Back on track

En ole hylännyt Blogistaniaa saati blogiani, vaikka viime ajat olenkin viettänyt hiljaiseloa. Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa rivin pari, deletoinut ne, yrittänyt uudestaan - turhautumiseen asti.

Turhautunut olen totta vie ollut! En pelkästään runosuoneni tukkeutumiseen, vaan kaikkeen. Ihan kaikkeen. Turhautunut alati nahisteleviin tassukkaisiin, kun "teini-ikään" ehtinyt Pirpana on koetellut sekä minun että Neiti Söpön hermoja ihan urakalla... Turhautunut kesään, joka on tuntunut lähteneen käyntiin nyt vasta juhannuksen jälkeen, vaikka käytännössä kai sään vaihtelut ovat normaali alkukesän ilmiö... Turhautunut tietöihin, jotka joka aamu osuvat reitilleni ennalta-arvaamattomissa paikoissa ja pakottavat minut valitsemaan jonkin mystillisen kiertotien matkallani työmaalle (ja missä ovat ne silmiähivelevän salskeat, nuoret asfalttimiehet?! Nyt on ollut tarjolla vain elähtäneitä, pöhöttyneitä karvaturpia!)... Turhautunut työhöni, josta on tullut intohimotonta suorittamista; sillä sehän loppuu kuitenkin, miksi siis vaivautua antamaan kaikkensa, eikö riitä että tekee vain osuutensa... Turhautunut katsastamaan avoimia työpaikkoja kaikista mahdollisista eri foorumeista...

Niin. Kaikkea elämistäni ja olemistani on varjostanut uhkakuva työn loppumisesta, mikä on käynyt päivä päivältä konkreettisemmaksi. Mitä pitemmälle kesä on edennyt, sitä lähempänä työsuhteeni pää on häämöttänyt. Olen aloittanut surutyön... Surrut sitä, että joudun luopumaan työyhteisöstäni. Suurinta surua ei ole aiheuttanut pelko yhteyden katkeamisesta lähimpiin ja rakkaimpiin kollegoihin, koska tiedän, että niin ei vain käy. Eikä minua ole hirvittänyt edes taloudellinen tilanne, joka eittämättä olisi olennaisesti huonompi ilman työtä, vaikka olenkin valmistautunut tulevaan karsimalla ylimääräisiä menoja (joita ei kyllä pilvin himmein ole ollutkaan), kasvatellut pikkuhiljaa "varmuusvarastoja" eli ostanut kaappeihin säilyviä peruselintarvikkeita (puurotarpeita, säilykkeitä, pastaa, kahvia, sokeria jne jne). Vaan pikemminkin huolta on aiheuttanut se, mistä löydän yhtä mutkattoman työyhteisön kuin tämä nykyinen on, ja miten sopeudun siihen, jos ja kun joskus satun uuden työpaikan jostain saamaan.

Pari viikkoa ennen juhannusta alkoi kuitenkin valoa pilkahdella tunnelin päässä. Pomo kutsui minut jälleen kammioonsa, tällä kertaa parempien uutisten toivossa kuin pääsiäisen alla. Minulle mahdollisesti olisi tarjolla muutaman kuukauden lisäsiivu valtion leipää, tosin toisessa toimipaikassa, hiukan toisentyyppisissä tehtävissä kuin mitä olen tähän asti tehnyt.

Suostuin silmää räpäyttämättä. Sillä vaikka olenkin ajoittain moittinut työtäni hiukan paperinmakuiseksi, olen kaikesta huolimatta hyvin kiintynyt siihen ja alkanut vahvasti epäillä, olenko enää "salonkikelpoinen" muuhun kuin tähän työhön, jota olen tehnyt kohta 2,5 vuoden ajan, ja joka ei tietyllä tapaa ole kuitenkaan "siistiä sisätyötä" (sellaista siis, jota ennen tein), ja joka on kasvattanut minulle lehmän hermot, mutta myös huumorinkukkani ehkä entistä kierompaan - se taitaisikin olla se suurin kompastuskivi minun sopeuttamisessani "normaaliin työhön" ;)

Siksi oli helppo suostua tähän viritelmään - sikäli kun se nyt sitten koskaan toteutuisi. Nimittäin pääsiäisen jälkeen pomo on kyllä urheasti ja sinnikkäästi yrittänyt viritellä jos vaikka minkälaista ratkaisua, vaan mikään ei ole ottanut onnistuakseen, niin tiukkana on ylimmäinen kirstunvartija ollut rahan ja jatkopestien, edes pienen pienten siivujen, suhteen.

Pari päivää ennen juhannusta kaikista ennakkotunnelmista poiketen sain asiasta mustaa valkoisella, jatkomääräyksen muutamaksi kuukaudeksi toiseen toimipaikkaan... eikä vähiten nykyisen pomoni sinnikkäiden ponnisteluiden ansiosta, vaan myös siksi, että edeltäjänsä oli minusta puhunut varsin ylistävin sanankääntein pomolle, jonka alaisuuteen olen siirtyvä syksyn kuluessa. Muutama kuukausi saattaa tuntua mitättömältä pätkältä, mutta on se tyhjää parempi kuitenkin, sillä työ jatkuu katkotta, lomat kertyvät kuten ennenkin ja niin edespäin.

Tilanne on silti vähintäänkin haasteellinen. Nimittäin minulla ei ole aavistustakaan, miten selviän kymmeniä kilometrejä pidemmästä työmatkasta yhdistettynä kolmivuorotyöhön, minulla kun ei kummastakaan ole juurikaan kokemusta... Vaan sitäkin suurempana huolenani on edelleenkin uuteen työyhteisöön sopeutuminen sekä se, millaisen vastaanoton saan toisessa toimipisteessä, sieltä kun joutui eräs henkilö pois ja minä siirryn ikään kuin hänen tilalleen. No, siirtymiseen on vielä pari kuukautta aikaa ja oikea kesälomakin ennen sitä, joten turha kai sitä on etukäteen murehtia... Pääasia, että pysyn leivän syrjässä kiinni!

Työkuvion selvittyä olen saanut uutta puhtia kaikkeen. Jopa siinä määrin, että valjastin viattoman luontokappaleen, Neiti Söpön, markkinavoimien kynsiin. Tai ainakin yritän valjastaa. Nimittäin lähetin ihka ensimmäistä kertaa elämässäni itse ottamani valokuvan kilpailuun, jonka eräs kissanruokavalmistaja julisti alkaneeksi kesän kynnyksellä kysymyksellä: "Onko kissassasi huippumallin vikaa?" Muistin välittömästi Neiti Söpöstä taannoin nappaamani kuvan, jossa likka poseeraa ylväänä, huokuen kissamaista diivaa koko olemuksellaan ja ilmeellään :) Täydellistä, ainakin tehtävänantoon nähden!

Kaksitoista parasta otosta palkitaan tavarapalkinnolla, ja kattimus voi päästä ensi vuoden kalenteriin :) Myös hiukan heikommin sijoittuneille on luvassa pientä vaivanpalkkaa - arvatenkin kissanruokaa. Jos siis on onni myötä, Neiti Söpö voi viimein alkaa tuottaa muutakin kuin iloa ja irtokarvoja lattioille! ;)

Bling bling a la Betty Boop

Kiitos kaunis jälleen kerran Sirulle ja Stanstalle tästä ihanaisesta plakaatista.

Annan tämän kaunokaisen eteen päin Icelle, Ziriliinille, Tylsyydelle ja Seinäruusulle.

Olen aivan sanaton tästä huomionosoituksesta! Olen kyllä ollut muutoinkin sanaton viime aikoina, virtuualikynäni ei ole suoltanut tavun tavua tähän blogiin... Mutta jospa se runosuoni taas alkaisi kukkia tämän kannustimen myötä... :)

Leipää ja sirkushuveja

Tasan viikko sitten ystäväni Maalari lähetti minulle, Madame Au Revoirille ja Kokille visaisen treffikutsun muutaman viikon varoajalla: "Tavatkaamme Raimo Utriaisen Teräksinen fuuga -veistoksen alapuolella... Mennään syömään, mutta päätetään ravintola sitten kohtaamispaikalla." Siis mitä?!?

Tämän arvoituksen ratkaisemiseksi olisi kyllä oikotie onneen, aina niin erehtymätön google, mutta en heti ensimmäiseksi halunnut turvautua siihen, vaan pikemminkin työllistää pienet, harmaat aivosoluni, jotka ovat olleet valitettavan joutilaita viime aikoina. Yritin jäsennellä tiedossa olevia faktoja, tai lähinnä sanavalintoja. Hmm... Nimi Teräksinen fuuga toi mieleen metallisen kehikon tai häkkyrän, mahdollisesti putkia. Alapuolella antoi selvästikin ymmärtää, ettei kyseinen teos ole aivan katutasossa. Missä sitten? Katolla? Seinässä? Ja mennään syömään viittasi siihen, että kohtauspaikka on kaupunkimme keskustassa, jossa valtaosa varteenotettavista ravintoloista on vain parin harppauksen päässä.

Silti en vieläkään ollut päässyt puusta pitkään. Taitelija oli minulle täysin vieras, samoin teoksensa. En saattanut uskoa, että paikallistuntemukseni oli näin heikolla hantilla, olenhan täällä syntynyt ja asunutkin merkittävimmän osan tähän astisesta elämästäni. Mikä siis neuvoksi?!

Turvauduin oljenkorteen, kilautin kaverille, Myylle. Soitto ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä Myy oli aivan yhtä ulalla kuin minäkin, mutta puhelu toi lohtua, jokseenkin laihaa sellaista, mutta toi kuitenkin: en sentään ole ainoa, jolla on veistoksen mentävä aukko sivistyksessä!

Ankaran aivotyön tuoksinnassa unohdin vastata Maalarin viestiin, mikä on ehkä surkeaa paikallistuntemustanikin nolompaa. Niinpä kun puhelin kilahti helatorstai-iltana, arvelin Maalarin tekevän uusintatiedustelun tuleviin kokoontumisajoihimme liittyen - olin jo siihen mennessä ehtinyt selvittää mystillisen kohtauspaikan koordinaatit googlesta - mutta Maalarillapa olikin aivan muuta mielessään. Hän houkutteli minua kulttuurinautintojen ja muutaman kesäisen juovukkeen äärelle perjantai-illaksi. Kyllä kiitos! Päätimme yhdessä tuumin osallistua Juoppokujaretkelle.

Ensin ohjatusti, kun kaupunginteatterin näyttelijät esittelivät kotikaupunkiamme Ilmari Kiannon luoman Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan aatteen valossa, kudottuna sympaattiseksi ja maanläheiseksi performanssiturneeksi. Nimittäin vajaa 20-päinen osallistujajoukkio, minä ja Maalari mukaan lukien, taapersi köydestä kiinni pitäen kuin esikoululaiset mahtipontisen paatoksen saattelemina kohti Juoppokujaa (joka nykyään Hyväntuulentienä tunnetaan): "Kieltolaki, joka maahan julistettu oli, jakoi ihmiset kahteen vihamieliseen leiriin: raittiusritareihin ja juoppojunkkareihin. Kuta ankarammin juomain käyttämistä vainottiin - sitä enemmän kieltolakia rikottiin ja riepoteltiin..." Puolituntinen promenaadimme huipentui mieltä virkistävään tanssiesitykseen Juoppokujan päässä. Kerrassaan mainiota!

Ja sitten, kevyen kulttuurikävelyn jälkeen, kuten teemaan sopi, jatkoimme omatoimisesti Juoppokujaretkeä, kun sipsutimme kohti sataman terasseja ja sieltä edelleen illan viilettyä ylemmäs kaupunkiin pubien lämpöön. Kirjastoksikin kutsutussa pubissa pääsimme maistelemaan paikalliseksi sorvattuja tapaksia, joita oli kolmea sorttia: muikkurucola, säräkaritsa ja porkkanabasilika, ja joiden palanpainikkeeksi nautimme tilkkaset punaviiniä.

Maalari lähti kotiin viimeisellä linja-autolla, joka starttasi keskustasta 01.15. Minä puolestani lähdin kipittämään alamäkeen, sillä olin jättänyt hurmaavan Helkamani parkkiin sataman läheisyyteen. Kotimatkalla kyyti oli kylmää, ihan kirjaimellisesti, sillä pienoinen viima, joka polkiessa väistämättä kävi, pureutui luihin ja ytimiin.

Tänään nukuin pitkään ja hartaasti. Edes karvavekkarit eivät ajaneet minua jalkeille, taisipa kulttuurin katku olla sikäli voimakkaana vielä minussa... ;) Viimein herättyäni huomasin, että taannoinen mitäänsanomaton, tympeä fiilis oli tipotiessään. En myöskään tuntenut oloani mitenkään nuutuneeksi, vaan päinvastoin jopa energiseksi. Tästä oli vedettävissä vain yksi johtopäätös: ruumis ja sielu todellakin kaipaavat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja!

Viidakon viisauksia

On olemassa "villi viidakon sanonta", että ihminen voisi katsoa määräämättömän ajan kolmea asiaa:

1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.

Tjaa?

Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!

Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!

Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.

Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.

Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...

Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!

Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)

Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!

Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!

Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.

Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...

No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)

120 lasissa

Henkilökohtainen road trippini täällä Blogistaniassa on saavuttanut virstanpylvään, tämä on sadaskahdeskymmenes postaukseni. Bloggerissa siis (Vuodatuksen puolellahan kerkesin ottaa ensimmäiset haparoivat askeleeni).

Satakaksikymmentä. Mukava tasaluku, olematta kuitenkaan juhlallisella tavalla liian pyöreä, kuten 50 tai 100 olisi. Onhan se melkoinen etappi, mutta johtuen juuri tuosta luvun epäpyöreydestä, ei ilmassa ole suuren urheilujuhlan tuntua eikä luvassa torvisoittoa tai täytekakkukahveja - edes virtuaalisesti. Katsotaan sitten, kun (jos?) mittarissa on monumentaalisemmat lukemat!

Yhtä kaikki melkoinen määrä tekstiä. Tilastojen valossa elämäni vaikuttaa perin juurin kummalliselta, sillä olen kirjoittanut pääasiassa kissoista (28 tarinaa) ...ja suureksi yllätyksekseni, ehkä jopa järkytyksekseni autoilusta (16 marinaa), loppu onkin sitten sekametelisoppaa :) Kissat vielä ymmärrän, mutta että autoilu. No, se tosin täytyy myöntää, että polkuni Wanhan Rouwan matkassa on ollut vähintäänkin vaiherikas ja täynnä yllätyksiä, joten kai tuo ikäkulu peltilehmä tarjoaa paitsi kätevän ja sangen nopean tavan päästä ylimääräisestä rahasta eroon, myös ehtymättömästi jutun juurta. :)

Elämäni oli tylsää niin, tai vähintäänkin villasukkamaisella tavalla harmaata ja ehkä vanhallepiialle luonteenomaisesti nukkavieruakin. Tai siltä se ainakin tuntui. Vain muutamia päiviä sitten sain sydämellistä tunnnustusta Stanstalta. Nyt tuo samainen palkinto on kolmesti palannut luokseni, saaden minut liikuttuneena punastumaan hiusmartoani myöten, sillä Ice, Siru ja The sho(e)paholic suitsuttivat osakseni lisää kiitosta. Enää en ole ainoastaan liikuttunut, olen häkeltynyt, suorastaan äimän käkenä! Olen sanaton - kerrankin! ;)

Kaunis kiitos ja kumarrus vielä kerran, ladyt! Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivallusta tiedon valtatiellä, pitkin Blogistanian baanoja, vauhdikkaasti 120 lasisssa...

Nelistäen

Stansta muisti minua jälleen kerran haasteella. Niinpä sitten EuroPliisujen (kiitosta Sabinalle oivallisesta termistä, jota täten lainaan ihan omin lupineni) lomassa askaretelin kasaan tämän meemin.

Todellakin, EuroPliisut. En tiedä, voittiko paras biisi, mutta olen ainakin tyytyväinen, että erilaisuus oli tänäkin vuonna - kuten Lordin voittaessakin - valttia, ja söpönen, herttainen, raikas, nuori, norjalainen Alexander Rybak löi laudalta kaikki pliisut tusina-disco-humpat. Vaikka Fairytale erottuikin kaikessa folkkimaisuudessaan edukseen mailisäärien ja minihameiden joukosta, oli se minun makuuni ehkä-kenties-mahdollisesti vähän liian erikoinen... Tai sitten tämän voittobiisin kanssa käy niin kuin muutaman muunkin kanssa on käynyt (esim. Happoradion Che Guevara), että sen hienous avautuu minulle vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen... No, tällä hetkellä norski biisisitä tulee mieleen tuohivirsut ja tanhukerho, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... ;) Enkä oikein osaa hahmottaa, minkä maan tanhuja Fairytalen tahtiin tahkottaisiin (esittäjähän oli käsittääkseni syntyisin Valko-Venäjältä?).

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mutta tässä siis tulee se meemi:

Sinut on poimittu "miljoonien" joukosta!!

Tee siis näin:
Poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan neljä blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

1. Siivooja, mm. yökerhossa ja kaupassa (opiskeluaikoina).
2. Kassatäti kaupassa, ei marketissa, vaan "alehallissa" (opiskeluaikoina).
3. Sihteeri, monessa eri paikassa (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta).
4. Virkailija (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta)

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:

1. Täydelliset naiset
2. Sinkkuelämää
3. Hercule Poirot
4. Komisario Beck

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:

1. Rhodos, Kreikka
2. Playa del Ingles, Kanariansaaret
3. Pietari, Venäjä
4. Hurghada, Egypti

Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:

1. Messenger
2. Facebook
3. Oma kotisähköposti
4. Blogistania

Neljä lemppariruokaani ovat:

1. Chili con carne
2. Kylmäsavulohipasta
3. Kinkku-pekonipasta
4. Kanapata (kanan koipi-reisiä + tomaattimurskaa + paprikaa + sipulia + herkkusieniä haudutettuna savipotassa uunissa)

Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:

1. Pellavapään luona
   
2. Mökillä grillaamassa - ei kyllä ole omaa mökkiä, joten erityisesti se hiukan hankaloittaa tilannetta ;)
3. Saunassa, mieluummin sittenkin puulämmitteisessä saunassa!
4. Omassa pedissä hyvän kirjan kanssa

Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:

1. Sabina
2. Ice
3. Natjale
4. Tuulenpesä

Vastaukset eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä, eivätkä liion aikajärjestyksessäkään. Muutamat kohdat tuottivat päänvaivaa, esim. ammatit (olen niin visusti ollut yhden alan töissä suurimmalti osin), mielenkiintoista olisi listata myös ne ammatit, joita ei suin surminkaan tekisi tai joista salaisesti haaveilee. Toinen kinkkinen kohta oli televisio-ohjelmat, sillä niin harvoin katson nykyään televisiota, se on minulla useammin kiinni kuin auki.

Mutta saatte siis ihan vapaasti vetää omat johtopäätöksennen näistä hajanaisista tiedon murusista! :)

Heartbreak On A Plate

On jo vierähtänyt hyvä tovi siitä, kun julkaisin ensimmäisen otteen mielipuolen keittokirjastani, tuolloin näpertelin kylmäsavulohi-pastaa. Edelleen pysyn pastanjauhamisessa, tällä kertaa teen vain sikamaisen ihanaa kinkku-pekonikastiketta pastan kylkeen. Edelleen pysyn myös tavoilleni uskollisena, tarkkoja määriä en osaa antaa enkä valmistusajastakaan todeta muuta kuin vartissa valmista.

Tämän ruokalajin valmistaminen edellyttää aitojen, oikeiden raaka-aineiden käyttöä, joten unohda kaikki, minkä etiketissä on mainittu sana light, kevyt tms. No, lähinnä tuo koskee kermaa ja ehkä kinkkua, sillä kevytpekonista en kyllä vielä ole kuullut.

Äläkä ruoki lamaa, vaan suosi suomalaisia tuotteita (okei, parmesanin kohdalla on kaiketi tehtävä poikkeus)!


Näillä eväillä se siis syntyy:

• pussillinen kotimaista kinkkua suikaleina (=200 g ?), puolikaskin riittää
• paketti kotimaista pekonia (=150 g ?)
• kimpale sinihomejuustoa
• kimpale parmesan-juustoa
  HUOM! Kimpale = se sellainen (pienehkö) juustokiila, en katsonut grammamääriä paketista
• kermaa
• sipulia
• mustapippuria
• värillistä pastaa

1. Raasta parmesan rujoksi raasteeksi.
2. Silppua sipuli pieniksi kuutioksi.
3. Suikaloi pekoni.
4. Tiristä sipulia hetki kuumalla pannulla pekonin ja kinkkusuikaleiden kanssa. Halutessasi voit lisätä nyrkillisen voitakin pannuun ennen paistamista, mutta se on turhaa, sillä pekonista kyllä irtoaa messevästi rasvaa, jossa sipulikin kuullottuu kivasti.
5. Lohko pannuun osa sinihomejuustosta tai juustokiila kokonaan. Pienet lohkot sulavat sähäkämmin!
   
6. Ripottele heti perään parmesan. Suosittelen kuitenkin käyttämään harkintaa parmesanin määrässä, ehkä ei ihan kaikkea tarvitakaan...
7. Sekoittele puolihuolimattomasti, niin että pekoni, kinkku, sipulisilppu ja juustot sulautuvat toisiinsa.
8. Norjista kastiketta tilkalla kermaa ...mikä käytännössä tarkoittaa liki tölkillistä (2 dl), sillä juustot sulautuvat sangen ...tuota ...tymäkäksi massaksi.
9. Myllytä kokonaisia mustapippureita ronskina rouheena sekaan. Eritoten suola on tarpeeton, sillä pekoni ja juustot tuovat ihan riittävästi makua tähän soossiin.
10. Muista keittää pasta samanaikaisesti, kun pyörittelet kastiketta valmiiksi!!
11. Kaada kastike valutetun pastan joukkoon.
    
12. Tarjoile ja nauti heti!

Suolaista. Rasvaista. Sikahyvää! Eikä mitenkään sydänystävällisellä tavalla. No, sydän "kiittää", mutta kiittäköön, eihän tätä sentään joka päivä nautita! Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi syntisen hyvä makunautinto, erityisesti dagen efterinä - kukaanhan ei tietenkään kapulasta kärsi koskaan, mutta jos sattuisi kärsimään... ;)

Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei jaksa heikot nilkat kantaa... Selityksen makua! Kaikki kerralla napaan vaan, lämmitettynä (mikrotettuna) menettää parhaan teränsä, valitettavasti. Ja jälkkäriksi sitten pönöttämään sohvalle pienille nokkaunille... :)

Tunnustusta

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.


Kauniit kiitokset Stanstalle tästä tunnustuksesta! Tämä kyllä lämmittää mieltä!

Mietin aika pitkään, kenelle kaikille tämän antaisin, onneksi saajien määrää ei ole rajattu, kun valintoja on aina niin vaikea tehdä! :) Ennen kaikkea haluan kannustaa kahta uutta, mielenkiintoista blogistanialaista jatkamaan valitsemallaan tiellä, ja he ovat:

Sabina
Upee

Lisäksi on yksi uus-vanha tuttavuus, jonka luulin jo kadonneen kartalta, mutta joka palasi kuitenkin sulostuttamaan blogieloa:

capri <3

Ja sitten tietenkin on hurja joukko vakiintuneita tuttavuuksia, jotka eivät sen enempiä korulauseita tämän tunnustuksen kylkeen kaipaa, vierailenhan heidän blogeissaan säännöllisen epäsäännöllisesti pälyilemässä, mitä uutta on menoillaan (eivät paremmuus-, tärkeys- eivätkä edes aakkosjärjestyksessä!):

Tuulenpesä
Ice
Pyriitti
Ziriliini
Natjale

Tuokoon tämä tunnustus iloa ja valoa päiväänne!! :)

Pedon kynsiin se jäi

Eipä kovin pitkälle kantanut minun salainen, urbaani puutarhaunelmani. Siis se, joka sai kipinän, kun löysin viime viikolla kaappieni kätköistä muutamia mysteeripusseja. Tarkemman tarkastelun alla kävi ilmi, että ne sisälsivät erinäisten yrttien (mm. persiljan, basilikan ja ruohosipulin) ja auringonkukan siemeniä.

Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.

Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.

No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..

Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.

Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.

Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!

No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)

Leijonan kitaan

Sitä ei hevillä uskoisi, mitä kaikkea työnhaku ja eritoten haastatteluun valmistautuminen teettää. Paitsi että pengoin kouristuksenomaisesti vaatehuoneeni läpi löytääkseni edes jonkin etäisesti asiallista muistuttavan vaateparren, joka ei kuitenkaan ole liian virallinen, vaan pirteällä tavalla rento ja vieläpä vuodenaikaan sopiva, täytyi minun silmä kovana vahdata sääennusteita. Kyllä vaan. S ä ä e n n u s t e i t a . Nimittäin vaaleat housut olivat toki vuodenaikaan sopivat, vaan eivät olisi sitä sadesäällä, jolloin kuraantumisen vaara todennäköisyys olisi suoraan verrannollinen autolta Potentiaalisen Työnantajan ovelle kävelemääni matkaan (kävellessä rapa roiskuu aina jonkin verran pieniksi piskuiksi lahkeiden takaosaan, ainakin minulla). Tietysti olisin voinut aloittaa haastatteluun menon rikkomalla ennennäkemättömän törkeällä tavalla kaikkia mahdollisia pysäköintisääntöjä, kun olisin karauttanut autolla suoraan oven eteen ja jättänyt automobilos sportivokseni surutta siihen parkkiin. Vaan tokkopa Potentiaalinen Työnantaja olisi moista luovuutta järin suuresti arvostanut. Luulen ma.

Niinpä minä, joka kaikista kotitöistä vihaan juuri silittämistä eniten, silitin TTK-finaalin lomassa sekä vaaleat että tummat housut haastattelua varten, koska Nelosen Sää uhkaili sadekuurojen mahdollisuudella. Silitinpä tummiin housuihin sopivamman takinkin. Summa summarum: yksi haastattelu, kaksi vaatepartta. Vaan kahta en vaihda: paita ja kengät pysyisivät samana säästä riippumatta... tai no, hellesäähän varsinkin paita olisi ollut mitä epäsopivin, mutta siitähän ei ollut vaaraa!

Silityssavotan jälkeen minun piti vielä tsekata, että The Kansio on varmasti kunnossa. Siis se, jonka uumenista löytyy minun koko elämäni. Tai ainakin siltä osin, mikä ehkä-kenties-mahdollisesti kiinnostaisi Potentiaalista Työnantajaa, koulu- ynnä työtodistukset. Kaikki omissa siisteissä muovitaskuissaan, aikajärjestyksessä, koulutodistukset omana ryhmänään ja työtodistukset toisena. Tiesin, että dokumentit olisivat niillä sijoillaan, joille ne olen aikanaan laittanutkin, lähinnä puhalsin enimmät pölyt The Kansiosta pois, sillä se on saanut levätä viimeiset pari vuotta joutilaana, kun ei niitä diplomeja ja sertifikaatteja ole ollut tarpeen esitellä missään yhteyksissä kenellekään.

Kaikkien valmisteluiden ja TTK-finaalin jälkeen vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle. Nimittäin sopivaa vaatepartta tai The Kansiotakin tärkeämpää oli saada riittävä määrä unta, mikä edes hiukan varmistelisi sitä, että olisin parhaassa mahdollisessa terässä astuessani aamulla leijonan kitaan.

Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt ajatus. Nimittäin hyvät aikeeni torpattiin klo 4.15, keidenkäs muidenkaan toimesta kuin noiden nelijalkaisten pikkupakanoiden. Argh! Siihen aikaan vuorokaudesta linnut jo visersivät puissa. Ja koska linnut visertävät puissa, on pakko olla aamu. Ja koska on aamu, niin kotiorjan on pakko tarjoilla aamiainen. Noin niin kuin tassukkaiden logiikalla ajateltuna.

Minä en noussut ylös vuoteesta. Enkä varsinkaan edes harkinnut tarjoilevani peijooneille mitään muuta kuin vihaista murinaa tuohon aikaan vuorokaudesta. Sen sijaan painoin nahkalaput silmilleni visusti ja toivoin hartaasti ...ei vaan r u k o i l i n unen tulevan mitä pikimmiten, että ehtisin vetää zetaa enemmän kuin 6 tuntia yössä. Nimittäin 6 tuntia ei riitä. Ei näillä kymmenillä. Olen testannut.

Aamu valkeni varovaisessa auringonpaisteessa, taivas täyttyi pilvistä, mutta ei sentään satanut. Sitä vastoin yön aikana oli satanut, ja vilkaisu pihalle ratkaisi asian: ulkona oli sikäli märännäköistä, että olisi viisainta kiskaista se tummempi vaateparsi ylle. Kampailin oikukasta tukkaani ja puleerasin naamaani näyttelykelpoiseen kuntoon ihan kaikessa rauhassa.

Hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, haastattelun sovittua ajankohtaa, starttasin Wanhan Rouwan ja suuntasin kulkuni kohti keskustaa. Parkkipaikka löytyi kivuttomasti, eikä siitä ollut ylen pitkä matka askeltaa Potentiaalisen Työnantajan tykö.

Itse haastattelu sujui mielestäni kohtuullisen hyvin. Muutamia asioita unohdin mainita itsestäni, menköön se sitten ikki-pikkiriikkisen jännittämisen piikkiin, vaikkakin PT noteerasikin minun olevan viilipyttymäisellä tavalla rauhallinen ihminen :) No, tokkopa nuo unohdukset sentään tätä venettä kaatavat. Eikä PT ollut lainkaan kiinnostunut The Kansiosta, harmi. Se olisi konkretisoinut hänelle järjestelmällisyyteni ja huolellisuuteni, mitkä kai ovat oivia avuja missä tahansa työssä.

Mutta kilpailu on kovaa. En tiedä, pääsinkö taidolla vai tuurilla 76 hakijan joukosta kalkkiviivoille asti, eli 7 haastateltavan joukkoon. Melkoinen prosentti! Nyt odottelen lopullista tuomiota, olo on kuin tulisilla hiilillä istuisi. Sentään PT lupasi ilmoittaa joka tapauksessa päätöksen, kävi miten kävi. Toivon parasta ja pelkään pahinta! Miten sitä saisi aikansa kulumaan sillä välin, kun on lomakin?!?

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

Raparperitaivas

Mistä tietää, että kesä on alkanut? Siitä, kun allekirjoittanut astuu kyökin puolelle suorittaakseen sarjan toimintoja, joihin liittyy mm. voi, munat ja sokeri... niin ja jauhot ynnä muut pulverit.

Mittaa. Vatkaa. Maistelee.

Kyllä vaan! Leipoo, joskin uhmaten siitä tosiasiaa, että yleensä ottaen jauhopeukalonsa on keskellä kämmentä. Mutta leipoo silti, tavoitteenaan loihtia raparperipiirakka, joka on taivaallisen infernaalisen hyvää!


Tehtävä suoritettu hyväksytysti ja onnistuneesti tällä(kin) kertaa.

<---Kiitos salaisen aseeni, jonka sain äidiltäni jo ala-asteella ja joka siis on ihka ensimmäinen reseptikirjani!

Ja nyt tämä salainen hellapoliisi noudattaa sohvan seireenikutsua ja vetäytyy mutustelemaan kesän ensimmäistä raparperipiirakkaansa sukeltaen samalla Stieg Larssonin aina niin kiehtovaan maailmaan.

Mysteeripuhelu

Huh-huh. Myöhäisiltapäivän tunteina puhelimeni alkoi soittaa Sunrise Avenuen "Diamonds"-biisiä. Jaha. Se tiesi puhelua tuntemattomasta numerosta. Numerosta, jota ei löydy luurini muistista. Olen nimittäin kategorioinut puhelinmuistiossani olevat kontaktit niin, että ystäville raikuu eri viisu, sukulaisille toinen ja niin edespäin, joten voin jo soittoäänen perusteella hieman uumoilla, mikä taho puhelinlankoja laulattaa suuntaani.

Ensireaktioni oli lievä närkästys, olinhan töissä, joskaan en kovin hektisessä tilanteessa juuri sillä haavaa, mutta kuitenkin. Ja toisekseen, lähes poikkeuksetta näiden mysteerinumeroista tulevien puheluiden soittajaksi on osoittautunut puhelinmyyjä, joka sinnikkäästi kauppaa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä: lehtiä, sähkösopimuksia, puhelin- ja internetliittymiä, lisäravinteita, säästösopimuksia, jos vaikka mitä.

Niinpä sormeni tavoittelivatkin jo tuttuun tapaansa punaisen luurin kuvalla varustettua näppäintä, jotta voisin hylätä kylmän viileästi tulevan puhelun, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella yhdenkään ylipirteän tai edes monotonisesti ulkomuistista myyntispiikkinsä latelevan myyjän myyntipuheita (anteeksi vaan ko. ammattikunnan edustajat) ja jankuttaa kohteliasta eikiitosta tarjoamilleen tuotteille/palveluille. Onneksi vilkaisin numeroa tarkemmin. Se vaikutti yritysnumerolta, jotenkin tutulta. Ei kai vaan...? Vai voisiko sittenkin...??

Vastasin asiallisesti koko nimelläni, kuten tapaan tehdä näiden mysteeripuheluiden ollessa kyseessä (äidin opetukset puhelinkäyttäytymisestä ovat sitkeässä näin kännykkäaikanakin; vastaa nimellä, älä mumisemalla "haloo"), ja toivoin, että äänestäni kuultaisi pikemminkin kohtelias uteliaisuus kuin pelonsekainen epävarmuus vielä siinä vaiheessa tuntematonta soittajaa kohtaan.

Potentiaalinen Työnantajahan (PT) se siellä soitteli ja kutsui haastatteluun. Hypin riemusta. Tuulettelin. Virnuilin voitonriemuisesti. Kahta ensimmäistä tosin vain mielessäni, oikeasti yritin kaivaa kalenteriani esiin, sillä arvasin jo PT:n seuraavan repliikin: Millainen päivä sinulla on maanantaina? Mieleni teki heittää kummelit kehiin ja vastata: "Normipäivä, ei mitään!!" ;) - sillä maanantaina on kevätlomani ensimmäinen päivä, joten tokkopa minulla mitään (erikoista) silloin on - mutta tuontyyppinen räväkämpi vastaus olisi ollut silkkaa itsemurhaa, joten pitäydyin tiukasti asialinjalla ja kerroin olevani vapaalla. Niin PT:n kuin minunkin aikatauluihini sopiva haastatteluaika löytyi helposti. Lopuksi PT vielä ohjeisti, miten löytäisin pelipaikalle. Katuosoitteen toki tiesin, mutta PT tarkensi vielä nuotteja peremmälle palvelulaitokseen, jotta oikea haastattelukabinetti löytyisi kivuttomasti.

Kaikesta päätellen onnistuin hakemuksen kirjoittamisessa vähintäänkin kohtuullisesti, kun tähän asti on päästy. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Miten ihmeessä selviydyn seuraavasta vaiheesta, haastattelusta?! Eräs kollega tyynnytteli minua kuultuaan uutisen heti tuoreeltaan: "Faktat puhuvat puolestaan, kielitaitoinen ammatti-ihminen kyllä erottuu edukseen. Ole samanlainen kuin täällä, valloittava, iloinen, pirtsakka oma itsesi, niin he eivät kertakaikkiaan voi olla valitsematta sinua!" Näinhän se on, mutta silti... Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Vaan päällimmäisenä on kuitenkin pulmista polttavin: minulla ei ole mitään päälle pantavaa!! ;)

Uutta matoa koukkuun

Olen viime päivät potenut mitä ankarinta tuskaa. Luomisen tuskaa. Ei, se ei liity taannoin mainitsemaani kamppailuun itseni kanssa tämän blogin tai sen sisällön suhteen. Vaan työpaikkahakemuksen kirjoittamiseen. Kahteen vuoteen minun ei ole ollut tarpeen laittaa rikkaa ristiin miettiäkseni, kuinka vakuutan potentiaalisen työnantajan siitä, että juuri minä olen työntekijänä painoni arvosta kultaa ja juuri minun panostani työyhteisönsä niin kipeästi kaipaa. Nyt sellainen aika taas koitti, kun siipaleet paperinmakuisesta patongista uhkaavat käydä vähiin tässä muutaman kuukauden kuluessa.

Tietenkään minulla ei ollut tallessa yli kaksi vuotta sitten kirjoittamiani hakemuksia tai ansioluetteloitakaan. Enää. Kun valtion leipä näytti jatkuvan jatkumistaan, siivosin ns. käsiarkistoni, printatut työhakemukset, ja rakensin niistä jo vuosi sitten iloisen kevätrovion Saimaan saaren Pikkuisella Torpalla polttaessani joukon muitakin roskia. Rovion roihutessa kaikui etäisesti korvissani äidin opetukset, että kaikki tärkeät paperit pitää säästää, kun ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee... Mutta enhän minä vanhoja työhakemuksia tarvitse, enää! Niinpä. Never say never.

Nyt siis aloitin tuon kirjallisen savotan nollasta. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja ennen kaikkea, miten minä ilmaisen tuon kaiken nokkelasti lipeämättä liiaksi asialinjalta, persoonallisesti sortumatta ylenpalttiseen sanahelinään, houkuttavasti ynnä koukuttavasti olematta liian tyrkky, mutta samalla niin, että työnantaja suorastaan palaa halusta haastattaa minut henkilökohtaisesti.

Tiedän toki, että jokainen työhakemus pitää sorvata sen mukaisesti, mitä työnantajasta tietää tai mitä työnhakuilmoituksessa on (rivien välissä) kysytty, mitä ominaisuuksia tai taitoja painotettu. Mutta vilkaisu vanhaan työhakemukseen, edes yhteen, vaikka vain keskinkertaiseen, olisi voinut avata joitakin kirjallisia umpisolmuja tämän tyyppisessä asiakirjoittamisessa. Vaan ei niin ei.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänään, viimeisen hakupäivän aamuna, sain tiristettyä hakemuksen kasaan. Hakemuksen, joka täytti edes siedettävällä tasolla aiemmin asettamani "vaatimukset" sanankäänteiden suhteen ja jossa silti tuli ilmi kaikki oleellinen, tiiviissä, kompaktissa paketissa. Tai ehkä olen vain liian itsekriittinen? Nimittäin jo opiskeluaikana huomasin sen, että viimetippa oli minulle juuri sopivin hetki toimia; kun aika vääjäämättä kävi olemattomiin rutistaa esim. jokin essee kasaan, ylsin parhaimpaan suoritukseeni niinä kertoina, kun vielä edellisenä ilt...ÄH yönä hikikarpaloiden helmeillessä ohimoillani rustasin viimeisiä rupisia riimejä paperille.

Toivottavasti niin kävi nytkin. Että ylsin parhaimpaan suoritukseeni viimetipassa. Mutta vaikka hakemus on tehty ja toimitettu asianmukaisesti, ei tuska vielä helpota. Nimittäin seuraavat päivät olen tulisilla hiilillä odottaessani, poikiiko kirjallinen kyhäelmäni mitään sen suurempaa... vai tuliko siitäkin kenties oivallisia aineksia potentiaalisen työnantajan kevätrovioon. No, vaikkei mitään sen kummempaa seuraisikaan tämän haun tiimoilta, ainakin olen saanut verrytettyä pahasti kesäterässä olevaa työhakemusten kirjoittamistaitoani! :)

Terassikauden avaus

Ilo ja kunnia terassikauden avauksesta menee pikkupeijooni Pirpanalle, nimittäin jätkä pääsi eilen ihka ensimmäistä kertaa parvekkeelle :D Parveke on tähän asti ollut visusti pikkukollilta kiellettyä aluetta, vain Neiti Söpö on sinne saanut mennä jäähdyttelemään.

Parvekkeeni on toki kissaturvallinen eli lasitettu, ja lasit yleensä ottaen kiinni - paitsi jos käyn tupakoimassa tai jos aurinko paistaa kuumottaen partsin tuskalliseksi pätsiksi. Putoamisen vaara on siis lasien johdosta liki olematon, varsinkin kun pidän tarkkaa huolta, että lasit on työnnetty tiukasti kiinni, kun jompi kumpi tassukkaista astuu parvekkeen kynnyksen ylitse. Minusta jätkä vain on ollut tähän asti liian pieni ja hentoinen mennäkseen bongailemaan lintuja & oravia lasin takaa...

Mutta nyt n. 8 kk:n kunnioitettavassa iässä ;) Pirpanalle viimein koitti se päivä, kun tuon mystillisen ulkotilan ovi viimein aukeni. Eikä kyllä ollut riemulla rajaa, kun jätkä viimein pääsi sinuiksi parvekkeella oleilun kanssa! ;) Ensitöikseen pikkukolli kantoi parvekkeelta yksitellen kaikki sinne syksyllä harhautuneet kuivat puunlehdet sisään - jouduin illalla tekemään todella tarkan syynin mm. punkkaani, ettei noita "aarteita" ole kätketty salaa sinne. Mutta malttoipa Pirpana sen verran sentäs, että poseerasi kameralle n. sekunnin, joten sain ikuistettua jätkän ensihetket parvekkeella:



Pahoin pelkään, että pikkupeijoonilla ns. nälkä kasvaa syödessä - kuten kävi aikanaan Neiti Söpönkin kanssa. Eli sinne parvekkeelle pitää päästä mahdollisimman usein, eikä sieltä malteta tulla pois, ei edes syömään...

Vety ja atomi

Nyt on kesä sitten virallisesti avattu, juuri niin kuin se minun mielestäni kuuluukin tehdä. Eli nautittu satamassa aito, oikea vety aidon, oikean pannukahvin kera.

Jo edellisessä postauksessani aioin linkittää tuon joillekin ehkä mystillisen herkun nimeltä vety, vaikka tietenkin ne, jotka ovat edes joskus käyneet tässä humpan ja hiekkalinnan luvatussa kaupungissa, tietävät mistä on kyse puhuttaessa vedystä ja atomista. Mutta kuinkas sitten kävikään!?! Nimittäin kun kuukkeloin vedyn asianmukaisin sanankääntein, niin tulos oli sangen yllättävä. Eniten minua hämmästytti se, että "Kaiken Tiedon Kirja", joka myös Wikipediana tunnetaan, petti tässä asiassa minut. Sillä niin Wikipedia kuin myös jonkin ruokalehden artikkeli sangen harhaanjohtavasti väitti vetyyn kuuluvan paistetun kananmunan. Ehei, ei sinne päinkään! Olipa sitten kyse aidosta, oikeasta vedystä tai aidosta, oikeasta atomista, tulee kananmunan olla nimenomaan keitetty ja viipaloitu - noh, kokonainen olisikin melkoinen pala purtavaksi! ;) On varsinainen kardinaalimunaus käyttää paistettua kananmunaa, ja ken julkeaa näin tehdä, saa korkeintaan halvan kopion vedystä tai atomista, eli lopputulos on Jorma Uotisen sanoja lainatakseni "sinne päin, muttei sinne asti" ;)

Yleensä ottaen en lukeudu ruokasnobeihin tai -hifistelijöihin, jotka pilkuntarkasti toteuttavat ruokaohjeet käyttäen juuri oikeita raaka-aineita juuri oikean määrän ja noudattavat yhtä tunnollisesti ruokien esille panoa ja nauttimista, mutta tässä asiassa olen tarkka. Siksi päätinkin nostaa tämän aiheen tapetille myös täällä blogistaniassa, vaikka hakutulosten joukossa oli toki muutamia linkkejä vedyn ja atomin oikeaoppiseen koostumukseenkin.

Atomi on siis lihapiirakka, joka lämmitetään ja täytetään sitten joko keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla tai keitto-/savukinkkuviipaleilla. Jotkut herkkusuut haluavat lihapiirakkaan sipaistavan voita mausteeksi, mutta atomi voidaan syöjän niin halutessa maustaa myös jollakin muulla tai kaikilla perinteisillä "snagarimausteilla" eli ketsupilla, sinapilla, kurkkusalaatilla, raakasipulisilpulla, valkosipulimajoneesilla.

Vety on myöskin lämmitetty, täytetty lihapiirakka, joskin sisällöltään muhkeampi versio edellisestä, sillä se täytetään sekä keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla että keitto-/savukinkkuviipaleilla ja tarpeen vaatiessa niillä tavanomaisilla snagarilisukkeilla.

Ugh. Olen puhunut. Ja nyt siirryn kyökin puolelle näpertämään chili con carnea...

Vappupäivä

Vappupäivä valkeni sangen valoisana. Ihan kirjaimellisesti. Ihan miltä kantilta katsottuna tahansa. Aurinko armas paistaa herttaisesti, kenties jopa lämmittääkin hiukan - toisin kuin eilen, kun jokin kumma pikkupuhuri leikkasi tuon lämpövaikutuksen olemattomaksi. Paitsi sää, myös oloni on valoisa ...ja virkeä, eivätkä tukanjuuret ole kipeinä! :) Vietin nimittäin ehkä tylsimmän vappuaaton ever.

Tulin nuutuneena iltavuorosta kotiin. Huuhtoakseni kurkkuani kaihertavat paperipölyt pois korkkasin Golden Capin Blackin. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että tuo yksi musta tölkki oli osoittautuva "kahdeksi siideriksi": ensimmäiseksi ja viimeiseksi tänä vappuaattona ;) Siemailin tuota uuden uutukaista kuplajuomaa sangen verkkaisaan tahtiin ja päätin samalla katsoa digiboxille tallentamaani leffaa. Tölkki tyhjeni, ja niin tyhjeni virta minustakin, nahkalaput valahtivat silmilleni tämän tästä. Torkahdettuani kolmannen kerran parin replan jälkeen, ymmärsin viimein luovuttaa ja hinata luuni sohvalta makuuhuoneen puolelle. Onko minusta tullut tylsä vai vain vanha?!

Vappupäivän aamuni on sujunut raukeissa tunnelmissa. Pirpana yritti pikkupeijoonin tarmokkuudella raastaa minua jalkeille jo 6.30; taputteli tassulla, hurisi ynnä purisi korvani juuressa ja hieroi poskeaan omaani. Vaikka luovinkin eilen illalla Höyhensaarille jo puolenyön tietämissä, en silti vielä tuohon aikaan aamusta ollut järin innokas kampeamaan itseäni punkan pohjalta ylös, jotta Pirpana ja Neiti Söpö saisivat ruokaa pikkukitoihinsa. Päätin köllötellä vielä tovin, antaa kropan ja mielen herätä ihan kunnolla ja kaikessa rauhassa ennen kuin hipsin keittiöön keittämään pannullisen aamukahvia ja tarjoilemaan tassukkaille aamiaisen.

Näissä kevätkesäisissä aamuissa on ihan parasta se, että voi mennä parvekkeelle kahvikuppi kourassa ja istahtaa rauhassa polttamaan aamun ensimmäisen savukkeen ilman, että kylmä tunkeutuu luihin ja ytimiin tai jäähdyttää kahvin kelvottomaksi niinkin nopeasti kuin savukkeen mittaisessa ajassa. Ja vaikka tupakka tulisikin jo poltettua ja tumpattua, saatan istua katselemassa maailmanmenoa talon vieritse kulkevalla kylämme pääraitilla ja nauttimassa aamun lempeästä viileydestä parvekkeellani - iltapäivästä länsiparveke nimittäin on jo epämiellyttävä pätsi jopa näinkin varhaisessa vaiheessa kevättä/kesää, kun aurinko paistaa siihen armottomasti.

Tänä aamuna panin merkille, että ilmeisesti on muillakin ollut rauhaisa vappuaatto. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, kun bongasin ensimmäisen reippailijan talomme editse menevällä jalkakäytävällä. Nuorehko nainen askelsi lenkkeilytamineissaan rivakasti kävellen, kotvan kuluttua porhalsi toinen juosten. Ja eipä aikaakaan, kun suihki muutama polkupyöräilijä keskustan suuntaan, heidän joukossaan fillaristi-isä lapsikatraan kera. Pari isompaa tenavaa polki omia pyöriään ja pikkuisin istui istuimessa isänsä kyydissä. Kaikilla pikkupilteillä oli pyöräilykypärät visusti päässä, vaan ei isällä. Miksiköhän?? Voihan se fillaristi-isän ohjastama jopokin nyykähtää nurin ja kuuppa kolahtaa kohtalokkaasti asfalttiin, eikö!?

No, oli miten oli. Koska vappu mielletään paitsi työväen tai opiskelijoiden juhlaksi, myös kesän "viralliseksi" avaukseksi, taidanpa minäkin kaivaa Helkamani esiin ja polkaista satamaan pälyilemään vappuhumua... ja aloittaa kesäni ainoalla, oikealla tavalla: ostamalla sataman kioskista vedyn ja kupposen ehtaa pannukahvia!

Aurinkoista vappupäivää kaikille!! B-)

Sydämellinen tunnustus

Minulla oli ilo ja kunnia saada Stanstalta blogiini sydämellistä tunnustusta:



Kyllä tällainen lämmittää mieltä - ja sydäntäkin :) - kiitos kaunis ja kumarrus!

Laitan tällä kertaa hyvän kiertämään kolmeen huomionarvoiseen blogiin, joita seurailen tiiviisti:

Tämä sydän on paikallaan ehdottomasti caprille, joka blogissaan sivaltaa sanan säilällä niin taitavasti ja herkullisesti, että se lähes poikkeuksetta kutkuttaa joka kerta nauruhermojakin :D

Sydämen on myöskin ansainnut Siru71, joka inspiroi raportoimalla askarruksistaan käsitöiden ym. parissa.

Ei myöskään sovi unohtaa Ziriliiniä, joka on uuden elämän alkumetreillä ja joka toivottavasti onnistuu unohtamaan tämän sydämellisen tunnustuksen myötä rikkinäisen ruotonsa hetkeksi.

Varjoja auringon alla

Aurinko paistaa suloisesti, linnut laulavat ja puut lykkäävät hiirenkorvaa... Ihanainen kevät on viimeinkin saapunut Suomenkin leveysasteille!! Tosin täytyy myöntää, että yksi varjopuoli tässä päivänpaisteessa kuitenkin on: aurinko paljastaa armottomasti pölyiset pinnat hyllyistä ja pöydiltä, jotka kipeästi kaipaavat pyyhkimistä, sekä ennen kaikkea likaiset ikkunat, jotka suorastaan huutavat pesemistä - ulkopuolella on epämääräisiä, rapaisia roiskeita (miten se on mahdollista kerrostalon 2. kerroksessa?!) ja sisäpuolella hikisten tassujen & kosteiden kuononpäiden jälkiä. No, siivoussavotta saa vielä tovin odottaa...

Huolimatta viimeaikaisesta takapakista työrintamalla, myös mieleni on sangen aurinkoinen, eikä yksin keväisen kelin johdosta. Kiitos Pellavapään, joka on vallannut yhä vankemman jalansijan elämästäni ...ja kyllä vaan, saanut vanhanpiian vakaumukseni vakavasti horjumaan! :)

Tosin eräs varjo lankeaa myös Pellavapään valostuttamaan mieleenikin. Tämä blogi. Painiskelen siis samantyyppisen ongelmakimpun kanssa kuin capri, vuohenkasvattaja-voikukkaviininmaistelija-ystäväni =). En tosin mieti bloggaamisen lopettamista tykkänään, mutta käyn harva se päivä kamppailua itseni kanssa löytääkseni ratkaisun sisintäni korventavaan pulmaan ...tai pulmiin, jos ihan tarkkoja ollaan:

1) Kerronko Pellavapäälle blogistani?
(Käsittääkseni miekkonen ei ole tietoinen näistä kirjallisista hengentuotteistani - vielä)?

Ei sillä, että tässä blogissa olisi mitään hävettävää tai salailemisen arvoista. Mutta kieltämättä, jos kertoisin tästä blogista hänelle, tuntisin itseni kenties jollain tapaa alastomaksi. Tai vähintäänkin paljaaksi, suojattomaksi. Ovathan nämä rivit yksityisiä ajatuksiani, vaikka ovatkin tiedon valtatiellä julkisesti kenen tahansa luettavissa. Mutta kirjoitan nickin suojissa, ja vain kourallinen blogissani vierailevista ihmisistä tuntee minut myös IRL; olen tietoisesti pitänyt tosielämästä minut tuntevan lukijakunnan mahdollisimman suppeana. Nimittäin kuta useampi minut oikeassa elämässä tuntee, sitä korkeammaksi nousee kynnys kirjoittaa vapaasti. Muuttuisivatko postaukseni sitten hajuttomiksi ja värittömiksi (sikäli kun eivät sitä ole jo olleet), jos lukijakuntani kasvaisi yhden viehättävän herrasmiehen verran?

Toisaalta taas, jos en saata Pellavapäätä kartalle puuhistani blogistaniassa, voi olla vain ajankysymys, kun herra suunnistaessaan ympäri virtualiaa harhautuu ehkä myös blogiini. Ja se puolestaan voisi herättää hämmennystä ja kiusallisen kysymyksen, miksi en ole kertonut blogistani aiemmin...

2) Kirjoitanko jatkossa myös Pellavapäästä, orastavasta ihmissuhteestamme ja siihen liittyvistä asioista?

Aloitin bloggaamisen, koska sisälläni virisi tarve kirjata ylös oman elämän pieniä ja suuria sattumuksia. Ja Pellavapää sydämeni valtaajana lukeutuu näihin "sattumuksiin". Joten siltä kantilta olisi ainakin etäisesti perusteltua kirjoittaa merkityksellisestä miehestä elämässäni ja hänen muassaan tuomista käänteistä. Tietenkään en kirjoittaisi liian yksityiskohtaisesti tai paljastavasti siitä, mihin polkumme on tulevaisuudessa kulkeva, etten tulisi loukanneeksi Pellavapäätä... Mutta veisikö se, epämääräisen sanahelinän naputtelu, sitten terän koko hommalta?

No, täytyy kypsytellä, pureksia, märehtiä, sulatella asiaa. Ehkäpä Helkaman hurmaava kyyti keväisessä, auringonpaisteisessa ulkoilmassa kirkastaa ajatukseni ja selvittää pienen sievän pääni näiden pulmien suhteen... :)

Please keep her going

Tämä nainen marssii rintasyövän puolesta. Lähetä hänet matkaan maailman ympäri, niin että hän pääsee perille. Tee se tukeaksesi kaikkia niitä naisia, jotka ovat sairastuneet tähän vakavaan tautiin. Hän kulkee maailman ympäri – blogistaniassa!


*Lähetä hänet jatkamaan matkaa* - paina copy-nappia nyt!
Liitä kirjoitukseen ja julkaise!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Hyvän ja tärkeän asian puolesta tuokin ylläoleva blogistaniassa kiertävä viesti taatusti on. Siksi ei pitäisikään alkaa viilailla pilkkua, mutta valitettavasti kielipoliisin korvani kuulee lieviä riitasointuja muodossa "marssii rintasyövän puolesta". Viestin perimmäinen ajatus on "rintasyöpää vastaan", minkä kaikki luonnollisesti ymmärtävät, olipa viesti muotoiltu miten tahtojaan... Vaan ei näemmä pääse leopardi - tai kielipoliisikaan - pilkuistaan! ;) Niinpä kerron kevennykseksi pienen tarinan pilkun paikasta:

Olipa kerran muinainen Venäjä ja siellä tsaarilla kaikki valta päättää kaidalta polulta poikenneiden kansalaisten kohtalosta joko passittamalla heidät Siperiaan tai armahtamalla heidät. Kotvan harkittuaan tsaari kuitenkin päätyi armahtamaan erään erittäin paatuneena tunnetun rikollisen ja lausui kirjurille tuomionsa:"Armoa, ei Siperiaa." Vaan kynäniekan tarkkaavaisuuspa herpaantui juuri kohtalokkaalla hetkellä, ja hän kirjasi tsaarin päätökseksi:"Armoa ei, Siperiaa."

Niin, se pilkun paikka voi olla tuiki tärkeä toisinaan, mutta nyt unohdan kuitenkin sen viilailun toviksi ja poistun takavasemmalle nauttimaan ihanan aurinkoisesta ja lämpimästä päivästä! :)

Jatkoaika

Taannoin raportoin Wanhan Rouwan määräaikaiskatsastuksesta ja hylkypäätöksestä, joka kenties ei ollut äärimmäisen suuri yllätys allekirjoittaneelle. Hylky tuli heti tuoreeltaan myös ohimennen puheeksi Automiehen, Myyn aviomiehen, kanssa. Automies halusi ihan vain mielenkiinnosta vilkaista vikalistaa. Ja pelkkä vilkaisu sai hänet pyörittelemään silmiään ja hymähtelemään.

Automies nimittäin rohkeni epäillä, että minulla oli ollut sangen huonoa tuuria joutuessani Wanhan Rouwan kanssa pilkuntarkkana ja virkaintoisena tunnetun katsastusmies Nuivalaisen kynsiin. Ja että katsastusmies Nuivalainen oli ehkä tullut tehneeksi kärpäsestä härkäsen antaessaan ymmärtää, että ruostevauriot ikäkulun peltilehmäni alustassa ovat sikäli työläät laittaa, että olisi silkkaa ajan, rahan ja energian haaskausta yrittää saattaa Wanha Rouwa ajokuntoiseksi. Joten saadakseen tälle vahvalle uskolleen vahvistusta ja kiitoksena Myyn tyttären kissoille tarjoamastani tilapäiskodista Automies lupasi vilkaista Wanhaa Rouwaa ja arvioida, oliko katsastusmies Nuivalainen todellakin sortunut karkeaan liioitteluun antaessaan tylyn tuomionsa Wanhan Rouwan ruostevaurioista.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vilkaisu Wanhan Rouwan alustaan osoitti Automiehen epäilyksen osuneen naulan kantaan; viat eivät olleetkaan ihan niin mittavat kuin mitä katsastusmies Nuivalainen oli esittänyt. Mutta se täytyy sanoa, että viat kyllä yllättivät Automiehen - ne nimittäin löytyivät täysin eri puolelta autoa kuin mitä "hemmetin hyvään hylkykorttiin" (kuten Automies asian ilmaisi) oli präntätty! "Vasemmanpuoleinen pitkittäiskotelo" tarkoittikin käytännössä oikeanpuoleista ja niin edespäin. Mikä näitä ns. viranomaisia vaivaa, kun vasemman erottaminen oikeasta on niin perin juurin haasteellista?! ;) Nimittäin vastahan minulla oli kohtaaminen Kissalan poikien kanssa, ja tuolloin toinen koppalakki joutui hyvän tovin miettimään, kumpi silmä Wanhalta Rouwalta olikaan himmennyt, kun huomautti asiasta ystävällismieleisesti minulle.

No, Automies laittoi Rouwan kuntoon viikonlopun aikana, vikojen korjaamisen lisäksi puunasi ja puleerasi sekä sisältä että ulkoa. Karauttipa vielä jälkitarkastukseenkin eilen minun tietämättäni, perusteli vain jälkeen päin, että jos uusintakatselmuksessa olisi herännyt vielä jotain kysymyksiä korjauksista, hänen olisi ollut helpompi selittää tehdyt toimenpiteet katsastusmiehelle kuin minun. Mikä oli epäilemättä viisas ratkaisu, minä kun olen täyttäymmärrystä vailla mitä tulee autoihin tai niille tehtäviin korjaustoimiin! ;)

Vaikka Rouwa saikin katsastusleiman myötä jatkoaikaa taipaleelleen ainakin seuraavaan katsastukseen asti eli noin vuoden verran (ellei mitään uutta vaivaa ilmene), on minun ennemmin tai myöhemmin ratkaistava, jatkuuko matkani Rouwan kanssa koko tulevan vuoden vai olisko yksi vaihtoehto lähteä eri teille, myydä Rouwa syksyn tullen, kun työtkin loppuvat. Eihän ikäkulusta peltilehmän raakista varmasti kummoisia summia saisi nyt katsastettunakaan lypsettyä, mutta olisipahan yksi rahareikä vähemmän, jos tai kun sattuu käymään niin kurjasti, että valtion leivän loputtua päädyn kortiston koristeeksi. Ja koska juuri ennen katsastusta pulitin sievoisen summan sekä liikennevakuutukseen että ajoneuvoveroon, joista kummastakaan ei siis tarvitse huolehtia ennen kuin syksy saa, voin rauhassa puntaroida Wanhan Rouwan kohtaloa.

Kieltämättä kutkuttavalta tuntuisi jatkaa yllätyksientäyteistä taivaltani Wanhan Rouwan kanssa. Nimittäin Rouwa on rekisteröity v. 1990, joten tuleva vuosi 2010 - jos luoja & katsastusmies suovat - on Wanhalle Rouwalle juhlavuosi. Joten kuka tietää, voisinhan juhlan kunniaksi vaikka tarjota Rouwalle voiteluaineet, että koneisto jaksaa edelleen kehrätä... niin, ja minun olisi ehdottomasti etsittävä ajovaloahivelevän komea huoltomies rassaamaan sitä konetta... ;-D

No, päädynpä mihin ratkaisuun tahansa, en aio hylätä suunnitelmaani työmatkapyöräilystä, varmasti se fillarointikin maistunee makoisammalta nyt, kun sitä ei tarvitsekaan tehdä ihan pelkästään olosuhteiden pakosta! Yhtä järkähtämättömästi aion pysyä myös ekotehoilu-päätöksessäni eli pitää autoilut minimissä. Vaikka Rouwan matkanteko jatkuukin, hurauttelen Rouwan kyydissä pitäjille vain tarpeen vaatiessa. Tosin vaikuttaa vahvasti siltä, että sitä tarvetta ilmenee kyllä, kenties yhä enenevässä määrin, nyt kun riiustelu Pellavapään kanssa on saanut ihan uudet ulottuvuudet... :) Mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina!

Kärsimysnäytelmä

Tämä pääsiäinen on jäävä pysyvästi mieleeni, sillä en kuunaan ole munajuhlaa niin apeissa tunnelmissa viettänyt kuin tänä vuonna. Siitäkin huolimatta, että sain kauan kaivattuja & kaukaisia vieraita: siskoni tyttärineen tuli pääsiäisen viettoon synnyinkaupunkiinsa jo kiirastorstain iltana, mutta myös äitini innostui pikaisesta pääsiäisvierailusta ja pölähti tänne kaakonkulmalle pääkaupunkiseudun humusta lankalauantaina.

Sekä siskoani katraineen että äitiäni oli mukava nähdä pitkästä aikaa, samaten muita sukulaisia, jotka kylläkin asuvat tällä samalla kylällä, mutta joihin valitettavan harvoin tulee pidettyä yhteyttä. Joten vaikka pääsiäinen menikin käytännössä siirtymiseen kahvipöydästä toiseen, niin sitä ei suin surminkaan voi kutsua kärsimysnäytelmäksi... tai no, ehkä sentään vatsan kannalta, kun useammin kuin kerran pyhien mittaan sitä huomasi syöneensä itsensä typeräksi :)

Hyvän ruuan, rakkaiden sukulaisten ja pitkien pyhien raukean olla-öllöttelyn mukanaan tuomaa euforiaa väkisin himmensi takaraivossa aika-ajoin armottomanakin häilyvä, ankea ja karu tulevaisuuden kuva - kiitos työnantajani, joka pudotti uutispommin juuri pääsiäisen kynnyksellä:

"Ja tapahtui niinä päivinä, että valtion ylimmäiseltä kirstunvartijalta kävi käsky, että kaikki virastot oli säästökuurille pantava. Niin saavutti säästösanoma myös kaakonkulmalla sijaitsevan byroon, jäädyttäen uudet virat ja toimet, pistäen pisteen sijaisten palkkaamiselle ja hätistäen vakibyrokraatit vaihtamaan lomarahansa vapaaksi..."

Tarkalleen ottaen keskiviikkona, kiirastorstain "aattona" minäkin sitten pääsin osalliseksi tuosta säästämisen ah, niin trendikkäästä sanomasta, kun Päällikkö kutsui kammioonsa ja kertoi, että se pätkä valtion paperinmakuista patonkia, joka juuri nyt minulla on hampaissani, on oleva viimeinen murunen. Nimittäin syksyn tullen uutta siivua ei minulle enää tarjota, sillä nyt säästetään, joten se on sitten dasvidaanja.

Olin tyrmistynyt. Väri pakeni kasvoiltani. Silmissä sumeni (saattoi johtua pettymyksen karvaista kyyneleistäkin, jotka väkisin pyrkivät pintaan ja joita väkisin yritin räpytellä pysymään poissa). Korvissa kohisi. Vatsaa väänsi. Jostain etäältä kuulin Päällikön sanat: "...ei johdu sinusta... sijaisia ei nyt vain palkata... virkoja ei täytetä jonkun eläköityessä... blaa-blaa-blaa-blaa-blaa... yritä nyt kuitenkin tsempata!"

Syöksyin suorinta tietä vessan. En itkenyt. En oksentanut. Mutta lähellä oli. Mulkaisu peiliin vahvisti sen, että asiakaspalveluun ei vielä toviin ollut menemistä, tunnekuohut ja naaman väri oli saatava tasaantumaan. "Koita nyt tsempata kuitenkin." Voi jumalauta! Helppohan se on sanoa, kun ei itse ole tyrmistynyt, vihainen, järkyttynyt, pettynyt, surullinen, yllättynyt, kiukustunut, katkera, turhautunut, ahdistunut, kauhistunut... Nujerrettu.

Minä luulin, että kärsimysnäytelmä olisi jo käyty läpi tuona uutispommi-päivänä. Että olisin saanut pommin aiheuttamat, pahimmat henkiset kolhut paikattua pyhien mittaan. Ehei. Ei sinne päinkään. Kärsimysnäytelmä sai uusia ulottuvuuksia tänään, kun pyhien jälkeen arki taas alkoi!

Minulla oli tänä aamuna tunne, jota en ole kokenut reiluun 2 vuoteen, koko sinä aikana, kun olen ollut nykyisessä työpaikassani. Outo tunne. Epämiellyttävä tunne. Onhan noita hankalia aamuja ennenkin ollut, sellaisia kun kaikki menee pieleen... tai kun unihiekka ei vain lähde, vaikka miten huuhdon sitä pois ulkoisesti vedellä ja sisäisesti kofeiinilla. Mutta koskaan aiemmin tässä työpaikassa ollessani ei ole vituttanut lähteä töihin. Nyt vitutti. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt...

Mutta yhden asian kuitenkin päätin: vituttaa tahi ei, niin työni hoidan tunnollisesti ja kunnollisesti, katkeraan loppuun asti. En ehkä nauti siitä kuten ennen, mutta hoidan sen.

Vain pakki puuttuu ...ja vakionopeudensäädin ;)

Vihdoin ja viimein pääsin avaamaan fillarointikauden! Keli ei valitettavasti ollut mitä parhain, sillä aurinko ei paistanut, mutta sentään taivas ei työntänyt alas mitään - vodaa tai räntää siis. Joten päätin aamupäivällä polkaista lähimpään markettiin (4 - 5 km yhteen suuntaan) ikään kuin suorittaakseni pienimuotoisen lämmittelyajon ennen kuin fillarointi toden teolla pyörähtäisi käyntiin tänä vuonna.

Vaikka eipä silti, Helkamani satula on todella hyvin muotoiltu ja pehmustettu, siitä ei jää perinteistä satulan kuvaa persauksiin ensimmäisten fillarointien jälkeen :) Lämmittelyajon tarkoituksena ei siis ollutkaan totuttaa haaruksia ja pakaralihaksia satulassa istumiseen, vaan jalkojen lihaksia polkemiseen. Polkeminen kun epäilemättä käy hiukan eri tavalla ja mahdollisesti jopa hiukan eri lihaksiin kuin esim. kitkaravilenkit, joita olen tähän asti harrastanut, joten kinttuparkanihan voisivat vallan kangistua ja jäykistyä tunnollisista jälkivenyttelyistä huolimatta, jos huitaisisin ensipolkaisulla esim. töihin ja takaisin (13 km/siivu)...

Jo parin polkaisun jälkeen huomasin saman kuin lukuisia kertoja aiemminkin hypättyäni Helkaman selkään: pyörä kulki kuin unelma, se vaan lähti viemään aikamoista haipakkaa... Vaikka minulla ei sinänsä kiire ollutkaan. Ja vaikka olisi pitänyt pitää järki päässä ja aloittaa riittävän rauhallisesti. Nimittäin kaurapuurokäyttöinen moottori ei toki yleensä ulvahtele kiihdytettäessä vauhtia, mutta reisilihaksistoni miltei alkoi jo kiljahdella hoosiannaa liian äkkinäisen rasituksen johdosta. Vaan onneksi reitilleni sattui juuri parahiksi siivu loivaa alamäkeä, jonka myötä soin jalkaparoilleni hengähdys- ja palautumistauon rullailemalla rennon letkeästi mäkeä alas. Loppumatkaa marketille rytmittivätkin sitten pari isoa risteystä, joten vauhti pysyi kohtuuden rajoissa. Ja kotimatka huolimatta muutaman kilon lisäpainosta repussa sujui yhtä kitkattomasti ja vauhdikkaasti.

Fillarointi teki selvästi terää minulle, niin henkisesti kuin fyysisestikin. En muistanutkaan, miten euforinen olo voi olla pyöräpyrähdyksen jälkeen! Toisaalta olin hiukan väsynyt, toisaalta taas tunsin itseni ylivertaisen energiseksi ja iloiseksi. Tunnustan, jäin heti koukkuun tähän kokonaisvaltaiseen, hyvään fiilikseen; lisää tätä ja mahdollisimman äkkiä!! :)

Katsastus

Käytin Wanhan Rouwan katsastuksessa perjantaina. Olen joka vuosi passaillut aikaa tarkoituksellisesti mahdollisimman lähelle maaliskuun 30. päivää - mikä on Wanhan Rouwan rekisteröintipäivä ja siis viimeinen, oikea-aikainen katsastuspäivä. Niin tein nytkin varatessani netistä aikaa - ihan vain siltä varalta, että katsastuksessa sattuisi tulemaan hylky, muttei sentään ajokieltoa, niin minulla olisi tasan 1 kk aikaa ajella vielä ja miettiä samalla, miten toimia mahdollisen hylkäyspäätöksen tultua... Siis ratkaista, kannattaako ikäkulun auton laittoon alkaa tärvätä tuntitolkkuja aikaa ja tukuttain seteleitä, jotta sen saa hyväksyttävään kuntoon?

Nuo japanilaiset peltilehmät ovat vähän kummia kapineita. Tekniikka ei suinkaan ole ensimmäisiä asioita, joka alkaa iän karttuessa pettää, vaan heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu useimmiten alusta ja kori, jotka ruoste raiskaa pikemmin kuin vaihteisto tai moottori laukeaa.

Kori ja alustahan ne koituivat Wanhan Rouwankin kohtaloksi. Nimittäin katsastuksesta tuli hylätty, alustassa ja korissa on ruostevaurioita 5 eri kohdassa, ja ne on laitettava kuntoon. Toki listalla oli muutakin "pikkuvikaa", mutta nuo olivat ne merkittävimmät korjaamisen kannalta, siis aikavimmat ja myös hintavimmat, jopa minä autoista-mitään-ymmärtämättömänä ihmisenä käsitän sen. Onnekseni nuiva katsastusmies ei kuitenkaan paiskannut kaiken päälle välitöntä ajokieltoa, vaan antoi minulle suopeasti sen kuukauden aikaa miettiä, miten menettelen Rouwan kanssa.

En suinkaan ajellut raskain mielin kotiin katsastuksesta. En noitunut, en sadatellut, en lasketellut ärräpäitä - en edes hiljaa mielessäni, sillä mitä se olisi enää auttanut, ei räävitön kiroilu olisi muuttanut ainakaan katsastustulosta toiseksi, korkeintaan se olisi muuttanut naamani väriä sävystä kalkkilaivankapteenin valkoinen sävyyn raivokkaan punainen ;) Sitäpaitsi tuomio oli toisaalta helpotus. Olinhan jo alitajuisesti ymmärtänyt viimeaikaisten pikkuvikojen tiimoilta, että Wanha Rouwa on tulossa tiensä päähän, että olisi vain ajan kysymys, milloinka se viimeinen maili ajetaan.

Päätös kypsyi kotimatkalla. Ajelen vielä parisen viikkoa Rouwalla, juuri sen ajan, kun saa / voi käyttää nyt alla olevia talvirenkaita, ettei minun tarvitse alkaa renkaanvaihto-operaatioon, joka tässä tilanteessa olisi täydellistä ajan ja energian haaskausta.

Onni onnettomuudessa, että tämä katsastus ajoittui juuri tähän vuodenaikaan, kun talven selkä on taittumaan päin, lumet kaikkoamassa ja kevät on puhkeamaisillaan täyteen teräänsä. Nimittäin viikon-parin kuluessa on varmasti jopa meidän leveyspiireillämme vallankin siedettävät kelit esim. fillarointiin. Joten tämän pariviikkoisen aikana, ennen kuin ajan Wanhan Rouwan silmissäni siintävälle viimeiselle parkkipaikalleen, kaivan esiin naftaliinista fillarini, Uskollisen Helkaman. Täytän renkaat ja tsekkaan, että ketjut ovat hyvässä öljyssä jne. Ja tietenkin suoritan pienet lämmittelyajot ennen kuin valjastan Uljaan Kaksipyöräiseni aktiivikäyttöön.

Mitä enemmän mietin tätä hylkyä, sitä enemmän se alkaa tuntua hyvältä, positiiviselta käänteeltä. Olin nimittäin jo muutenkin vakavasti harkinnut työmatkafillaroinnin aloittamista tänä keväänä/kesänä, mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nyt minulla ei ole mitään syytä jättää toteuttamatta aikeitani! :) Työmatkafillarointi on mitä mainiointa hyötyliikuntaa, ja kuntoni epäilemättä kasvaa kohisten, mitä pidemmälle kevät etenee ja mitä lähemmäs kesää päästään. Vaan mikä parasta: enää ei pala rahaa bensaan, moottoriöljyihin, renkaisiin, autovakuutuksiin, ajoneuvoveroihin tai mystillisten pikkuvikojen laittoon!

Kyllä vaan, kaikella on sittenkin tarkoituksensa! :)

Terveisiä tassun alta

Vierailevat tähdet, Neiti Rämäpää ja Mr. Look-Alike, ovat olleet luonani nyt kohta kaksi viikkoa. Molemmat ovat löytökissoja, ja luultavasti Mr. Look-Alikea elämä on kohdellut varsin kaltoin ensimetreistä lähtien aina löytöeläinhoitolaan pääsemiseen asti, sillä niin varautunut herra on, varsinainen arkajalka ja ujopiimä. Siksipä kaikkein ilahduttavinta on ollut silminnähtävä muutos juuri Mr. Look-Alikessa, se kuinka päivä-päivältä kissaherra on rohkaistunut ja kasvattanut luottamusta tilapäiskortteeriinsa ja -emokkeeseensa (kiitos, Siru, lainaan sinun loistavaa termiäsi ihan omin lupineni!).

Aivan päättömäksi meno ei sentään ole tässä Kattilassa yltynyt - vielä - vaikka epäilemättä tassukkaat ovatkin lyöneet söpöt pikkupäänsä yhteen keksiäkseen kuningasideoita minun ries... korjaan, riemukseni.

Ensinnäkin olen saanut huomion arvoisen sisustusvinkin. Mattojen asettaminen lattialle suoraan ja siististi on "so last season", joten eräänä päivänä palatessani töistä kotiin eteiseen oli luotu vähintäänkin lennokas, uusi kevätilme ;)

On tietysti mahdollista, että tässä on viritelty ansaa mahdollisten murtovarkaiden pään menoksi - kurtussa olevaan mattoonhan voi kompastua - sillä käytävästä kantautuvat äänet välillä saavat erityisesti Neiti Söpön valpastumaan ja hiipimään matalana muristen eteiseen.






















Säilytän kissojen tarvikkeita, ruokia, herkkuja ym. ruokakuppien yläpuolella, liki 2 m:n korkeudessa olevalla, täpötäydellä hyllyllä, jonne kissoilla ei ole pääsyä. Tai niin ainakin luulin, ettei ole...

Vaan maanantaina kotiin tullessani kohtasin keittiössä yllättävän näyn: kissanminttuaskin keskellä ruokakuppia ja Dentabits-raksurasian lattialla. Sentään askien sisältöä ei oltu yritetty (ehditty?) saada väkivalloin esille, kun kummassakaan ei näkynyt raivokkaan kynsimisen tai puremisen jälkiä!

Mitä ilmeisimmin tassukkailla - tai ainakin yhdellä heistä - on ollut siis painava sanansa sanottavanaan tarjoilun riittävyydestä tai laadusta! Nimittäin voisin laittaa vaikka pääni pantiksi, että asialla on ollut Neiti Rämäpää, joka on mestari availemaan kaappien ovia ja järjestämään itsensä paikkoihin, jonne ei olisi mitään asiaa... Mitähän älyn väläyksiä on seuraavaksi tiedossa?! :)

Lottovoitto

Voitin lauantaina lotossa. Neljällä maagisella, oikealla numerolla olen saava tililleni näinä päivinä juhlalliset 12 euroa 10 senttiä. Jiihaa!!

Onneksi en tuon suurempaa summaa voittanut, ihan paristakin syystä. Ensinnäkin, nyt mielenterveyteni ei järky käsittämättömästä rahamäärästä... Toisekseen, en saa pankista paniikinomaista puhelua koskien tilini rajallista kokoa, eihän sinne nyt mikään 5 miljoonan päävoitto edes mahtuisi, kun rahavirrat tililläni ovat totutusti huomattavasti vaatimattomampia... ;)

Juhlan kunniaksi taidan silti pistää elämän risaiseksi ja sijoittaa suunnilleen kolmasosan voitostani ...en suinkaan itseeni, vaan rakkaiden kollegoideni kestitsemiseen mehevällä lähileipomon pullapitkolla :D Ja loppurahat laitan poikimaan, eli uutta matoa koukkuun vaan! Semminkin kun tuo lauantainen 5 miljoonan päävoitto jäi vielä orpona odottamaan ottajaansa...

Pillitys

Ajelin tänään kaikessa rauhassa töistä kotiin, ja olin jo miltei perillä, kun kotimatkani sai yllättävän käänteen. Olin juuri kääntynyt meidän kylän raitille vievälle tielle, kun Kissalan pojat ajoivat vastaan. Vaikka he olivat kääntymässä vasemmalle, päätin olla Teiden Ritaritar ja himmasin Wanhan Rouwan muutoinkin kohtuullista vauhtia antaakseni tietä heille. Vaan pojatpa eivät paljon näyttäneet perustavan yrityksestäni olla kohtelias autonainen, kun maija ei liikahtanutkaan kääntyäkseen, joten minä jatkoin sitten muina tyttöinä matkaani.

Kotiin oli matkaa enää pari sataa metriä, kun bongasin taustapeilistä maijan, joka väläytti vilkkujaan pysähtymisen merkiksi - missäpä muuallakaan kuin täsmälleen kotikerrostaloni kohdalla! Kaikissa talomme asunnoissa ainakin yhden huoneen ikkunat ja parveke antavat nimenomaan kylämme raitille päin. Minun tuurillani koko talon väki oli varmasti juuri parahiksi saapuvilla parvekkeillaan - tupakoimassa tai puistelemassa pöytäliinasta murusia tai muuten vaan patsastelemassa - ja pääsi siten todistamaan, kun saavun kotiin poliisit kannoillani... *nolo*

Käännyin talollemme vievälle tielle ja päätin pysähtyä talon päädyn kohdalle, siellä kun ei ole ikkunoita, joten säästyisin naapurien enemmiltä uteliailta katseilta (sikäli kun sillä nyt enää oli kauheasti väliä). Kaivoin rahapussin esiin käsilaukkuni uumenista, sillä epäilemättä he haluaisivat ajokorttini ihasteltavakseen. Veivasin ikkunan apposen auki... ja mietin kuumeisesti, olinko syyllistynyt johonkin rikkeeseen - turvavyö oli kiinni, kännykkä visusti povitaskussa, en tupakoinut ajon aikana, en näplännyt stereoitakaan, enkä edes kaahannut... Mitä vielä olisin voinut tehdä tai jättää tekemättä?!

Herra konstaapeli asteli Wanhan Rouwan viereen, pyysi ajokorttini nähtäväkseen; sitten pilli suuhun ja napakka puhallus, kiitos. No, pillittämisen jälkeen nuoren ja kiltinnäköinen konstaapeli vielä empi tovin auton vierellä ennen kuin kysyi: "Oletko muuten huomannut, että sulta on toinen etuajovalo palanut?" (pari haparoivaa askelta lähemmäs Wanhan Rouwan nokkaa höystettynä arvioivilla silmäyksillä) "Täältä..." (ankaraa sanojen hapuilua) "...öö ...vasemmalta puolelta?" Tietenkään en ollut moista huomannut, mutta lupasin korjata tilanteen pikimmiten.

Olikin muuten ensimmäinen kerta, kun Kissalan pojat pysäyttivät minut "mittavan", liki 3 vuoden ajourani aikana! ;) Ja oli myös ensimmäinen kerta, kun minut puhallutettiin. Mutta vaikka olenkin nyt kahta kokemusta rikkaampi, niin vielä sentään on sakot saamatta! :)

2 + 2 = kattistrofi ??

Kattilani koko on tuplaantunut, huushollissani vilistää nyt 4 viiksiniekkaa. Ei, en ole hyvää vauhtia tulossa hulluksi kissamummoksi (vielä) ;) tämä on täysin tilapäinen ratkaisu. Nimittäin erinäisten tapahtumien johdosta Myyn tyttärellä oli akuutti hätä löytää kissoilleen evakkopaikka, joten lupauduin ottamaan kattimukset hoiviini pariksi viikoksi. Sivumennen sanoen olisin joutunut todella turhauttavaan ja tuloksettomaan etsintäsavottaan, jos olisin yrittänyt kaivaa sydämestäni kivettyneen ja kovettuneen pikkupläntin, minkä nojalla olisin kieltäytynyt ojentamasta auttavaa kättäni, varsinkin kun on kissoista kyse, mutta muutenkin. Joten eilen sitten kissavieraat saapuivat.

Tunnelma oli vähintäänkin jännittyneen latautunut, niin meillä orjilla kuin kaikilla viiksiniekoillakin. Toinen, kovasti Pirpanan näköinen uroskissa painui ensitöikseen makuuhuoneeseen sängyn alle, missä Neiti Söpö oli jo murjottamassa; likka oli pujahtanut sinne heti, kun kuuli vieraiden tulon. Molemmat kissat tuijottivat toisiaan järkähtämättömästi silmiin, mutta tilanteessa ei sentään ollut orastavia kissatappelun merkkejä ilmassa (ei sähinää, suhinaa, murinaa tai aggressiivista käpälöintiä tms). Vaikka Neiti Söpö lähtikin jonkin ajan kuluttua liikekannalle, pysytteli Pirpana-Look-Alike tiukasti sängyn alla koko illan.

Vasta yön pimeinä tunteina herra lähti tutustumisretkelle. Ai että mistäkö minä sen tiedän? Havahduin hereille jossain vaiheessa yötä, ja näin unisten silmieni raosta Look-Aliken pamppailemassa makuuhuoneessa... Ja kyllä. Se nimenomaan oli Mr. Look-Alike, ei Pirpana, on jätkillä sen verran kokoeroa, että sen erottaa jopa puolipimeässä, kun Pirpana on vielä ... no, ei nyt ihan pentu, mutta "teini" kuitenkin!

Toinen tulokas, Neiti Rämäpää, oli huomattavasti uteliaampi tutustumaan uuteen kortteeriinsa. Joskaan kissaneiti ei innokkuudessaan silti yltänyt Pirpanan tasolle, jätkä kun olisi suin päin syöksynyt tekemään tuttavuutta molempien vierailevien tähtien kanssa heti näiden saavuttua.

Ainakaan toistaiseksi ilmassa ei ole leijunut kattistrofin aineksia, pieniä suhinoita tai murinoita lukuunottamatta yhteiselo on lähtenyt käyntiin mallikkaasti, ja jäätävän jännittynyt tunnelmakin on sulamaan päin. Mr. Look-Alike ja Neiti Rämäpää lienevät vielä hiukan vieraskoreita - Myyn tytär sanoi, että kissansa ovat mestareita saamaan kaikenlaisia kuningasideoita - joten voihan se olla, että tässä parin viikon mittaan on yhä enenevässä määrin luvassa vilinää, vilskettä pienten tassujen... :)

Hammaspeikkojen karkottelua

Muistan vieläkin hammaslääkärireissun, joka oli elämäni ensimmäisiä, alle kouluikäisenä. Urhoollisena, mutta kovin jännittyneenä menin äitini kanssa vastaanotolle, missä tovin jouduimme odottelemaan vuoroamme. Minulle oli kerrottu, että tohtori vain kurkistaa purukalustoani, ja jos olen kiltisti, saan jonkin pienen palkinnon tohtorilta. Ei tietenkään mitään tikkaria, siitähän saa hammaspeikkoja, mutta ehkä kiiltokuvan, tarran tai jotakin muuta mukavaa.

Pian koittikin meidän vuoromme. Alati kasvavan pelon vallassa astelin aroin askelin äidin käsipuolessa toimenpidehuoneeseen ja kipusin tuolille istumaan. Katselin ympärilleni silmät teelautasen kokoisina ja kauhistelin niitä kaikkia kummalllisia kapineita, joita oli pöydällä toimenpidetuolin läheisyydessä. Ja aloin parkua keuhkojeni täydeltä kuin kurkkua leikattaisiin auki - jo ennen kuin tohtori loihe lausumaan "Avaapa suusi, niin kurkataan niitä hampaita". Sydäntä raastavan parkumisen lomassa hoksasin, että nythän minä en olekaan kiltisti niin kuin sovittiin enkä siis saa silmissäni siintänyttä palkintoakaan. Ja koska peli oli jo menetetty, parkuni yltyi, jos vielä mahdollista, ennenkuulumattomaksi, korvia raastavaksi kakofoniaksi! Mahtoipa äitimuori olla tyttärestään ylpeä...

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Hammaspeikkoja ei löytynyt karkoitettavaksi, ja kaikesta huolimatta sain sen palkinnon, jonkin värikkään tarran liimattavaksi hammasmukiini... Mutta pelonsekainen kauhu hammaslääkärissä asiointia kohtaan ei vain ota helpottaakseen edes näin aikuisella iällä, joskin se on myönnettävä, että en enää nykyään kilju kuin teuraaksi vietävä pikkupossu! ;)

Niinpä keskiviikkoaamu oli minulle kaikkea muuta kuin leppoisa, sillä taannoisen tarkastuksen yhteydessä olin saanut uuden ajan paikkaukseen ja hammaskiven poistoon. Alun pitäen ajan piti olla jo viime viikolla, perjantaina, mutta alkuviikosta hammashoitaja soitti minulle ja perui ajan. Toisaalta olin helpottunut, toisaalta taas hiukan näreissäni. Olinhan aikaa varatessa maininnut erityisesti, että järjestelen työvuoroni niin, että pääsen hoidattamaan purukalustoni ilman, että minun täytyy lähten kesken päivän sorvin äärestä omalle asialle. Lisäksi lievää ärtymystäni lisäsi se, että tällä kyseisellä hammaslääkärillä oli pari-kolme vuotta sitten enempikin sitä "oiretta", että tämän tästä varatut ajat peruuntuivat.

Odottaessani vastaanotolle pääsyä keskiviikkona selailin haparoivin sormin naistenlehteä ja yritin silmäillä sitä mitään näkemättömin silmin, kylmän hien hiljalleen kohotessa hiusrajani tuntumaan ja ilkeän solmun kiristellessä vatsaani. Viimein koitti hetki, kun reipas hammashoitaja kutsui minut toimenpidehuoneeseen.

Asettauduin käsinojattomalle toimenpidetuolille odottamaan pelonsekaisin tuntein, mitä seuraavien 20 minuutin kuluessa tulisi tapahtumaan. Olin jo tarkastuskäynnin yhteydessä ilmoittanut, että hammaskiven poisto on ainoa toimenpide, johon suostun ilman tymäkkää puudutusta. Niinpä ensitöikseen hammaslääkäri otti esiin massiivisen kokoisen puudutuspiikin, sillä ensin hoidettaisiin paikka-asiat kuntoon, ja vasta sitten poistettaisiin hammaskivi ultraäänellä. Piikki nipisti keljusti. En todellakaan tainnut osoittaa likimainkaan yhtä suurta urhoollisuutta kuin Pirpana taannoisella eläinlääkärikäynnillään, kun suojalasien läpi loin armoa anelevan katseen hammaslääkäriin ja olin aikeissa upottaa kynteni toimenpidetuolin käsinojiin... kunnes muistin, että tuolissahan ei ollut niitä, joten se kynsiminen olisi sitten kohdistunut miestohtorin reisilihakseen... ;) *noloa*

Puudutus alkoi tehota varsin rivakasti, ja katsoin parhaaksi sulkea silmäni toimenpiteiden ajaksi. Minulla nimittäin ei ollut niin mitään intressiä nähdä, minkälaisia kapineita tohtori käyttäisi purukalustoni kuntoon saattamiseksi.

Valitettavasti 20 minuuttia myöhemmin en saanut palkintoa. Ellei sellaiseksi lasketa helpottavaa tietoa "Näemme sitten maaliskuussa 2010, kun kutsumme sinut tarkastukseen". Tai juhlallisen suuruista laskua ;) Tosin maksun yhteydessä meinasi tohtorille käydä ihan pikkuinen pilkkuvirhe, ensin hän veloitti vain kymmenesosan laskusta pankkikortiltani! No, virhe oli sitä luokkaa, että mikäli tohtori ei olisi sitä itse huomannut, niin olisin tunnollisena, kunnollisena ja miltei umpirehellisenä kansalaisena huomauttanut itse, että tämä ei tainnut mennä ihan oikein.

Yhtä kaikki nyt taas kelpaa hymyillä, kun on purukalustokin kunnossa! :)

And Justice for All...

Aloitin tänä aamuna kierrokseni täällä blogistaniassa hiippailemalla hitain virtuaaliaskelin Stanstan luokse kylään ...ja päätin tehdä saman What tarot card are you? -testin, jonka hän oli jo ehtinyt tehdä. Kas tässäpä tulos:

You are Justice

Equity, rightness, probity, executive; triumph of the observing side in law.

Justice is about cold, objective balance through reason or natural force. You can't keep smoking and drinking without consequences to your health. It is the card that advises cutting out waste and insists that you make adjustments, do whatever is necessary to bring things back into balance, physically, emotionally, socially, spiritually. It is a card of balance and harmony; if there is imbalance, the correction may
require recourse to the law.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Täytyy sanoa, että tämä meni kyllä nappiin. En siedä vääryyttä, etenkään jos se kohdistuu heikompiin tai jopa puolustuskyvyttömiin olentoihin. Olen aika tunnollinen: pyrin tekemään "niin kuin oikein on", noudatan ohjeita (suunnilleen kaikkia muita paitsi ruokaohjeita!) ja sääntöjä jne jne...

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille Hyvää Kansainvälistä Naistenpäivää!! :)

Vieläkin asian vierestä

Tässä marhatessani tiedon valtatietä pitkin, törmäsin Mikä kouluruoka olet? -testiin.

Jos olisin kouluruoka, olisin

Kaalilaatikko ja
lasi vettä
Olen hyvää pataa kaikkien kanssa.

Tee sinäkin
Ideakeittiön kouluruokatesti

Mitäpä tähän on enää sanottavana? Ei niin outoa testiä, ettei toinen puoli totta... ;)