden sortin lottovoitto

Huh, työviikko on taas takana päin! Tosin tämä viikko ei ollut erityisen hektinen, ainakaan noin asiakasmäärien suhteen. Haastavia tilanteita silti riitti, eikä varmasti yhtään kevyemmäksi työntekoa tehnyt alitajunnassa hiertävä, päivä päivältä yhä voimakkaammaksi käyvä huoli tulevaisuudesta ja työn jatkumisesta - semminkin kun uutiset kotimaasta ja maailmalta talouden saralla ovat olleet kaikkea muuta kuin positiivisia. Miten hankalaa olisi löytää uusi työ, kun talous näyttää kaikkialla epävarmalta ja laman uhka vaanii vähän joka mutkan takana?! En tietenkään asiaa päivittäin vatvo, mutta ei käy kieltäminen, etteikö se mielessä olisi pyörinyt jollain tasolla. Sellaista tämä pätkätyöläisen arki vaan on!

Tämä päivä keveni kuitenkin varsin yllättäin, sillä Päällikkö asteli luokseni... jatkosopimus kourassaan. Uskomatonta! Nykyisen sopimuksen päättymiseen on vielä pari kuukautta aikaa, ja jo nyt minulla on mustaa valkoisella, että työt jatkuvat sittenkin! JIPPII!! Olo on nyt tällä haavaa kuin lottovoittajalla!!!

Eikä ihan pieni pätkä tällä kertaa, jatkoa riittää reilusti kesän yli. Mikä tarkoittaa sitä, että voin ja saan pitää kesälomaa ihan normaalissa järjestyksessä niin kuin muutkin työläiset! Ja kyllä vaan, saan jatkaa nykyisessä toimipisteessä, joten peikon vaarallisemmasta työmatkastakin voin haudata ainakin toviksi!

Nämä järisyttävän hienot uutiset eivät silti siirtäneet ajatuksiani täysin toisaalle alkuviikosta, sillä olen lähdössä Helsinkiin 3 päiväksi eräänlaiselle kurssille (taisin ohimennen mainitakin tästä jo aiemmin). Aihe on erittäinkin mielenkiintoinen, minulle entuudestaan täysin vieras, mutta silti sellainen, johon voin vallan hyvin törmätä työssäni - en tosin päivittäin, mutta silloin-tällöin ainakin.

Noinkin pitkään reissuun täytyy tietenkin valmistautua jo viikonlopun mittaan. Ensinnäkin täytyy puunata paikat jotakuinkin siedettävään kuntoon (kuka kumma täällä käy joka viikko sotkemassa ja kylvämässä tavaroita aivan vääriin paikkoihin ym?!). Mikään ei ole minusta kurjempaa kuin tulla reissun päältä kotiin, jossa joka nurkka huutaa oikomista. Niinpä olen ennen matkoja, olivatpa ne sitten ihan vaan viikonlopuksi mökille tai viikoksi Siskon luokse valtakunnan toiselle laidalle tai työperäisiä päivän-parin-muutaman reissuja, pyrkinyt laittamaan kodin suht kuntoon. Eipä sitten heti kotiuduttua tarvitse miettiä, milloinka sitä jaksaa / ehtii imuroida tai pestä lattiat tms. ja voi sen sijaan keskittyä olennaiseen, eli hekumoimaan sillä tunteella, kuinka mukava on taas olla Kotona!

Tietenkin minun täytyy pakata tavaratkin jo hyvissä ajoin valmiiksi. Valita matkustusta kestävät vaatekerrat, jotka eivät mielellään mene kovin helposti ryppyyn tai muutoin rähjäänny reissussa - ainakaan ennen perille pääsyä! Tiedossa on myös erään sortin puolivirallinen iltariento, jonne olisi syytä laittaa parempaa ja asiallisempaa vaatetusta. Hmm... noiden kriteereiden täyttäminen tuskin on kovin vaikeaa. Haastavampaa onkin löytää karvattomat vaatteet, joita Neiti Söpö ei olisi ehtinyt tuunata viehkoilla n. 10-15 cm pitkillä, ja tottahan toki vaaleilla, kissankarvoilla. :) Kun sitä karvaa leijaa ja pöliseen kodissani ja vieläpä mitä omituisimmissa paikoissa, imuroipa täällä miten taajaan tahtojaan. Juu, ja tietenkin vaatteet ym. tarpeellinen pitäisi saada mahdutettua kompaktisti ja kevyesti matkakassiin... Oih ja voih!

No, orastavasta vaatetuspulmasta ja ihan pikkuruisesta siivoussavotasta huolimatta, viikonloppu alkaa erittäin positiivisissa tunnelmissa... Mieli on suorastaan euforinen... Kyllä elämä on sitten ihanaa!! :)

Varjoissa vaanii vaara

En ole vähään aikaan leikittänyt Neiti Söpöä laser-lelulla. Siis sillä sellaisella, joka toimii pattereilla ja josta tulee pieni punainen piste ulos nappia painamalla. Se on ehdottomasti lelu Numero Uno Neiti Söpölle, sen perässä likka juoksisi vaikka Timbuktuun! Se on myös tehokasta liikuntaa laiskanletkeälle sisäkissalle, kun pirullista punaista pistettä täytyy jahdata sohvalle, ja juuri kun se on pikkutassujen ulottuvilla, lipeää tuo piste kummallisesti lattialle... tai peräti toiseen huoneeseen. ;)

Tietenkin noudatan suurta varovaisuutta laser-leikeissä, en vahingossakaan sojota lelulla suoraan Neiti Söpöä, vaan pidän visusti huolen, että osoitin on pystyasennossa, jolloin valopilkku tulee suoraan ylhäältä alas, sohvalle tai lattialle - siitäkin huolimatta, että pakkauksessa sanottiin selvällä lontoonkielellä, ettei tämä laser ole vahingollinen.

No, nyt kun lelu on ollut lepäämässä lelulaatikon pohjalla, on Neiti kehittänyt uuden harrastuksen itselleen. Likka änkesi eilen parvekkeelle mukaani iltahämärissä, ja kun parveke on tielle päin, ajaa siitä väkisinkin aika taajaan autoja ohitse. Vaikka parveke ei olekaan talon ensimmäisessä kerroksessa, aiheuttavat ohiajavat autot valoineen heijasteita parvekkeen seinälle. Ja niitä Neiti Söpö vaanii illan pimeydessä, parvekkeen varjojen suojassa!

Neiti Söpö oli niin uuden leikkinsä lumoissa, etten saanut likkaa houkutettua sisälle edes syömään, vaikka rapisuttelin raksupussia - ja raksut ovat Neiti Söpön Koukutus (tai Houkutus) Numero Uno, niitä tyttö söisi niin paljon kuin napa vain vetää, kuten aiemmassa kirjoituksessani jo taisinkin mainita. Todella outoa, ettei tuo suloinen rapina edes keskeyttänyt Neiti Söpön ankaraa kyttäyskeikkaa!

Vielä oudompaa oli tänään havaita kotiin tullessani, ettei Neiti Söpö ollutkaan minua tapansa mukaan eteisessä vastassa, kurnuttamassa ja kierimässä jalkojeni juuressa. Huhuilin likkaa varovaisesti, ei mitään vastausta tai vaikutusta. Astelin makuuhuoneen ovelle ja kurkistin pimeään huoneeseen, jonka seinälle pihamme valo heijasti metkoja raitoja, sillä makkarin kaihtimet olin säätänyt auki aamulla. Ja siellähän se likka istui, sängyn päällä, aivan seinän puoleisessa päädyssä kiinni ja tuijotti tiiviisti seinää! Näemmä se salakavala ja salamannopea vaara vaanii makuuhuoneenkin varjoissa... :)

No, hyvähän se on, että Neiti Söpö on omatoiminen ja osaa keksiä itselleen viihdykettä minun poissa ollessani, eikä vain apaattisena loikoile! Toisaalta taas pelonsekaisin tuntein odotan, että eräänä kauniina päivänä Neiti Söpö on väijymisensä tiimellyksessä aloittanut pienen pintaremontin ja nopeuttanut makkarin tapettien vaihtoa upottamalla kyntensä heijasteeseen, joka niin kiehtovasti väikkyy tapetin pinnalla...

Talvikumit alla

Täytyy myöntää, että aika into pinnassa, mutta varovaista ajotapaa noudattaen :) huristelin tänään kotiin töistä. Ja muistin jopa poiketa matkan varrella huoltoasemalla ostamassa sen ristikkoavaimen! Kassalle jouduin tovin jonottomaan, enkä ikään kuin tuntenut kuuluvani joukkoon ristikkoavain kourassani, kun jonossa olevat papparaiset odottivat vuoroaan kahvikuppiensa, viinereidensä ja veikkauskuponkiensa kera... :)

Olin hätinä päässyt kotiin, kun puhelin pirahti, Mies soitti. Sanoi olevansa tuota pikaa pihallani (kerrankin hän pysyi aikataulussa!), joten minun oli syytä laittautua valmiiksi = vetää päälleni virttyneimmät verkkarini ym. tamineet (tässä hommassa epäilemättä likaantuisin) ja hakea talvirenkaat & auto naapuritalon autotallista. Jaa? Minä kun olin kuvitellut vaihtavani ne renkaat autotallissa! Okei, myönnettäköön, että tallin toiselle seinustalle, aivan seinän viereen on kasattu joitain Miehen muuttolaatikoita odottamaan (Miehen asunto on "työn alla" eli pikaisen pintaremontin johdosta hän ei voi vielä viedä sinne tavaroitaan)... Mutta silti. Olisihan ne renkaat mahtunut vaihtamaan tallissakin, ei se nyt niin ahdas ole! Toisaalta taas autoa olisi pitänyt hiukan siirtää, kun kuskin puolen renkaat olisi saatu vaihdettua, sillä repsikan puolelta auto oli liki kiinni laatikkopinoissa. No, sama se loppujen lopuksi, taivasalla vai tallissa, kun ei kuitenkaan vettä tai mitään muutakaan satanut.

Renkaiden paikat olivat ensimmäinen asia, joka piti ratkaista. Enoni oli neuvonut minua laittamaan ne parempi kuntoiset taakse, ettei perä lähde niin helposti liirtämään. Mies puolestaan suosii omassa autossaan parempien renkaiden laittoa eteen, ettei auto lähtisi puskemaan. Minä kallistuin Enoni neuvon kannalle, hänellä on kuitenkin Miestä vankempi kokemus autoista. Tuon kunnon lisäksi minun piti tarkastaa renkaista niiden rotaatiosuunta, se on merkitty pienellä nuolella renkaan kylkeen. Jos renkaan asentaa rotaatiosuunnan vastaisesti (väärälle puolelle), voivat nastat alkaa irtoilla.

Sitten olikin edessä haastavin osuus: ristikkoavaimen heiluttelu, sillä pultteja piti saada hiukan löysättyä ennen kuin tunkkaan autoa ylös, että rengas nousee ilmaan. Avaimessa oli neljä päätä, kaikki eri kokoisia: 17-19-21-22, sopivimmaksi osoittautui tuo 21. Ja oikean koon löytäminen oli helpointa tässä hommassa! Laitoin avaimen pultin ympärille ja aloin vääntää. Ei liikahdustakaan. Uusi yritys ynnä parempi vääntöasento, mutta otsasuonien pullistelusta huolimatta - ei mitään liikahdusta edelleenkään! Puuskutin ja totesin, etteivät minun voimani riitä tuota pulttia avaamaan, vaan Mies joutui auttamaan minut alkuun.

Tosin tässä kohtaa ei vielä irrotettukaan pultteja kunnolla, vaan täytyi tunkata auton etuosa irti maasta, että voin irrottaa pultit kokonaan renkaan vaihtamiseksi.

Suoraan sanottuna tunkkini on luokattomassa kunnossa. Ensinnäkin se on tosi rimpula. Toisekseen se kaipaa kipeästi voitelua, sellaista kitinää se tunkki nimittäin piti, kun kampesin sillä etupäätä maasta irti. Mutta kun tähän hätään en ollut älynnyt kapineen kuntoa katsastaa ennakolta ja/tai uuttakaan ostaa, niin näillä pelivälineillä oli vain yritettävä suoriutua tästä savotasta!

Löydettyäni kopeloimalla oikean paikan tunkille, alkoi hillitön kampeaminen liki korvia särkevän kitinän säestämänä. Alku sujuikin oikein mallikkaasti, mutta käytännössä voimani ehtyivät jo siinä vaiheessa, kun olin saanut renkaan vasta nippa-nappa maasta irti (ehkä renkaan ja maanpinnan väliin olisi mahtunu paperiarkki). Läähätin. Läkähdyin. Ja allit huusivat hoosiannaa.

Vaan vielä olisi pitänyt jaksaa punnertaa, Mies sanoi, että renkaan tulee olla sen verran irti maasta, että sormi mahtuu alle. Katsoin häntä kuin vähämielistä... En kai minä nyt käy sormeani sovittamaan auton renkaan alle, kun auto on pelkän tunkin varassa?! (Minulle ei koskaan valjennut, oliko Mies ihan tosissaan...) No, Mies kuitenkin lupautui tunkkaamaan auton sopivaan korkoon, koska näki, että minä en aikuisten oikeasti saanut tunkin kampea enää liikahtamaankaan, vaikka kuinka vaihdoin asentoa, tekniikkaa ja ties mitä!

Mies kysyi, mitä minä tekisin, jos "tilanne olisi päällä" jossain pimeällä tiellä, kun rengas on puhjennut. Ja pitäisi ensinnäkin saada auto tunkin varaan ja toisekseen puhjenneen renkaan pultit irti. En kuitenkaan ottanut pulttia ;) vaikka pakko olikin myöntää, ettei 50 kiloa elämän iloa riitä saamaan aikaiseksi sellaista vääntöä, että yksi pultti suostuisi liikahtamaan! Vaan tokaisin reippaasti, että soittaisin taksin... tai siis Tiepalvelun paikalle - jos ei joku vapaaehtoinen Teiden Ritari älyäisi pysähtyä rupusen autonraakin kuljettajaa auttamaan! :)

Kun sain viimein pari pulttia pyöriteltyä irti, Mies kehotti minua tukemaan osin pultitonta rengasta toisella jalalla, ettei irtonainen rengas aiheuttaisi minulle tai pulttien kierteille vahinkoa, ja nostamaan sitten renkaan varovasti pois paikoiltaan. No niin. Uuden renkaan sovittaminen paikoilleen olikin sitten taas toinen juttu, sillä ne renkaatkin painavat jonnin verran! Jälleen Mies joutui avittamaan minua, kun aloin jo olla aika zippi fyysisitä ponnistuksista ja pienestä jännityksestäkin johtuen.

Takarenkaiden vaihto sujuikin sitten kirjaimellisesti kivuttomammin. Ja selvähän se, kun siellä peräpäässä ei ole auton moottoria painolastina! :)

Kun kaikki neljä rengasta oli viimein vaihdettu, oli aika vielä ajella läheiselle huoltoasemalle tarkistamaan talvikumien rengaspaineet. Ja savotta oli sitten valmis! Tai ei aivan... täytyy muistaa tsekata pulttien tiukkuus, kunhan olen ajellut sellaiset 100 km noilla talvikumeilla.

Kokemuksena tämä rengasralli oli kuitenkin sangen opettavainen, sillä seuraavan kerran en kyllä taida itse renkaita vaihtaa. Tai sitten minun on alettava syödä kahmalokaupalla ruisleipää ja kaurapuuroa sekä alettava treenata käsivarsien lihaksia, ettei hyvä asennusintoni kompastu voimien vähyyteen ;) Okei, tiedän, että voihan ne pultit irrottaa laitteella, johon ei hartiavoimia tarvita, mutta sellaisen hankkiminen yhden naisen tarpeisiin on mielestäni melko turhaa!

Tokkopa kuitenkaan kehtaan enää hyppyyttää ketään tuttua miestäkään hommaan, nyt kun olen itse saanut tuta, millainen työ ja tuska mokomassa pikkujutussa on (vaikka ovathan miehet järkiään toki vahvempia kuin minä), vaan pulitan mukisematta rengasliikkeen vaatiman muutamien kymppien taksan renkaanvaihdosta!

Rengasralli

Se on sitten taas se aika vuodesta... Ehei, en tällä kertaa tarkoita pikkujouluaikaa tai jouluvalmistelujen aikaa. Vaan ihan jotain muuta: talvirenkaiden vaihtoaikaa. En tiedä, kuinka moni kiirehti heti marraskuun ensimmäisenä päivänä rengasralliin joko alan huoltoyritykseen tai omaan autotalliin. Minä en vielä tuohon joukkoon lukeudu, vaan ajelen toistaiseksi vielä kesäkumeilla - en tosin pitkään.

Tai tavallaan olen kyllä osaltani rengasrallin aloittanut. Nimittäin talvirenkaani on nyt vuorokauden kuluessa katsastettu kahden miehen toimesta! Olin jo itse luonut sangen kriittisiä katseita niihin. Oma johtopäätökseni oli, että ehkä-kenties-mahdollisesti renkaat voisi lait(at)taakin Wanhan Rouwan alle, sillä pääuraa näytti olevan "millitolkulla", siis noin silmämääräisesti arvioiden, eihän minulla nyt mitään mittaria tietenkään ollut! Mutta... Kieltämättä paikkapaikoin kulahtaneet nastat minua hiukan arveluttivat. Renkaat eivät ole kovin monta talvea nähneet, ja siksi hiukan harmistuinkin nastatilanteesa - sillä pari viimeisintä luokatonta, vetistä talvea ovat varmasti kuluttaneet nastoja ennenaikaisesti, kun lumentuloa on saanut odotella "normaalin" n. kuukauden sijaan yli pari kuukautta!

Ensittäin Mies käväisi eilen kylässä, joten marssitin hänet autotalliin silmittelemään talvirenkaitani, jotka olin jo nostanut seinätelineestä sievästi seinän viereen lattialle. Ennen kuin Mies syynäsi renkaat, hän tunnusti, ettei todellakaan ole mikään autoexpertti. Mutta hänenkin näkemyksensä mukaan talvirenkaani huolimatta osin kulahtaneista nastoista ovat astetta varmemmat kuitenkin kuin kesäkumit. Tjaa. Hakeakseni uskolleni vähän vankempaa vahvistusta, päätin silti kysäistä vielä toisen mielipiteen ja soitin Enolleni, joka on automiehiä. Tai ainakin hän on hyvin paljon puljannut mitä erilaisimpien autohommien kanssa.

Tänä aamuna Eno sitten kurvasi vilkaisemaan niitä renkaita ennen kuin minä lähdin iltavuoroon töihin. Ja loihe lausumaan, ettei näe mitään estettä käyttää noita talvirenkaita vielä yhden talven ajan. Minun ei myöskään kannata olla kovin huolissani nastoista, koska ne ovat napakasti paikoillaan, niitä ei ole irtoillut tms.

Siispä kahden "konsultin" näytettyä vihreää valoa talvirenkailleni, tulin viimein siihen lopputulokseen, että vaihda(ta)n talvirenkaat Rouwalle niin pian kuin mahdollista. Eipähän tarvitse sitten tuskailla, jos jonain kauniina aamuna onkin liukasta, enkä arvaa lähteä ajelemaan töihin noilla kesäpyörillä. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei huominen ole se kaunis aamu. Siis se, jolloin niitä talvirenkaita kipeästi tarvittaisiin!

Vaikka eipä silti, eivät ne talvirenkaatkaan vallan autuaaksi tekevä asia ole, jos on liukas tai muuten "haasteellinen" ajokeli. Olen vahvasti sitä mieltä, että olipa alla miten uusi auto tai miten pätevät, uudet renkaat tahansa, niin kyllä sen auton jontkaan tai jopa katolleen saa ihan omalla ajotavallaan.

Minä ajoin ajokortin "kypsällä iällä" eli vasta reilut pari vuotta sitten, joten muutenkin olen suht varovainen kuski, ehkä joskus jopa liiaksikin asti. Mutta erityisesti nyt viimeisen viikon-parin aikana olen pyrkinyt muovaamaan ajotapaani ainakin entistä ennakoivampaan suuntaan: en paahda kaasupohjassa menemään, palauttelen mieleen vaihteella jarruttamista ja rullailen rauhallisesti esim. liikennevaloihin (turha sinne punaisen valon alle on hoppuilla seisomaan) jne.

Mutta palatakseni tähän rengasralliin. Tulin myös siihen lopputulokseen, että kaikesta huolimatta hankin uudet talvirenkaat, onhan kyseessä kuitenkin tuiki tärkeä ajoturvallisuus-asia. En ryntää niitä renkaita tähän hätään ostamaan, sillä ehkä näin varhaisvaiheessa talvea olisi kuitenkin hieman turhaa laittaa uuden karheita nastarenkaita kuluttamaan nastojaan ja tienpintoja suotta. Katselen ja kuulostelen, mistä saisin järkevimmän tarjouksen...

Vaan ennen sitä olenkin uusien haasteiden edessä: vaihdan nuo olemassa olevat talvirenkaat Rouwalle huomenna töiden jälkeen. Kyllä vaan! Siis minä vaihdan, tosin miehen suosiollisella opastuksella :) Voi herrantähden ja yhden kerran, siitä se vasta metka show tuleekin, minä teen työt ja otan vastaan ohjeita mieheltä! Huh-huh... Vaan onhan se otettava tieto nöyrästi vastaan, kun en ennen tällaiseen hommaan ole ryhtynyt!

Ennen varsinaista vaihto-operaatiota minun on kuitenkin selviydyttävä haasteesta nro 1: ostettava = osattava ostaa huoltamolta tai varaosia myyvästä liikkeestä ristikkoavain, sillä eihän minulla poloisella ole työkaluja! Tai on, pari ruuvimeisseliä, yksi jakoavain + pari vasaraa (iso kirvesmiehen vasara ja sitten sellainen sirompi "lady-vasara"), vaan niitäpä ei taideta tässä "remontissa" tarvita! ;) Totisempi haaste onkin sitten se, miten minun pikkukirpun voimani riittävät sen ristikkoavaimen heiluttamiseen. Vai täytyyköhän minun ajaa itseni sellaisen kiukun partaalle, että yksi renkaan irrottaminen on lasten leikkiä?! ;) No, se jää nähtäväksi...

JUU EI!

Pöyristyttävää! Ei voi muuta sanoa kahdesta viimeisimmästä Idols-semifinaalista. Vaikka en nähnyt kokonaan poikien veivaavan Eppuja torstaina, sekin vähä mitä näin, oli kauheaa katsottavaa! Ja kuunneltavaa! Eikä tämän iltainen tyttöjen pläjäys pistänyt yhtään sen paremmaksi.

Kaikki kunnia silti semifinaaleissa esiintyneille tytöille ja pojille. Urheasti ja parhaan kykynsä mukaan he sinnittelivät pääosin hirveät... Jonen / Patrickin sanoja lainatakseni: humppa-uudelleensovitukset Eppujen biiseistä. Tämän illan positiivisimpia yllättäjä oli Saana Liikkanen, joka teki liki mahdottomasta edes suunnilleen mahdollisen: esitti rohkealla "menen munaamaan itseni" -asenteella hänelle kaikista mahdollisista biiseistä juuri sen epäsopivimman. Toinen positiivinen yllättäjä oli herttainen (ja paino sanalla herttainen) Anna Puustjärvi, joka erittäinkin uskottavasti näytti synkän puolen itsestään. Kertakaikkisen uskomaton suoritus!

Mikä ihmeen kuningasidea on ollut valita juuri Eppu Normaalin tuotanto edustamaan Suomi-Rockia Idols-semifinaaleihin?!? Siis ei sillä, että minulla olisi Eppuja vastaan mitään. Ei todellakaan, vaan juurikin päinvastoin! Eppu Normaali kuuluu ehdottomasti kotimaisiin suosikkeihini, vaikka olenkin musiikin suhteen suht kaikkiruokainen. Mutta. Eput on Eppuja, ja sillä sipuli! Heidän biisinsä ovat sikäli omaperäisiä miltä tahansa kantilta ajateltuna, että harvan suuhun ne luontevasti istuvat. Ja valitettavasti vielä harvemman Idols-kokelaan suuhun ne istuivat.

Ajastettu aamiainen

Eilen illalla jouduin käyttämään suurta kataluutta laittaessani Neiti Söpön aamiaisen ajastettavaan MiunMaun Mukkaan -ruokabaariin. Pudotin likalle muutaman raksun toiseen kuppiin, joka on kiipeilytolppaan ruuvatussa ruokakuppitelineessä - tämä järjestely oli pakko ottaa käyttöön, kun Sambakone oli vielä taloudessani ja uhkasi hotkia kaikki Neiti Söpön sapuskat heti, kun silmä vältti... argh, ne koirat! ;) Ja kun Neiti Söpö sitten illalla käänsi minulle selkänsä, mittasin ajastettavaan ruoka-automaatiin ½ desiä raksuja, laitoin kannen kiinni ja ajastin sen aukeamaan n. 6 tunnin kuluttua (eli jotakuinkin klo 6 aamulla).

Tottahan toki Neiti Söpö tarkkana likkana heti huomasi, että nyt on jotain kummaa käynnissä. Kävi nuuhkimassa automaattia, jonka kansi oli kiinni... Ilmeisesti Royal Caninin Hair & Skin -raksujen tuoksu on kertakaikkisen vastustamaton, sillä ensin likka parkkeerasi viattomasti pötkölleen automaatin ääreen ja tuijotti suljettua kantta. Kotvasen kuluttua Neiti Söpö alkoi sovitella kynsiään kannen rakosiin, josko sen saisi jostain aukeamaan ennen aikojaan... Seuraavaksi piti raapia kantta (tämä on taatusti Sambakoneelta opittu tapa, sillä koiruus raapi kaikkia purkkeja tms, jotka olivat Samban ulottuvilla ja joista tuli vastustamaton ruuan tuoksu).

Kiroilin hiljaa mielessäni, sillä neidin touhut olivat kovin kovaäänisiä. Pelkäsin nimittäin, että siunatun, hiukan pidemmän aamuisen unihetken hinnaksi muodostuu automaatilta läpi yön kuuluva kolina, kun Neiti Söpö yrittää kouristuksenomaisesti saada automaattia auki. Mutta onnekseni likka luovutti melko nopeasti, kun totesi tarmokkaat toimensa turhiksi.

Aamulla heräsin itsekseni klo 7.30. Niinpä tietenkin! Juuri näin käy aina, kun kerrankin saisi ja voisi nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Raottelin silmiäni ja kipittelin vielä unenpöpperössä keittiöön tarkistamaan tilanteen, oliko automaatin kansi auennut ja oliko Neiti Söpö ymmärtänyt syödä ruuat kupista. Kyllä vaan!

Tosin jälkimmäistä en hetkeäkään epäillyt oikeasti, sillä neidillä on jonkin sortin "addiktio" raksuihin, niitä likka söisi niin paljon kuin vain napa vetää. Ja sehän vetää. Siksi olenkin alkanut mitata päivittäisen raksuannoksen: aamulla ½ desiä ja illalla ½ desiä. Määrä voi tuntua kovin vähäiseltä, mutta Neiti Söpö saa lisäksi märkäruokaa, kahdella aterialla menee n. puolet 400 g:n purkista. Eikä tuo kattimus tosiaankaan näytä nälkiintyneeltä!

Saapa nähdä, mitä eläinlääkäri toteaa neidin mitoista (hiukan reilut 4 kg), kun seuraavan kerran täytyy vastaanotolla vierailla... Neiti saattaa ehkä olla aivan pikkiriikkisen ylipainoinen, sillä erään määritelmän mukaan kissan kylkiluiden pitää tuntua, kun kissaa tunnustelee (eivätkä ne luut kyllä kovin hyvin tunnu). Jaa... No, mielestäni Neiti Söpö ei ole kyllä lihava, likalla on vain isot luut ja paljon karvaa! ;)