Tasan viikko sitten ystäväni Maalari lähetti minulle, Madame Au Revoirille ja Kokille visaisen treffikutsun muutaman viikon varoajalla: "Tavatkaamme Raimo Utriaisen Teräksinen fuuga -veistoksen alapuolella... Mennään syömään, mutta päätetään ravintola sitten kohtaamispaikalla." Siis mitä?!?
Tämän arvoituksen ratkaisemiseksi olisi kyllä oikotie onneen, aina niin erehtymätön google, mutta en heti ensimmäiseksi halunnut turvautua siihen, vaan pikemminkin työllistää pienet, harmaat aivosoluni, jotka ovat olleet valitettavan joutilaita viime aikoina. Yritin jäsennellä tiedossa olevia faktoja, tai lähinnä sanavalintoja. Hmm... Nimi Teräksinen fuuga toi mieleen metallisen kehikon tai häkkyrän, mahdollisesti putkia. Alapuolella antoi selvästikin ymmärtää, ettei kyseinen teos ole aivan katutasossa. Missä sitten? Katolla? Seinässä? Ja mennään syömään viittasi siihen, että kohtauspaikka on kaupunkimme keskustassa, jossa valtaosa varteenotettavista ravintoloista on vain parin harppauksen päässä.
Silti en vieläkään ollut päässyt puusta pitkään. Taitelija oli minulle täysin vieras, samoin teoksensa. En saattanut uskoa, että paikallistuntemukseni oli näin heikolla hantilla, olenhan täällä syntynyt ja asunutkin merkittävimmän osan tähän astisesta elämästäni. Mikä siis neuvoksi?!
Turvauduin oljenkorteen, kilautin kaverille, Myylle. Soitto ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä Myy oli aivan yhtä ulalla kuin minäkin, mutta puhelu toi lohtua, jokseenkin laihaa sellaista, mutta toi kuitenkin: en sentään ole ainoa, jolla on veistoksen mentävä aukko sivistyksessä!
Ankaran aivotyön tuoksinnassa unohdin vastata Maalarin viestiin, mikä on ehkä surkeaa paikallistuntemustanikin nolompaa. Niinpä kun puhelin kilahti helatorstai-iltana, arvelin Maalarin tekevän uusintatiedustelun tuleviin kokoontumisajoihimme liittyen - olin jo siihen mennessä ehtinyt selvittää mystillisen kohtauspaikan koordinaatit googlesta - mutta Maalarillapa olikin aivan muuta mielessään. Hän houkutteli minua kulttuurinautintojen ja muutaman kesäisen juovukkeen äärelle perjantai-illaksi. Kyllä kiitos! Päätimme yhdessä tuumin osallistua Juoppokujaretkelle.
Ensin ohjatusti, kun kaupunginteatterin näyttelijät esittelivät kotikaupunkiamme Ilmari Kiannon luoman Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan aatteen valossa, kudottuna sympaattiseksi ja maanläheiseksi performanssiturneeksi. Nimittäin vajaa 20-päinen osallistujajoukkio, minä ja Maalari mukaan lukien, taapersi köydestä kiinni pitäen kuin esikoululaiset mahtipontisen paatoksen saattelemina kohti Juoppokujaa (joka nykyään Hyväntuulentienä tunnetaan): "Kieltolaki, joka maahan julistettu oli, jakoi ihmiset kahteen vihamieliseen leiriin: raittiusritareihin ja juoppojunkkareihin. Kuta ankarammin juomain käyttämistä vainottiin - sitä enemmän kieltolakia rikottiin ja riepoteltiin..." Puolituntinen promenaadimme huipentui mieltä virkistävään tanssiesitykseen Juoppokujan päässä. Kerrassaan mainiota!
Ja sitten, kevyen kulttuurikävelyn jälkeen, kuten teemaan sopi, jatkoimme omatoimisesti Juoppokujaretkeä, kun sipsutimme kohti sataman terasseja ja sieltä edelleen illan viilettyä ylemmäs kaupunkiin pubien lämpöön. Kirjastoksikin kutsutussa pubissa pääsimme maistelemaan paikalliseksi sorvattuja tapaksia, joita oli kolmea sorttia: muikkurucola, säräkaritsa ja porkkanabasilika, ja joiden palanpainikkeeksi nautimme tilkkaset punaviiniä.
Maalari lähti kotiin viimeisellä linja-autolla, joka starttasi keskustasta 01.15. Minä puolestani lähdin kipittämään alamäkeen, sillä olin jättänyt hurmaavan Helkamani parkkiin sataman läheisyyteen. Kotimatkalla kyyti oli kylmää, ihan kirjaimellisesti, sillä pienoinen viima, joka polkiessa väistämättä kävi, pureutui luihin ja ytimiin.
Tänään nukuin pitkään ja hartaasti. Edes karvavekkarit eivät ajaneet minua jalkeille, taisipa kulttuurin katku olla sikäli voimakkaana vielä minussa... ;) Viimein herättyäni huomasin, että taannoinen mitäänsanomaton, tympeä fiilis oli tipotiessään. En myöskään tuntenut oloani mitenkään nuutuneeksi, vaan päinvastoin jopa energiseksi. Tästä oli vedettävissä vain yksi johtopäätös: ruumis ja sielu todellakin kaipaavat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja!
lauantai 23. toukokuuta 2009
torstai 21. toukokuuta 2009
Viidakon viisauksia
On olemassa "villi viidakon sanonta", että ihminen voisi katsoa määräämättömän ajan kolmea asiaa:
1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.
Tjaa?
Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!
Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!
Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.
Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.
Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...
Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!
Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)
Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!
Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!
Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.
Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...
No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)
1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.
Tjaa?
Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!
Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!
Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.
Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.
Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...
Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!
Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)
Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!
Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!
Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.
Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...
No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)
tiistai 19. toukokuuta 2009
120 lasissa
Henkilökohtainen road trippini täällä Blogistaniassa on saavuttanut virstanpylvään, tämä on sadaskahdeskymmenes postaukseni. Bloggerissa siis (Vuodatuksen puolellahan kerkesin ottaa ensimmäiset haparoivat askeleeni).
Satakaksikymmentä. Mukava tasaluku, olematta kuitenkaan juhlallisella tavalla liian pyöreä, kuten 50 tai 100 olisi. Onhan se melkoinen etappi, mutta johtuen juuri tuosta luvun epäpyöreydestä, ei ilmassa ole suuren urheilujuhlan tuntua eikä luvassa torvisoittoa tai täytekakkukahveja - edes virtuaalisesti. Katsotaan sitten, kun (jos?) mittarissa on monumentaalisemmat lukemat!
Yhtä kaikki melkoinen määrä tekstiä. Tilastojen valossa elämäni vaikuttaa perin juurin kummalliselta, sillä olen kirjoittanut pääasiassa kissoista (28 tarinaa) ...ja suureksi yllätyksekseni, ehkä jopa järkytyksekseni autoilusta (16 marinaa), loppu onkin sitten sekametelisoppaa :) Kissat vielä ymmärrän, mutta että autoilu. No, se tosin täytyy myöntää, että polkuni Wanhan Rouwan matkassa on ollut vähintäänkin vaiherikas ja täynnä yllätyksiä, joten kai tuo ikäkulu peltilehmä tarjoaa paitsi kätevän ja sangen nopean tavan päästä ylimääräisestä rahasta eroon, myös ehtymättömästi jutun juurta. :)
Elämäni oli tylsää niin, tai vähintäänkin villasukkamaisella tavalla harmaata ja ehkä vanhallepiialle luonteenomaisesti nukkavieruakin. Tai siltä se ainakin tuntui. Vain muutamia päiviä sitten sain sydämellistä tunnnustusta Stanstalta. Nyt tuo samainen palkinto on kolmesti palannut luokseni, saaden minut liikuttuneena punastumaan hiusmartoani myöten, sillä Ice, Siru ja The sho(e)paholic suitsuttivat osakseni lisää kiitosta. Enää en ole ainoastaan liikuttunut, olen häkeltynyt, suorastaan äimän käkenä! Olen sanaton - kerrankin! ;)
Kaunis kiitos ja kumarrus vielä kerran, ladyt! Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivallusta tiedon valtatiellä, pitkin Blogistanian baanoja, vauhdikkaasti 120 lasisssa...
Satakaksikymmentä. Mukava tasaluku, olematta kuitenkaan juhlallisella tavalla liian pyöreä, kuten 50 tai 100 olisi. Onhan se melkoinen etappi, mutta johtuen juuri tuosta luvun epäpyöreydestä, ei ilmassa ole suuren urheilujuhlan tuntua eikä luvassa torvisoittoa tai täytekakkukahveja - edes virtuaalisesti. Katsotaan sitten, kun (jos?) mittarissa on monumentaalisemmat lukemat!
Yhtä kaikki melkoinen määrä tekstiä. Tilastojen valossa elämäni vaikuttaa perin juurin kummalliselta, sillä olen kirjoittanut pääasiassa kissoista (28 tarinaa) ...ja suureksi yllätyksekseni, ehkä jopa järkytyksekseni autoilusta (16 marinaa), loppu onkin sitten sekametelisoppaa :) Kissat vielä ymmärrän, mutta että autoilu. No, se tosin täytyy myöntää, että polkuni Wanhan Rouwan matkassa on ollut vähintäänkin vaiherikas ja täynnä yllätyksiä, joten kai tuo ikäkulu peltilehmä tarjoaa paitsi kätevän ja sangen nopean tavan päästä ylimääräisestä rahasta eroon, myös ehtymättömästi jutun juurta. :)
Elämäni oli tylsää niin, tai vähintäänkin villasukkamaisella tavalla harmaata ja ehkä vanhallepiialle luonteenomaisesti nukkavieruakin. Tai siltä se ainakin tuntui. Vain muutamia päiviä sitten sain sydämellistä tunnnustusta Stanstalta. Nyt tuo samainen palkinto on kolmesti palannut luokseni, saaden minut liikuttuneena punastumaan hiusmartoani myöten, sillä Ice, Siru ja The sho(e)paholic suitsuttivat osakseni lisää kiitosta. Enää en ole ainoastaan liikuttunut, olen häkeltynyt, suorastaan äimän käkenä! Olen sanaton - kerrankin! ;)
Kaunis kiitos ja kumarrus vielä kerran, ladyt! Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivallusta tiedon valtatiellä, pitkin Blogistanian baanoja, vauhdikkaasti 120 lasisssa...
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Nelistäen
Stansta muisti minua jälleen kerran haasteella. Niinpä sitten EuroPliisujen (kiitosta Sabinalle oivallisesta termistä, jota täten lainaan ihan omin lupineni) lomassa askaretelin kasaan tämän meemin.
Todellakin, EuroPliisut. En tiedä, voittiko paras biisi, mutta olen ainakin tyytyväinen, että erilaisuus oli tänäkin vuonna - kuten Lordin voittaessakin - valttia, ja söpönen, herttainen, raikas, nuori, norjalainen Alexander Rybak löi laudalta kaikki pliisut tusina-disco-humpat. Vaikka Fairytale erottuikin kaikessa folkkimaisuudessaan edukseen mailisäärien ja minihameiden joukosta, oli se minun makuuni ehkä-kenties-mahdollisesti vähän liian erikoinen... Tai sitten tämän voittobiisin kanssa käy niin kuin muutaman muunkin kanssa on käynyt (esim. Happoradion Che Guevara), että sen hienous avautuu minulle vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen... No, tällä hetkellä norski biisisitä tulee mieleen tuohivirsut ja tanhukerho, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... ;) Enkä oikein osaa hahmottaa, minkä maan tanhuja Fairytalen tahtiin tahkottaisiin (esittäjähän oli käsittääkseni syntyisin Valko-Venäjältä?).
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Mutta tässä siis tulee se meemi:
Sinut on poimittu "miljoonien" joukosta!!
Tee siis näin:
Poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan neljä blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!
Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:
Neljä lemppariruokaani ovat:
Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:
Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:
Vastaukset eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä, eivätkä liion aikajärjestyksessäkään. Muutamat kohdat tuottivat päänvaivaa, esim. ammatit (olen niin visusti ollut yhden alan töissä suurimmalti osin), mielenkiintoista olisi listata myös ne ammatit, joita ei suin surminkaan tekisi tai joista salaisesti haaveilee. Toinen kinkkinen kohta oli televisio-ohjelmat, sillä niin harvoin katson nykyään televisiota, se on minulla useammin kiinni kuin auki.
Mutta saatte siis ihan vapaasti vetää omat johtopäätöksennen näistä hajanaisista tiedon murusista! :)
Todellakin, EuroPliisut. En tiedä, voittiko paras biisi, mutta olen ainakin tyytyväinen, että erilaisuus oli tänäkin vuonna - kuten Lordin voittaessakin - valttia, ja söpönen, herttainen, raikas, nuori, norjalainen Alexander Rybak löi laudalta kaikki pliisut tusina-disco-humpat. Vaikka Fairytale erottuikin kaikessa folkkimaisuudessaan edukseen mailisäärien ja minihameiden joukosta, oli se minun makuuni ehkä-kenties-mahdollisesti vähän liian erikoinen... Tai sitten tämän voittobiisin kanssa käy niin kuin muutaman muunkin kanssa on käynyt (esim. Happoradion Che Guevara), että sen hienous avautuu minulle vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen... No, tällä hetkellä norski biisisitä tulee mieleen tuohivirsut ja tanhukerho, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... ;) Enkä oikein osaa hahmottaa, minkä maan tanhuja Fairytalen tahtiin tahkottaisiin (esittäjähän oli käsittääkseni syntyisin Valko-Venäjältä?).
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Mutta tässä siis tulee se meemi:
Sinut on poimittu "miljoonien" joukosta!!
Tee siis näin:
Poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan neljä blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!
Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
- Siivooja, mm. yökerhossa ja kaupassa (opiskeluaikoina).
- Kassatäti kaupassa, ei marketissa, vaan "alehallissa" (opiskeluaikoina).
- Sihteeri, monessa eri paikassa (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta).
- Virkailija (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta)
- Täydelliset naiset
- Sinkkuelämää
- Hercule Poirot
- Komisario Beck
Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
- Rhodos, Kreikka
- Playa del Ingles, Kanariansaaret
- Pietari, Venäjä
- Hurghada, Egypti
Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:
- Messenger
- Oma kotisähköposti
- Blogistania
Neljä lemppariruokaani ovat:
- Chili con carne
- Kylmäsavulohipasta
- Kinkku-pekonipasta
- Kanapata (kanan koipi-reisiä + tomaattimurskaa + paprikaa + sipulia + herkkusieniä haudutettuna savipotassa uunissa)
Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:
- Pellavapään luona
- Mökillä grillaamassa - ei kyllä ole omaa mökkiä, joten erityisesti se hiukan hankaloittaa tilannetta ;)
- Saunassa, mieluummin sittenkin puulämmitteisessä saunassa!
- Omassa pedissä hyvän kirjan kanssa
Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:
Vastaukset eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä, eivätkä liion aikajärjestyksessäkään. Muutamat kohdat tuottivat päänvaivaa, esim. ammatit (olen niin visusti ollut yhden alan töissä suurimmalti osin), mielenkiintoista olisi listata myös ne ammatit, joita ei suin surminkaan tekisi tai joista salaisesti haaveilee. Toinen kinkkinen kohta oli televisio-ohjelmat, sillä niin harvoin katson nykyään televisiota, se on minulla useammin kiinni kuin auki.
Mutta saatte siis ihan vapaasti vetää omat johtopäätöksennen näistä hajanaisista tiedon murusista! :)
lauantai 16. toukokuuta 2009
Heartbreak On A Plate
On jo vierähtänyt hyvä tovi siitä, kun julkaisin ensimmäisen otteen mielipuolen keittokirjastani, tuolloin näpertelin kylmäsavulohi-pastaa. Edelleen pysyn pastanjauhamisessa, tällä kertaa teen vain sikamaisen ihanaa kinkku-pekonikastiketta pastan kylkeen. Edelleen pysyn myös tavoilleni uskollisena, tarkkoja määriä en osaa antaa enkä valmistusajastakaan todeta muuta kuin vartissa valmista.
Tämän ruokalajin valmistaminen edellyttää aitojen, oikeiden raaka-aineiden käyttöä, joten unohda kaikki, minkä etiketissä on mainittu sana light, kevyt tms. No, lähinnä tuo koskee kermaa ja ehkä kinkkua, sillä kevytpekonista en kyllä vielä ole kuullut.
Äläkä ruoki lamaa, vaan suosi suomalaisia tuotteita (okei, parmesanin kohdalla on kaiketi tehtävä poikkeus)!
Näillä eväillä se siis syntyy:
Suolaista. Rasvaista. Sikahyvää! Eikä mitenkään sydänystävällisellä tavalla. No, sydän "kiittää", mutta kiittäköön, eihän tätä sentään joka päivä nautita! Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi syntisen hyvä makunautinto, erityisesti dagen efterinä - kukaanhan ei tietenkään kapulasta kärsi koskaan, mutta jos sattuisi kärsimään... ;)
Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei jaksa heikot nilkat kantaa... Selityksen makua! Kaikki kerralla napaan vaan, lämmitettynä (mikrotettuna) menettää parhaan teränsä, valitettavasti. Ja jälkkäriksi sitten pönöttämään sohvalle pienille nokkaunille... :)
Tämän ruokalajin valmistaminen edellyttää aitojen, oikeiden raaka-aineiden käyttöä, joten unohda kaikki, minkä etiketissä on mainittu sana light, kevyt tms. No, lähinnä tuo koskee kermaa ja ehkä kinkkua, sillä kevytpekonista en kyllä vielä ole kuullut.
Äläkä ruoki lamaa, vaan suosi suomalaisia tuotteita (okei, parmesanin kohdalla on kaiketi tehtävä poikkeus)!
Näillä eväillä se siis syntyy:
- pussillinen kotimaista kinkkua suikaleina (=200 g ?), puolikaskin riittää
- paketti kotimaista pekonia (=150 g ?)
- kimpale sinihomejuustoa
- kimpale parmesan-juustoa
HUOM! Kimpale = se sellainen (pienehkö) juustokiila, en katsonut grammamääriä paketista - kermaa
- sipulia
- mustapippuria
- värillistä pastaa
- Raasta parmesan rujoksi raasteeksi.
- Silppua sipuli pieniksi kuutioksi.
- Suikaloi pekoni.
- Tiristä sipulia hetki kuumalla pannulla pekonin ja kinkkusuikaleiden kanssa. Halutessasi voit lisätä nyrkillisen voitakin pannuun ennen paistamista, mutta se on turhaa, sillä pekonista kyllä irtoaa messevästi rasvaa, jossa sipulikin kuullottuu kivasti.
- Lohko pannuun osa sinihomejuustosta tai juustokiila kokonaan. Pienet lohkot sulavat sähäkämmin!
- Ripottele heti perään parmesan. Suosittelen kuitenkin käyttämään harkintaa parmesanin määrässä, ehkä ei ihan kaikkea tarvitakaan...
- Sekoittele puolihuolimattomasti, niin että pekoni, kinkku, sipulisilppu ja juustot sulautuvat toisiinsa.
- Norjista kastiketta tilkalla kermaa ...mikä käytännössä tarkoittaa liki tölkillistä (2 dl), sillä juustot sulautuvat sangen ...tuota ...tymäkäksi massaksi.
- Myllytä kokonaisia mustapippureita ronskina rouheena sekaan. Eritoten suola on tarpeeton, sillä pekoni ja juustot tuovat ihan riittävästi makua tähän soossiin.
- Muista keittää pasta samanaikaisesti, kun pyörittelet kastiketta valmiiksi!!
- Kaada kastike valutetun pastan joukkoon.
- Tarjoile ja nauti heti!
Suolaista. Rasvaista. Sikahyvää! Eikä mitenkään sydänystävällisellä tavalla. No, sydän "kiittää", mutta kiittäköön, eihän tätä sentään joka päivä nautita! Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi syntisen hyvä makunautinto, erityisesti dagen efterinä - kukaanhan ei tietenkään kapulasta kärsi koskaan, mutta jos sattuisi kärsimään... ;)
Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei jaksa heikot nilkat kantaa... Selityksen makua! Kaikki kerralla napaan vaan, lämmitettynä (mikrotettuna) menettää parhaan teränsä, valitettavasti. Ja jälkkäriksi sitten pönöttämään sohvalle pienille nokkaunille... :)
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Tunnustusta
Säännöt:1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.
Kauniit kiitokset Stanstalle tästä tunnustuksesta! Tämä kyllä lämmittää mieltä!
Mietin aika pitkään, kenelle kaikille tämän antaisin, onneksi saajien määrää ei ole rajattu, kun valintoja on aina niin vaikea tehdä! :) Ennen kaikkea haluan kannustaa kahta uutta, mielenkiintoista blogistanialaista jatkamaan valitsemallaan tiellä, ja he ovat:
Sabina
Upee
Lisäksi on yksi uus-vanha tuttavuus, jonka luulin jo kadonneen kartalta, mutta joka palasi kuitenkin sulostuttamaan blogieloa:
capri <3
Ja sitten tietenkin on hurja joukko vakiintuneita tuttavuuksia, jotka eivät sen enempiä korulauseita tämän tunnustuksen kylkeen kaipaa, vierailenhan heidän blogeissaan säännöllisen epäsäännöllisesti pälyilemässä, mitä uutta on menoillaan (eivät paremmuus-, tärkeys- eivätkä edes aakkosjärjestyksessä!):
Tuulenpesä
Ice
Pyriitti
Ziriliini
Natjale
Tuokoon tämä tunnustus iloa ja valoa päiväänne!! :)
Pedon kynsiin se jäi
Eipä kovin pitkälle kantanut minun salainen, urbaani puutarhaunelmani. Siis se, joka sai kipinän, kun löysin viime viikolla kaappieni kätköistä muutamia mysteeripusseja. Tarkemman tarkastelun alla kävi ilmi, että ne sisälsivät erinäisten yrttien (mm. persiljan, basilikan ja ruohosipulin) ja auringonkukan siemeniä.
Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.
Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.
No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..
Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.
Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.
Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!
No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)
Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.
Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.
No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..
Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.
Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.
Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!
No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)
maanantai 11. toukokuuta 2009
Leijonan kitaan
Sitä ei hevillä uskoisi, mitä kaikkea työnhaku ja eritoten haastatteluun valmistautuminen teettää. Paitsi että pengoin kouristuksenomaisesti vaatehuoneeni läpi löytääkseni edes jonkin etäisesti asiallista muistuttavan vaateparren, joka ei kuitenkaan ole liian virallinen, vaan pirteällä tavalla rento ja vieläpä vuodenaikaan sopiva, täytyi minun silmä kovana vahdata sääennusteita. Kyllä vaan. S ä ä e n n u s t e i t a . Nimittäin vaaleat housut olivat toki vuodenaikaan sopivat, vaan eivät olisi sitä sadesäällä, jolloin kuraantumisen vaara todennäköisyys olisi suoraan verrannollinen autolta Potentiaalisen Työnantajan ovelle kävelemääni matkaan (kävellessä rapa roiskuu aina jonkin verran pieniksi piskuiksi lahkeiden takaosaan, ainakin minulla). Tietysti olisin voinut aloittaa haastatteluun menon rikkomalla ennennäkemättömän törkeällä tavalla kaikkia mahdollisia pysäköintisääntöjä, kun olisin karauttanut autolla suoraan oven eteen ja jättänyt automobilos sportivokseni surutta siihen parkkiin. Vaan tokkopa Potentiaalinen Työnantaja olisi moista luovuutta järin suuresti arvostanut. Luulen ma.
Niinpä minä, joka kaikista kotitöistä vihaan juuri silittämistä eniten, silitin TTK-finaalin lomassa sekä vaaleat että tummat housut haastattelua varten, koska Nelosen Sää uhkaili sadekuurojen mahdollisuudella. Silitinpä tummiin housuihin sopivamman takinkin. Summa summarum: yksi haastattelu, kaksi vaatepartta. Vaan kahta en vaihda: paita ja kengät pysyisivät samana säästä riippumatta... tai no, hellesäähän varsinkin paita olisi ollut mitä epäsopivin, mutta siitähän ei ollut vaaraa!
Silityssavotan jälkeen minun piti vielä tsekata, että The Kansio on varmasti kunnossa. Siis se, jonka uumenista löytyy minun koko elämäni. Tai ainakin siltä osin, mikä ehkä-kenties-mahdollisesti kiinnostaisi Potentiaalista Työnantajaa, koulu- ynnä työtodistukset. Kaikki omissa siisteissä muovitaskuissaan, aikajärjestyksessä, koulutodistukset omana ryhmänään ja työtodistukset toisena. Tiesin, että dokumentit olisivat niillä sijoillaan, joille ne olen aikanaan laittanutkin, lähinnä puhalsin enimmät pölyt The Kansiosta pois, sillä se on saanut levätä viimeiset pari vuotta joutilaana, kun ei niitä diplomeja ja sertifikaatteja ole ollut tarpeen esitellä missään yhteyksissä kenellekään.
Kaikkien valmisteluiden ja TTK-finaalin jälkeen vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle. Nimittäin sopivaa vaatepartta tai The Kansiotakin tärkeämpää oli saada riittävä määrä unta, mikä edes hiukan varmistelisi sitä, että olisin parhaassa mahdollisessa terässä astuessani aamulla leijonan kitaan.
Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt ajatus. Nimittäin hyvät aikeeni torpattiin klo 4.15, keidenkäs muidenkaan toimesta kuin noiden nelijalkaisten pikkupakanoiden. Argh! Siihen aikaan vuorokaudesta linnut jo visersivät puissa. Ja koska linnut visertävät puissa, on pakko olla aamu. Ja koska on aamu, niin kotiorjan on pakko tarjoilla aamiainen. Noin niin kuin tassukkaiden logiikalla ajateltuna.
Minä en noussut ylös vuoteesta. Enkä varsinkaan edes harkinnut tarjoilevani peijooneille mitään muuta kuin vihaista murinaa tuohon aikaan vuorokaudesta. Sen sijaan painoin nahkalaput silmilleni visusti ja toivoin hartaasti ...ei vaan r u k o i l i n unen tulevan mitä pikimmiten, että ehtisin vetää zetaa enemmän kuin 6 tuntia yössä. Nimittäin 6 tuntia ei riitä. Ei näillä kymmenillä. Olen testannut.
Aamu valkeni varovaisessa auringonpaisteessa, taivas täyttyi pilvistä, mutta ei sentään satanut. Sitä vastoin yön aikana oli satanut, ja vilkaisu pihalle ratkaisi asian: ulkona oli sikäli märännäköistä, että olisi viisainta kiskaista se tummempi vaateparsi ylle. Kampailin oikukasta tukkaani ja puleerasin naamaani näyttelykelpoiseen kuntoon ihan kaikessa rauhassa.
Hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, haastattelun sovittua ajankohtaa, starttasin Wanhan Rouwan ja suuntasin kulkuni kohti keskustaa. Parkkipaikka löytyi kivuttomasti, eikä siitä ollut ylen pitkä matka askeltaa Potentiaalisen Työnantajan tykö.
Itse haastattelu sujui mielestäni kohtuullisen hyvin. Muutamia asioita unohdin mainita itsestäni, menköön se sitten ikki-pikkiriikkisen jännittämisen piikkiin, vaikkakin PT noteerasikin minun olevan viilipyttymäisellä tavalla rauhallinen ihminen :) No, tokkopa nuo unohdukset sentään tätä venettä kaatavat. Eikä PT ollut lainkaan kiinnostunut The Kansiosta, harmi. Se olisi konkretisoinut hänelle järjestelmällisyyteni ja huolellisuuteni, mitkä kai ovat oivia avuja missä tahansa työssä.
Mutta kilpailu on kovaa. En tiedä, pääsinkö taidolla vai tuurilla 76 hakijan joukosta kalkkiviivoille asti, eli 7 haastateltavan joukkoon. Melkoinen prosentti! Nyt odottelen lopullista tuomiota, olo on kuin tulisilla hiilillä istuisi. Sentään PT lupasi ilmoittaa joka tapauksessa päätöksen, kävi miten kävi. Toivon parasta ja pelkään pahinta! Miten sitä saisi aikansa kulumaan sillä välin, kun on lomakin?!?
Niinpä minä, joka kaikista kotitöistä vihaan juuri silittämistä eniten, silitin TTK-finaalin lomassa sekä vaaleat että tummat housut haastattelua varten, koska Nelosen Sää uhkaili sadekuurojen mahdollisuudella. Silitinpä tummiin housuihin sopivamman takinkin. Summa summarum: yksi haastattelu, kaksi vaatepartta. Vaan kahta en vaihda: paita ja kengät pysyisivät samana säästä riippumatta... tai no, hellesäähän varsinkin paita olisi ollut mitä epäsopivin, mutta siitähän ei ollut vaaraa!
Silityssavotan jälkeen minun piti vielä tsekata, että The Kansio on varmasti kunnossa. Siis se, jonka uumenista löytyy minun koko elämäni. Tai ainakin siltä osin, mikä ehkä-kenties-mahdollisesti kiinnostaisi Potentiaalista Työnantajaa, koulu- ynnä työtodistukset. Kaikki omissa siisteissä muovitaskuissaan, aikajärjestyksessä, koulutodistukset omana ryhmänään ja työtodistukset toisena. Tiesin, että dokumentit olisivat niillä sijoillaan, joille ne olen aikanaan laittanutkin, lähinnä puhalsin enimmät pölyt The Kansiosta pois, sillä se on saanut levätä viimeiset pari vuotta joutilaana, kun ei niitä diplomeja ja sertifikaatteja ole ollut tarpeen esitellä missään yhteyksissä kenellekään.
Kaikkien valmisteluiden ja TTK-finaalin jälkeen vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle. Nimittäin sopivaa vaatepartta tai The Kansiotakin tärkeämpää oli saada riittävä määrä unta, mikä edes hiukan varmistelisi sitä, että olisin parhaassa mahdollisessa terässä astuessani aamulla leijonan kitaan.
Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt ajatus. Nimittäin hyvät aikeeni torpattiin klo 4.15, keidenkäs muidenkaan toimesta kuin noiden nelijalkaisten pikkupakanoiden. Argh! Siihen aikaan vuorokaudesta linnut jo visersivät puissa. Ja koska linnut visertävät puissa, on pakko olla aamu. Ja koska on aamu, niin kotiorjan on pakko tarjoilla aamiainen. Noin niin kuin tassukkaiden logiikalla ajateltuna.
Minä en noussut ylös vuoteesta. Enkä varsinkaan edes harkinnut tarjoilevani peijooneille mitään muuta kuin vihaista murinaa tuohon aikaan vuorokaudesta. Sen sijaan painoin nahkalaput silmilleni visusti ja toivoin hartaasti ...ei vaan r u k o i l i n unen tulevan mitä pikimmiten, että ehtisin vetää zetaa enemmän kuin 6 tuntia yössä. Nimittäin 6 tuntia ei riitä. Ei näillä kymmenillä. Olen testannut.
Aamu valkeni varovaisessa auringonpaisteessa, taivas täyttyi pilvistä, mutta ei sentään satanut. Sitä vastoin yön aikana oli satanut, ja vilkaisu pihalle ratkaisi asian: ulkona oli sikäli märännäköistä, että olisi viisainta kiskaista se tummempi vaateparsi ylle. Kampailin oikukasta tukkaani ja puleerasin naamaani näyttelykelpoiseen kuntoon ihan kaikessa rauhassa.
Hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, haastattelun sovittua ajankohtaa, starttasin Wanhan Rouwan ja suuntasin kulkuni kohti keskustaa. Parkkipaikka löytyi kivuttomasti, eikä siitä ollut ylen pitkä matka askeltaa Potentiaalisen Työnantajan tykö.
Itse haastattelu sujui mielestäni kohtuullisen hyvin. Muutamia asioita unohdin mainita itsestäni, menköön se sitten ikki-pikkiriikkisen jännittämisen piikkiin, vaikkakin PT noteerasikin minun olevan viilipyttymäisellä tavalla rauhallinen ihminen :) No, tokkopa nuo unohdukset sentään tätä venettä kaatavat. Eikä PT ollut lainkaan kiinnostunut The Kansiosta, harmi. Se olisi konkretisoinut hänelle järjestelmällisyyteni ja huolellisuuteni, mitkä kai ovat oivia avuja missä tahansa työssä.
Mutta kilpailu on kovaa. En tiedä, pääsinkö taidolla vai tuurilla 76 hakijan joukosta kalkkiviivoille asti, eli 7 haastateltavan joukkoon. Melkoinen prosentti! Nyt odottelen lopullista tuomiota, olo on kuin tulisilla hiilillä istuisi. Sentään PT lupasi ilmoittaa joka tapauksessa päätöksen, kävi miten kävi. Toivon parasta ja pelkään pahinta! Miten sitä saisi aikansa kulumaan sillä välin, kun on lomakin?!?
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
lauantai 9. toukokuuta 2009
Raparperitaivas
Mistä tietää, että kesä on alkanut? Siitä, kun allekirjoittanut astuu kyökin puolelle suorittaakseen sarjan toimintoja, joihin liittyy mm. voi, munat ja sokeri... niin ja jauhot ynnä muut pulverit.
Mittaa. Vatkaa. Maistelee.
Kyllä vaan! Leipoo, joskin uhmaten siitä tosiasiaa, että yleensä ottaen jauhopeukalonsa on keskellä kämmentä. Mutta leipoo silti, tavoitteenaan loihtia raparperipiirakka, joka on
Tehtävä suoritettu hyväksytysti ja onnistuneesti tällä(kin) kertaa.<---Kiitos salaisen aseeni, jonka sain äidiltäni jo ala-asteella ja joka siis on ihka ensimmäinen reseptikirjani!
Ja nyt tämä salainen hellapoliisi noudattaa sohvan seireenikutsua ja vetäytyy mutustelemaan kesän ensimmäistä raparperipiirakkaansa sukeltaen samalla Stieg Larssonin aina niin kiehtovaan maailmaan.
torstai 7. toukokuuta 2009
Mysteeripuhelu
Huh-huh. Myöhäisiltapäivän tunteina puhelimeni alkoi soittaa Sunrise Avenuen "Diamonds"-biisiä. Jaha. Se tiesi puhelua tuntemattomasta numerosta. Numerosta, jota ei löydy luurini muistista. Olen nimittäin kategorioinut puhelinmuistiossani olevat kontaktit niin, että ystäville raikuu eri viisu, sukulaisille toinen ja niin edespäin, joten voin jo soittoäänen perusteella hieman uumoilla, mikä taho puhelinlankoja laulattaa suuntaani.
Ensireaktioni oli lievä närkästys, olinhan töissä, joskaan en kovin hektisessä tilanteessa juuri sillä haavaa, mutta kuitenkin. Ja toisekseen, lähes poikkeuksetta näiden mysteerinumeroista tulevien puheluiden soittajaksi on osoittautunut puhelinmyyjä, joka sinnikkäästi kauppaa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä: lehtiä, sähkösopimuksia, puhelin- ja internetliittymiä, lisäravinteita, säästösopimuksia, jos vaikka mitä.
Niinpä sormeni tavoittelivatkin jo tuttuun tapaansa punaisen luurin kuvalla varustettua näppäintä, jotta voisin hylätä kylmän viileästi tulevan puhelun, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella yhdenkään ylipirteän tai edes monotonisesti ulkomuistista myyntispiikkinsä latelevan myyjän myyntipuheita (anteeksi vaan ko. ammattikunnan edustajat) ja jankuttaa kohteliasta eikiitosta tarjoamilleen tuotteille/palveluille. Onneksi vilkaisin numeroa tarkemmin. Se vaikutti yritysnumerolta, jotenkin tutulta. Ei kai vaan...? Vai voisiko sittenkin...??
Vastasin asiallisesti koko nimelläni, kuten tapaan tehdä näiden mysteeripuheluiden ollessa kyseessä (äidin opetukset puhelinkäyttäytymisestä ovat sitkeässä näin kännykkäaikanakin; vastaa nimellä, älä mumisemalla "haloo"), ja toivoin, että äänestäni kuultaisi pikemminkin kohtelias uteliaisuus kuin pelonsekainen epävarmuus vielä siinä vaiheessa tuntematonta soittajaa kohtaan.
Potentiaalinen Työnantajahan (PT) se siellä soitteli ja kutsui haastatteluun. Hypin riemusta. Tuulettelin. Virnuilin voitonriemuisesti. Kahta ensimmäistä tosin vain mielessäni, oikeasti yritin kaivaa kalenteriani esiin, sillä arvasin jo PT:n seuraavan repliikin: Millainen päivä sinulla on maanantaina? Mieleni teki heittää kummelit kehiin ja vastata: "Normipäivä, ei mitään!!" ;) - sillä maanantaina on kevätlomani ensimmäinen päivä, joten tokkopa minulla mitään (erikoista) silloin on - mutta tuontyyppinen räväkämpi vastaus olisi ollut silkkaa itsemurhaa, joten pitäydyin tiukasti asialinjalla ja kerroin olevani vapaalla. Niin PT:n kuin minunkin aikatauluihini sopiva haastatteluaika löytyi helposti. Lopuksi PT vielä ohjeisti, miten löytäisin pelipaikalle. Katuosoitteen toki tiesin, mutta PT tarkensi vielä nuotteja peremmälle palvelulaitokseen, jotta oikea haastattelukabinetti löytyisi kivuttomasti.
Kaikesta päätellen onnistuin hakemuksen kirjoittamisessa vähintäänkin kohtuullisesti, kun tähän asti on päästy. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Miten ihmeessä selviydyn seuraavasta vaiheesta, haastattelusta?! Eräs kollega tyynnytteli minua kuultuaan uutisen heti tuoreeltaan: "Faktat puhuvat puolestaan, kielitaitoinen ammatti-ihminen kyllä erottuu edukseen. Ole samanlainen kuin täällä, valloittava, iloinen, pirtsakka oma itsesi, niin he eivät kertakaikkiaan voi olla valitsematta sinua!" Näinhän se on, mutta silti... Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Vaan päällimmäisenä on kuitenkin pulmista polttavin: minulla ei ole mitään päälle pantavaa!! ;)
Ensireaktioni oli lievä närkästys, olinhan töissä, joskaan en kovin hektisessä tilanteessa juuri sillä haavaa, mutta kuitenkin. Ja toisekseen, lähes poikkeuksetta näiden mysteerinumeroista tulevien puheluiden soittajaksi on osoittautunut puhelinmyyjä, joka sinnikkäästi kauppaa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä: lehtiä, sähkösopimuksia, puhelin- ja internetliittymiä, lisäravinteita, säästösopimuksia, jos vaikka mitä.
Niinpä sormeni tavoittelivatkin jo tuttuun tapaansa punaisen luurin kuvalla varustettua näppäintä, jotta voisin hylätä kylmän viileästi tulevan puhelun, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella yhdenkään ylipirteän tai edes monotonisesti ulkomuistista myyntispiikkinsä latelevan myyjän myyntipuheita (anteeksi vaan ko. ammattikunnan edustajat) ja jankuttaa kohteliasta eikiitosta tarjoamilleen tuotteille/palveluille. Onneksi vilkaisin numeroa tarkemmin. Se vaikutti yritysnumerolta, jotenkin tutulta. Ei kai vaan...? Vai voisiko sittenkin...??
Vastasin asiallisesti koko nimelläni, kuten tapaan tehdä näiden mysteeripuheluiden ollessa kyseessä (äidin opetukset puhelinkäyttäytymisestä ovat sitkeässä näin kännykkäaikanakin; vastaa nimellä, älä mumisemalla "haloo"), ja toivoin, että äänestäni kuultaisi pikemminkin kohtelias uteliaisuus kuin pelonsekainen epävarmuus vielä siinä vaiheessa tuntematonta soittajaa kohtaan.
Potentiaalinen Työnantajahan (PT) se siellä soitteli ja kutsui haastatteluun. Hypin riemusta. Tuulettelin. Virnuilin voitonriemuisesti. Kahta ensimmäistä tosin vain mielessäni, oikeasti yritin kaivaa kalenteriani esiin, sillä arvasin jo PT:n seuraavan repliikin: Millainen päivä sinulla on maanantaina? Mieleni teki heittää kummelit kehiin ja vastata: "Normipäivä, ei mitään!!" ;) - sillä maanantaina on kevätlomani ensimmäinen päivä, joten tokkopa minulla mitään (erikoista) silloin on - mutta tuontyyppinen räväkämpi vastaus olisi ollut silkkaa itsemurhaa, joten pitäydyin tiukasti asialinjalla ja kerroin olevani vapaalla. Niin PT:n kuin minunkin aikatauluihini sopiva haastatteluaika löytyi helposti. Lopuksi PT vielä ohjeisti, miten löytäisin pelipaikalle. Katuosoitteen toki tiesin, mutta PT tarkensi vielä nuotteja peremmälle palvelulaitokseen, jotta oikea haastattelukabinetti löytyisi kivuttomasti.
Kaikesta päätellen onnistuin hakemuksen kirjoittamisessa vähintäänkin kohtuullisesti, kun tähän asti on päästy. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Miten ihmeessä selviydyn seuraavasta vaiheesta, haastattelusta?! Eräs kollega tyynnytteli minua kuultuaan uutisen heti tuoreeltaan: "Faktat puhuvat puolestaan, kielitaitoinen ammatti-ihminen kyllä erottuu edukseen. Ole samanlainen kuin täällä, valloittava, iloinen, pirtsakka oma itsesi, niin he eivät kertakaikkiaan voi olla valitsematta sinua!" Näinhän se on, mutta silti... Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Vaan päällimmäisenä on kuitenkin pulmista polttavin: minulla ei ole mitään päälle pantavaa!! ;)
maanantai 4. toukokuuta 2009
Uutta matoa koukkuun
Olen viime päivät potenut mitä ankarinta tuskaa. Luomisen tuskaa. Ei, se ei liity taannoin mainitsemaani kamppailuun itseni kanssa tämän blogin tai sen sisällön suhteen. Vaan työpaikkahakemuksen kirjoittamiseen. Kahteen vuoteen minun ei ole ollut tarpeen laittaa rikkaa ristiin miettiäkseni, kuinka vakuutan potentiaalisen työnantajan siitä, että juuri minä olen työntekijänä painoni arvosta kultaa ja juuri minun panostani työyhteisönsä niin kipeästi kaipaa. Nyt sellainen aika taas koitti, kun siipaleet paperinmakuisesta patongista uhkaavat käydä vähiin tässä muutaman kuukauden kuluessa.
Tietenkään minulla ei ollut tallessa yli kaksi vuotta sitten kirjoittamiani hakemuksia tai ansioluetteloitakaan. Enää. Kun valtion leipä näytti jatkuvan jatkumistaan, siivosin ns. käsiarkistoni, printatut työhakemukset, ja rakensin niistä jo vuosi sitten iloisen kevätrovion Saimaan saaren Pikkuisella Torpalla polttaessani joukon muitakin roskia. Rovion roihutessa kaikui etäisesti korvissani äidin opetukset, että kaikki tärkeät paperit pitää säästää, kun ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee... Mutta enhän minä vanhoja työhakemuksia tarvitse, enää! Niinpä. Never say never.
Nyt siis aloitin tuon kirjallisen savotan nollasta. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja ennen kaikkea, miten minä ilmaisen tuon kaiken nokkelasti lipeämättä liiaksi asialinjalta, persoonallisesti sortumatta ylenpalttiseen sanahelinään, houkuttavasti ynnä koukuttavasti olematta liian tyrkky, mutta samalla niin, että työnantaja suorastaan palaa halusta haastattaa minut henkilökohtaisesti.
Tiedän toki, että jokainen työhakemus pitää sorvata sen mukaisesti, mitä työnantajasta tietää tai mitä työnhakuilmoituksessa on (rivien välissä) kysytty, mitä ominaisuuksia tai taitoja painotettu. Mutta vilkaisu vanhaan työhakemukseen, edes yhteen, vaikka vain keskinkertaiseen, olisi voinut avata joitakin kirjallisia umpisolmuja tämän tyyppisessä asiakirjoittamisessa. Vaan ei niin ei.
Niinhän siinä sitten kävi, että tänään, viimeisen hakupäivän aamuna, sain tiristettyä hakemuksen kasaan. Hakemuksen, joka täytti edes siedettävällä tasolla aiemmin asettamani "vaatimukset" sanankäänteiden suhteen ja jossa silti tuli ilmi kaikki oleellinen, tiiviissä, kompaktissa paketissa. Tai ehkä olen vain liian itsekriittinen? Nimittäin jo opiskeluaikana huomasin sen, että viimetippa oli minulle juuri sopivin hetki toimia; kun aika vääjäämättä kävi olemattomiin rutistaa esim. jokin essee kasaan, ylsin parhaimpaan suoritukseeni niinä kertoina, kun vielä edellisenä ilt...ÄH yönä hikikarpaloiden helmeillessä ohimoillani rustasin viimeisiä rupisia riimejä paperille.
Toivottavasti niin kävi nytkin. Että ylsin parhaimpaan suoritukseeni viimetipassa. Mutta vaikka hakemus on tehty ja toimitettu asianmukaisesti, ei tuska vielä helpota. Nimittäin seuraavat päivät olen tulisilla hiilillä odottaessani, poikiiko kirjallinen kyhäelmäni mitään sen suurempaa... vai tuliko siitäkin kenties oivallisia aineksia potentiaalisen työnantajan kevätrovioon. No, vaikkei mitään sen kummempaa seuraisikaan tämän haun tiimoilta, ainakin olen saanut verrytettyä pahasti kesäterässä olevaa työhakemusten kirjoittamistaitoani! :)
Tietenkään minulla ei ollut tallessa yli kaksi vuotta sitten kirjoittamiani hakemuksia tai ansioluetteloitakaan. Enää. Kun valtion leipä näytti jatkuvan jatkumistaan, siivosin ns. käsiarkistoni, printatut työhakemukset, ja rakensin niistä jo vuosi sitten iloisen kevätrovion Saimaan saaren Pikkuisella Torpalla polttaessani joukon muitakin roskia. Rovion roihutessa kaikui etäisesti korvissani äidin opetukset, että kaikki tärkeät paperit pitää säästää, kun ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee... Mutta enhän minä vanhoja työhakemuksia tarvitse, enää! Niinpä. Never say never.
Nyt siis aloitin tuon kirjallisen savotan nollasta. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja ennen kaikkea, miten minä ilmaisen tuon kaiken nokkelasti lipeämättä liiaksi asialinjalta, persoonallisesti sortumatta ylenpalttiseen sanahelinään, houkuttavasti ynnä koukuttavasti olematta liian tyrkky, mutta samalla niin, että työnantaja suorastaan palaa halusta haastattaa minut henkilökohtaisesti.
Tiedän toki, että jokainen työhakemus pitää sorvata sen mukaisesti, mitä työnantajasta tietää tai mitä työnhakuilmoituksessa on (rivien välissä) kysytty, mitä ominaisuuksia tai taitoja painotettu. Mutta vilkaisu vanhaan työhakemukseen, edes yhteen, vaikka vain keskinkertaiseen, olisi voinut avata joitakin kirjallisia umpisolmuja tämän tyyppisessä asiakirjoittamisessa. Vaan ei niin ei.
Niinhän siinä sitten kävi, että tänään, viimeisen hakupäivän aamuna, sain tiristettyä hakemuksen kasaan. Hakemuksen, joka täytti edes siedettävällä tasolla aiemmin asettamani "vaatimukset" sanankäänteiden suhteen ja jossa silti tuli ilmi kaikki oleellinen, tiiviissä, kompaktissa paketissa. Tai ehkä olen vain liian itsekriittinen? Nimittäin jo opiskeluaikana huomasin sen, että viimetippa oli minulle juuri sopivin hetki toimia; kun aika vääjäämättä kävi olemattomiin rutistaa esim. jokin essee kasaan, ylsin parhaimpaan suoritukseeni niinä kertoina, kun vielä edellisenä ilt...ÄH yönä hikikarpaloiden helmeillessä ohimoillani rustasin viimeisiä rupisia riimejä paperille.
Toivottavasti niin kävi nytkin. Että ylsin parhaimpaan suoritukseeni viimetipassa. Mutta vaikka hakemus on tehty ja toimitettu asianmukaisesti, ei tuska vielä helpota. Nimittäin seuraavat päivät olen tulisilla hiilillä odottaessani, poikiiko kirjallinen kyhäelmäni mitään sen suurempaa... vai tuliko siitäkin kenties oivallisia aineksia potentiaalisen työnantajan kevätrovioon. No, vaikkei mitään sen kummempaa seuraisikaan tämän haun tiimoilta, ainakin olen saanut verrytettyä pahasti kesäterässä olevaa työhakemusten kirjoittamistaitoani! :)
lauantai 2. toukokuuta 2009
Terassikauden avaus
Ilo ja kunnia terassikauden avauksesta menee pikkupeijooni Pirpanalle, nimittäin jätkä pääsi eilen ihka ensimmäistä kertaa parvekkeelle :D Parveke on tähän asti ollut visusti pikkukollilta kiellettyä aluetta, vain Neiti Söpö on sinne saanut mennä jäähdyttelemään.
Parvekkeeni on toki kissaturvallinen eli lasitettu, ja lasit yleensä ottaen kiinni - paitsi jos käyn tupakoimassa tai jos aurinko paistaa kuumottaen partsin tuskalliseksi pätsiksi. Putoamisen vaara on siis lasien johdosta liki olematon, varsinkin kun pidän tarkkaa huolta, että lasit on työnnetty tiukasti kiinni, kun jompi kumpi tassukkaista astuu parvekkeen kynnyksen ylitse. Minusta jätkä vain on ollut tähän asti liian pieni ja hentoinen mennäkseen bongailemaan lintuja & oravia lasin takaa...
Mutta nyt n. 8 kk:n kunnioitettavassa iässä ;) Pirpanalle viimein koitti se päivä, kun tuon mystillisen ulkotilan ovi viimein aukeni. Eikä kyllä ollut riemulla rajaa, kun jätkä viimein pääsi sinuiksi parvekkeella oleilun kanssa! ;) Ensitöikseen pikkukolli kantoi parvekkeelta yksitellen kaikki sinne syksyllä harhautuneet kuivat puunlehdet sisään - jouduin illalla tekemään todella tarkan syynin mm. punkkaani, ettei noita "aarteita" ole kätketty salaa sinne. Mutta malttoipa Pirpana sen verran sentäs, että poseerasi kameralle n. sekunnin, joten sain ikuistettua jätkän ensihetket parvekkeella:
Pahoin pelkään, että pikkupeijoonilla ns. nälkä kasvaa syödessä - kuten kävi aikanaan Neiti Söpönkin kanssa. Eli sinne parvekkeelle pitää päästä mahdollisimman usein, eikä sieltä malteta tulla pois, ei edes syömään...
Parvekkeeni on toki kissaturvallinen eli lasitettu, ja lasit yleensä ottaen kiinni - paitsi jos käyn tupakoimassa tai jos aurinko paistaa kuumottaen partsin tuskalliseksi pätsiksi. Putoamisen vaara on siis lasien johdosta liki olematon, varsinkin kun pidän tarkkaa huolta, että lasit on työnnetty tiukasti kiinni, kun jompi kumpi tassukkaista astuu parvekkeen kynnyksen ylitse. Minusta jätkä vain on ollut tähän asti liian pieni ja hentoinen mennäkseen bongailemaan lintuja & oravia lasin takaa...
Mutta nyt n. 8 kk:n kunnioitettavassa iässä ;) Pirpanalle viimein koitti se päivä, kun tuon mystillisen ulkotilan ovi viimein aukeni. Eikä kyllä ollut riemulla rajaa, kun jätkä viimein pääsi sinuiksi parvekkeella oleilun kanssa! ;) Ensitöikseen pikkukolli kantoi parvekkeelta yksitellen kaikki sinne syksyllä harhautuneet kuivat puunlehdet sisään - jouduin illalla tekemään todella tarkan syynin mm. punkkaani, ettei noita "aarteita" ole kätketty salaa sinne. Mutta malttoipa Pirpana sen verran sentäs, että poseerasi kameralle n. sekunnin, joten sain ikuistettua jätkän ensihetket parvekkeella:
Pahoin pelkään, että pikkupeijoonilla ns. nälkä kasvaa syödessä - kuten kävi aikanaan Neiti Söpönkin kanssa. Eli sinne parvekkeelle pitää päästä mahdollisimman usein, eikä sieltä malteta tulla pois, ei edes syömään...
perjantai 1. toukokuuta 2009
Vety ja atomi
Nyt on kesä sitten virallisesti avattu, juuri niin kuin se minun mielestäni kuuluukin tehdä. Eli nautittu satamassa aito, oikea vety aidon, oikean pannukahvin kera.
Jo edellisessä postauksessani aioin linkittää tuon joillekin ehkä mystillisen herkun nimeltä vety, vaikka tietenkin ne, jotka ovat edes joskus käyneet tässä humpan ja hiekkalinnan luvatussa kaupungissa, tietävät mistä on kyse puhuttaessa vedystä ja atomista. Mutta kuinkas sitten kävikään!?! Nimittäin kun kuukkeloin vedyn asianmukaisin sanankääntein, niin tulos oli sangen yllättävä. Eniten minua hämmästytti se, että "Kaiken Tiedon Kirja", joka myös Wikipediana tunnetaan, petti tässä asiassa minut. Sillä niin Wikipedia kuin myös jonkin ruokalehden artikkeli sangen harhaanjohtavasti väitti vetyyn kuuluvan paistetun kananmunan. Ehei, ei sinne päinkään! Olipa sitten kyse aidosta, oikeasta vedystä tai aidosta, oikeasta atomista, tulee kananmunan olla nimenomaan keitetty ja viipaloitu - noh, kokonainen olisikin melkoinen pala purtavaksi! ;) On varsinainen kardinaalimunaus käyttää paistettua kananmunaa, ja ken julkeaa näin tehdä, saa korkeintaan halvan kopion vedystä tai atomista, eli lopputulos on Jorma Uotisen sanoja lainatakseni "sinne päin, muttei sinne asti" ;)
Yleensä ottaen en lukeudu ruokasnobeihin tai -hifistelijöihin, jotka pilkuntarkasti toteuttavat ruokaohjeet käyttäen juuri oikeita raaka-aineita juuri oikean määrän ja noudattavat yhtä tunnollisesti ruokien esille panoa ja nauttimista, mutta tässä asiassa olen tarkka. Siksi päätinkin nostaa tämän aiheen tapetille myös täällä blogistaniassa, vaikka hakutulosten joukossa oli toki muutamia linkkejä vedyn ja atomin oikeaoppiseen koostumukseenkin.
Atomi on siis lihapiirakka, joka lämmitetään ja täytetään sitten joko keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla tai keitto-/savukinkkuviipaleilla. Jotkut herkkusuut haluavat lihapiirakkaan sipaistavan voita mausteeksi, mutta atomi voidaan syöjän niin halutessa maustaa myös jollakin muulla tai kaikilla perinteisillä "snagarimausteilla" eli ketsupilla, sinapilla, kurkkusalaatilla, raakasipulisilpulla, valkosipulimajoneesilla.
Vety on myöskin lämmitetty, täytetty lihapiirakka, joskin sisällöltään muhkeampi versio edellisestä, sillä se täytetään sekä keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla että keitto-/savukinkkuviipaleilla ja tarpeen vaatiessa niillä tavanomaisilla snagarilisukkeilla.
Ugh. Olen puhunut. Ja nyt siirryn kyökin puolelle näpertämään chili con carnea...
Jo edellisessä postauksessani aioin linkittää tuon joillekin ehkä mystillisen herkun nimeltä vety, vaikka tietenkin ne, jotka ovat edes joskus käyneet tässä humpan ja hiekkalinnan luvatussa kaupungissa, tietävät mistä on kyse puhuttaessa vedystä ja atomista. Mutta kuinkas sitten kävikään!?! Nimittäin kun kuukkeloin vedyn asianmukaisin sanankääntein, niin tulos oli sangen yllättävä. Eniten minua hämmästytti se, että "Kaiken Tiedon Kirja", joka myös Wikipediana tunnetaan, petti tässä asiassa minut. Sillä niin Wikipedia kuin myös jonkin ruokalehden artikkeli sangen harhaanjohtavasti väitti vetyyn kuuluvan paistetun kananmunan. Ehei, ei sinne päinkään! Olipa sitten kyse aidosta, oikeasta vedystä tai aidosta, oikeasta atomista, tulee kananmunan olla nimenomaan keitetty ja viipaloitu - noh, kokonainen olisikin melkoinen pala purtavaksi! ;) On varsinainen kardinaalimunaus käyttää paistettua kananmunaa, ja ken julkeaa näin tehdä, saa korkeintaan halvan kopion vedystä tai atomista, eli lopputulos on Jorma Uotisen sanoja lainatakseni "sinne päin, muttei sinne asti" ;)
Yleensä ottaen en lukeudu ruokasnobeihin tai -hifistelijöihin, jotka pilkuntarkasti toteuttavat ruokaohjeet käyttäen juuri oikeita raaka-aineita juuri oikean määrän ja noudattavat yhtä tunnollisesti ruokien esille panoa ja nauttimista, mutta tässä asiassa olen tarkka. Siksi päätinkin nostaa tämän aiheen tapetille myös täällä blogistaniassa, vaikka hakutulosten joukossa oli toki muutamia linkkejä vedyn ja atomin oikeaoppiseen koostumukseenkin.
Atomi on siis lihapiirakka, joka lämmitetään ja täytetään sitten joko keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla tai keitto-/savukinkkuviipaleilla. Jotkut herkkusuut haluavat lihapiirakkaan sipaistavan voita mausteeksi, mutta atomi voidaan syöjän niin halutessa maustaa myös jollakin muulla tai kaikilla perinteisillä "snagarimausteilla" eli ketsupilla, sinapilla, kurkkusalaatilla, raakasipulisilpulla, valkosipulimajoneesilla.
Vety on myöskin lämmitetty, täytetty lihapiirakka, joskin sisällöltään muhkeampi versio edellisestä, sillä se täytetään sekä keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla että keitto-/savukinkkuviipaleilla ja tarpeen vaatiessa niillä tavanomaisilla snagarilisukkeilla.
Ugh. Olen puhunut. Ja nyt siirryn kyökin puolelle näpertämään chili con carnea...
Vappupäivä
Vappupäivä valkeni sangen valoisana. Ihan kirjaimellisesti. Ihan miltä kantilta katsottuna tahansa. Aurinko armas paistaa herttaisesti, kenties jopa lämmittääkin hiukan - toisin kuin eilen, kun jokin kumma pikkupuhuri leikkasi tuon lämpövaikutuksen olemattomaksi. Paitsi sää, myös oloni on valoisa ...ja virkeä, eivätkä tukanjuuret ole kipeinä! :) Vietin nimittäin ehkä tylsimmän vappuaaton ever.
Tulin nuutuneena iltavuorosta kotiin. Huuhtoakseni kurkkuani kaihertavat paperipölyt pois korkkasin Golden Capin Blackin. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että tuo yksi musta tölkki oli osoittautuva "kahdeksi siideriksi": ensimmäiseksi ja viimeiseksi tänä vappuaattona ;) Siemailin tuota uuden uutukaista kuplajuomaa sangen verkkaisaan tahtiin ja päätin samalla katsoa digiboxille tallentamaani leffaa. Tölkki tyhjeni, ja niin tyhjeni virta minustakin, nahkalaput valahtivat silmilleni tämän tästä. Torkahdettuani kolmannen kerran parin replan jälkeen, ymmärsin viimein luovuttaa ja hinata luuni sohvalta makuuhuoneen puolelle. Onko minusta tullut tylsä vai vain vanha?!
Vappupäivän aamuni on sujunut raukeissa tunnelmissa. Pirpana yritti pikkupeijoonin tarmokkuudella raastaa minua jalkeille jo 6.30; taputteli tassulla, hurisi ynnä purisi korvani juuressa ja hieroi poskeaan omaani. Vaikka luovinkin eilen illalla Höyhensaarille jo puolenyön tietämissä, en silti vielä tuohon aikaan aamusta ollut järin innokas kampeamaan itseäni punkan pohjalta ylös, jotta Pirpana ja Neiti Söpö saisivat ruokaa pikkukitoihinsa. Päätin köllötellä vielä tovin, antaa kropan ja mielen herätä ihan kunnolla ja kaikessa rauhassa ennen kuin hipsin keittiöön keittämään pannullisen aamukahvia ja tarjoilemaan tassukkaille aamiaisen.
Näissä kevätkesäisissä aamuissa on ihan parasta se, että voi mennä parvekkeelle kahvikuppi kourassa ja istahtaa rauhassa polttamaan aamun ensimmäisen savukkeen ilman, että kylmä tunkeutuu luihin ja ytimiin tai jäähdyttää kahvin kelvottomaksi niinkin nopeasti kuin savukkeen mittaisessa ajassa. Ja vaikka tupakka tulisikin jo poltettua ja tumpattua, saatan istua katselemassa maailmanmenoa talon vieritse kulkevalla kylämme pääraitilla ja nauttimassa aamun lempeästä viileydestä parvekkeellani - iltapäivästä länsiparveke nimittäin on jo epämiellyttävä pätsi jopa näinkin varhaisessa vaiheessa kevättä/kesää, kun aurinko paistaa siihen armottomasti.
Tänä aamuna panin merkille, että ilmeisesti on muillakin ollut rauhaisa vappuaatto. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, kun bongasin ensimmäisen reippailijan talomme editse menevällä jalkakäytävällä. Nuorehko nainen askelsi lenkkeilytamineissaan rivakasti kävellen, kotvan kuluttua porhalsi toinen juosten. Ja eipä aikaakaan, kun suihki muutama polkupyöräilijä keskustan suuntaan, heidän joukossaan fillaristi-isä lapsikatraan kera. Pari isompaa tenavaa polki omia pyöriään ja pikkuisin istui istuimessa isänsä kyydissä. Kaikilla pikkupilteillä oli pyöräilykypärät visusti päässä, vaan ei isällä. Miksiköhän?? Voihan se fillaristi-isän ohjastama jopokin nyykähtää nurin ja kuuppa kolahtaa kohtalokkaasti asfalttiin, eikö!?
No, oli miten oli. Koska vappu mielletään paitsi työväen tai opiskelijoiden juhlaksi, myös kesän "viralliseksi" avaukseksi, taidanpa minäkin kaivaa Helkamani esiin ja polkaista satamaan pälyilemään vappuhumua... ja aloittaa kesäni ainoalla, oikealla tavalla: ostamalla sataman kioskista vedyn ja kupposen ehtaa pannukahvia!
Aurinkoista vappupäivää kaikille!! B-)
Tulin nuutuneena iltavuorosta kotiin. Huuhtoakseni kurkkuani kaihertavat paperipölyt pois korkkasin Golden Capin Blackin. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että tuo yksi musta tölkki oli osoittautuva "kahdeksi siideriksi": ensimmäiseksi ja viimeiseksi tänä vappuaattona ;) Siemailin tuota uuden uutukaista kuplajuomaa sangen verkkaisaan tahtiin ja päätin samalla katsoa digiboxille tallentamaani leffaa. Tölkki tyhjeni, ja niin tyhjeni virta minustakin, nahkalaput valahtivat silmilleni tämän tästä. Torkahdettuani kolmannen kerran parin replan jälkeen, ymmärsin viimein luovuttaa ja hinata luuni sohvalta makuuhuoneen puolelle. Onko minusta tullut tylsä vai vain vanha?!
Vappupäivän aamuni on sujunut raukeissa tunnelmissa. Pirpana yritti pikkupeijoonin tarmokkuudella raastaa minua jalkeille jo 6.30; taputteli tassulla, hurisi ynnä purisi korvani juuressa ja hieroi poskeaan omaani. Vaikka luovinkin eilen illalla Höyhensaarille jo puolenyön tietämissä, en silti vielä tuohon aikaan aamusta ollut järin innokas kampeamaan itseäni punkan pohjalta ylös, jotta Pirpana ja Neiti Söpö saisivat ruokaa pikkukitoihinsa. Päätin köllötellä vielä tovin, antaa kropan ja mielen herätä ihan kunnolla ja kaikessa rauhassa ennen kuin hipsin keittiöön keittämään pannullisen aamukahvia ja tarjoilemaan tassukkaille aamiaisen.
Näissä kevätkesäisissä aamuissa on ihan parasta se, että voi mennä parvekkeelle kahvikuppi kourassa ja istahtaa rauhassa polttamaan aamun ensimmäisen savukkeen ilman, että kylmä tunkeutuu luihin ja ytimiin tai jäähdyttää kahvin kelvottomaksi niinkin nopeasti kuin savukkeen mittaisessa ajassa. Ja vaikka tupakka tulisikin jo poltettua ja tumpattua, saatan istua katselemassa maailmanmenoa talon vieritse kulkevalla kylämme pääraitilla ja nauttimassa aamun lempeästä viileydestä parvekkeellani - iltapäivästä länsiparveke nimittäin on jo epämiellyttävä pätsi jopa näinkin varhaisessa vaiheessa kevättä/kesää, kun aurinko paistaa siihen armottomasti.
Tänä aamuna panin merkille, että ilmeisesti on muillakin ollut rauhaisa vappuaatto. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, kun bongasin ensimmäisen reippailijan talomme editse menevällä jalkakäytävällä. Nuorehko nainen askelsi lenkkeilytamineissaan rivakasti kävellen, kotvan kuluttua porhalsi toinen juosten. Ja eipä aikaakaan, kun suihki muutama polkupyöräilijä keskustan suuntaan, heidän joukossaan fillaristi-isä lapsikatraan kera. Pari isompaa tenavaa polki omia pyöriään ja pikkuisin istui istuimessa isänsä kyydissä. Kaikilla pikkupilteillä oli pyöräilykypärät visusti päässä, vaan ei isällä. Miksiköhän?? Voihan se fillaristi-isän ohjastama jopokin nyykähtää nurin ja kuuppa kolahtaa kohtalokkaasti asfalttiin, eikö!?
No, oli miten oli. Koska vappu mielletään paitsi työväen tai opiskelijoiden juhlaksi, myös kesän "viralliseksi" avaukseksi, taidanpa minäkin kaivaa Helkamani esiin ja polkaista satamaan pälyilemään vappuhumua... ja aloittaa kesäni ainoalla, oikealla tavalla: ostamalla sataman kioskista vedyn ja kupposen ehtaa pannukahvia!
Aurinkoista vappupäivää kaikille!! B-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)