keskiviikko 20. tammikuuta 2010

lauantai 16. tammikuuta 2010

Vasemmalla kädellä

Kätöseni osuman sai, haava on Fiskarsin veitsestä kai (on se!), syvälle se upposi niin... Niin. Valitettavasti kauan kaipaamani hengähdystauko työn raskaan ikeen alta ei alkanut kovin iloisissa merkeissä, vaan Zirin sanoja lainatakseni, tapaturma-alttiilla koheltamisella perjantaina alkuillasta.

Siivosin kyökkiä ankaran kokkisodan tiimellyksen jäljiltä, kun se tapahtui. Ladoin tiskikoneen täyteen kippoa, kuppia ja kapustaa, jotka kaikki olivat olleet tuikitarpeellisia loihtiessamme useita pellillisiä mokkapaloja myytäväksi junioreiden futsal-turnaukseen. Osa välineistä kun ei mahtunut koneeseen, oli saatettava savotta valmiiksi kaurapuurokäyttöisen moottorin voimin, omin pikkukätösin siis. Ja kun minä puolitehoisena yritin saada ripeästi homman haltuun, että voisin viimein taipua sohvan viekoittelevaan seireenikutsuun, kävi vahinko. Fiskarsin veitsi lipesi märästä otteestani, ja minä hölmöläinen torjuin veitsen pikkuilmalennon... kuinkas muutenkaan kuin käsilläni, kohtalokkain seurauksin: veitsi sipaisi ilkeännäköisen vekin oikeaan käteeni, nimettömän ja pikkurillin väliin.

Toimin vastonvaraisesti. Salamannopeasti työnsin käteni kylmän vesivanan alle ja huuhdoin syvältä vaikuttavaa viiltoa. Oli pakko ottaa vasemmalla kädellä tukea tiskipöydästä. Vatsaa väänsi ja silmät sumenivat muustakin kuin tuskan kyynelistä, sillä en siedä vuotavien haavojen näkemistä yhtään. Varovasti laskeuduin keittiön lattialle istumaan käsi koholla; jospa se kohoasento hiukan tyrehdyttäisi vuotoa, tuumailin. Huutelin Isäntää hätiin ja pyysin tuomaan sidetarpeita.

Istuma-asennosta laskeuduin edelleen makuuasentoon ennen kuin Isäntä alkoi arvioida vamman vakavuutta, enpähän ainakaan tipahtaisi korkealta, jos tajuni hämärätyisikin ihan todenteolla! ;)

Viilto oli pitkä ja paikka-paikoin melko syvä, mutta tikkejä tuskin tarvitsisi silti lähteä hakemaan, uumoili Isäntä teipatessaan haavan suojaksi löyhää sidetaitosta. Yöksi mahtava tullo vaihdettiin pois, annoin vammalle hetkellisen ilmakylvyn ennen kuin Isäntä siveli hellävaroen Bepantenia suhteellisen siististi yhteen nivoutuneiden haavan reunojen päälle ja suojasi ne sievästi teipillä.

Tänä aamuna oli vielä edessä yksi kiperä koitos: vain yön ajaksi laitettujen teippien poisto-operaatio, sillä kokopäivän mittainen ilmakylpy tekisi varmasti terää haavan parantumiselle. Vesi tirskahti silmistäni, kun Isäntä määrätietoisesti, mutta varovaisesti nyhtäisi teipit pois. Minä en vieläkään tohtinut katsoa kättäni, vaikka Isäntä kehuikin haavan siistiä kuntoa.

Nyt ihan tavallisten asioidenkin tekeminen tahmoo, kaikki on niin paljon hankalampaa puolikätisenä. Kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kätevää, sillä yleensä käytän kaikkia kymmentä sormea, olenhan jout... korjaan, saanut opiskella 10-sormijärjestelmän jalon taidon opiskeluaikoinani. Nyt käytössäni on noin 8,5 sormea. Ihan totta. Oikean käden pikkurilliä ei kärsi tuskatta painaa oikein millekään näppäimelle, nimetön sentään taipuu joillekin niistä näppäimistä, joille sen kuuluisikin. Enkä minä osaa kirjoittaa niin, että vain kaksi toimii (etusormet) ja kahdeksan lepää! Tai se ei ainakaan ole sujuvaa, en vain löydä kirjaimia, kun olen tottunut sormien tasatahtiseen tanssiin näppäimistöllä! (Tämän kirjoittamiseenkin on vierähtänyt reippaasti toista tuntia, kun ne kirjaimet ovat oikeasti rajusti hakusessa...)

Haavakohta aristaa yhä vielä, en kärsi tehdä puristusliikkeitä oikealla kädelläni. Niinpä esimerkiksi hampaiden harjaus tai hiusten sukiminen on varsin työlästä, kun joudun turvautumaan vasempaan käteen, puhumattakaan vaikkapa juuston höyläämisestä, joka on sula mahdottomuus. Mutta yhtä asiaa ei pikkuvamma sentään estä, ja se on ulkoilu! Joten taidankin sujahtaa uudenkarheaan toppapukuuni ja tehdä pienimuotoisen päiväkävelyn kylän halki... :)

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Kellopeliä - 2. erä, yövuoro

Olo on kuin eilen kuolleella sillillä, silmissä orpo katse ja järki aivan jäässä. Ohimoissa kivistää orastava päänsäryn alku. Paleltaa. Korvissa kohisee. Väsymys kaihertaa kropan joka sopukkaa, vaikka olen juuri nukkunut kahdeksan tunnin unet edellisen yövuoron päälle, reilusti yli vähimmäissuosituksen (6h).

Hämärä on jo mailleen hiipinyt, sillä onhan kello reilusti yli neljän iltapäivällä. Ulkona on taas pimeää. Kuten oli aamullakin tullessani kotiin. Alan muistuttaa enempi menninkäistä kuin päivänsädettä, sillä olen jörö ja alavireinen - huolimatta siitä, että olen nukkunut sikeää, raskasta unta riittävän määrän. Kaipaan kipeästi luonnonvaloa! En varmaan koskaan pystyisi elämään Lapissa kaamoksen keskellä?

Isäntä yrittää selvittää jotain päivänsä tapahtumista, mutta äänensä on kuin kärpäsen surinaa korvissani, aivan kuin puhuisi minulle tuntemattomalla kielellä. Niin, minun täytyy kovasti pinnistellä, sillä yksinkertaiset asiatkin ovat tavattoman vaikeita, kun olen vielä täydellisessä horteessa ;)

Juon verkkaisaan tahtiin kahvia. Ehkäpä minä tämän kupillisen myötä tokenen. Tai seuraavan. Tai jos en tokene, aina voin ottaa kylmän suihkun. Ei. Se on täysin kuolleena syntynyt ajatus, sillä kuten alussa mainitsin: minua paleltaa jo valmiiksi.

Jotain täytyisi saada syötyäkin, mutta ”aamiaiseksi” ei sovellu herkullisesta tuoksustaan huolimatta jauhelihapastakastike, jonka Isäntä on juuri kokkaillut. Se on aivan liian raskasta apetta heti ensimmäiseksi ateriaksi, kun elimistöni ei tunnu olevan kovin vatsaanottavainen muutenkaan yövuorojen aikaan. Sen sijaan käteni kurottelee kohti hedelmäkorissa lojuvia klementiinejä. Ehkäpä aimo annos C-vitamiinia virvoittaa, kun kofeiini ei tänään tunnu tehoavan.

Laahustan suihkuun ja vilkaisen peiliin. Z-sus. Silmien alla on niin tummat varjot, että niillä pääsisi jo pandakerhon puheenjohtajaksi! ;)

Kumma kyllä, nahkaa korventavan kuuma suihku herättää minut viimein, sillä suihkun jälkeen olen piirun verran pirteämpi… ja jauhelihapastakastikekin on maistillaan jo. Kyllä se vaan totta on: hyvä ruoka, parempi mieli! :)

Syötyäni valmistelen eväät tulevaa yötä varten. Vaatimattomat tosin, sillä tiedän, että pelkkä ajatuskin vahvemmasta ruuasta keskellä yötä saa vatsan vellomaan, joten vedän yöt hyvin kevyellä linjalla: ruisleipää, jogurttia ja hedelmiä. Vatsa ei muutenkaan tahdo oikein toimia, ja minua turvottaa – navasta nilkkoihin. Ihan totta. Työni on istumavoittoista, joten vaikka pyörittelen nilkkojani ja kipristelen varpaitani, on minun silti yön mittaan lähdettävä aika ajoin liikekannalle pökkelökinttujen verryttämiseksi.

Vilkaisen kelloa. Aikaa on runsaasti ennen kuin pitäisi suunnistaa vielä yhteen yöhön. Niin runsaasti, että ehtisin käydä vaikkapa lenkillä. Tai kolata lumet pihalta. Mutta mikä tahansa fyysinen ponnistus tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta, sillä sydän läpättää levottomasti jo muutenkin, joten ei. Parempi kaihtaa turhia riskejä ja ottaa ihan rauhallisesti vain, onhan viimeisen yön jälkeen edessä kolmen päivän vapaat ja pikkulomanenkin. Jahka saan levättyä itseni terhakkaampaan kuntoon, ehdin varmasti ulkoilla ja urheilla ihan kyllästymiseen asti.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Ei hän syntynyt oo vauhti kallossaan

Olin vasta hät'hätää päässyt asettumaan taloksi, alkanut totutella Isännän tapoihin ja hän minun, kun elämä heitti eteemme uuden käänteen, joka oli ainakin minulle järisyttävämpi mullistus kuin muutto kaupungista maalle. Tai siirtyminen normipäivätyöstä vuorotyöhön, jossa vuorot poukkoilevat säännöllisen epäsäännöllisesti. Niin, sen käänteen muodosti Nassikka, Isännän poika, joka ilmoitti halukkuudestaan muuttaa kansamme asumaan. Pysyvästi.

Asiaa tietenkin puitiin sen vaatimalla hartaudella ja vakavuudella puolin jos toisin. Silti minua hirvitti, enemmän kuin mikään tähän asti kokemani. Sanalla sanoen, se oli shokki. Tai ei, ei sittenkään, vaan paniikki. Kokonaisvaltainen, täysimittainen pa-niik-ki.

En minä osaa elää perheessä, luulin. En ainakaan vastuullisen aikuisen roolissa. Ja se vastuu painoi raskaana, enhän ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen sen paremmin ajallisesti kuin kokemusperäisestikään. Ja kokemustahan minulla on vain kahden kissapeijoonin emokkeena olemisesta, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ynnä johdonmukaisuutta huolenpidon lisäksi. "Päteekö sama myös lapsiin?!?" aprikoin.

Niinpä tein sitä, mitä osasin. Siivosin, pyykkäsin, tiskasin. Kokkasin, sillä uumoilin tien niin Nassikan kuin Isännänkin sydämeen käyvän vatsan kautta - ja kyllä se kävikin! Jätin vaivihkaa tuvan poikamiesboximaiseen ilmeeseen sen niin kipeästi kaipaaman naisen käden jäljen.

Arkinen askarointi oli ainoa tuttu ja turvallinen asia, johon tukeutua, olinhan ns. vieraalla maalla, vieraassa kulttuurissa. Yritin karistaa kannoiltani urbaanielon uljauksia ja opetella aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä kaikenlaisten kyläkinkerien muodossa, aina koulun luokkaretkimyyjäisistä ja kylän joulujuhlista marttojen talvikarkeloihin. Tapasin laumoittain uusia ihmisiä, joiden nimiä en sen paremmin kyennyt muistamaan kuin sanomaan jälkeen päin, olivatko he sukulaisia, ystäviä, tuttavia vaiko vain kylänmiehiä.

Mutta ennen kaikkea yritin sopeutua, sillä sitä minulta odotettiin, ja odotetaan yhä. Että löydän paikkani tässä yhteisössä, tässä uudessa perheessä, omaksun sen elämäntahdin ja -tavan, jota täällä on aikojen alusta eletty. Tai ei, en yrittänyt, vaan tein parhaani löytääkseni sen. Ja samalla kun etsin paikkaani, jollain tapaa kadotin itseni.

Luulin maalaiselämän olevan leppoisaa, rauhallistakin, kaukana kaupungin hulinasta ja pakkotahtisesta rytmistä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti! Vauhti on kovempi kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin kova, että ihan päätä huimaa ja henki salpautuu.

Ja nyt on jo kova hoppu löytää se jarrupedaali. Minä enemmän kuin kernaasti painaisin sitä pedaalia! Painaisin saadakseni aikaa imeä itseeni maalaisilmaa hyperventiloimatta, tavata perhe-elämän aakkosia änkyttämättä heti ensimmäisen tavun kohdalla. Opetella elämään uudella tavalla, ihan kaikessa rauhassa. Vaan kun siihen polkimen painallukseen ei ole tilaa, ei mahdollisuutta. C'est la vie, on vain sopeuduttava ja elettävä elämää eteen päin - kuulemma.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Autolla ajetaan varo-varo-vasti

Työmatkani on moninkertaistunut siitä, mitä se oli, kun olin vielä edellisessä toimipaikassa normipäivätyössä. Matka olisi toki pidentynyt roimasti ilman muuttoa maallekin, muutto vain ikään kuin viimeisteli asian …ja toi muassaan asioita, jotka minun täytyy jollain tapaa ottaa huomioon työmatka-ajossa.

Sen lisäksi, että matka on virahtanut varsin kunnioitettaviin mittoihin – toista sataa kilometriä, kun ajan sinne ja takaisin – on se tullut myös vaarallisemmaksi monessakin mielessä.

Sääolosuhteet voivat vaihtua lukuisia kertoja taipaleen alku- ja loppupään välillä. Niinpä minun on jätettävä riittävästi keli- ja pelivaraa. Käytännössä minun täytyy varata aikaa vähintään tunti varsinkin menomatkaan, jotta ehdin työmaalle turvallisesti ja hyvissä ajoin ennen vuoron alkua.

Kodin ja työmaan välille mahtuu myös monenmoista ja monen kuntoista tietä. Hiljainen on kylätiemme, kun lähden aamuvuoroon tai tulen ilta-/yövuorosta. Se on perinteikäs hiekkatie, joka polveilee mutkitellen peltojen ja torppien sivuitse. Ylämäki. Alamäki. Ylämäki. Alamäki. Neulansilmä vasempaan, ja sitten kurvi oikeaan…

Kesäaikaan tiellä on kosolti irtonaista soraa, ja se tuntuu kuin ajaisi kuulalaakerien päällä, vatkaa rattia ja tärisyttää koko koslaa. Mutta etenkin tämän syksyn suurissa sateissa tie meni mielestäni pehmoiseen kuntoon (paikalliset olivat toista mieltä), ja auto alkoi ikävästi liirtää hiekkavellissä, vaikka vauhtini oli erittäin kohtuullinen. Ja näin talvisaikaan, suureksi yllätyksekseni ja ilokseni raittimme on ollut peräti erinomaisessa kunnossa mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina – myös aamuhämärissä tai yömyöhällä, kun minä liikun ja kaikki muu kansa on tukevasti pötköllään.

Kuten tuossa jo mainitsinkin, vuorojeni tähden minä tulen ja minä lähden niin epämääräisinä vuorokauden aikoina, että edes valtatiellä ei juurikaan liiku mänttejä. Ja uskokaa kun sanon, että niitä wanna-be-vatasia riittää! Tehdään tyhmänrohkeissa paikoissa ohituksia, jotka alkavat vaivaisien muutamien metrien päästä edellä ajavan takapuskurista ja päättyvät vaivaisien muutamien metrien päähän samaisen auton etupuskurista – niin että taatusti tuulilasiin lentävä rapa, läiskähtävä loska tai pölisevä irtolumi sumentaa ohitetuksi tulleen autoilijan näkyvyyden täydellisesti ja saa adrenaliinin syöksähtämään… Ja valitettavaa, mutta totta, turvaväli tuntuu olevan monelle, myös joillekin ns. ammattikuljettajille, täysin tuntematon käsite.

En luonnehtisi ajotapaani millään muotoa hätäiseksi, mutta tunnustan, että eräässä mielessä ajelen hermo pinkeänä. Olen kokematon kuski, olenhan ollut autonainen vasta muutaman vuoden ajan, enkä todellakaan pidä itseäni maanteiden valtiaana tai valtakunnan parhaana kuskina. Tällaiseen kypsään ikään ehtinyt kun ehkä liian paljon kuvittelee, mitä mutkia matkassa voikaan olla, esimerkiksi villieläimet. Yhdenkin viikon aikana kohtasin kolme eri metsänelävää maantiellä, ensin oravan, sitten ketun ja muutaman päivän perästä supikoiran, jotka kaikki kyllä ehtivät sukkelaan alta pois, kun reagointiaikaa sekä minulle että viattomille luontokappaleille jäi riittävästi. Vaikka kyseiset elikot olivatkin pikkusinttejä, säväytti se silti, kun pimeydestä yhden äkkiä jotain vilahtaa tien yli. Sen viikon jälkeen toivoin hartaasti, ja toivon edelleen, ettei seuraava kohtaaminen luonnon kanssa ole hirveä.

Isännän monituisista painostuskerroista huolimatta en ole hypännyt hänen autonsa puikkoihin, vaan sitkeästi pitänyt pintani ja huristellut ikäkulun japanittareni kyydissä töihin, sillä varsinkaan näissä talvikeleissä en halua ohjastaa autoa, johon minulla ei ole tuntumaa ja jonka käyttäytymistä tai toimintaa (äkkitilanteissa) en tunne.

Ja tuosta omalaatuisesta periaatteestani johtuen Wanha Rouwa -polo on niellyt kuluneen syksyn mittaan, muutamassa kuukaudessa, reippaat 8000 km. Pelkkää työmatka-ajoa. "Ihan karvan verran vähemmän" kuin mitä minulla koko vuoden aikana kertyi entisessä elämässäni. Töineen, kauppareissuineen päivineen.

Luotettava ja uskollinen palvelija Wanha Rouwa on totisesti ollutkin. Paukkupakkasista huolimatta Rouwa päästää käynnistettäessä kohtuutasaisen kehräyksen eikä väsynyttä vongahdusta: "Kevväämmällä..." olipa peltilehmäni sitaistu lämmityskaapelin jatkoksi tahi ei. Silti on aika tunnustaa tosiasiat: on enää ajan kysymys, kun Wanha Rouwa tulee tiensä päähän, vaikka yhä toimiikin moitteettomasti. Niinpä minunkin on aika tinkiä periaatteestani ja pikkuhiljaa ottaa tuntumaa Isännän kärryyn, mutta vasta "kevväämmällä", kun liukkaat kelit, tuulet ja tuiskut ovat kirjaimellisesti menneen talven lumia.

torstai 7. tammikuuta 2010

Kellopeliä - 1. erä, aamuvuoro

Vaikka herätyskelloni hälytysääni ei olekaan sumusireenin tavoin korvia raastava ujellus, vaan lempeä, liki linnunliverrystä muistuttava tilu-lilu-lei, eivät aikaiset aamuherätykset vain sovi minun vartalolleni. Biologinen kelloni – siis ei se, joka liittyy lisääntymisviettiin, vaan se, joka määrittää luontaisen vuorokausirytmini - sotii ankarasti aamuvuoroja vastaan, olen aina ollut pikemminkin illanvirkku ja aamuntorkku, kuin päinvastoin.

Kun vekkarin ääni siis kajahtaa ilmoille, alkaa armoton minuuttipeli. Aikaa on niukalti. Syöksyn kiireen vilkkaa lämpöisen peiton alta sammuttamaan aparaatin, Isännän unirauhan on sentään säilyttävä, vaikkei aamu minulle olekaan järin armelias. Unihiekka painaa vielä raskaana silmäluomissa, vaikka olen luovinutkin Höyhensaarille jo ennen kello yhdeksää illalla. Vaan ei auta, hamuan makuukamarin pimeydessä aamutakkia ylleni, sillä aamun viileys on julma, kun on juuri vääntäytynyt lämpöisten vällyjen välistä. Samaan aikaan yritän kolinatta kompuroida kohti ovea, sulkea sen äänettömästi perässäni. Täpärällä oli, mutta sentään Isäntä jää jatkamaan tasaista, tyytyväistä tuhinaansa! Huh.

Vaan keittiössä odottaa seuraava haasteellinen rasti. Kodinhoitohuoneen ovi. Minun on saatava se ripeästi auki, ennen kuin kumpikaan nälkäisistä hännäkkäistä ehtii tunkea käpälänsä, viiksensä tai sen häntänsä ovirakoseen ja pujahtaa keittiöön vaatimaan apetta. Nuo peijoonit piirittävät minua iloisena jälleennäkemisestä pitkän yön jälkeen, miltei kompastun mokomiin elikoihin matkallani vessaan. Hellyttävä purina ja hurina vaihtuu äänekkäämmäksi vaatimukseksi: ”Meille heti ruokaa nyt!!” Mumisen tyynnytteleviä sanoja:”Ihan pian, minun täytyy ensi saada silmät auki!” ja huuhdon samanaikaisesti kasvojani kylmällä vedellä.

Sentään olen ollut kaukaa viisas, ja laittanut kaiken mahdollisen valmiiksi, sillä toden totta, aamuisin ei ole sekuntiakaan hukattavaksi. Kahvinkeitin on ladattu jo edellisenä iltana, ja nyt se pulputtaa viimeisiä porinoitaan, ehkäpä kupillinen kofeiinia viimeistelee mieleni hereille. Siis keittiöön, hakemaan tassukkaiden aamiainen, jota on jo kolmeen otteeseen vaadittu, viimeimmäksi ilvehtien, heittäytymällä keskelle lattiaa makaamaan kuin nälkäkuoleman partaalla konsanaan. Niin ja se tuiki tärkeä kahvikupillinen, josta hörppäisen ahnaasti ensimmäisen, nautinnollisen kulauksen kieltä ja kitalakea kuumottavaa kahvia...

Sitten sama ovirasti uudelleen, pykälää korkeammin panoksin vain. Kuuma kahvimuki kädessäni ja tassukkaiden raksupussi toisessa, taituroin oven kahvastaan auki kyynärpäälläni ja saan torjuttua Pirpanan innokkaan aikeen keittiöön hyökkäämisestä raksupussilla (tarjoan pussia esteeksi ovirakoseen) ja onnistun kuin onnistunkin pujahtamaan takaisin kodinhoitohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan tuosta höyryävästä piristeestä lattialle. Saatuani oven visusti kiinni, siemaisen toisen hörpyn sekä kolmannen ja viimeisen samaan syssyyn...

Ja seuraavaksi taistoista vaikeimpaan, kurittomien kutrien kääntämiseen edes etäisesti siistiä muistuttavaan muotoon. Takahiusten osalta kireän virkanutturan sitaisu olisi nopein tapa, vaan minua on siunattu sikäli runsaalla määrällä leijonanharjasta, että takaraivolle sidottu sykerö on hankala autoa ajaessa, joten päädyn kietomaan harottavat hapseni hätäiselle poninhännälle. Otsatukkaan tarvitaankin sitten järeämmät aseet, fööni ja kierreharja, jotta luonnontaipuisa kuontaloni asettuisi aloilleen. Kesken kiihkeimmän föönaamisen otteeni epähuomiossa kirpoaa harjasta ja harja tipahtaa lavuaariin. Saa riittää, kellokin on jo niin paljon, että aikaa on enää hätäiseen hampaiden harjaamiseen.

Hangatessani pepsodent-hymyäni kuntoon, vahdin syrjäsilmällä tassukkaiden aamuateriointia. Pirpana ahmii kuin viimeistä päivää ja kurottaa jo kaulaansa himokkaasti kohti Neiti Söpön ruokakuppia. Sihahdan suu vaahdossa – kirjaimellisesti, onhan hampaiden harjaus loppusuoralla - Pirpanalle napakasti kehotuksen pysyttäytyä oma kuppinsa äärellä vain.

Sitten vaatteet päälle, kengät jalkaan, eväät reppuun ja menoksi. Poistun takaoven kautta, etten kolinoillani herättäisi Isäntää. Takaterassilla onnistun välttämään yöllä kuuran muodostaman jäätävän petollisen ansan enkä liukastu, vaan töppöseni pitävät, vaikka hetken jo sutivatkin tyhjää.

Parilla harppauksella olen Wanhan Rouwan luona. Kopeloin kohmeista kahvaa - kappas, olen unohtanut lukita oven yöksi – viskaan repun sisään ja istahdan autoon. Olen juuri kääntämäisilläni virta-avainta, kun tajuan… Eeeeee-ii-iiiiiih. Lämmitysjohto on vielä paikoillaan! Siis konepelti auki, johto irti ja autoon mukaan, vasta sitten pääsen nostamaan kytkintä.

Peruuttaessani pois katoksesta vilkaisen autoradion kelloa… 5.30. On kulunut vain reipas puolituntinen herätyskellon säälimättömästä kajahduksesta starttiin. Aika miehekäs suoritus, vaikka aamu tuntuikin jälleen kerran yhdeltä kaaokselta! Niin tai näin, aamut alkavat aina samalla tavalla – aivan liian varhain.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Tiedän paikan armahan, punaisen tuvan ja puutarhan

Edellinen nk. lämmittelypostaukseni saattoi tuntua hyvinkin aivottomalta ja tarkoituksettomalta bittiavaruuden täytteeltä, mutta sitä se ei ollut. Se sisälsi, kuten ehkä tarkkaavaisimmat lukijat saattoivat rivien välistä panna merkille, hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää... Ja tietenkin siitä, mihin sitä toppapukua oikein tarvitaan :D

Olen aina ollut perin juurin mukavuudenhaluinen. Ehkä juuri siksi olenkin viihtynyt paremmin kuin hyvin kaupungissa, puhtoisessa lähiössä, jossa ei ole huolta lämmityksestä, lumitöistä, nurmikon leikkuusta tahi puutarhanhoidosta. Niin. Olen kokenut omakotitalossa asumisen, maaseudulla elämisestä puhumattakaan, jollain tapaa työlääksi. Kokenut sen elämäntavaksi, joka ei ainakaan minulle sovi. Toki siihen on saattanut vaikuttaa myös se, että olen syntynyt, noh, en ehkä niin puhtoisessa lähiössä, mutta tehtaan varjossa kuitenkin. Ja se, että olen ikäni asunut kerrostalossa. Vaan oli miten oli, joka tapauksessa olen kaupunkimiljöössä kasvanut ja sinne vankasti juurtunut. Tai niin ainakin luulin... ennen viime kesää, joka oli kääntävä minun takkini täydellisesti.

Olin käynyt jo kevättalvesta Isännän kotitorpalla naapurikunnan puolella, mikä on aivan ehtaa maaseutua, ja nähnyt, millaista tupaa hän oikein asui. Eikä se torppa ollut hullumpi laisinkaan, punaisine lautakuorineen ja avarine pihoineen - vaikkei pihamaa sentään parhaassa kuosissaan vielä huhtikuun lopulla ollutkaan. Ja sisällä oli tilaa vallan julmasti, naisena tietenkin aprikoin hiljaa mielessäni, montako tuntia noiden neliöiden siivoaminen mahtaisi nielaista :)

Vasta kesällä, kun Isäntä viimein palasi Koto-Suomeen maailman laidalta, pääsimme todenteolla viettämään aikaa yhdessä hänen luonaan, maaseudun rauhassa, viljavien peltojen ja sankkojen metsien katveessa. Ja vaikka kesä alkoi olla jo ehtoopuolellaan, oli se toisaalta myös vielä kukkeimmillaan, ja niin täynnä elämää... Pihapiirissä pyrähteli kosolti U.F.O.ja, eli minulle tunnistamattomia lentäviä objekteja, siis supisuomalaisia lintuja, joiden nimiä en muistini perukoilta kertakaikkisesti ollut kykenevä kaivelemaan :D Niin, ja neli- tai useampi jalkaista vipeltäjää pihamaalla tapasi myös, hämähäkeistä sisiliskoihin ja oravista kanijusseihin.

Viihdyimme yhdessä niin hyvin ja niin tiivisti, että syksyn kynnyksellä Isäntä useaan otteeseen kosiskeli minua luokseen asumaan. Emmin. Epäröin. Pelkäsin. Muutto maaseudulle tuntui kuin sukellukselta syvään veteen tuntemattomassa rannassa, enkä ollenkaan ollut varma, pysyisinkö pinnalla tai tavoittaisivatko jalkani vankan pohjan. Toisaalta se oli mahdollisuus hypätä rauhattomasta kaupunkiympäristöstä toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, josta minulla ei kylläkään ollut niin minkäänlaista kokemusta, ainoastaan oma rajoittunut näkemykseni vain. Maailmaan, jossa en tarkalleen tiennyt, miten elää ja olla.

Mutta houkutus kävi ylitsepääsemättömäksi, ja minä otin riskin. Pakkasin tassukkaat kimpsuineen ja kampsuineen sekä oman vaatimattoman maallisen omaisuuteni kasaan ja otin ratkaisevan askeleen. Kaikki kävi niin nopeasti, että jopa lähipiirini äimisteli: "Miten sinä nyt tuollaisen salamaratkaisun teit? Eihän se ole sinun tapaistasi ollenkaan..." Mutta minä olin varma valinnastani, varma siitä, että kyllä se maailma opettaisi minut kävelemään - uudella tavalla. Totta totisesti se opettikin, ja opettaa yhä vielä uusia askelkuvioita. Luonnollisestikin tie on välillä ollut mutkainen ja kuoppainenkin, mutta mikäpä tässä kävellessä, visusti Isännän vahvojen käsivarsien tukemana?! =)

lauantai 2. tammikuuta 2010

Himoshoppaajan taintumus

Uuden vuoden aattona suuntasin Wanhan Rouwan nokan kohti keskustan ostoshel… korjaan, ostosparatiiseja. Päämääränäni oli löytää lämmintä ylle, ainakin pakkasta hylkivät housut ja takki sekä muutoinkin päivittää mielestäni nukkavierua garderobiani.

Valitettavasti tehtäväni alkoi jo heti ostosrumban alkumetreillä osoittaa mahdottomuutensa. Tarjolla olevat värit ja kuosit olivat kerrassaan karmeita, lähempänä silmää kirveleviä kuin silmää hiveleviä. Jos kohdalle sattuikin jokin kuosiltaan edes etäisesti siedettävää muistuttava vaateparsi, oli hinta ensinnäkin niin korkea menoillaan olevista alennusmyynneistä huolimatta, että tuskan hiki pyrki ohimoilleni siellä jo entuudestaan helmeilevien, lukuisien pukukoppien uumenissa saatujen stressihikikarpaloiden lisäksi. Ja toisekseen koot olivat ihan omaa luokkaansa, minun kokoani lähin numero oli 40, joka on vähintäänkin 2 numeroa liian suuri tällaiselle neuvolassa punnittavalle.

Mikä siis neuvoksi? Täytyisikö minun toimeenpanna itseeni kohdistuva massakausi, että löytäisin sopivia vaatteita ylleni? Vai pikemminkin kukkarooni kohdistuva massikausi, kun ei keskivertotilipussilla kerta kaikkiaan voi laittaa satoja euroja toppahousuihin kiinni. Ihan totta. S-a-t-o-j-a    e-u-r-o-j-a. Ja pelkkiin toppahousuihin.

Kuten eräässä nimeltä mainitsemattomassa urheiluliikkeessä oli; hillityn väriset, varsin sievät toppahousut, jotka olivat niin taitavasti leikatut, että ne jo henkarissa roikkuessaan näyttivät hyviltä, eivätkä sellaisilta, jotka viisinkertaistavat ahterisi, kun vetäiset ne jalkaasi. Merkki oli tuiki tuntematon, en kuunaan ollut moisesta kuullutkaan. Hintaa vaatimattomat 399 euroa. Kyllä vain. Kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksän. Hintalappuun ei ollut iskenyt pilkkuvirhepaholainen, valitettavasti.

Pikainen vilkaisu ympärillä oleviin muihin talvihepeniin selvensi hiukan tilannetta. Nimittäin muissa henkareissa oli näyttävästi esillä toppatakkeja, oli kiiltävällä pinnalla, mattapinnalla, höyhenillä ja ilman, kultatikkauksella tahi paljetein koristeltuja. Kauniitako? Ehkä. Mutta taatusti aivan liian koreita sulkia vaatimattomaan, supi-suomalaiseen makuun! Epäilemättä ne kuitenkin hivelisivät itäturistin silmää, kenties jopa kirvoittaisivat hallitsemattoman ihastuksen huokauksen asiakkaan huulilta… ennen kuin kirvoittaisivat kauppiaan korviin heleän, iloisen kilinän kassakoneesta.

Viimeisenä oljenkortenani raahauduin erääseen toiseen urheilu-/vapaa-ajan vaatteiden myymälään. Vaikka silmäni olivatkin jo jokseenkin harjaantuneet useamman tunnin kestäneen shoppailuturneeni aikana, oli ensivilkaisu yhtä tyrmäävä. Sama käsittämättömien väriyhdistelmien ilotulitus tuntui vallanneen kaikkien vaatevalmistajien kaikki mallistot. Pengoin useampaan otteeseen kaikki naisten osaston vaatetangot. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään. Kunnes silmiini osuivat mustat henkselein varustetut toppahousut - harmillisesti kokoa 38, mutta olihan se pakko kokeilla niitäkin, olivathan ne kuitenkin pykälää lähempänä omaa kokoani kuin mikään siihen mennessä sovitetuista – ja vaaleansininen takki kokoa 36.

Suunnistin sovituskoppien suuntaan. Kaikki varattuja… vaan ei sittenkään. Yhdestä kopista ei näkynytkään yhtä tai useampaa jalkaparia sukkasillaan. Astelin kopin luokse, avasin oven ja olin jo astumaisillani sisään… Mitä ihmettä?! Koppi oli täynnä vaatteita. Välittömästi pintaan pyrki närkästys; joku oli jättänyt sovittamansa vaatteet koppiin (mitä tapahtuu hämmästyttävän usein) eikä ollut vaivautunut palauttamaan niitä paikoilleen… Hmph! Penkillä lojuivat myös käytetyn näköiset hanskat ja pipo. Harmillinen takaisku, asiakas olikin kesken sovittamisen kenties kirmannut hakemaan toista väriä tai toista kokoa olevan asusteen. Ei auttanut kuin odotella.

Silloin takanani seissyt herrahenkilö alkoi vaivihkaisesti selvittää kurkkuaan ja sanoi viimein:”Mene vaan koppiin. Poikani on juuri etsimässä toisia housuja, joten ehdit varmasti sovittaa vaatteet sillä välin ennen kuin hän palaa.” Sopersin todella hämmentyneen kiitoksen. Kerrassaan hämmentävän huomaavaista ja kilttiä, valitettavan harvoin täällä törmää vastaavanlaiseen toimintaan!

Kun kuoriuduin tamineistani pois ennen uusien vaatteiden sovittamista, päätin että tämä, ostospäiväni noin 134. sovituskerta on jäävä viimeisekseni. En enää jaksaisi ahtautua yhteenkään pikkukopperoon riisumaan ja pukemaan hien noruessa selkääni pitkin vain todetakseni vaatekappaleet minulle täydellisesti epäsopiviksi. Jos kerran toppapuvun löytäminen on noin työlästä, yhtä hyvin voisin luovuttaa tykkänään, olla ilman ja paukkupakkasten kaikkoamista odotellessa pysytellä sisätiloissa takkatulen loimussa.

Vaan kuinkas sitten kävikään?! Tapahtui pienoinen ihme. Housut istuivat lähes täydellisesti! Takki samaten, vaikka kirkkaan pirteää taivaansinen sävyä hiukan vierastinkin; onkohan se ihan minua kuitenkaan…? No, oli tai ei, tavoistani poiketen päätin sijoittaa vaatimattomat roposeni kyseiseen vaateparteen, vaikka emmin värin suhteen. Kun se puku oli kuitenkin saatava hankittua. Enkä taatusti jaksaisi ihan pian toista Via Dolorosaa ostoshel… korjaan, ostosparatiiseihin, nimittäin läheltä liippasi, ettei pitkään piilossa ollut himoshoppaaja minussa kokenut täydellistä kuolemaa. Ainakin se koki osittaisen taintumuksen, jonka ansiosta paras terä garderobini päivittämisinnosta valitettavasti taittui. Mutta sainpa kuitenkin hankittua tarpeelliset tamineet, jotka lämmittävät mieltä ja kroppaa lumitöissä - Suomen talvi kun on pitkästä aikaa, parin vuoden odottelun jälkeen näyttänyt todelliset kyntensä! =)

Ja tuhkasta nousee...

...ei sentään Fenix-lintu, vaan Nerikah ;) Syvän hiljaisuuden jälkeen palaan Blogistaniaan, yhtä vaivihkaa kuin "lähdinkin". Tai enhän minä varsinaisesti mihinkään lähtenyt, siinä kävi vain niin, että seikkailu nimeltä Elämä vei minut muassaan. Elämä, joka niin väkevänä, niin arvaamattomana imaisi minut suoraan myrskyn silmään, eräässä mielessä. Tai oikeastaan monessakin mielessä. Myrskyn, jonka kylläkin aivan itse uhkuin ja puhkuin käyntiin omilla valinnoillani.

Ja nyt. Nyt kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun... Mutta kaikesta huolimatta minä sinnikkäästi yritän edelleen taapertaa, ottaa haparoivia askelia kohti Tuntematonta Taivasta, jossa ei ole sijaa piintyneelle vakaumukselleni - onneksi! Siitä siis blogin uudistettu otsikointikin.