No Country for Old Maids

Nousevan auringon talo :)

2010-01-21T15:12:00.004+02:00

Jäätävä polte (-24 C)

2010-01-21T11:37:00.002+02:00

Ihana valo !!

2010-01-20T13:29:00.006+02:00

Vasemmalla kädellä

2010-01-16T13:16:00.002+02:00

Kätöseni osuman sai, haava on Fiskarsin veitsestä kai (on se!), syvälle se upposi niin... Niin. Valitettavasti kauan kaipaamani hengähdystauko työn raskaan ikeen alta ei alkanut kovin iloisissa merkeissä, vaan Zirin sanoja lainatakseni, tapaturma-alttiilla koheltamisella perjantaina alkuillasta.

Siivosin kyökkiä ankaran kokkisodan tiimellyksen jäljiltä, kun se tapahtui. Ladoin tiskikoneen täyteen kippoa, kuppia ja kapustaa, jotka kaikki olivat olleet tuikitarpeellisia loihtiessamme useita pellillisiä mokkapaloja myytäväksi junioreiden futsal-turnaukseen. Osa välineistä kun ei mahtunut koneeseen, oli saatettava savotta valmiiksi kaurapuurokäyttöisen moottorin voimin, omin pikkukätösin siis. Ja kun minä puolitehoisena yritin saada ripeästi homman haltuun, että voisin viimein taipua sohvan viekoittelevaan seireenikutsuun, kävi vahinko. Fiskarsin veitsi lipesi märästä otteestani, ja minä hölmöläinen torjuin veitsen pikkuilmalennon... kuinkas muutenkaan kuin käsilläni, kohtalokkain seurauksin: veitsi sipaisi ilkeännäköisen vekin oikeaan käteeni, nimettömän ja pikkurillin väliin.

Toimin vastonvaraisesti. Salamannopeasti työnsin käteni kylmän vesivanan alle ja huuhdoin syvältä vaikuttavaa viiltoa. Oli pakko ottaa vasemmalla kädellä tukea tiskipöydästä. Vatsaa väänsi ja silmät sumenivat muustakin kuin tuskan kyynelistä, sillä en siedä vuotavien haavojen näkemistä yhtään. Varovasti laskeuduin keittiön lattialle istumaan käsi koholla; jospa se kohoasento hiukan tyrehdyttäisi vuotoa, tuumailin. Huutelin Isäntää hätiin ja pyysin tuomaan sidetarpeita.

Istuma-asennosta laskeuduin edelleen makuuasentoon ennen kuin Isäntä alkoi arvioida vamman vakavuutta, enpähän ainakaan tipahtaisi korkealta, jos tajuni hämärätyisikin ihan todenteolla! ;)

Viilto oli pitkä ja paikka-paikoin melko syvä, mutta tikkejä tuskin tarvitsisi silti lähteä hakemaan, uumoili Isäntä teipatessaan haavan suojaksi löyhää sidetaitosta. Yöksi mahtava tullo vaihdettiin pois, annoin vammalle hetkellisen ilmakylvyn ennen kuin Isäntä siveli hellävaroen Bepantenia suhteellisen siististi yhteen nivoutuneiden haavan reunojen päälle ja suojasi ne sievästi teipillä.

Tänä aamuna oli vielä edessä yksi kiperä koitos: vain yön ajaksi laitettujen teippien poisto-operaatio, sillä kokopäivän mittainen ilmakylpy tekisi varmasti terää haavan parantumiselle. Vesi tirskahti silmistäni, kun Isäntä määrätietoisesti, mutta varovaisesti nyhtäisi teipit pois. Minä en vieläkään tohtinut katsoa kättäni, vaikka Isäntä kehuikin haavan siistiä kuntoa.

Nyt ihan tavallisten asioidenkin tekeminen tahmoo, kaikki on niin paljon hankalampaa puolikätisenä. Kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kätevää, sillä yleensä käytän kaikkia kymmentä sormea, olenhan jout... korjaan, saanut opiskella 10-sormijärjestelmän jalon taidon opiskeluaikoinani. Nyt käytössäni on noin 8,5 sormea. Ihan totta. Oikean käden pikkurilliä ei kärsi tuskatta painaa oikein millekään näppäimelle, nimetön sentään taipuu joillekin niistä näppäimistä, joille sen kuuluisikin. Enkä minä osaa kirjoittaa niin, että vain kaksi toimii (etusormet) ja kahdeksan lepää! Tai se ei ainakaan ole sujuvaa, en vain löydä kirjaimia, kun olen tottunut sormien tasatahtiseen tanssiin näppäimistöllä! (Tämän kirjoittamiseenkin on vierähtänyt reippaasti toista tuntia, kun ne kirjaimet ovat oikeasti rajusti hakusessa...)

Haavakohta aristaa yhä vielä, en kärsi tehdä puristusliikkeitä oikealla kädelläni. Niinpä esimerkiksi hampaiden harjaus tai hiusten sukiminen on varsin työlästä, kun joudun turvautumaan vasempaan käteen, puhumattakaan vaikkapa juuston höyläämisestä, joka on sula mahdottomuus. Mutta yhtä asiaa ei pikkuvamma sentään estä, ja se on ulkoilu! Joten taidankin sujahtaa uudenkarheaan toppapukuuni ja tehdä pienimuotoisen päiväkävelyn kylän halki... :)

Kellopeliä - 2. erä, yövuoro

2010-01-13T17:37:00.001+02:00

Olo on kuin eilen kuolleella sillillä, silmissä orpo katse ja järki aivan jäässä. Ohimoissa kivistää orastava päänsäryn alku. Paleltaa. Korvissa kohisee. Väsymys kaihertaa kropan joka sopukkaa, vaikka olen juuri nukkunut kahdeksan tunnin unet edellisen yövuoron päälle, reilusti yli vähimmäissuosituksen (6h).

Hämärä on jo mailleen hiipinyt, sillä onhan kello reilusti yli neljän iltapäivällä. Ulkona on taas pimeää. Kuten oli aamullakin tullessani kotiin. Alan muistuttaa enempi menninkäistä kuin päivänsädettä, sillä olen jörö ja alavireinen - huolimatta siitä, että olen nukkunut sikeää, raskasta unta riittävän määrän. Kaipaan kipeästi luonnonvaloa! En varmaan koskaan pystyisi elämään Lapissa kaamoksen keskellä?

Isäntä yrittää selvittää jotain päivänsä tapahtumista, mutta äänensä on kuin kärpäsen surinaa korvissani, aivan kuin puhuisi minulle tuntemattomalla kielellä. Niin, minun täytyy kovasti pinnistellä, sillä yksinkertaiset asiatkin ovat tavattoman vaikeita, kun olen vielä täydellisessä horteessa ;)

Juon verkkaisaan tahtiin kahvia. Ehkäpä minä tämän kupillisen myötä tokenen. Tai seuraavan. Tai jos en tokene, aina voin ottaa kylmän suihkun. Ei. Se on täysin kuolleena syntynyt ajatus, sillä kuten alussa mainitsin: minua paleltaa jo valmiiksi.

Jotain täytyisi saada syötyäkin, mutta ”aamiaiseksi” ei sovellu herkullisesta tuoksustaan huolimatta jauhelihapastakastike, jonka Isäntä on juuri kokkaillut. Se on aivan liian raskasta apetta heti ensimmäiseksi ateriaksi, kun elimistöni ei tunnu olevan kovin vatsaanottavainen muutenkaan yövuorojen aikaan. Sen sijaan käteni kurottelee kohti hedelmäkorissa lojuvia klementiinejä. Ehkäpä aimo annos C-vitamiinia virvoittaa, kun kofeiini ei tänään tunnu tehoavan.

Laahustan suihkuun ja vilkaisen peiliin. Z-sus. Silmien alla on niin tummat varjot, että niillä pääsisi jo pandakerhon puheenjohtajaksi! ;)

Kumma kyllä, nahkaa korventavan kuuma suihku herättää minut viimein, sillä suihkun jälkeen olen piirun verran pirteämpi… ja jauhelihapastakastikekin on maistillaan jo. Kyllä se vaan totta on: hyvä ruoka, parempi mieli! :)

Syötyäni valmistelen eväät tulevaa yötä varten. Vaatimattomat tosin, sillä tiedän, että pelkkä ajatuskin vahvemmasta ruuasta keskellä yötä saa vatsan vellomaan, joten vedän yöt hyvin kevyellä linjalla: ruisleipää, jogurttia ja hedelmiä. Vatsa ei muutenkaan tahdo oikein toimia, ja minua turvottaa – navasta nilkkoihin. Ihan totta. Työni on istumavoittoista, joten vaikka pyörittelen nilkkojani ja kipristelen varpaitani, on minun silti yön mittaan lähdettävä aika ajoin liikekannalle pökkelökinttujen verryttämiseksi.

Vilkaisen kelloa. Aikaa on runsaasti ennen kuin pitäisi suunnistaa vielä yhteen yöhön. Niin runsaasti, että ehtisin käydä vaikkapa lenkillä. Tai kolata lumet pihalta. Mutta mikä tahansa fyysinen ponnistus tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta, sillä sydän läpättää levottomasti jo muutenkin, joten ei. Parempi kaihtaa turhia riskejä ja ottaa ihan rauhallisesti vain, onhan viimeisen yön jälkeen edessä kolmen päivän vapaat ja pikkulomanenkin. Jahka saan levättyä itseni terhakkaampaan kuntoon, ehdin varmasti ulkoilla ja urheilla ihan kyllästymiseen asti.

Ei hän syntynyt oo vauhti kallossaan

2010-01-11T13:48:00.001+02:00

Olin vasta hät'hätää päässyt asettumaan taloksi, alkanut totutella Isännän tapoihin ja hän minun, kun elämä heitti eteemme uuden käänteen, joka oli ainakin minulle järisyttävämpi mullistus kuin muutto kaupungista maalle. Tai siirtyminen normipäivätyöstä vuorotyöhön, jossa vuorot poukkoilevat säännöllisen epäsäännöllisesti. Niin, sen käänteen muodosti Nassikka, Isännän poika, joka ilmoitti halukkuudestaan muuttaa kansamme asumaan. Pysyvästi.

Asiaa tietenkin puitiin sen vaatimalla hartaudella ja vakavuudella puolin jos toisin. Silti minua hirvitti, enemmän kuin mikään tähän asti kokemani. Sanalla sanoen, se oli shokki. Tai ei, ei sittenkään, vaan paniikki. Kokonaisvaltainen, täysimittainen pa-niik-ki.

En minä osaa elää perheessä, luulin. En ainakaan vastuullisen aikuisen roolissa. Ja se vastuu painoi raskaana, enhän ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen sen paremmin ajallisesti kuin kokemusperäisestikään. Ja kokemustahan minulla on vain kahden kissapeijoonin emokkeena olemisesta, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ynnä johdonmukaisuutta huolenpidon lisäksi. "Päteekö sama myös lapsiin?!?" aprikoin.

Niinpä tein sitä, mitä osasin. Siivosin, pyykkäsin, tiskasin. Kokkasin, sillä uumoilin tien niin Nassikan kuin Isännänkin sydämeen käyvän vatsan kautta - ja kyllä se kävikin! Jätin vaivihkaa tuvan poikamiesboximaiseen ilmeeseen sen niin kipeästi kaipaaman naisen käden jäljen.

Arkinen askarointi oli ainoa tuttu ja turvallinen asia, johon tukeutua, olinhan ns. vieraalla maalla, vieraassa kulttuurissa. Yritin karistaa kannoiltani urbaanielon uljauksia ja opetella aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä kaikenlaisten kyläkinkerien muodossa, aina koulun luokkaretkimyyjäisistä ja kylän joulujuhlista marttojen talvikarkeloihin. Tapasin laumoittain uusia ihmisiä, joiden nimiä en sen paremmin kyennyt muistamaan kuin sanomaan jälkeen päin, olivatko he sukulaisia, ystäviä, tuttavia vaiko vain kylänmiehiä.

Mutta ennen kaikkea yritin sopeutua, sillä sitä minulta odotettiin, ja odotetaan yhä. Että löydän paikkani tässä yhteisössä, tässä uudessa perheessä, omaksun sen elämäntahdin ja -tavan, jota täällä on aikojen alusta eletty. Tai ei, en yrittänyt, vaan tein parhaani löytääkseni sen. Ja samalla kun etsin paikkaani, jollain tapaa kadotin itseni.

Luulin maalaiselämän olevan leppoisaa, rauhallistakin, kaukana kaupungin hulinasta ja pakkotahtisesta rytmistä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti! Vauhti on kovempi kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin kova, että ihan päätä huimaa ja henki salpautuu.

Ja nyt on jo kova hoppu löytää se jarrupedaali. Minä enemmän kuin kernaasti painaisin sitä pedaalia! Painaisin saadakseni aikaa imeä itseeni maalaisilmaa hyperventiloimatta, tavata perhe-elämän aakkosia änkyttämättä heti ensimmäisen tavun kohdalla. Opetella elämään uudella tavalla, ihan kaikessa rauhassa. Vaan kun siihen polkimen painallukseen ei ole tilaa, ei mahdollisuutta. C'est la vie, on vain sopeuduttava ja elettävä elämää eteen päin - kuulemma.

Autolla ajetaan varo-varo-vasti

2010-01-09T16:39:00.001+02:00

Työmatkani on moninkertaistunut siitä, mitä se oli, kun olin vielä edellisessä toimipaikassa normipäivätyössä. Matka olisi toki pidentynyt roimasti ilman muuttoa maallekin, muutto vain ikään kuin viimeisteli asian …ja toi muassaan asioita, jotka minun täytyy jollain tapaa ottaa huomioon työmatka-ajossa.

Sen lisäksi, että matka on virahtanut varsin kunnioitettaviin mittoihin – toista sataa kilometriä, kun ajan sinne ja takaisin – on se tullut myös vaarallisemmaksi monessakin mielessä.

Sääolosuhteet voivat vaihtua lukuisia kertoja taipaleen alku- ja loppupään välillä. Niinpä minun on jätettävä riittävästi keli- ja pelivaraa. Käytännössä minun täytyy varata aikaa vähintään tunti varsinkin menomatkaan, jotta ehdin työmaalle turvallisesti ja hyvissä ajoin ennen vuoron alkua.

Kodin ja työmaan välille mahtuu myös monenmoista ja monen kuntoista tietä. Hiljainen on kylätiemme, kun lähden aamuvuoroon tai tulen ilta-/yövuorosta. Se on perinteikäs hiekkatie, joka polveilee mutkitellen peltojen ja torppien sivuitse. Ylämäki. Alamäki. Ylämäki. Alamäki. Neulansilmä vasempaan, ja sitten kurvi oikeaan…

Kesäaikaan tiellä on kosolti irtonaista soraa, ja se tuntuu kuin ajaisi kuulalaakerien päällä, vatkaa rattia ja tärisyttää koko koslaa. Mutta etenkin tämän syksyn suurissa sateissa tie meni mielestäni pehmoiseen kuntoon (paikalliset olivat toista mieltä), ja auto alkoi ikävästi liirtää hiekkavellissä, vaikka vauhtini oli erittäin kohtuullinen. Ja näin talvisaikaan, suureksi yllätyksekseni ja ilokseni raittimme on ollut peräti erinomaisessa kunnossa mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina – myös aamuhämärissä tai yömyöhällä, kun minä liikun ja kaikki muu kansa on tukevasti pötköllään.

Kuten tuossa jo mainitsinkin, vuorojeni tähden minä tulen ja minä lähden niin epämääräisinä vuorokauden aikoina, että edes valtatiellä ei juurikaan liiku mänttejä. Ja uskokaa kun sanon, että niitä wanna-be-vatasia riittää! Tehdään tyhmänrohkeissa paikoissa ohituksia, jotka alkavat vaivaisien muutamien metrien päästä edellä ajavan takapuskurista ja päättyvät vaivaisien muutamien metrien päähän samaisen auton etupuskurista – niin että taatusti tuulilasiin lentävä rapa, läiskähtävä loska tai pölisevä irtolumi sumentaa ohitetuksi tulleen autoilijan näkyvyyden täydellisesti ja saa adrenaliinin syöksähtämään… Ja valitettavaa, mutta totta, turvaväli tuntuu olevan monelle, myös joillekin ns. ammattikuljettajille, täysin tuntematon käsite.

En luonnehtisi ajotapaani millään muotoa hätäiseksi, mutta tunnustan, että eräässä mielessä ajelen hermo pinkeänä. Olen kokematon kuski, olenhan ollut autonainen vasta muutaman vuoden ajan, enkä todellakaan pidä itseäni maanteiden valtiaana tai valtakunnan parhaana kuskina. Tällaiseen kypsään ikään ehtinyt kun ehkä liian paljon kuvittelee, mitä mutkia matkassa voikaan olla, esimerkiksi villieläimet. Yhdenkin viikon aikana kohtasin kolme eri metsänelävää maantiellä, ensin oravan, sitten ketun ja muutaman päivän perästä supikoiran, jotka kaikki kyllä ehtivät sukkelaan alta pois, kun reagointiaikaa sekä minulle että viattomille luontokappaleille jäi riittävästi. Vaikka kyseiset elikot olivatkin pikkusinttejä, säväytti se silti, kun pimeydestä yhden äkkiä jotain vilahtaa tien yli. Sen viikon jälkeen toivoin hartaasti, ja toivon edelleen, ettei seuraava kohtaaminen luonnon kanssa ole hirveä.

Isännän monituisista painostuskerroista huolimatta en ole hypännyt hänen autonsa puikkoihin, vaan sitkeästi pitänyt pintani ja huristellut ikäkulun japanittareni kyydissä töihin, sillä varsinkaan näissä talvikeleissä en halua ohjastaa autoa, johon minulla ei ole tuntumaa ja jonka käyttäytymistä tai toimintaa (äkkitilanteissa) en tunne.

Ja tuosta omalaatuisesta periaatteestani johtuen Wanha Rouwa -polo on niellyt kuluneen syksyn mittaan, muutamassa kuukaudessa, reippaat 8000 km. Pelkkää työmatka-ajoa. "Ihan karvan verran vähemmän" kuin mitä minulla koko vuoden aikana kertyi entisessä elämässäni. Töineen, kauppareissuineen päivineen.

Luotettava ja uskollinen palvelija Wanha Rouwa on totisesti ollutkin. Paukkupakkasista huolimatta Rouwa päästää käynnistettäessä kohtuutasaisen kehräyksen eikä väsynyttä vongahdusta: "Kevväämmällä..." olipa peltilehmäni sitaistu lämmityskaapelin jatkoksi tahi ei. Silti on aika tunnustaa tosiasiat: on enää ajan kysymys, kun Wanha Rouwa tulee tiensä päähän, vaikka yhä toimiikin moitteettomasti. Niinpä minunkin on aika tinkiä periaatteestani ja pikkuhiljaa ottaa tuntumaa Isännän kärryyn, mutta vasta "kevväämmällä", kun liukkaat kelit, tuulet ja tuiskut ovat kirjaimellisesti menneen talven lumia.

Kellopeliä - 1. erä, aamuvuoro

2010-01-07T18:38:00.002+02:00

Vaikka herätyskelloni hälytysääni ei olekaan sumusireenin tavoin korvia raastava ujellus, vaan lempeä, liki linnunliverrystä muistuttava tilu-lilu-lei, eivät aikaiset aamuherätykset vain sovi minun vartalolleni. Biologinen kelloni – siis ei se, joka liittyy lisääntymisviettiin, vaan se, joka määrittää luontaisen vuorokausirytmini - sotii ankarasti aamuvuoroja vastaan, olen aina ollut pikemminkin illanvirkku ja aamuntorkku, kuin päinvastoin.

Kun vekkarin ääni siis kajahtaa ilmoille, alkaa armoton minuuttipeli. Aikaa on niukalti. Syöksyn kiireen vilkkaa lämpöisen peiton alta sammuttamaan aparaatin, Isännän unirauhan on sentään säilyttävä, vaikkei aamu minulle olekaan järin armelias. Unihiekka painaa vielä raskaana silmäluomissa, vaikka olen luovinutkin Höyhensaarille jo ennen kello yhdeksää illalla. Vaan ei auta, hamuan makuukamarin pimeydessä aamutakkia ylleni, sillä aamun viileys on julma, kun on juuri vääntäytynyt lämpöisten vällyjen välistä. Samaan aikaan yritän kolinatta kompuroida kohti ovea, sulkea sen äänettömästi perässäni. Täpärällä oli, mutta sentään Isäntä jää jatkamaan tasaista, tyytyväistä tuhinaansa! Huh.

Vaan keittiössä odottaa seuraava haasteellinen rasti. Kodinhoitohuoneen ovi. Minun on saatava se ripeästi auki, ennen kuin kumpikaan nälkäisistä hännäkkäistä ehtii tunkea käpälänsä, viiksensä tai sen häntänsä ovirakoseen ja pujahtaa keittiöön vaatimaan apetta. Nuo peijoonit piirittävät minua iloisena jälleennäkemisestä pitkän yön jälkeen, miltei kompastun mokomiin elikoihin matkallani vessaan. Hellyttävä purina ja hurina vaihtuu äänekkäämmäksi vaatimukseksi: ”Meille heti ruokaa nyt!!” Mumisen tyynnytteleviä sanoja:”Ihan pian, minun täytyy ensi saada silmät auki!” ja huuhdon samanaikaisesti kasvojani kylmällä vedellä.

Sentään olen ollut kaukaa viisas, ja laittanut kaiken mahdollisen valmiiksi, sillä toden totta, aamuisin ei ole sekuntiakaan hukattavaksi. Kahvinkeitin on ladattu jo edellisenä iltana, ja nyt se pulputtaa viimeisiä porinoitaan, ehkäpä kupillinen kofeiinia viimeistelee mieleni hereille. Siis keittiöön, hakemaan tassukkaiden aamiainen, jota on jo kolmeen otteeseen vaadittu, viimeimmäksi ilvehtien, heittäytymällä keskelle lattiaa makaamaan kuin nälkäkuoleman partaalla konsanaan. Niin ja se tuiki tärkeä kahvikupillinen, josta hörppäisen ahnaasti ensimmäisen, nautinnollisen kulauksen kieltä ja kitalakea kuumottavaa kahvia...

Sitten sama ovirasti uudelleen, pykälää korkeammin panoksin vain. Kuuma kahvimuki kädessäni ja tassukkaiden raksupussi toisessa, taituroin oven kahvastaan auki kyynärpäälläni ja saan torjuttua Pirpanan innokkaan aikeen keittiöön hyökkäämisestä raksupussilla (tarjoan pussia esteeksi ovirakoseen) ja onnistun kuin onnistunkin pujahtamaan takaisin kodinhoitohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan tuosta höyryävästä piristeestä lattialle. Saatuani oven visusti kiinni, siemaisen toisen hörpyn sekä kolmannen ja viimeisen samaan syssyyn...

Ja seuraavaksi taistoista vaikeimpaan, kurittomien kutrien kääntämiseen edes etäisesti siistiä muistuttavaan muotoon. Takahiusten osalta kireän virkanutturan sitaisu olisi nopein tapa, vaan minua on siunattu sikäli runsaalla määrällä leijonanharjasta, että takaraivolle sidottu sykerö on hankala autoa ajaessa, joten päädyn kietomaan harottavat hapseni hätäiselle poninhännälle. Otsatukkaan tarvitaankin sitten järeämmät aseet, fööni ja kierreharja, jotta luonnontaipuisa kuontaloni asettuisi aloilleen. Kesken kiihkeimmän föönaamisen otteeni epähuomiossa kirpoaa harjasta ja harja tipahtaa lavuaariin. Saa riittää, kellokin on jo niin paljon, että aikaa on enää hätäiseen hampaiden harjaamiseen.

Hangatessani pepsodent-hymyäni kuntoon, vahdin syrjäsilmällä tassukkaiden aamuateriointia. Pirpana ahmii kuin viimeistä päivää ja kurottaa jo kaulaansa himokkaasti kohti Neiti Söpön ruokakuppia. Sihahdan suu vaahdossa – kirjaimellisesti, onhan hampaiden harjaus loppusuoralla - Pirpanalle napakasti kehotuksen pysyttäytyä oma kuppinsa äärellä vain.

Sitten vaatteet päälle, kengät jalkaan, eväät reppuun ja menoksi. Poistun takaoven kautta, etten kolinoillani herättäisi Isäntää. Takaterassilla onnistun välttämään yöllä kuuran muodostaman jäätävän petollisen ansan enkä liukastu, vaan töppöseni pitävät, vaikka hetken jo sutivatkin tyhjää.

Parilla harppauksella olen Wanhan Rouwan luona. Kopeloin kohmeista kahvaa - kappas, olen unohtanut lukita oven yöksi – viskaan repun sisään ja istahdan autoon. Olen juuri kääntämäisilläni virta-avainta, kun tajuan… Eeeeee-ii-iiiiiih. Lämmitysjohto on vielä paikoillaan! Siis konepelti auki, johto irti ja autoon mukaan, vasta sitten pääsen nostamaan kytkintä.

Peruuttaessani pois katoksesta vilkaisen autoradion kelloa… 5.30. On kulunut vain reipas puolituntinen herätyskellon säälimättömästä kajahduksesta starttiin. Aika miehekäs suoritus, vaikka aamu tuntuikin jälleen kerran yhdeltä kaaokselta! Niin tai näin, aamut alkavat aina samalla tavalla – aivan liian varhain.

Tiedän paikan armahan, punaisen tuvan ja puutarhan

2010-01-03T18:58:00.003+02:00

Edellinen nk. lämmittelypostaukseni saattoi tuntua hyvinkin aivottomalta ja tarkoituksettomalta bittiavaruuden täytteeltä, mutta sitä se ei ollut. Se sisälsi, kuten ehkä tarkkaavaisimmat lukijat saattoivat rivien välistä panna merkille, hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää... Ja tietenkin siitä, mihin sitä toppapukua oikein tarvitaan :D

Olen aina ollut perin juurin mukavuudenhaluinen. Ehkä juuri siksi olenkin viihtynyt paremmin kuin hyvin kaupungissa, puhtoisessa lähiössä, jossa ei ole huolta lämmityksestä, lumitöistä, nurmikon leikkuusta tahi puutarhanhoidosta. Niin. Olen kokenut omakotitalossa asumisen, maaseudulla elämisestä puhumattakaan, jollain tapaa työlääksi. Kokenut sen elämäntavaksi, joka ei ainakaan minulle sovi. Toki siihen on saattanut vaikuttaa myös se, että olen syntynyt, noh, en ehkä niin puhtoisessa lähiössä, mutta tehtaan varjossa kuitenkin. Ja se, että olen ikäni asunut kerrostalossa. Vaan oli miten oli, joka tapauksessa olen kaupunkimiljöössä kasvanut ja sinne vankasti juurtunut. Tai niin ainakin luulin... ennen viime kesää, joka oli kääntävä minun takkini täydellisesti.

Olin käynyt jo kevättalvesta Isännän kotitorpalla naapurikunnan puolella, mikä on aivan ehtaa maaseutua, ja nähnyt, millaista tupaa hän oikein asui. Eikä se torppa ollut hullumpi laisinkaan, punaisine lautakuorineen ja avarine pihoineen - vaikkei pihamaa sentään parhaassa kuosissaan vielä huhtikuun lopulla ollutkaan. Ja sisällä oli tilaa vallan julmasti, naisena tietenkin aprikoin hiljaa mielessäni, montako tuntia noiden neliöiden siivoaminen mahtaisi nielaista :)

Vasta kesällä, kun Isäntä viimein palasi Koto-Suomeen maailman laidalta, pääsimme todenteolla viettämään aikaa yhdessä hänen luonaan, maaseudun rauhassa, viljavien peltojen ja sankkojen metsien katveessa. Ja vaikka kesä alkoi olla jo ehtoopuolellaan, oli se toisaalta myös vielä kukkeimmillaan, ja niin täynnä elämää... Pihapiirissä pyrähteli kosolti U.F.O.ja, eli minulle tunnistamattomia lentäviä objekteja, siis supisuomalaisia lintuja, joiden nimiä en muistini perukoilta kertakaikkisesti ollut kykenevä kaivelemaan :D Niin, ja neli- tai useampi jalkaista vipeltäjää pihamaalla tapasi myös, hämähäkeistä sisiliskoihin ja oravista kanijusseihin.

Viihdyimme yhdessä niin hyvin ja niin tiivisti, että syksyn kynnyksellä Isäntä useaan otteeseen kosiskeli minua luokseen asumaan. Emmin. Epäröin. Pelkäsin. Muutto maaseudulle tuntui kuin sukellukselta syvään veteen tuntemattomassa rannassa, enkä ollenkaan ollut varma, pysyisinkö pinnalla tai tavoittaisivatko jalkani vankan pohjan. Toisaalta se oli mahdollisuus hypätä rauhattomasta kaupunkiympäristöstä toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, josta minulla ei kylläkään ollut niin minkäänlaista kokemusta, ainoastaan oma rajoittunut näkemykseni vain. Maailmaan, jossa en tarkalleen tiennyt, miten elää ja olla.

Mutta houkutus kävi ylitsepääsemättömäksi, ja minä otin riskin. Pakkasin tassukkaat kimpsuineen ja kampsuineen sekä oman vaatimattoman maallisen omaisuuteni kasaan ja otin ratkaisevan askeleen. Kaikki kävi niin nopeasti, että jopa lähipiirini äimisteli: "Miten sinä nyt tuollaisen salamaratkaisun teit? Eihän se ole sinun tapaistasi ollenkaan..." Mutta minä olin varma valinnastani, varma siitä, että kyllä se maailma opettaisi minut kävelemään - uudella tavalla. Totta totisesti se opettikin, ja opettaa yhä vielä uusia askelkuvioita. Luonnollisestikin tie on välillä ollut mutkainen ja kuoppainenkin, mutta mikäpä tässä kävellessä, visusti Isännän vahvojen käsivarsien tukemana?! =)

Himoshoppaajan taintumus

2010-01-02T10:54:00.011+02:00

Uuden vuoden aattona suuntasin Wanhan Rouwan nokan kohti keskustan ostoshel… korjaan, ostosparatiiseja. Päämääränäni oli löytää lämmintä ylle, ainakin pakkasta hylkivät housut ja takki sekä muutoinkin päivittää mielestäni nukkavierua garderobiani.

Valitettavasti tehtäväni alkoi jo heti ostosrumban alkumetreillä osoittaa mahdottomuutensa. Tarjolla olevat värit ja kuosit olivat kerrassaan karmeita, lähempänä silmää kirveleviä kuin silmää hiveleviä. Jos kohdalle sattuikin jokin kuosiltaan edes etäisesti siedettävää muistuttava vaateparsi, oli hinta ensinnäkin niin korkea menoillaan olevista alennusmyynneistä huolimatta, että tuskan hiki pyrki ohimoilleni siellä jo entuudestaan helmeilevien, lukuisien pukukoppien uumenissa saatujen stressihikikarpaloiden lisäksi. Ja toisekseen koot olivat ihan omaa luokkaansa, minun kokoani lähin numero oli 40, joka on vähintäänkin 2 numeroa liian suuri tällaiselle neuvolassa punnittavalle.

Mikä siis neuvoksi? Täytyisikö minun toimeenpanna itseeni kohdistuva massakausi, että löytäisin sopivia vaatteita ylleni? Vai pikemminkin kukkarooni kohdistuva massikausi, kun ei keskivertotilipussilla kerta kaikkiaan voi laittaa satoja euroja toppahousuihin kiinni. Ihan totta. S-a-t-o-j-a e-u-r-o-j-a. Ja pelkkiin toppahousuihin.

Kuten eräässä nimeltä mainitsemattomassa urheiluliikkeessä oli; hillityn väriset, varsin sievät toppahousut, jotka olivat niin taitavasti leikatut, että ne jo henkarissa roikkuessaan näyttivät hyviltä, eivätkä sellaisilta, jotka viisinkertaistavat ahterisi, kun vetäiset ne jalkaasi. Merkki oli tuiki tuntematon, en kuunaan ollut moisesta kuullutkaan. Hintaa vaatimattomat 399 euroa. Kyllä vain. Kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksän. Hintalappuun ei ollut iskenyt pilkkuvirhepaholainen, valitettavasti.

Pikainen vilkaisu ympärillä oleviin muihin talvihepeniin selvensi hiukan tilannetta. Nimittäin muissa henkareissa oli näyttävästi esillä toppatakkeja, oli kiiltävällä pinnalla, mattapinnalla, höyhenillä ja ilman, kultatikkauksella tahi paljetein koristeltuja. Kauniitako? Ehkä. Mutta taatusti aivan liian koreita sulkia vaatimattomaan, supi-suomalaiseen makuun! Epäilemättä ne kuitenkin hivelisivät itäturistin silmää, kenties jopa kirvoittaisivat hallitsemattoman ihastuksen huokauksen asiakkaan huulilta… ennen kuin kirvoittaisivat kauppiaan korviin heleän, iloisen kilinän kassakoneesta.

Viimeisenä oljenkortenani raahauduin erääseen toiseen urheilu-/vapaa-ajan vaatteiden myymälään. Vaikka silmäni olivatkin jo jokseenkin harjaantuneet useamman tunnin kestäneen shoppailuturneeni aikana, oli ensivilkaisu yhtä tyrmäävä. Sama käsittämättömien väriyhdistelmien ilotulitus tuntui vallanneen kaikkien vaatevalmistajien kaikki mallistot. Pengoin useampaan otteeseen kaikki naisten osaston vaatetangot. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään. Kunnes silmiini osuivat mustat henkselein varustetut toppahousut - harmillisesti kokoa 38, mutta olihan se pakko kokeilla niitäkin, olivathan ne kuitenkin pykälää lähempänä omaa kokoani kuin mikään siihen mennessä sovitetuista – ja vaaleansininen takki kokoa 36.

Suunnistin sovituskoppien suuntaan. Kaikki varattuja… vaan ei sittenkään. Yhdestä kopista ei näkynytkään yhtä tai useampaa jalkaparia sukkasillaan. Astelin kopin luokse, avasin oven ja olin jo astumaisillani sisään… Mitä ihmettä?! Koppi oli täynnä vaatteita. Välittömästi pintaan pyrki närkästys; joku oli jättänyt sovittamansa vaatteet koppiin (mitä tapahtuu hämmästyttävän usein) eikä ollut vaivautunut palauttamaan niitä paikoilleen… Hmph! Penkillä lojuivat myös käytetyn näköiset hanskat ja pipo. Harmillinen takaisku, asiakas olikin kesken sovittamisen kenties kirmannut hakemaan toista väriä tai toista kokoa olevan asusteen. Ei auttanut kuin odotella.

Silloin takanani seissyt herrahenkilö alkoi vaivihkaisesti selvittää kurkkuaan ja sanoi viimein:”Mene vaan koppiin. Poikani on juuri etsimässä toisia housuja, joten ehdit varmasti sovittaa vaatteet sillä välin ennen kuin hän palaa.” Sopersin todella hämmentyneen kiitoksen. Kerrassaan hämmentävän huomaavaista ja kilttiä, valitettavan harvoin täällä törmää vastaavanlaiseen toimintaan!

Kun kuoriuduin tamineistani pois ennen uusien vaatteiden sovittamista, päätin että tämä, ostospäiväni noin 134. sovituskerta on jäävä viimeisekseni. En enää jaksaisi ahtautua yhteenkään pikkukopperoon riisumaan ja pukemaan hien noruessa selkääni pitkin vain todetakseni vaatekappaleet minulle täydellisesti epäsopiviksi. Jos kerran toppapuvun löytäminen on noin työlästä, yhtä hyvin voisin luovuttaa tykkänään, olla ilman ja paukkupakkasten kaikkoamista odotellessa pysytellä sisätiloissa takkatulen loimussa.

Vaan kuinkas sitten kävikään?! Tapahtui pienoinen ihme. Housut istuivat lähes täydellisesti! Takki samaten, vaikka kirkkaan pirteää taivaansinen sävyä hiukan vierastinkin; onkohan se ihan minua kuitenkaan…? No, oli tai ei, tavoistani poiketen päätin sijoittaa vaatimattomat roposeni kyseiseen vaateparteen, vaikka emmin värin suhteen. Kun se puku oli kuitenkin saatava hankittua. Enkä taatusti jaksaisi ihan pian toista Via Dolorosaa ostoshel… korjaan, ostosparatiiseihin, nimittäin läheltä liippasi, ettei pitkään piilossa ollut himoshoppaaja minussa kokenut täydellistä kuolemaa. Ainakin se koki osittaisen taintumuksen, jonka ansiosta paras terä garderobini päivittämisinnosta valitettavasti taittui. Mutta sainpa kuitenkin hankittua tarpeelliset tamineet, jotka lämmittävät mieltä ja kroppaa lumitöissä - Suomen talvi kun on pitkästä aikaa, parin vuoden odottelun jälkeen näyttänyt todelliset kyntensä! =)

Ja tuhkasta nousee...

2010-01-02T07:32:00.005+02:00

...ei sentään Fenix-lintu, vaan Nerikah ;) Syvän hiljaisuuden jälkeen palaan Blogistaniaan, yhtä vaivihkaa kuin "lähdinkin". Tai enhän minä varsinaisesti mihinkään lähtenyt, siinä kävi vain niin, että seikkailu nimeltä Elämä vei minut muassaan. Elämä, joka niin väkevänä, niin arvaamattomana imaisi minut suoraan myrskyn silmään, eräässä mielessä. Tai oikeastaan monessakin mielessä. Myrskyn, jonka kylläkin aivan itse uhkuin ja puhkuin käyntiin omilla valinnoillani.

Ja nyt. Nyt kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun... Mutta kaikesta huolimatta minä sinnikkäästi yritän edelleen taapertaa, ottaa haparoivia askelia kohti Tuntematonta Taivasta, jossa ei ole sijaa piintyneelle vakaumukselleni - onneksi! Siitä siis blogin uudistettu otsikointikin.

Back on track

2009-06-25T20:27:00.007+03:00

En ole hylännyt Blogistaniaa saati blogiani, vaikka viime ajat olenkin viettänyt hiljaiseloa. Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa rivin pari, deletoinut ne, yrittänyt uudestaan - turhautumiseen asti.

Turhautunut olen totta vie ollut! En pelkästään runosuoneni tukkeutumiseen, vaan kaikkeen. Ihan kaikkeen. Turhautunut alati nahisteleviin tassukkaisiin, kun "teini-ikään" ehtinyt Pirpana on koetellut sekä minun että Neiti Söpön hermoja ihan urakalla... Turhautunut kesään, joka on tuntunut lähteneen käyntiin nyt vasta juhannuksen jälkeen, vaikka käytännössä kai sään vaihtelut ovat normaali alkukesän ilmiö... Turhautunut tietöihin, jotka joka aamu osuvat reitilleni ennalta-arvaamattomissa paikoissa ja pakottavat minut valitsemaan jonkin mystillisen kiertotien matkallani työmaalle (ja missä ovat ne silmiähivelevän salskeat, nuoret asfalttimiehet?! Nyt on ollut tarjolla vain elähtäneitä, pöhöttyneitä karvaturpia!)... Turhautunut työhöni, josta on tullut intohimotonta suorittamista; sillä sehän loppuu kuitenkin, miksi siis vaivautua antamaan kaikkensa, eikö riitä että tekee vain osuutensa... Turhautunut katsastamaan avoimia työpaikkoja kaikista mahdollisista eri foorumeista...

Niin. Kaikkea elämistäni ja olemistani on varjostanut uhkakuva työn loppumisesta, mikä on käynyt päivä päivältä konkreettisemmaksi. Mitä pitemmälle kesä on edennyt, sitä lähempänä työsuhteeni pää on häämöttänyt. Olen aloittanut surutyön... Surrut sitä, että joudun luopumaan työyhteisöstäni. Suurinta surua ei ole aiheuttanut pelko yhteyden katkeamisesta lähimpiin ja rakkaimpiin kollegoihin, koska tiedän, että niin ei vain käy. Eikä minua ole hirvittänyt edes taloudellinen tilanne, joka eittämättä olisi olennaisesti huonompi ilman työtä, vaikka olenkin valmistautunut tulevaan karsimalla ylimääräisiä menoja (joita ei kyllä pilvin himmein ole ollutkaan), kasvatellut pikkuhiljaa "varmuusvarastoja" eli ostanut kaappeihin säilyviä peruselintarvikkeita (puurotarpeita, säilykkeitä, pastaa, kahvia, sokeria jne jne). Vaan pikemminkin huolta on aiheuttanut se, mistä löydän yhtä mutkattoman työyhteisön kuin tämä nykyinen on, ja miten sopeudun siihen, jos ja kun joskus satun uuden työpaikan jostain saamaan.

Pari viikkoa ennen juhannusta alkoi kuitenkin valoa pilkahdella tunnelin päässä. Pomo kutsui minut jälleen kammioonsa, tällä kertaa parempien uutisten toivossa kuin pääsiäisen alla. Minulle mahdollisesti olisi tarjolla muutaman kuukauden lisäsiivu valtion leipää, tosin toisessa toimipaikassa, hiukan toisentyyppisissä tehtävissä kuin mitä olen tähän asti tehnyt.

Suostuin silmää räpäyttämättä. Sillä vaikka olenkin ajoittain moittinut työtäni hiukan paperinmakuiseksi, olen kaikesta huolimatta hyvin kiintynyt siihen ja alkanut vahvasti epäillä, olenko enää "salonkikelpoinen" muuhun kuin tähän työhön, jota olen tehnyt kohta 2,5 vuoden ajan, ja joka ei tietyllä tapaa ole kuitenkaan "siistiä sisätyötä" (sellaista siis, jota ennen tein), ja joka on kasvattanut minulle lehmän hermot, mutta myös huumorinkukkani ehkä entistä kierompaan - se taitaisikin olla se suurin kompastuskivi minun sopeuttamisessani "normaaliin työhön" ;)

Siksi oli helppo suostua tähän viritelmään - sikäli kun se nyt sitten koskaan toteutuisi. Nimittäin pääsiäisen jälkeen pomo on kyllä urheasti ja sinnikkäästi yrittänyt viritellä jos vaikka minkälaista ratkaisua, vaan mikään ei ole ottanut onnistuakseen, niin tiukkana on ylimmäinen kirstunvartija ollut rahan ja jatkopestien, edes pienen pienten siivujen, suhteen.

Pari päivää ennen juhannusta kaikista ennakkotunnelmista poiketen sain asiasta mustaa valkoisella, jatkomääräyksen muutamaksi kuukaudeksi toiseen toimipaikkaan... eikä vähiten nykyisen pomoni sinnikkäiden ponnisteluiden ansiosta, vaan myös siksi, että edeltäjänsä oli minusta puhunut varsin ylistävin sanankääntein pomolle, jonka alaisuuteen olen siirtyvä syksyn kuluessa. Muutama kuukausi saattaa tuntua mitättömältä pätkältä, mutta on se tyhjää parempi kuitenkin, sillä työ jatkuu katkotta, lomat kertyvät kuten ennenkin ja niin edespäin.

Tilanne on silti vähintäänkin haasteellinen. Nimittäin minulla ei ole aavistustakaan, miten selviän kymmeniä kilometrejä pidemmästä työmatkasta yhdistettynä kolmivuorotyöhön, minulla kun ei kummastakaan ole juurikaan kokemusta... Vaan sitäkin suurempana huolenani on edelleenkin uuteen työyhteisöön sopeutuminen sekä se, millaisen vastaanoton saan toisessa toimipisteessä, sieltä kun joutui eräs henkilö pois ja minä siirryn ikään kuin hänen tilalleen. No, siirtymiseen on vielä pari kuukautta aikaa ja oikea kesälomakin ennen sitä, joten turha kai sitä on etukäteen murehtia... Pääasia, että pysyn leivän syrjässä kiinni!

Työkuvion selvittyä olen saanut uutta puhtia kaikkeen. Jopa siinä määrin, että valjastin viattoman luontokappaleen, Neiti Söpön, markkinavoimien kynsiin. Tai ainakin yritän valjastaa. Nimittäin lähetin ihka ensimmäistä kertaa elämässäni itse ottamani valokuvan kilpailuun, jonka eräs kissanruokavalmistaja julisti alkaneeksi kesän kynnyksellä kysymyksellä: "Onko kissassasi huippumallin vikaa?" Muistin välittömästi Neiti Söpöstä taannoin nappaamani kuvan, jossa likka poseeraa ylväänä, huokuen kissamaista diivaa koko olemuksellaan ja ilmeellään :) Täydellistä, ainakin tehtävänantoon nähden!

Kaksitoista parasta otosta palkitaan tavarapalkinnolla, ja kattimus voi päästä ensi vuoden kalenteriin :) Myös hiukan heikommin sijoittuneille on luvassa pientä vaivanpalkkaa - arvatenkin kissanruokaa. Jos siis on onni myötä, Neiti Söpö voi viimein alkaa tuottaa muutakin kuin iloa ja irtokarvoja lattioille! ;)

Bling bling a la Betty Boop

2009-06-03T21:26:00.008+03:00

Kiitos kaunis jälleen kerran Sirulle ja Stanstalle tästä ihanaisesta plakaatista.

Annan tämän kaunokaisen eteen päin Icelle, Ziriliinille, Tylsyydelle ja Seinäruusulle.

Olen aivan sanaton tästä huomionosoituksesta! Olen kyllä ollut muutoinkin sanaton viime aikoina, virtuualikynäni ei ole suoltanut tavun tavua tähän blogiin... Mutta jospa se runosuoni taas alkaisi kukkia tämän kannustimen myötä... :)

Leipää ja sirkushuveja

2009-05-23T22:21:00.004+03:00

Tasan viikko sitten ystäväni Maalari lähetti minulle, Madame Au Revoirille ja Kokille visaisen treffikutsun muutaman viikon varoajalla: "Tavatkaamme Raimo Utriaisen Teräksinen fuuga -veistoksen alapuolella... Mennään syömään, mutta päätetään ravintola sitten kohtaamispaikalla." Siis mitä?!?

Tämän arvoituksen ratkaisemiseksi olisi kyllä oikotie onneen, aina niin erehtymätön google, mutta en heti ensimmäiseksi halunnut turvautua siihen, vaan pikemminkin työllistää pienet, harmaat aivosoluni, jotka ovat olleet valitettavan joutilaita viime aikoina. Yritin jäsennellä tiedossa olevia faktoja, tai lähinnä sanavalintoja. Hmm... Nimi Teräksinen fuuga toi mieleen metallisen kehikon tai häkkyrän, mahdollisesti putkia. Alapuolella antoi selvästikin ymmärtää, ettei kyseinen teos ole aivan katutasossa. Missä sitten? Katolla? Seinässä? Ja mennään syömään viittasi siihen, että kohtauspaikka on kaupunkimme keskustassa, jossa valtaosa varteenotettavista ravintoloista on vain parin harppauksen päässä.

Silti en vieläkään ollut päässyt puusta pitkään. Taitelija oli minulle täysin vieras, samoin teoksensa. En saattanut uskoa, että paikallistuntemukseni oli näin heikolla hantilla, olenhan täällä syntynyt ja asunutkin merkittävimmän osan tähän astisesta elämästäni. Mikä siis neuvoksi?!

Turvauduin oljenkorteen, kilautin kaverille, Myylle. Soitto ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä Myy oli aivan yhtä ulalla kuin minäkin, mutta puhelu toi lohtua, jokseenkin laihaa sellaista, mutta toi kuitenkin: en sentään ole ainoa, jolla on veistoksen mentävä aukko sivistyksessä!

Ankaran aivotyön tuoksinnassa unohdin vastata Maalarin viestiin, mikä on ehkä surkeaa paikallistuntemustanikin nolompaa. Niinpä kun puhelin kilahti helatorstai-iltana, arvelin Maalarin tekevän uusintatiedustelun tuleviin kokoontumisajoihimme liittyen - olin jo siihen mennessä ehtinyt selvittää mystillisen kohtauspaikan koordinaatit googlesta - mutta Maalarillapa olikin aivan muuta mielessään. Hän houkutteli minua kulttuurinautintojen ja muutaman kesäisen juovukkeen äärelle perjantai-illaksi. Kyllä kiitos! Päätimme yhdessä tuumin osallistua Juoppokujaretkelle.

Ensin ohjatusti, kun kaupunginteatterin näyttelijät esittelivät kotikaupunkiamme Ilmari Kiannon luoman Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan aatteen valossa, kudottuna sympaattiseksi ja maanläheiseksi performanssiturneeksi. Nimittäin vajaa 20-päinen osallistujajoukkio, minä ja Maalari mukaan lukien, taapersi köydestä kiinni pitäen kuin esikoululaiset mahtipontisen paatoksen saattelemina kohti Juoppokujaa (joka nykyään Hyväntuulentienä tunnetaan): "Kieltolaki, joka maahan julistettu oli, jakoi ihmiset kahteen vihamieliseen leiriin: raittiusritareihin ja juoppojunkkareihin. Kuta ankarammin juomain käyttämistä vainottiin - sitä enemmän kieltolakia rikottiin ja riepoteltiin..." Puolituntinen promenaadimme huipentui mieltä virkistävään tanssiesitykseen Juoppokujan päässä. Kerrassaan mainiota!

Ja sitten, kevyen kulttuurikävelyn jälkeen, kuten teemaan sopi, jatkoimme omatoimisesti Juoppokujaretkeä, kun sipsutimme kohti sataman terasseja ja sieltä edelleen illan viilettyä ylemmäs kaupunkiin pubien lämpöön. Kirjastoksikin kutsutussa pubissa pääsimme maistelemaan paikalliseksi sorvattuja tapaksia, joita oli kolmea sorttia: muikkurucola, säräkaritsa ja porkkanabasilika, ja joiden palanpainikkeeksi nautimme tilkkaset punaviiniä.

Maalari lähti kotiin viimeisellä linja-autolla, joka starttasi keskustasta 01.15. Minä puolestani lähdin kipittämään alamäkeen, sillä olin jättänyt hurmaavan Helkamani parkkiin sataman läheisyyteen. Kotimatkalla kyyti oli kylmää, ihan kirjaimellisesti, sillä pienoinen viima, joka polkiessa väistämättä kävi, pureutui luihin ja ytimiin.

Tänään nukuin pitkään ja hartaasti. Edes karvavekkarit eivät ajaneet minua jalkeille, taisipa kulttuurin katku olla sikäli voimakkaana vielä minussa... ;) Viimein herättyäni huomasin, että taannoinen mitäänsanomaton, tympeä fiilis oli tipotiessään. En myöskään tuntenut oloani mitenkään nuutuneeksi, vaan päinvastoin jopa energiseksi. Tästä oli vedettävissä vain yksi johtopäätös: ruumis ja sielu todellakin kaipaavat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja!

Viidakon viisauksia

2009-05-21T11:27:00.000+03:00

On olemassa "villi viidakon sanonta", että ihminen voisi katsoa määräämättömän ajan kolmea asiaa:

1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.

Tjaa?

Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!

Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!

Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.

Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.

Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...

Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!

Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)

Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!

Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!

Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.

Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...

No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)

120 lasissa

2009-05-19T15:23:00.000+03:00

Henkilökohtainen road trippini täällä Blogistaniassa on saavuttanut virstanpylvään, tämä on sadaskahdeskymmenes postaukseni. Bloggerissa siis (Vuodatuksen puolellahan kerkesin ottaa ensimmäiset haparoivat askeleeni).

Satakaksikymmentä. Mukava tasaluku, olematta kuitenkaan juhlallisella tavalla liian pyöreä, kuten 50 tai 100 olisi. Onhan se melkoinen etappi, mutta johtuen juuri tuosta luvun epäpyöreydestä, ei ilmassa ole suuren urheilujuhlan tuntua eikä luvassa torvisoittoa tai täytekakkukahveja - edes virtuaalisesti. Katsotaan sitten, kun (jos?) mittarissa on monumentaalisemmat lukemat!

Yhtä kaikki melkoinen määrä tekstiä. Tilastojen valossa elämäni vaikuttaa perin juurin kummalliselta, sillä olen kirjoittanut pääasiassa kissoista (28 tarinaa) ...ja suureksi yllätyksekseni, ehkä jopa järkytyksekseni autoilusta (16 marinaa), loppu onkin sitten sekametelisoppaa :) Kissat vielä ymmärrän, mutta että autoilu. No, se tosin täytyy myöntää, että polkuni Wanhan Rouwan matkassa on ollut vähintäänkin vaiherikas ja täynnä yllätyksiä, joten kai tuo ikäkulu peltilehmä tarjoaa paitsi kätevän ja sangen nopean tavan päästä ylimääräisestä rahasta eroon, myös ehtymättömästi jutun juurta. :)

Elämäni oli tylsää niin, tai vähintäänkin villasukkamaisella tavalla harmaata ja ehkä vanhallepiialle luonteenomaisesti nukkavieruakin. Tai siltä se ainakin tuntui. Vain muutamia päiviä sitten sain sydämellistä tunnnustusta Stanstalta. Nyt tuo samainen palkinto on kolmesti palannut luokseni, saaden minut liikuttuneena punastumaan hiusmartoani myöten, sillä Ice, Siru ja The sho(e)paholic suitsuttivat osakseni lisää kiitosta. Enää en ole ainoastaan liikuttunut, olen häkeltynyt, suorastaan äimän käkenä! Olen sanaton - kerrankin! ;)

Kaunis kiitos ja kumarrus vielä kerran, ladyt! Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivallusta tiedon valtatiellä, pitkin Blogistanian baanoja, vauhdikkaasti 120 lasisssa...

Nelistäen

2009-05-17T09:48:00.001+03:00

Stansta muisti minua jälleen kerran haasteella. Niinpä sitten EuroPliisujen (kiitosta Sabinalle oivallisesta termistä, jota täten lainaan ihan omin lupineni) lomassa askaretelin kasaan tämän meemin.

Todellakin, EuroPliisut. En tiedä, voittiko paras biisi, mutta olen ainakin tyytyväinen, että erilaisuus oli tänäkin vuonna - kuten Lordin voittaessakin - valttia, ja söpönen, herttainen, raikas, nuori, norjalainen Alexander Rybak löi laudalta kaikki pliisut tusina-disco-humpat. Vaikka Fairytale erottuikin kaikessa folkkimaisuudessaan edukseen mailisäärien ja minihameiden joukosta, oli se minun makuuni ehkä-kenties-mahdollisesti vähän liian erikoinen... Tai sitten tämän voittobiisin kanssa käy niin kuin muutaman muunkin kanssa on käynyt (esim. Happoradion Che Guevara), että sen hienous avautuu minulle vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen... No, tällä hetkellä norski biisisitä tulee mieleen tuohivirsut ja tanhukerho, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... ;) Enkä oikein osaa hahmottaa, minkä maan tanhuja Fairytalen tahtiin tahkottaisiin (esittäjähän oli käsittääkseni syntyisin Valko-Venäjältä?).

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mutta tässä siis tulee se meemi:

Sinut on poimittu "miljoonien" joukosta!!

Tee siis näin:
Poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan neljä blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

Siivooja, mm. yökerhossa ja kaupassa (opiskeluaikoina).
Kassatäti kaupassa, ei marketissa, vaan "alehallissa" (opiskeluaikoina).
Sihteeri, monessa eri paikassa (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta).
Virkailija (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta)

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:

Täydelliset naiset
Sinkkuelämää
Hercule Poirot
Komisario Beck

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:

Rhodos, Kreikka
Playa del Ingles, Kanariansaaret
Pietari, Venäjä
Hurghada, Egypti

Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:

Messenger
Facebook
Oma kotisähköposti
Blogistania

Neljä lemppariruokaani ovat:

Chili con carne
Kylmäsavulohipasta
Kinkku-pekonipasta
Kanapata (kanan koipi-reisiä + tomaattimurskaa + paprikaa + sipulia + herkkusieniä haudutettuna savipotassa uunissa)

Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:

Pellavapään luona
Mökillä grillaamassa - ei kyllä ole omaa mökkiä, joten erityisesti se hiukan hankaloittaa tilannetta ;)
Saunassa, mieluummin sittenkin puulämmitteisessä saunassa!
Omassa pedissä hyvän kirjan kanssa

Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:

Vastaukset eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä, eivätkä liion aikajärjestyksessäkään. Muutamat kohdat tuottivat päänvaivaa, esim. ammatit (olen niin visusti ollut yhden alan töissä suurimmalti osin), mielenkiintoista olisi listata myös ne ammatit, joita ei suin surminkaan tekisi tai joista salaisesti haaveilee. Toinen kinkkinen kohta oli televisio-ohjelmat, sillä niin harvoin katson nykyään televisiota, se on minulla useammin kiinni kuin auki.

Mutta saatte siis ihan vapaasti vetää omat johtopäätöksennen näistä hajanaisista tiedon murusista! :)

Heartbreak On A Plate

2009-05-16T21:16:00.000+03:00

On jo vierähtänyt hyvä tovi siitä, kun julkaisin ensimmäisen otteen mielipuolen keittokirjastani, tuolloin näpertelin kylmäsavulohi-pastaa. Edelleen pysyn pastanjauhamisessa, tällä kertaa teen vain sikamaisen ihanaa kinkku-pekonikastiketta pastan kylkeen. Edelleen pysyn myös tavoilleni uskollisena, tarkkoja määriä en osaa antaa enkä valmistusajastakaan todeta muuta kuin vartissa valmista.

Tämän ruokalajin valmistaminen edellyttää aitojen, oikeiden raaka-aineiden käyttöä, joten unohda kaikki, minkä etiketissä on mainittu sana light, kevyt tms. No, lähinnä tuo koskee kermaa ja ehkä kinkkua, sillä kevytpekonista en kyllä vielä ole kuullut.

Äläkä ruoki lamaa, vaan suosi suomalaisia tuotteita (okei, parmesanin kohdalla on kaiketi tehtävä poikkeus)!

Näillä eväillä se siis syntyy:

pussillinen kotimaista kinkkua suikaleina (=200 g ?), puolikaskin riittää
paketti kotimaista pekonia (=150 g ?)
kimpale sinihomejuustoa
kimpale parmesan-juustoa
HUOM! Kimpale = se sellainen (pienehkö) juustokiila, en katsonut grammamääriä paketista
kermaa
sipulia
mustapippuria
värillistä pastaa

Raasta parmesan rujoksi raasteeksi.
Silppua sipuli pieniksi kuutioksi.
Suikaloi pekoni.
Tiristä sipulia hetki kuumalla pannulla pekonin ja kinkkusuikaleiden kanssa. Halutessasi voit lisätä nyrkillisen voitakin pannuun ennen paistamista, mutta se on turhaa, sillä pekonista kyllä irtoaa messevästi rasvaa, jossa sipulikin kuullottuu kivasti.
Lohko pannuun osa sinihomejuustosta tai juustokiila kokonaan. Pienet lohkot sulavat sähäkämmin!
Ripottele heti perään parmesan. Suosittelen kuitenkin käyttämään harkintaa parmesanin määrässä, ehkä ei ihan kaikkea tarvitakaan...
Sekoittele puolihuolimattomasti, niin että pekoni, kinkku, sipulisilppu ja juustot sulautuvat toisiinsa.
Norjista kastiketta tilkalla kermaa ...mikä käytännössä tarkoittaa liki tölkillistä (2 dl), sillä juustot sulautuvat sangen ...tuota ...tymäkäksi massaksi.
Myllytä kokonaisia mustapippureita ronskina rouheena sekaan. Eritoten suola on tarpeeton, sillä pekoni ja juustot tuovat ihan riittävästi makua tähän soossiin.
Muista keittää pasta samanaikaisesti, kun pyörittelet kastiketta valmiiksi!!
Kaada kastike valutetun pastan joukkoon.
Tarjoile ja nauti heti!

Suolaista. Rasvaista. Sikahyvää! Eikä mitenkään sydänystävällisellä tavalla. No, sydän "kiittää", mutta kiittäköön, eihän tätä sentään joka päivä nautita! Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi syntisen hyvä makunautinto, erityisesti dagen efterinä - kukaanhan ei tietenkään kapulasta kärsi koskaan, mutta jos sattuisi kärsimään... ;)

Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei jaksa heikot nilkat kantaa... Selityksen makua! Kaikki kerralla napaan vaan, lämmitettynä (mikrotettuna) menettää parhaan teränsä, valitettavasti. Ja jälkkäriksi sitten pönöttämään sohvalle pienille nokkaunille... :)

Tunnustusta

2009-05-13T08:33:00.005+03:00

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Kauniit kiitokset Stanstalle tästä tunnustuksesta! Tämä kyllä lämmittää mieltä!

Mietin aika pitkään, kenelle kaikille tämän antaisin, onneksi saajien määrää ei ole rajattu, kun valintoja on aina niin vaikea tehdä! :) Ennen kaikkea haluan kannustaa kahta uutta, mielenkiintoista blogistanialaista jatkamaan valitsemallaan tiellä, ja he ovat:

Sabina
Upee

Lisäksi on yksi uus-vanha tuttavuus, jonka luulin jo kadonneen kartalta, mutta joka palasi kuitenkin sulostuttamaan blogieloa:

capri <3

Ja sitten tietenkin on hurja joukko vakiintuneita tuttavuuksia, jotka eivät sen enempiä korulauseita tämän tunnustuksen kylkeen kaipaa, vierailenhan heidän blogeissaan säännöllisen epäsäännöllisesti pälyilemässä, mitä uutta on menoillaan (eivät paremmuus-, tärkeys- eivätkä edes aakkosjärjestyksessä!):

Tuulenpesä
Ice
Pyriitti
Ziriliini
Natjale

Tuokoon tämä tunnustus iloa ja valoa päiväänne!! :)

Pedon kynsiin se jäi

2009-05-13T08:13:00.001+03:00

Eipä kovin pitkälle kantanut minun salainen, urbaani puutarhaunelmani. Siis se, joka sai kipinän, kun löysin viime viikolla kaappieni kätköistä muutamia mysteeripusseja. Tarkemman tarkastelun alla kävi ilmi, että ne sisälsivät erinäisten yrttien (mm. persiljan, basilikan ja ruohosipulin) ja auringonkukan siemeniä.

Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.

Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.

No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..

Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.

Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.

Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!

No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)

Leijonan kitaan

2009-05-11T10:24:00.000+03:00

Sitä ei hevillä uskoisi, mitä kaikkea työnhaku ja eritoten haastatteluun valmistautuminen teettää. Paitsi että pengoin kouristuksenomaisesti vaatehuoneeni läpi löytääkseni edes jonkin etäisesti asiallista muistuttavan vaateparren, joka ei kuitenkaan ole liian virallinen, vaan pirteällä tavalla rento ja vieläpä vuodenaikaan sopiva, täytyi minun silmä kovana vahdata sääennusteita. Kyllä vaan. S ä ä e n n u s t e i t a . Nimittäin vaaleat housut olivat toki vuodenaikaan sopivat, vaan eivät olisi sitä sadesäällä, jolloin kuraantumisen ~~vaara~~ todennäköisyys olisi suoraan verrannollinen autolta Potentiaalisen Työnantajan ovelle kävelemääni matkaan (kävellessä rapa roiskuu aina jonkin verran pieniksi piskuiksi lahkeiden takaosaan, ainakin minulla). Tietysti olisin voinut aloittaa haastatteluun menon rikkomalla ennennäkemättömän törkeällä tavalla kaikkia mahdollisia pysäköintisääntöjä, kun olisin karauttanut autolla suoraan oven eteen ja jättänyt automobilos sportivokseni surutta siihen parkkiin. Vaan tokkopa Potentiaalinen Työnantaja olisi moista luovuutta järin suuresti arvostanut. Luulen ma.

Niinpä minä, joka kaikista kotitöistä vihaan juuri silittämistä eniten, silitin TTK-finaalin lomassa sekä vaaleat että tummat housut haastattelua varten, koska Nelosen Sää uhkaili sadekuurojen mahdollisuudella. Silitinpä tummiin housuihin sopivamman takinkin. Summa summarum: yksi haastattelu, kaksi vaatepartta. Vaan kahta en vaihda: paita ja kengät pysyisivät samana säästä riippumatta... tai no, hellesäähän varsinkin paita olisi ollut mitä epäsopivin, mutta siitähän ei ollut vaaraa!

Silityssavotan jälkeen minun piti vielä tsekata, että The Kansio on varmasti kunnossa. Siis se, jonka uumenista löytyy minun koko elämäni. Tai ainakin siltä osin, mikä ehkä-kenties-mahdollisesti kiinnostaisi Potentiaalista Työnantajaa, koulu- ynnä työtodistukset. Kaikki omissa siisteissä muovitaskuissaan, aikajärjestyksessä, koulutodistukset omana ryhmänään ja työtodistukset toisena. Tiesin, että dokumentit olisivat niillä sijoillaan, joille ne olen aikanaan laittanutkin, lähinnä puhalsin enimmät pölyt The Kansiosta pois, sillä se on saanut levätä viimeiset pari vuotta joutilaana, kun ei niitä diplomeja ja sertifikaatteja ole ollut tarpeen esitellä missään yhteyksissä kenellekään.

Kaikkien valmisteluiden ja TTK-finaalin jälkeen vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle. Nimittäin sopivaa vaatepartta tai The Kansiotakin tärkeämpää oli saada riittävä määrä unta, mikä edes hiukan varmistelisi sitä, että olisin parhaassa mahdollisessa terässä astuessani aamulla leijonan kitaan.

Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt ajatus. Nimittäin hyvät aikeeni torpattiin klo 4.15, keidenkäs muidenkaan toimesta kuin noiden nelijalkaisten pikkupakanoiden. Argh! Siihen aikaan vuorokaudesta linnut jo visersivät puissa. Ja koska linnut visertävät puissa, on pakko olla aamu. Ja koska on aamu, niin kotiorjan on pakko tarjoilla aamiainen. Noin niin kuin tassukkaiden logiikalla ajateltuna.

Minä en noussut ylös vuoteesta. Enkä varsinkaan edes harkinnut tarjoilevani peijooneille mitään muuta kuin vihaista murinaa tuohon aikaan vuorokaudesta. Sen sijaan painoin nahkalaput silmilleni visusti ja toivoin hartaasti ...ei vaan r u k o i l i n unen tulevan mitä pikimmiten, että ehtisin vetää zetaa enemmän kuin 6 tuntia yössä. Nimittäin 6 tuntia ei riitä. Ei näillä kymmenillä. Olen testannut.

Aamu valkeni varovaisessa auringonpaisteessa, taivas täyttyi pilvistä, mutta ei sentään satanut. Sitä vastoin yön aikana oli satanut, ja vilkaisu pihalle ratkaisi asian: ulkona oli sikäli märännäköistä, että olisi viisainta kiskaista se tummempi vaateparsi ylle. Kampailin oikukasta tukkaani ja puleerasin naamaani näyttelykelpoiseen kuntoon ihan kaikessa rauhassa.

Hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, haastattelun sovittua ajankohtaa, starttasin Wanhan Rouwan ja suuntasin kulkuni kohti keskustaa. Parkkipaikka löytyi kivuttomasti, eikä siitä ollut ylen pitkä matka askeltaa Potentiaalisen Työnantajan tykö.

Itse haastattelu sujui mielestäni kohtuullisen hyvin. Muutamia asioita unohdin mainita itsestäni, menköön se sitten ikki-pikkiriikkisen jännittämisen piikkiin, vaikkakin PT noteerasikin minun olevan viilipyttymäisellä tavalla rauhallinen ihminen :) No, tokkopa nuo unohdukset sentään tätä venettä kaatavat. Eikä PT ollut lainkaan kiinnostunut The Kansiosta, harmi. Se olisi konkretisoinut hänelle järjestelmällisyyteni ja huolellisuuteni, mitkä kai ovat oivia avuja missä tahansa työssä.

Mutta kilpailu on kovaa. En tiedä, pääsinkö taidolla vai tuurilla 76 hakijan joukosta kalkkiviivoille asti, eli 7 haastateltavan joukkoon. Melkoinen prosentti! Nyt odottelen lopullista tuomiota, olo on kuin tulisilla hiilillä istuisi. Sentään PT lupasi ilmoittaa joka tapauksessa päätöksen, kävi miten kävi. Toivon parasta ja pelkään pahinta! Miten sitä saisi aikansa kulumaan sillä välin, kun on lomakin?!?

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

2009-05-10T09:22:00.000+03:00

Raparperitaivas

2009-05-09T21:07:00.000+03:00

Mistä tietää, että kesä on alkanut? Siitä, kun allekirjoittanut astuu kyökin puolelle suorittaakseen sarjan toimintoja, joihin liittyy mm. voi, munat ja sokeri... niin ja jauhot ynnä muut pulverit.

Mittaa. Vatkaa. Maistelee.

Kyllä vaan! Leipoo, joskin uhmaten siitä tosiasiaa, että yleensä ottaen jauhopeukalonsa on keskellä kämmentä. Mutta leipoo silti, tavoitteenaan loihtia raparperipiirakka, joka on ~~taivaallisen~~ infernaalisen hyvää!

Tehtävä suoritettu hyväksytysti ja onnistuneesti tällä(kin) kertaa.

<---Kiitos salaisen aseeni, jonka sain äidiltäni jo ala-asteella ja joka siis on ihka ensimmäinen reseptikirjani!

Ja nyt tämä salainen hellapoliisi noudattaa sohvan seireenikutsua ja vetäytyy mutustelemaan kesän ensimmäistä raparperipiirakkaansa sukeltaen samalla Stieg Larssonin aina niin kiehtovaan maailmaan.

Mysteeripuhelu

2009-05-07T23:19:00.000+03:00

Huh-huh. Myöhäisiltapäivän tunteina puhelimeni alkoi soittaa Sunrise Avenuen "Diamonds"-biisiä. Jaha. Se tiesi puhelua tuntemattomasta numerosta. Numerosta, jota ei löydy luurini muistista. Olen nimittäin kategorioinut puhelinmuistiossani olevat kontaktit niin, että ystäville raikuu eri viisu, sukulaisille toinen ja niin edespäin, joten voin jo soittoäänen perusteella hieman uumoilla, mikä taho puhelinlankoja laulattaa suuntaani.

Ensireaktioni oli lievä närkästys, olinhan töissä, joskaan en kovin hektisessä tilanteessa juuri sillä haavaa, mutta kuitenkin. Ja toisekseen, lähes poikkeuksetta näiden mysteerinumeroista tulevien puheluiden soittajaksi on osoittautunut puhelinmyyjä, joka sinnikkäästi kauppaa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä: lehtiä, sähkösopimuksia, puhelin- ja internetliittymiä, lisäravinteita, säästösopimuksia, jos vaikka mitä.

Niinpä sormeni tavoittelivatkin jo tuttuun tapaansa punaisen luurin kuvalla varustettua näppäintä, jotta voisin hylätä kylmän viileästi tulevan puhelun, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella yhdenkään ylipirteän tai edes monotonisesti ulkomuistista myyntispiikkinsä latelevan myyjän myyntipuheita (anteeksi vaan ko. ammattikunnan edustajat) ja jankuttaa kohteliasta eikiitosta tarjoamilleen tuotteille/palveluille. Onneksi vilkaisin numeroa tarkemmin. Se vaikutti yritysnumerolta, jotenkin tutulta. Ei kai vaan...? Vai voisiko sittenkin...??

Vastasin asiallisesti koko nimelläni, kuten tapaan tehdä näiden mysteeripuheluiden ollessa kyseessä (äidin opetukset puhelinkäyttäytymisestä ovat sitkeässä näin kännykkäaikanakin; vastaa nimellä, älä mumisemalla "haloo"), ja toivoin, että äänestäni kuultaisi pikemminkin kohtelias uteliaisuus kuin pelonsekainen epävarmuus vielä siinä vaiheessa tuntematonta soittajaa kohtaan.

Potentiaalinen Työnantajahan (PT) se siellä soitteli ja kutsui haastatteluun. Hypin riemusta. Tuulettelin. Virnuilin voitonriemuisesti. Kahta ensimmäistä tosin vain mielessäni, oikeasti yritin kaivaa kalenteriani esiin, sillä arvasin jo PT:n seuraavan repliikin: Millainen päivä sinulla on maanantaina? Mieleni teki heittää kummelit kehiin ja vastata: "Normipäivä, ei mitään!!" ;) - sillä maanantaina on kevätlomani ensimmäinen päivä, joten tokkopa minulla mitään (erikoista) silloin on - mutta tuontyyppinen räväkämpi vastaus olisi ollut silkkaa itsemurhaa, joten pitäydyin tiukasti asialinjalla ja kerroin olevani vapaalla. Niin PT:n kuin minunkin aikatauluihini sopiva haastatteluaika löytyi helposti. Lopuksi PT vielä ohjeisti, miten löytäisin pelipaikalle. Katuosoitteen toki tiesin, mutta PT tarkensi vielä nuotteja peremmälle palvelulaitokseen, jotta oikea haastattelukabinetti löytyisi kivuttomasti.

Kaikesta päätellen onnistuin hakemuksen kirjoittamisessa vähintäänkin kohtuullisesti, kun tähän asti on päästy. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Miten ihmeessä selviydyn seuraavasta vaiheesta, haastattelusta?! Eräs kollega tyynnytteli minua kuultuaan uutisen heti tuoreeltaan: "Faktat puhuvat puolestaan, kielitaitoinen ammatti-ihminen kyllä erottuu edukseen. Ole samanlainen kuin täällä, valloittava, iloinen, pirtsakka oma itsesi, niin he eivät kertakaikkiaan voi olla valitsematta sinua!" Näinhän se on, mutta silti... Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Vaan päällimmäisenä on kuitenkin pulmista polttavin: minulla ei ole mitään päälle pantavaa!! ;)

Uutta matoa koukkuun

2009-05-04T14:19:00.001+03:00

Olen viime päivät potenut mitä ankarinta tuskaa. Luomisen tuskaa. Ei, se ei liity taannoin mainitsemaani kamppailuun itseni kanssa tämän blogin tai sen sisällön suhteen. Vaan työpaikkahakemuksen kirjoittamiseen. Kahteen vuoteen minun ei ole ollut tarpeen laittaa rikkaa ristiin miettiäkseni, kuinka vakuutan potentiaalisen työnantajan siitä, että juuri minä olen työntekijänä painoni arvosta kultaa ja juuri minun panostani työyhteisönsä niin kipeästi kaipaa. Nyt sellainen aika taas koitti, kun siipaleet paperinmakuisesta patongista uhkaavat käydä vähiin tässä muutaman kuukauden kuluessa.

Tietenkään minulla ei ollut tallessa yli kaksi vuotta sitten kirjoittamiani hakemuksia tai ansioluetteloitakaan. Enää. Kun valtion leipä näytti jatkuvan jatkumistaan, siivosin ns. käsiarkistoni, printatut työhakemukset, ja rakensin niistä jo vuosi sitten iloisen kevätrovion Saimaan saaren Pikkuisella Torpalla polttaessani joukon muitakin roskia. Rovion roihutessa kaikui etäisesti korvissani äidin opetukset, että kaikki tärkeät paperit pitää säästää, kun ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee... Mutta enhän minä vanhoja työhakemuksia tarvitse, enää! Niinpä. Never say never.

Nyt siis aloitin tuon kirjallisen savotan nollasta. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja ennen kaikkea, miten minä ilmaisen tuon kaiken nokkelasti lipeämättä liiaksi asialinjalta, persoonallisesti sortumatta ylenpalttiseen sanahelinään, houkuttavasti ynnä koukuttavasti olematta liian tyrkky, mutta samalla niin, että työnantaja suorastaan palaa halusta haastattaa minut henkilökohtaisesti.

Tiedän toki, että jokainen työhakemus pitää sorvata sen mukaisesti, mitä työnantajasta tietää tai mitä työnhakuilmoituksessa on (rivien välissä) kysytty, mitä ominaisuuksia tai taitoja painotettu. Mutta vilkaisu vanhaan työhakemukseen, edes yhteen, vaikka vain keskinkertaiseen, olisi voinut avata joitakin kirjallisia umpisolmuja tämän tyyppisessä asiakirjoittamisessa. Vaan ei niin ei.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänään, viimeisen hakupäivän aamuna, sain tiristettyä hakemuksen kasaan. Hakemuksen, joka täytti edes siedettävällä tasolla aiemmin asettamani "vaatimukset" sanankäänteiden suhteen ja jossa silti tuli ilmi kaikki oleellinen, tiiviissä, kompaktissa paketissa. Tai ehkä olen vain liian itsekriittinen? Nimittäin jo opiskeluaikana huomasin sen, että viimetippa oli minulle juuri sopivin hetki toimia; kun aika vääjäämättä kävi olemattomiin rutistaa esim. jokin essee kasaan, ylsin parhaimpaan suoritukseeni niinä kertoina, kun vielä edellisenä ilt...ÄH yönä hikikarpaloiden helmeillessä ohimoillani rustasin viimeisiä rupisia riimejä paperille.

Toivottavasti niin kävi nytkin. Että ylsin parhaimpaan suoritukseeni viimetipassa. Mutta vaikka hakemus on tehty ja toimitettu asianmukaisesti, ei tuska vielä helpota. Nimittäin seuraavat päivät olen tulisilla hiilillä odottaessani, poikiiko kirjallinen kyhäelmäni mitään sen suurempaa... vai tuliko siitäkin kenties oivallisia aineksia potentiaalisen työnantajan kevätrovioon. No, vaikkei mitään sen kummempaa seuraisikaan tämän haun tiimoilta, ainakin olen saanut verrytettyä pahasti kesäterässä olevaa työhakemusten kirjoittamistaitoani! :)

Terassikauden avaus

2009-05-02T10:05:00.001+03:00

Ilo ja kunnia terassikauden avauksesta menee pikkupeijooni Pirpanalle, nimittäin jätkä pääsi eilen ihka ensimmäistä kertaa parvekkeelle :D Parveke on tähän asti ollut visusti pikkukollilta kiellettyä aluetta, vain Neiti Söpö on sinne saanut mennä jäähdyttelemään.

Parvekkeeni on toki kissaturvallinen eli lasitettu, ja lasit yleensä ottaen kiinni - paitsi jos käyn tupakoimassa tai jos aurinko paistaa kuumottaen partsin tuskalliseksi pätsiksi. Putoamisen vaara on siis lasien johdosta liki olematon, varsinkin kun pidän tarkkaa huolta, että lasit on työnnetty tiukasti kiinni, kun jompi kumpi tassukkaista astuu parvekkeen kynnyksen ylitse. Minusta jätkä vain on ollut tähän asti liian pieni ja hentoinen mennäkseen bongailemaan lintuja & oravia lasin takaa...

Mutta nyt n. 8 kk:n kunnioitettavassa iässä ;) Pirpanalle viimein koitti se päivä, kun tuon mystillisen ulkotilan ovi viimein aukeni. Eikä kyllä ollut riemulla rajaa, kun jätkä viimein pääsi sinuiksi parvekkeella oleilun kanssa! ;) Ensitöikseen pikkukolli kantoi parvekkeelta yksitellen kaikki sinne syksyllä harhautuneet kuivat puunlehdet sisään - jouduin illalla tekemään todella tarkan syynin mm. punkkaani, ettei noita "aarteita" ole kätketty salaa sinne. Mutta malttoipa Pirpana sen verran sentäs, että poseerasi kameralle n. sekunnin, joten sain ikuistettua jätkän ensihetket parvekkeella:

Pahoin pelkään, että pikkupeijoonilla ns. nälkä kasvaa syödessä - kuten kävi aikanaan Neiti Söpönkin kanssa. Eli sinne parvekkeelle pitää päästä mahdollisimman usein, eikä sieltä malteta tulla pois, ei edes syömään...

Vety ja atomi

2009-05-01T19:03:00.002+03:00

Nyt on kesä sitten virallisesti avattu, juuri niin kuin se minun mielestäni kuuluukin tehdä. Eli nautittu satamassa aito, oikea vety aidon, oikean pannukahvin kera.

Jo edellisessä postauksessani aioin linkittää tuon joillekin ehkä mystillisen herkun nimeltä vety, vaikka tietenkin ne, jotka ovat edes joskus käyneet tässä humpan ja hiekkalinnan luvatussa kaupungissa, tietävät mistä on kyse puhuttaessa vedystä ja atomista. Mutta kuinkas sitten kävikään!?! Nimittäin kun kuukkeloin vedyn asianmukaisin sanankääntein, niin tulos oli sangen yllättävä. Eniten minua hämmästytti se, että "Kaiken Tiedon Kirja", joka myös Wikipediana tunnetaan, petti tässä asiassa minut. Sillä niin Wikipedia kuin myös jonkin ruokalehden artikkeli sangen harhaanjohtavasti väitti vetyyn kuuluvan paistetun kananmunan. Ehei, ei sinne päinkään! Olipa sitten kyse aidosta, oikeasta vedystä tai aidosta, oikeasta atomista, tulee kananmunan olla nimenomaan keitetty ja viipaloitu - noh, kokonainen olisikin melkoinen pala purtavaksi! ;) On varsinainen kardinaalimunaus käyttää paistettua kananmunaa, ja ken julkeaa näin tehdä, saa korkeintaan halvan kopion vedystä tai atomista, eli lopputulos on Jorma Uotisen sanoja lainatakseni "sinne päin, muttei sinne asti" ;)

Yleensä ottaen en lukeudu ruokasnobeihin tai -hifistelijöihin, jotka pilkuntarkasti toteuttavat ruokaohjeet käyttäen juuri oikeita raaka-aineita juuri oikean määrän ja noudattavat yhtä tunnollisesti ruokien esille panoa ja nauttimista, mutta tässä asiassa olen tarkka. Siksi päätinkin nostaa tämän aiheen tapetille myös täällä blogistaniassa, vaikka hakutulosten joukossa oli toki muutamia linkkejä vedyn ja atomin oikeaoppiseen koostumukseenkin.

Atomi on siis lihapiirakka, joka lämmitetään ja täytetään sitten joko keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla tai keitto-/savukinkkuviipaleilla. Jotkut herkkusuut haluavat lihapiirakkaan sipaistavan voita mausteeksi, mutta atomi voidaan syöjän niin halutessa maustaa myös jollakin muulla tai kaikilla perinteisillä "snagarimausteilla" eli ketsupilla, sinapilla, kurkkusalaatilla, raakasipulisilpulla, valkosipulimajoneesilla.

Vety on myöskin lämmitetty, täytetty lihapiirakka, joskin sisällöltään muhkeampi versio edellisestä, sillä se täytetään sekä keitetyllä, viipaloidulla kananmunalla että keitto-/savukinkkuviipaleilla ja tarpeen vaatiessa niillä tavanomaisilla snagarilisukkeilla.

Ugh. Olen puhunut. Ja nyt siirryn kyökin puolelle näpertämään chili con carnea...

Vappupäivä

2009-05-01T12:50:00.005+03:00

Vappupäivä valkeni sangen valoisana. Ihan kirjaimellisesti. Ihan miltä kantilta katsottuna tahansa. Aurinko armas paistaa herttaisesti, kenties jopa lämmittääkin hiukan - toisin kuin eilen, kun jokin kumma pikkupuhuri leikkasi tuon lämpövaikutuksen olemattomaksi. Paitsi sää, myös oloni on valoisa ...ja virkeä, eivätkä tukanjuuret ole kipeinä! :) Vietin nimittäin ehkä tylsimmän vappuaaton ever.

Tulin nuutuneena iltavuorosta kotiin. Huuhtoakseni kurkkuani kaihertavat paperipölyt pois korkkasin Golden Capin Blackin. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että tuo yksi musta tölkki oli osoittautuva "kahdeksi siideriksi": ensimmäiseksi ja viimeiseksi tänä vappuaattona ;) Siemailin tuota uuden uutukaista kuplajuomaa sangen verkkaisaan tahtiin ja päätin samalla katsoa digiboxille tallentamaani leffaa. Tölkki tyhjeni, ja niin tyhjeni virta minustakin, nahkalaput valahtivat silmilleni tämän tästä. Torkahdettuani kolmannen kerran parin replan jälkeen, ymmärsin viimein luovuttaa ja hinata luuni sohvalta makuuhuoneen puolelle. Onko minusta tullut tylsä vai vain vanha?!

Vappupäivän aamuni on sujunut raukeissa tunnelmissa. Pirpana yritti pikkupeijoonin tarmokkuudella raastaa minua jalkeille jo 6.30; taputteli tassulla, hurisi ynnä purisi korvani juuressa ja hieroi poskeaan omaani. Vaikka luovinkin eilen illalla Höyhensaarille jo puolenyön tietämissä, en silti vielä tuohon aikaan aamusta ollut järin innokas kampeamaan itseäni punkan pohjalta ylös, jotta Pirpana ja Neiti Söpö saisivat ruokaa pikkukitoihinsa. Päätin köllötellä vielä tovin, antaa kropan ja mielen herätä ihan kunnolla ja kaikessa rauhassa ennen kuin hipsin keittiöön keittämään pannullisen aamukahvia ja tarjoilemaan tassukkaille aamiaisen.

Näissä kevätkesäisissä aamuissa on ihan parasta se, että voi mennä parvekkeelle kahvikuppi kourassa ja istahtaa rauhassa polttamaan aamun ensimmäisen savukkeen ilman, että kylmä tunkeutuu luihin ja ytimiin tai jäähdyttää kahvin kelvottomaksi niinkin nopeasti kuin savukkeen mittaisessa ajassa. Ja vaikka tupakka tulisikin jo poltettua ja tumpattua, saatan istua katselemassa maailmanmenoa talon vieritse kulkevalla kylämme pääraitilla ja nauttimassa aamun lempeästä viileydestä parvekkeellani - iltapäivästä länsiparveke nimittäin on jo epämiellyttävä pätsi jopa näinkin varhaisessa vaiheessa kevättä/kesää, kun aurinko paistaa siihen armottomasti.

Tänä aamuna panin merkille, että ilmeisesti on muillakin ollut rauhaisa vappuaatto. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, kun bongasin ensimmäisen reippailijan talomme editse menevällä jalkakäytävällä. Nuorehko nainen askelsi lenkkeilytamineissaan rivakasti kävellen, kotvan kuluttua porhalsi toinen juosten. Ja eipä aikaakaan, kun suihki muutama polkupyöräilijä keskustan suuntaan, heidän joukossaan fillaristi-isä lapsikatraan kera. Pari isompaa tenavaa polki omia pyöriään ja pikkuisin istui istuimessa isänsä kyydissä. Kaikilla pikkupilteillä oli pyöräilykypärät visusti päässä, vaan ei isällä. Miksiköhän?? Voihan se fillaristi-isän ohjastama jopokin nyykähtää nurin ja kuuppa kolahtaa kohtalokkaasti asfalttiin, eikö!?

No, oli miten oli. Koska vappu mielletään paitsi työväen tai opiskelijoiden juhlaksi, myös kesän "viralliseksi" avaukseksi, taidanpa minäkin kaivaa Helkamani esiin ja polkaista satamaan pälyilemään vappuhumua... ja aloittaa kesäni ainoalla, oikealla tavalla: ostamalla sataman kioskista vedyn ja kupposen ehtaa pannukahvia!

Aurinkoista vappupäivää kaikille!! B-)

Sydämellinen tunnustus

2009-04-29T23:37:00.006+03:00

Minulla oli ilo ja kunnia saada Stanstalta blogiini sydämellistä tunnustusta:

Kyllä tällainen lämmittää mieltä - ja sydäntäkin :) - kiitos kaunis ja kumarrus!

Laitan tällä kertaa hyvän kiertämään kolmeen huomionarvoiseen blogiin, joita seurailen tiiviisti:

Tämä sydän on paikallaan ehdottomasti caprille, joka blogissaan sivaltaa sanan säilällä niin taitavasti ja herkullisesti, että se lähes poikkeuksetta kutkuttaa joka kerta nauruhermojakin :D

Sydämen on myöskin ansainnut Siru71, joka inspiroi raportoimalla askarruksistaan käsitöiden ym. parissa.

Ei myöskään sovi unohtaa Ziriliiniä, joka on uuden elämän alkumetreillä ja joka toivottavasti onnistuu unohtamaan tämän sydämellisen tunnustuksen myötä rikkinäisen ruotonsa hetkeksi.

Varjoja auringon alla

2009-04-26T12:57:00.001+03:00

Aurinko paistaa suloisesti, linnut laulavat ja puut lykkäävät hiirenkorvaa... Ihanainen kevät on viimeinkin saapunut Suomenkin leveysasteille!! Tosin täytyy myöntää, että yksi varjopuoli tässä päivänpaisteessa kuitenkin on: aurinko paljastaa armottomasti pölyiset pinnat hyllyistä ja pöydiltä, jotka kipeästi kaipaavat pyyhkimistä, sekä ennen kaikkea likaiset ikkunat, jotka suorastaan huutavat pesemistä - ulkopuolella on epämääräisiä, rapaisia roiskeita (miten se on mahdollista kerrostalon 2. kerroksessa?!) ja sisäpuolella hikisten tassujen & kosteiden kuononpäiden jälkiä. No, siivoussavotta saa vielä tovin odottaa...

Huolimatta viimeaikaisesta takapakista työrintamalla, myös mieleni on sangen aurinkoinen, eikä yksin keväisen kelin johdosta. Kiitos Pellavapään, joka on vallannut yhä vankemman jalansijan elämästäni ...ja kyllä vaan, saanut vanhanpiian vakaumukseni vakavasti horjumaan! :)

Tosin eräs varjo lankeaa myös Pellavapään valostuttamaan mieleenikin. Tämä blogi. Painiskelen siis samantyyppisen ongelmakimpun kanssa kuin capri, vuohenkasvattaja-voikukkaviininmaistelija-ystäväni =). En tosin mieti bloggaamisen lopettamista tykkänään, mutta käyn harva se päivä kamppailua itseni kanssa löytääkseni ratkaisun sisintäni korventavaan pulmaan ...tai pulmiin, jos ihan tarkkoja ollaan:

1) Kerronko Pellavapäälle blogistani?
(Käsittääkseni miekkonen ei ole tietoinen näistä kirjallisista hengentuotteistani - vielä)?

Ei sillä, että tässä blogissa olisi mitään hävettävää tai salailemisen arvoista. Mutta kieltämättä, jos kertoisin tästä blogista hänelle, tuntisin itseni kenties jollain tapaa alastomaksi. Tai vähintäänkin paljaaksi, suojattomaksi. Ovathan nämä rivit yksityisiä ajatuksiani, vaikka ovatkin tiedon valtatiellä julkisesti kenen tahansa luettavissa. Mutta kirjoitan nickin suojissa, ja vain kourallinen blogissani vierailevista ihmisistä tuntee minut myös IRL; olen tietoisesti pitänyt tosielämästä minut tuntevan lukijakunnan mahdollisimman suppeana. Nimittäin kuta useampi minut oikeassa elämässä tuntee, sitä korkeammaksi nousee kynnys kirjoittaa vapaasti. Muuttuisivatko postaukseni sitten hajuttomiksi ja värittömiksi (sikäli kun eivät sitä ole jo olleet), jos lukijakuntani kasvaisi yhden viehättävän herrasmiehen verran?

Toisaalta taas, jos en saata Pellavapäätä kartalle puuhistani blogistaniassa, voi olla vain ajankysymys, kun herra suunnistaessaan ympäri virtualiaa harhautuu ehkä myös blogiini. Ja se puolestaan voisi herättää hämmennystä ja kiusallisen kysymyksen, miksi en ole kertonut blogistani aiemmin...

2) Kirjoitanko jatkossa myös Pellavapäästä, orastavasta ihmissuhteestamme ja siihen liittyvistä asioista?

Aloitin bloggaamisen, koska sisälläni virisi tarve kirjata ylös oman elämän pieniä ja suuria sattumuksia. Ja Pellavapää sydämeni valtaajana lukeutuu näihin "sattumuksiin". Joten siltä kantilta olisi ainakin etäisesti perusteltua kirjoittaa merkityksellisestä miehestä elämässäni ja hänen muassaan tuomista käänteistä. Tietenkään en kirjoittaisi liian yksityiskohtaisesti tai paljastavasti siitä, mihin polkumme on tulevaisuudessa kulkeva, etten tulisi loukanneeksi Pellavapäätä... Mutta veisikö se, epämääräisen sanahelinän naputtelu, sitten terän koko hommalta?

No, täytyy kypsytellä, pureksia, märehtiä, sulatella asiaa. Ehkäpä Helkaman hurmaava kyyti keväisessä, auringonpaisteisessa ulkoilmassa kirkastaa ajatukseni ja selvittää pienen sievän pääni näiden pulmien suhteen... :)

Please keep her going

2009-04-25T16:10:00.003+03:00

Tämä nainen marssii rintasyövän puolesta. Lähetä hänet matkaan maailman ympäri, niin että hän pääsee perille. Tee se tukeaksesi kaikkia niitä naisia, jotka ovat sairastuneet tähän vakavaan tautiin. Hän kulkee maailman ympäri – blogistaniassa!

*Lähetä hänet jatkamaan matkaa* - paina copy-nappia nyt!
Liitä kirjoitukseen ja julkaise!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Hyvän ja tärkeän asian puolesta tuokin ylläoleva blogistaniassa kiertävä viesti taatusti on. Siksi ei pitäisikään alkaa viilailla pilkkua, mutta valitettavasti kielipoliisin korvani kuulee lieviä riitasointuja muodossa "marssii rintasyövän puolesta". Viestin perimmäinen ajatus on "rintasyöpää vastaan", minkä kaikki luonnollisesti ymmärtävät, olipa viesti muotoiltu miten tahtojaan... Vaan ei näemmä pääse leopardi - tai kielipoliisikaan - pilkuistaan! ;) Niinpä kerron kevennykseksi pienen tarinan pilkun paikasta:

Olipa kerran muinainen Venäjä ja siellä tsaarilla kaikki valta päättää kaidalta polulta poikenneiden kansalaisten kohtalosta joko passittamalla heidät Siperiaan tai armahtamalla heidät. Kotvan harkittuaan tsaari kuitenkin päätyi armahtamaan erään erittäin paatuneena tunnetun rikollisen ja lausui kirjurille tuomionsa:"Armoa, ei Siperiaa." Vaan kynäniekan tarkkaavaisuuspa herpaantui juuri kohtalokkaalla hetkellä, ja hän kirjasi tsaarin päätökseksi:"Armoa ei, Siperiaa."

Niin, se pilkun paikka voi olla tuiki tärkeä toisinaan, mutta nyt unohdan kuitenkin sen viilailun toviksi ja poistun takavasemmalle nauttimaan ihanan aurinkoisesta ja lämpimästä päivästä! :)

Jatkoaika

2009-04-21T19:35:00.000+03:00

Taannoin raportoin Wanhan Rouwan määräaikaiskatsastuksesta ja hylkypäätöksestä, joka kenties ei ollut äärimmäisen suuri yllätys allekirjoittaneelle. Hylky tuli heti tuoreeltaan myös ohimennen puheeksi Automiehen, Myyn aviomiehen, kanssa. Automies halusi ihan vain mielenkiinnosta vilkaista vikalistaa. Ja pelkkä vilkaisu sai hänet pyörittelemään silmiään ja hymähtelemään.

Automies nimittäin rohkeni epäillä, että minulla oli ollut sangen huonoa tuuria joutuessani Wanhan Rouwan kanssa pilkuntarkkana ja virkaintoisena tunnetun katsastusmies Nuivalaisen kynsiin. Ja että katsastusmies Nuivalainen oli ehkä tullut tehneeksi kärpäsestä härkäsen antaessaan ymmärtää, että ruostevauriot ikäkulun peltilehmäni alustassa ovat sikäli työläät laittaa, että olisi silkkaa ajan, rahan ja energian haaskausta yrittää saattaa Wanha Rouwa ajokuntoiseksi. Joten saadakseen tälle vahvalle uskolleen vahvistusta ja kiitoksena Myyn tyttären kissoille tarjoamastani tilapäiskodista Automies lupasi vilkaista Wanhaa Rouwaa ja arvioida, oliko katsastusmies Nuivalainen todellakin sortunut karkeaan liioitteluun antaessaan tylyn tuomionsa Wanhan Rouwan ruostevaurioista.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vilkaisu Wanhan Rouwan alustaan osoitti Automiehen epäilyksen osuneen naulan kantaan; viat eivät olleetkaan ihan niin mittavat kuin mitä katsastusmies Nuivalainen oli esittänyt. Mutta se täytyy sanoa, että viat kyllä yllättivät Automiehen - ne nimittäin löytyivät täysin eri puolelta autoa kuin mitä "hemmetin hyvään hylkykorttiin" (kuten Automies asian ilmaisi) oli präntätty! "Vasemmanpuoleinen pitkittäiskotelo" tarkoittikin käytännössä oikeanpuoleista ja niin edespäin. Mikä näitä ns. viranomaisia vaivaa, kun vasemman erottaminen oikeasta on niin perin juurin haasteellista?! ;) Nimittäin vastahan minulla oli kohtaaminen Kissalan poikien kanssa, ja tuolloin toinen koppalakki joutui hyvän tovin miettimään, kumpi silmä Wanhalta Rouwalta olikaan himmennyt, kun huomautti asiasta ystävällismieleisesti minulle.

No, Automies laittoi Rouwan kuntoon viikonlopun aikana, vikojen korjaamisen lisäksi puunasi ja puleerasi sekä sisältä että ulkoa. Karauttipa vielä jälkitarkastukseenkin eilen minun tietämättäni, perusteli vain jälkeen päin, että jos uusintakatselmuksessa olisi herännyt vielä jotain kysymyksiä korjauksista, hänen olisi ollut helpompi selittää tehdyt toimenpiteet katsastusmiehelle kuin minun. Mikä oli epäilemättä viisas ratkaisu, minä kun olen täyttäymmärrystä vailla mitä tulee autoihin tai niille tehtäviin korjaustoimiin! ;)

Vaikka Rouwa saikin katsastusleiman myötä jatkoaikaa taipaleelleen ainakin seuraavaan katsastukseen asti eli noin vuoden verran (ellei mitään uutta vaivaa ilmene), on minun ennemmin tai myöhemmin ratkaistava, jatkuuko matkani Rouwan kanssa koko tulevan vuoden vai olisko yksi vaihtoehto lähteä eri teille, myydä Rouwa syksyn tullen, kun työtkin loppuvat. Eihän ikäkulusta peltilehmän raakista varmasti kummoisia summia saisi nyt katsastettunakaan lypsettyä, mutta olisipahan yksi rahareikä vähemmän, jos tai kun sattuu käymään niin kurjasti, että valtion leivän loputtua päädyn kortiston koristeeksi. Ja koska juuri ennen katsastusta pulitin sievoisen summan sekä liikennevakuutukseen että ajoneuvoveroon, joista kummastakaan ei siis tarvitse huolehtia ennen kuin syksy saa, voin rauhassa puntaroida Wanhan Rouwan kohtaloa.

Kieltämättä kutkuttavalta tuntuisi jatkaa yllätyksientäyteistä taivaltani Wanhan Rouwan kanssa. Nimittäin Rouwa on rekisteröity v. 1990, joten tuleva vuosi 2010 - jos luoja & katsastusmies suovat - on Wanhalle Rouwalle juhlavuosi. Joten kuka tietää, voisinhan juhlan kunniaksi vaikka tarjota Rouwalle voiteluaineet, että koneisto jaksaa edelleen kehrätä... niin, ja minun olisi ehdottomasti etsittävä ajovaloahivelevän komea huoltomies rassaamaan sitä konetta... ;-D

No, päädynpä mihin ratkaisuun tahansa, en aio hylätä suunnitelmaani työmatkapyöräilystä, varmasti se fillarointikin maistunee makoisammalta nyt, kun sitä ei tarvitsekaan tehdä ihan pelkästään olosuhteiden pakosta! Yhtä järkähtämättömästi aion pysyä myös ekotehoilu-päätöksessäni eli pitää autoilut minimissä. Vaikka Rouwan matkanteko jatkuukin, hurauttelen Rouwan kyydissä pitäjille vain tarpeen vaatiessa. Tosin vaikuttaa vahvasti siltä, että sitä tarvetta ilmenee kyllä, kenties yhä enenevässä määrin, nyt kun riiustelu Pellavapään kanssa on saanut ihan uudet ulottuvuudet... :) Mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina!

Kärsimysnäytelmä

2009-04-14T21:53:00.003+03:00

Tämä pääsiäinen on jäävä pysyvästi mieleeni, sillä en kuunaan ole munajuhlaa niin apeissa tunnelmissa viettänyt kuin tänä vuonna. Siitäkin huolimatta, että sain kauan kaivattuja & kaukaisia vieraita: siskoni tyttärineen tuli pääsiäisen viettoon synnyinkaupunkiinsa jo kiirastorstain iltana, mutta myös äitini innostui pikaisesta pääsiäisvierailusta ja pölähti tänne kaakonkulmalle pääkaupunkiseudun humusta lankalauantaina.

Sekä siskoani katraineen että äitiäni oli mukava nähdä pitkästä aikaa, samaten muita sukulaisia, jotka kylläkin asuvat tällä samalla kylällä, mutta joihin valitettavan harvoin tulee pidettyä yhteyttä. Joten vaikka pääsiäinen menikin käytännössä siirtymiseen kahvipöydästä toiseen, niin sitä ei suin surminkaan voi kutsua kärsimysnäytelmäksi... tai no, ehkä sentään vatsan kannalta, kun useammin kuin kerran pyhien mittaan sitä huomasi syöneensä itsensä typeräksi :)

Hyvän ruuan, rakkaiden sukulaisten ja pitkien pyhien raukean olla-öllöttelyn mukanaan tuomaa euforiaa väkisin himmensi takaraivossa aika-ajoin armottomanakin häilyvä, ankea ja karu tulevaisuuden kuva - kiitos työnantajani, joka pudotti uutispommin juuri pääsiäisen kynnyksellä:

"Ja tapahtui niinä päivinä, että valtion ylimmäiseltä kirstunvartijalta kävi käsky, että kaikki virastot oli säästökuurille pantava. Niin saavutti säästösanoma myös kaakonkulmalla sijaitsevan byroon, jäädyttäen uudet virat ja toimet, pistäen pisteen sijaisten palkkaamiselle ja hätistäen vakibyrokraatit vaihtamaan lomarahansa vapaaksi..."

Tarkalleen ottaen keskiviikkona, kiirastorstain "aattona" minäkin sitten pääsin osalliseksi tuosta säästämisen ah, niin trendikkäästä sanomasta, kun Päällikkö kutsui kammioonsa ja kertoi, että se pätkä valtion paperinmakuista patonkia, joka juuri nyt minulla on hampaissani, on oleva viimeinen murunen. Nimittäin syksyn tullen uutta siivua ei minulle enää tarjota, sillä nyt säästetään, joten se on sitten dasvidaanja.

Olin tyrmistynyt. Väri pakeni kasvoiltani. Silmissä sumeni (saattoi johtua pettymyksen karvaista kyyneleistäkin, jotka väkisin pyrkivät pintaan ja joita väkisin yritin räpytellä pysymään poissa). Korvissa kohisi. Vatsaa väänsi. Jostain etäältä kuulin Päällikön sanat: "...ei johdu sinusta... sijaisia ei nyt vain palkata... virkoja ei täytetä jonkun eläköityessä... blaa-blaa-blaa-blaa-blaa... yritä nyt kuitenkin tsempata!"

Syöksyin suorinta tietä vessan. En itkenyt. En oksentanut. Mutta lähellä oli. Mulkaisu peiliin vahvisti sen, että asiakaspalveluun ei vielä toviin ollut menemistä, tunnekuohut ja naaman väri oli saatava tasaantumaan. "Koita nyt tsempata kuitenkin." Voi jumalauta! Helppohan se on sanoa, kun ei itse ole tyrmistynyt, vihainen, järkyttynyt, pettynyt, surullinen, yllättynyt, kiukustunut, katkera, turhautunut, ahdistunut, kauhistunut... Nujerrettu.

Minä luulin, että kärsimysnäytelmä olisi jo käyty läpi tuona uutispommi-päivänä. Että olisin saanut pommin aiheuttamat, pahimmat henkiset kolhut paikattua pyhien mittaan. Ehei. Ei sinne päinkään. Kärsimysnäytelmä sai uusia ulottuvuuksia tänään, kun pyhien jälkeen arki taas alkoi!

Minulla oli tänä aamuna tunne, jota en ole kokenut reiluun 2 vuoteen, koko sinä aikana, kun olen ollut nykyisessä työpaikassani. Outo tunne. Epämiellyttävä tunne. Onhan noita hankalia aamuja ennenkin ollut, sellaisia kun kaikki menee pieleen... tai kun unihiekka ei vain lähde, vaikka miten huuhdon sitä pois ulkoisesti vedellä ja sisäisesti kofeiinilla. Mutta koskaan aiemmin tässä työpaikassa ollessani ei ole vituttanut lähteä töihin. Nyt vitutti. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt...

Mutta yhden asian kuitenkin päätin: vituttaa tahi ei, niin työni hoidan tunnollisesti ja kunnollisesti, katkeraan loppuun asti. En ehkä nauti siitä kuten ennen, mutta hoidan sen.

Vain pakki puuttuu ...ja vakionopeudensäädin ;)

2009-04-04T17:57:00.003+03:00

Vihdoin ja viimein pääsin avaamaan fillarointikauden! Keli ei valitettavasti ollut mitä parhain, sillä aurinko ei paistanut, mutta sentään taivas ei työntänyt alas mitään - vodaa tai räntää siis. Joten päätin aamupäivällä polkaista lähimpään markettiin (4 - 5 km yhteen suuntaan) ikään kuin suorittaakseni pienimuotoisen lämmittelyajon ennen kuin fillarointi toden teolla pyörähtäisi käyntiin tänä vuonna.

Vaikka eipä silti, Helkamani satula on todella hyvin muotoiltu ja pehmustettu, siitä ei jää perinteistä satulan kuvaa persauksiin ensimmäisten fillarointien jälkeen :) Lämmittelyajon tarkoituksena ei siis ollutkaan totuttaa haaruksia ja pakaralihaksia satulassa istumiseen, vaan jalkojen lihaksia polkemiseen. Polkeminen kun epäilemättä käy hiukan eri tavalla ja mahdollisesti jopa hiukan eri lihaksiin kuin esim. kitkaravilenkit, joita olen tähän asti harrastanut, joten kinttuparkanihan voisivat vallan kangistua ja jäykistyä tunnollisista jälkivenyttelyistä huolimatta, jos huitaisisin ensipolkaisulla esim. töihin ja takaisin (13 km/siivu)...

Jo parin polkaisun jälkeen huomasin saman kuin lukuisia kertoja aiemminkin hypättyäni Helkaman selkään: pyörä kulki kuin unelma, se vaan lähti viemään aikamoista haipakkaa... Vaikka minulla ei sinänsä kiire ollutkaan. Ja vaikka olisi pitänyt pitää järki päässä ja aloittaa riittävän rauhallisesti. Nimittäin kaurapuurokäyttöinen moottori ei toki yleensä ulvahtele kiihdytettäessä vauhtia, mutta reisilihaksistoni miltei alkoi jo kiljahdella hoosiannaa liian äkkinäisen rasituksen johdosta. Vaan onneksi reitilleni sattui juuri parahiksi siivu loivaa alamäkeä, jonka myötä soin jalkaparoilleni hengähdys- ja palautumistauon rullailemalla rennon letkeästi mäkeä alas. Loppumatkaa marketille rytmittivätkin sitten pari isoa risteystä, joten vauhti pysyi kohtuuden rajoissa. Ja kotimatka huolimatta muutaman kilon lisäpainosta repussa sujui yhtä kitkattomasti ja vauhdikkaasti.

Fillarointi teki selvästi terää minulle, niin henkisesti kuin fyysisestikin. En muistanutkaan, miten euforinen olo voi olla pyöräpyrähdyksen jälkeen! Toisaalta olin hiukan väsynyt, toisaalta taas tunsin itseni ylivertaisen energiseksi ja iloiseksi. Tunnustan, jäin heti koukkuun tähän kokonaisvaltaiseen, hyvään fiilikseen; lisää tätä ja mahdollisimman äkkiä!! :)

Katsastus

2009-03-29T12:22:00.001+03:00

Käytin Wanhan Rouwan katsastuksessa perjantaina. Olen joka vuosi passaillut aikaa tarkoituksellisesti mahdollisimman lähelle maaliskuun 30. päivää - mikä on Wanhan Rouwan rekisteröintipäivä ja siis viimeinen, oikea-aikainen katsastuspäivä. Niin tein nytkin varatessani netistä aikaa - ihan vain siltä varalta, että katsastuksessa sattuisi tulemaan hylky, muttei sentään ajokieltoa, niin minulla olisi tasan 1 kk aikaa ajella vielä ja miettiä samalla, miten toimia mahdollisen hylkäyspäätöksen tultua... Siis ratkaista, kannattaako ikäkulun auton laittoon alkaa tärvätä tuntitolkkuja aikaa ja tukuttain seteleitä, jotta sen saa hyväksyttävään kuntoon?

Nuo japanilaiset peltilehmät ovat vähän kummia kapineita. Tekniikka ei suinkaan ole ensimmäisiä asioita, joka alkaa iän karttuessa pettää, vaan heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu useimmiten alusta ja kori, jotka ruoste raiskaa pikemmin kuin vaihteisto tai moottori laukeaa.

Kori ja alustahan ne koituivat Wanhan Rouwankin kohtaloksi. Nimittäin katsastuksesta tuli hylätty, alustassa ja korissa on ruostevaurioita 5 eri kohdassa, ja ne on laitettava kuntoon. Toki listalla oli muutakin "pikkuvikaa", mutta nuo olivat ne merkittävimmät korjaamisen kannalta, siis aikavimmat ja myös hintavimmat, jopa minä autoista-mitään-ymmärtämättömänä ihmisenä käsitän sen. Onnekseni nuiva katsastusmies ei kuitenkaan paiskannut kaiken päälle välitöntä ajokieltoa, vaan antoi minulle suopeasti sen kuukauden aikaa miettiä, miten menettelen Rouwan kanssa.

En suinkaan ajellut raskain mielin kotiin katsastuksesta. En noitunut, en sadatellut, en lasketellut ärräpäitä - en edes hiljaa mielessäni, sillä mitä se olisi enää auttanut, ei räävitön kiroilu olisi muuttanut ainakaan katsastustulosta toiseksi, korkeintaan se olisi muuttanut naamani väriä sävystä kalkkilaivankapteenin valkoinen sävyyn raivokkaan punainen ;) Sitäpaitsi tuomio oli toisaalta helpotus. Olinhan jo alitajuisesti ymmärtänyt viimeaikaisten pikkuvikojen tiimoilta, että Wanha Rouwa on tulossa tiensä päähän, että olisi vain ajan kysymys, milloinka se viimeinen maili ajetaan.

Päätös kypsyi kotimatkalla. Ajelen vielä parisen viikkoa Rouwalla, juuri sen ajan, kun saa / voi käyttää nyt alla olevia talvirenkaita, ettei minun tarvitse alkaa renkaanvaihto-operaatioon, joka tässä tilanteessa olisi täydellistä ajan ja energian haaskausta.

Onni onnettomuudessa, että tämä katsastus ajoittui juuri tähän vuodenaikaan, kun talven selkä on taittumaan päin, lumet kaikkoamassa ja kevät on puhkeamaisillaan täyteen teräänsä. Nimittäin viikon-parin kuluessa on varmasti jopa meidän leveyspiireillämme vallankin siedettävät kelit esim. fillarointiin. Joten tämän pariviikkoisen aikana, ennen kuin ajan Wanhan Rouwan silmissäni siintävälle viimeiselle parkkipaikalleen, kaivan esiin naftaliinista fillarini, Uskollisen Helkaman. Täytän renkaat ja tsekkaan, että ketjut ovat hyvässä öljyssä jne. Ja tietenkin suoritan pienet lämmittelyajot ennen kuin valjastan Uljaan Kaksipyöräiseni aktiivikäyttöön.

Mitä enemmän mietin tätä hylkyä, sitä enemmän se alkaa tuntua hyvältä, positiiviselta käänteeltä. Olin nimittäin jo muutenkin vakavasti harkinnut työmatkafillaroinnin aloittamista tänä keväänä/kesänä, mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nyt minulla ei ole mitään syytä jättää toteuttamatta aikeitani! :) Työmatkafillarointi on mitä mainiointa hyötyliikuntaa, ja kuntoni epäilemättä kasvaa kohisten, mitä pidemmälle kevät etenee ja mitä lähemmäs kesää päästään. Vaan mikä parasta: enää ei pala rahaa bensaan, moottoriöljyihin, renkaisiin, autovakuutuksiin, ajoneuvoveroihin tai mystillisten pikkuvikojen laittoon!

Kyllä vaan, kaikella on sittenkin tarkoituksensa! :)

Terveisiä tassun alta

2009-03-26T20:50:00.004+02:00

Vierailevat tähdet, Neiti Rämäpää ja Mr. Look-Alike, ovat olleet luonani nyt kohta kaksi viikkoa. Molemmat ovat löytökissoja, ja luultavasti Mr. Look-Alikea elämä on kohdellut varsin kaltoin ensimetreistä lähtien aina löytöeläinhoitolaan pääsemiseen asti, sillä niin varautunut herra on, varsinainen arkajalka ja ujopiimä. Siksipä kaikkein ilahduttavinta on ollut silminnähtävä muutos juuri Mr. Look-Alikessa, se kuinka päivä-päivältä kissaherra on rohkaistunut ja kasvattanut luottamusta tilapäiskortteeriinsa ja -emokkeeseensa (kiitos, Siru, lainaan sinun loistavaa termiäsi ihan omin lupineni!).

Aivan päättömäksi meno ei sentään ole tässä Kattilassa yltynyt - vielä - vaikka epäilemättä tassukkaat ovatkin lyöneet söpöt pikkupäänsä yhteen keksiäkseen kuningasideoita minun ries... korjaan, riemukseni.

Ensinnäkin olen saanut huomion arvoisen sisustusvinkin. Mattojen asettaminen lattialle suoraan ja siististi on "so last season", joten eräänä päivänä palatessani töistä kotiin eteiseen oli luotu vähintäänkin lennokas, uusi kevätilme ;)

On tietysti mahdollista, että tässä on viritelty ansaa mahdollisten murtovarkaiden pään menoksi - kurtussa olevaan mattoonhan voi kompastua - sillä käytävästä kantautuvat äänet välillä saavat erityisesti Neiti Söpön valpastumaan ja hiipimään matalana muristen eteiseen.

Säilytän kissojen tarvikkeita, ruokia, herkkuja ym. ruokakuppien yläpuolella, liki 2 m:n korkeudessa olevalla, täpötäydellä hyllyllä, jonne kissoilla ei ole pääsyä. Tai niin ainakin luulin, ettei ole...

Vaan maanantaina kotiin tullessani kohtasin keittiössä yllättävän näyn: kissanminttuaskin keskellä ruokakuppia ja Dentabits-raksurasian lattialla. Sentään askien sisältöä ei oltu yritetty (ehditty?) saada väkivalloin esille, kun kummassakaan ei näkynyt raivokkaan kynsimisen tai puremisen jälkiä!

Mitä ilmeisimmin tassukkailla - tai ainakin yhdellä heistä - on ollut siis painava sanansa sanottavanaan tarjoilun riittävyydestä tai laadusta! Nimittäin voisin laittaa vaikka pääni pantiksi, että asialla on ollut Neiti Rämäpää, joka on mestari availemaan kaappien ovia ja järjestämään itsensä paikkoihin, jonne ei olisi mitään asiaa... Mitähän älyn väläyksiä on seuraavaksi tiedossa?! :)

Lottovoitto

2009-03-22T23:27:00.002+02:00

Voitin lauantaina lotossa. Neljällä maagisella, oikealla numerolla olen saava tililleni näinä päivinä juhlalliset 12 euroa 10 senttiä. Jiihaa!!

Onneksi en tuon suurempaa summaa voittanut, ihan paristakin syystä. Ensinnäkin, nyt mielenterveyteni ei järky käsittämättömästä rahamäärästä... Toisekseen, en saa pankista paniikinomaista puhelua koskien tilini rajallista kokoa, eihän sinne nyt mikään 5 miljoonan päävoitto edes mahtuisi, kun rahavirrat tililläni ovat totutusti huomattavasti vaatimattomampia... ;)

Juhlan kunniaksi taidan silti pistää elämän risaiseksi ja sijoittaa suunnilleen kolmasosan voitostani ...en suinkaan itseeni, vaan rakkaiden kollegoideni kestitsemiseen mehevällä lähileipomon pullapitkolla :D Ja loppurahat laitan poikimaan, eli uutta matoa koukkuun vaan! Semminkin kun tuo lauantainen 5 miljoonan päävoitto jäi vielä orpona odottamaan ottajaansa...

Pillitys

2009-03-16T20:33:00.001+02:00

Ajelin tänään kaikessa rauhassa töistä kotiin, ja olin jo miltei perillä, kun kotimatkani sai yllättävän käänteen. Olin juuri kääntynyt meidän kylän raitille vievälle tielle, kun Kissalan pojat ajoivat vastaan. Vaikka he olivat kääntymässä vasemmalle, päätin olla Teiden Ritaritar ja himmasin Wanhan Rouwan muutoinkin kohtuullista vauhtia antaakseni tietä heille. Vaan pojatpa eivät paljon näyttäneet perustavan yrityksestäni olla kohtelias autonainen, kun maija ei liikahtanutkaan kääntyäkseen, joten minä jatkoin sitten muina tyttöinä matkaani.

Kotiin oli matkaa enää pari sataa metriä, kun bongasin taustapeilistä maijan, joka väläytti vilkkujaan pysähtymisen merkiksi - missäpä muuallakaan kuin täsmälleen kotikerrostaloni kohdalla! Kaikissa talomme asunnoissa ainakin yhden huoneen ikkunat ja parveke antavat nimenomaan kylämme raitille päin. Minun tuurillani koko talon väki oli varmasti juuri parahiksi saapuvilla parvekkeillaan - tupakoimassa tai puistelemassa pöytäliinasta murusia tai muuten vaan patsastelemassa - ja pääsi siten todistamaan, kun saavun kotiin poliisit kannoillani... *nolo*

Käännyin talollemme vievälle tielle ja päätin pysähtyä talon päädyn kohdalle, siellä kun ei ole ikkunoita, joten säästyisin naapurien enemmiltä uteliailta katseilta (sikäli kun sillä nyt enää oli kauheasti väliä). Kaivoin rahapussin esiin käsilaukkuni uumenista, sillä epäilemättä he haluaisivat ajokorttini ihasteltavakseen. Veivasin ikkunan apposen auki... ja mietin kuumeisesti, olinko syyllistynyt johonkin rikkeeseen - turvavyö oli kiinni, kännykkä visusti povitaskussa, en tupakoinut ajon aikana, en näplännyt stereoitakaan, enkä edes kaahannut... Mitä vielä olisin voinut tehdä tai jättää tekemättä?!

Herra konstaapeli asteli Wanhan Rouwan viereen, pyysi ajokorttini nähtäväkseen; sitten pilli suuhun ja napakka puhallus, kiitos. No, pillittämisen jälkeen nuoren ja kiltinnäköinen konstaapeli vielä empi tovin auton vierellä ennen kuin kysyi: "Oletko muuten huomannut, että sulta on toinen etuajovalo palanut?" (pari haparoivaa askelta lähemmäs Wanhan Rouwan nokkaa höystettynä arvioivilla silmäyksillä) "Täältä..." (ankaraa sanojen hapuilua) "...öö ...vasemmalta puolelta?" Tietenkään en ollut moista huomannut, mutta lupasin korjata tilanteen pikimmiten.

Olikin muuten ensimmäinen kerta, kun Kissalan pojat pysäyttivät minut "mittavan", liki 3 vuoden ajourani aikana! ;) Ja oli myös ensimmäinen kerta, kun minut puhallutettiin. Mutta vaikka olenkin nyt kahta kokemusta rikkaampi, niin vielä sentään on sakot saamatta! :)

2 + 2 = kattistrofi ??

2009-03-15T09:28:00.002+02:00

Kattilani koko on tuplaantunut, huushollissani vilistää nyt 4 viiksiniekkaa. Ei, en ole hyvää vauhtia tulossa hulluksi kissamummoksi (vielä) ;) tämä on täysin tilapäinen ratkaisu. Nimittäin erinäisten tapahtumien johdosta Myyn tyttärellä oli akuutti hätä löytää kissoilleen evakkopaikka, joten lupauduin ottamaan kattimukset hoiviini pariksi viikoksi. Sivumennen sanoen olisin joutunut todella turhauttavaan ja tuloksettomaan etsintäsavottaan, jos olisin yrittänyt kaivaa sydämestäni kivettyneen ja kovettuneen pikkupläntin, minkä nojalla olisin kieltäytynyt ojentamasta auttavaa kättäni, varsinkin kun on kissoista kyse, mutta muutenkin. Joten eilen sitten kissavieraat saapuivat.

Tunnelma oli vähintäänkin jännittyneen latautunut, niin meillä orjilla kuin kaikilla viiksiniekoillakin. Toinen, kovasti Pirpanan näköinen uroskissa painui ensitöikseen makuuhuoneeseen sängyn alle, missä Neiti Söpö oli jo murjottamassa; likka oli pujahtanut sinne heti, kun kuuli vieraiden tulon. Molemmat kissat tuijottivat toisiaan järkähtämättömästi silmiin, mutta tilanteessa ei sentään ollut orastavia kissatappelun merkkejä ilmassa (ei sähinää, suhinaa, murinaa tai aggressiivista käpälöintiä tms). Vaikka Neiti Söpö lähtikin jonkin ajan kuluttua liikekannalle, pysytteli Pirpana-Look-Alike tiukasti sängyn alla koko illan.

Vasta yön pimeinä tunteina herra lähti tutustumisretkelle. Ai että mistäkö minä sen tiedän? Havahduin hereille jossain vaiheessa yötä, ja näin unisten silmieni raosta Look-Aliken pamppailemassa makuuhuoneessa... Ja kyllä. Se nimenomaan oli Mr. Look-Alike, ei Pirpana, on jätkillä sen verran kokoeroa, että sen erottaa jopa puolipimeässä, kun Pirpana on vielä ... no, ei nyt ihan pentu, mutta "teini" kuitenkin!

Toinen tulokas, Neiti Rämäpää, oli huomattavasti uteliaampi tutustumaan uuteen kortteeriinsa. Joskaan kissaneiti ei innokkuudessaan silti yltänyt Pirpanan tasolle, jätkä kun olisi suin päin syöksynyt tekemään tuttavuutta molempien vierailevien tähtien kanssa heti näiden saavuttua.

Ainakaan toistaiseksi ilmassa ei ole leijunut kattistrofin aineksia, pieniä suhinoita tai murinoita lukuunottamatta yhteiselo on lähtenyt käyntiin mallikkaasti, ja jäätävän jännittynyt tunnelmakin on sulamaan päin. Mr. Look-Alike ja Neiti Rämäpää lienevät vielä hiukan vieraskoreita - Myyn tytär sanoi, että kissansa ovat mestareita saamaan kaikenlaisia kuningasideoita - joten voihan se olla, että tässä parin viikon mittaan on yhä enenevässä määrin luvassa vilinää, vilskettä pienten tassujen... :)

Hammaspeikkojen karkottelua

2009-03-14T09:03:00.002+02:00

Muistan vieläkin hammaslääkärireissun, joka oli elämäni ensimmäisiä, alle kouluikäisenä. Urhoollisena, mutta kovin jännittyneenä menin äitini kanssa vastaanotolle, missä tovin jouduimme odottelemaan vuoroamme. Minulle oli kerrottu, että tohtori vain kurkistaa purukalustoani, ja jos olen kiltisti, saan jonkin pienen palkinnon tohtorilta. Ei tietenkään mitään tikkaria, siitähän saa hammaspeikkoja, mutta ehkä kiiltokuvan, tarran tai jotakin muuta mukavaa.

Pian koittikin meidän vuoromme. Alati kasvavan pelon vallassa astelin aroin askelin äidin käsipuolessa toimenpidehuoneeseen ja kipusin tuolille istumaan. Katselin ympärilleni silmät teelautasen kokoisina ja kauhistelin niitä kaikkia kummalllisia kapineita, joita oli pöydällä toimenpidetuolin läheisyydessä. Ja aloin parkua keuhkojeni täydeltä kuin kurkkua leikattaisiin auki - jo ennen kuin tohtori loihe lausumaan "Avaapa suusi, niin kurkataan niitä hampaita". Sydäntä raastavan parkumisen lomassa hoksasin, että nythän minä en olekaan kiltisti niin kuin sovittiin enkä siis saa silmissäni siintänyttä palkintoakaan. Ja koska peli oli jo menetetty, parkuni yltyi, jos vielä mahdollista, ennenkuulumattomaksi, korvia raastavaksi kakofoniaksi! Mahtoipa äitimuori olla tyttärestään ylpeä...

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Hammaspeikkoja ei löytynyt karkoitettavaksi, ja kaikesta huolimatta sain sen palkinnon, jonkin värikkään tarran liimattavaksi hammasmukiini... Mutta pelonsekainen kauhu hammaslääkärissä asiointia kohtaan ei vain ota helpottaakseen edes näin aikuisella iällä, joskin se on myönnettävä, että en enää nykyään kilju kuin teuraaksi vietävä pikkupossu! ;)

Niinpä keskiviikkoaamu oli minulle kaikkea muuta kuin leppoisa, sillä taannoisen tarkastuksen yhteydessä olin saanut uuden ajan paikkaukseen ja hammaskiven poistoon. Alun pitäen ajan piti olla jo viime viikolla, perjantaina, mutta alkuviikosta hammashoitaja soitti minulle ja perui ajan. Toisaalta olin helpottunut, toisaalta taas hiukan näreissäni. Olinhan aikaa varatessa maininnut erityisesti, että järjestelen työvuoroni niin, että pääsen hoidattamaan purukalustoni ilman, että minun täytyy lähten kesken päivän sorvin äärestä omalle asialle. Lisäksi lievää ärtymystäni lisäsi se, että tällä kyseisellä hammaslääkärillä oli pari-kolme vuotta sitten enempikin sitä "oiretta", että tämän tästä varatut ajat peruuntuivat.

Odottaessani vastaanotolle pääsyä keskiviikkona selailin haparoivin sormin naistenlehteä ja yritin silmäillä sitä mitään näkemättömin silmin, kylmän hien hiljalleen kohotessa hiusrajani tuntumaan ja ilkeän solmun kiristellessä vatsaani. Viimein koitti hetki, kun reipas hammashoitaja kutsui minut toimenpidehuoneeseen.

Asettauduin käsinojattomalle toimenpidetuolille odottamaan pelonsekaisin tuntein, mitä seuraavien 20 minuutin kuluessa tulisi tapahtumaan. Olin jo tarkastuskäynnin yhteydessä ilmoittanut, että hammaskiven poisto on ainoa toimenpide, johon suostun ilman tymäkkää puudutusta. Niinpä ensitöikseen hammaslääkäri otti esiin massiivisen kokoisen puudutuspiikin, sillä ensin hoidettaisiin paikka-asiat kuntoon, ja vasta sitten poistettaisiin hammaskivi ultraäänellä. Piikki nipisti keljusti. En todellakaan tainnut osoittaa likimainkaan yhtä suurta urhoollisuutta kuin Pirpana taannoisella eläinlääkärikäynnillään, kun suojalasien läpi loin armoa anelevan katseen hammaslääkäriin ja olin aikeissa upottaa kynteni toimenpidetuolin käsinojiin... kunnes muistin, että tuolissahan ei ollut niitä, joten se kynsiminen olisi sitten kohdistunut miestohtorin reisilihakseen... ;) *noloa*

Puudutus alkoi tehota varsin rivakasti, ja katsoin parhaaksi sulkea silmäni toimenpiteiden ajaksi. Minulla nimittäin ei ollut niin mitään intressiä nähdä, minkälaisia kapineita tohtori käyttäisi purukalustoni kuntoon saattamiseksi.

Valitettavasti 20 minuuttia myöhemmin en saanut palkintoa. Ellei sellaiseksi lasketa helpottavaa tietoa "Näemme sitten maaliskuussa 2010, kun kutsumme sinut tarkastukseen". Tai juhlallisen suuruista laskua ;) Tosin maksun yhteydessä meinasi tohtorille käydä ihan pikkuinen pilkkuvirhe, ensin hän veloitti vain kymmenesosan laskusta pankkikortiltani! No, virhe oli sitä luokkaa, että mikäli tohtori ei olisi sitä itse huomannut, niin olisin tunnollisena, kunnollisena ja miltei umpirehellisenä kansalaisena huomauttanut itse, että tämä ei tainnut mennä ihan oikein.

Yhtä kaikki nyt taas kelpaa hymyillä, kun on purukalustokin kunnossa! :)

And Justice for All...

2009-03-08T08:36:00.006+02:00

Aloitin tänä aamuna kierrokseni täällä blogistaniassa hiippailemalla hitain virtuaaliaskelin Stanstan luokse kylään ...ja päätin tehdä saman What tarot card are you? -testin, jonka hän oli jo ehtinyt tehdä. Kas tässäpä tulos:

You are Justice

Equity, rightness, probity, executive; triumph of the observing side in law.

Justice is about cold, objective balance through reason or natural force. You can't keep smoking and drinking without consequences to your health. It is the card that advises cutting out waste and insists that you make adjustments, do whatever is necessary to bring things back into balance, physically, emotionally, socially, spiritually. It is a card of balance and harmony; if there is imbalance, the correction may
require recourse to the law.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Täytyy sanoa, että tämä meni kyllä nappiin. En siedä vääryyttä, etenkään jos se kohdistuu heikompiin tai jopa puolustuskyvyttömiin olentoihin. Olen aika tunnollinen: pyrin tekemään "niin kuin oikein on", noudatan ohjeita (suunnilleen kaikkia muita paitsi ruokaohjeita!) ja sääntöjä jne jne...

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille Hyvää Kansainvälistä Naistenpäivää!! :)

Vieläkin asian vierestä

2009-03-07T12:09:00.005+02:00

Tässä marhatessani tiedon valtatietä pitkin, törmäsin Mikä kouluruoka olet? -testiin.

Jos olisin kouluruoka, olisin

Kaalilaatikko ja
lasi vettä
Olen hyvää pataa kaikkien kanssa.

Tee sinäkin
Ideakeittiön kouluruokatesti

Mitäpä tähän on enää sanottavana? Ei niin outoa testiä, ettei toinen puoli totta... ;)

Kuusikko

2009-03-07T07:07:00.006+02:00

Kiitokset Stanstalle haasteesta! Monta päivää on ollut hiiren hiljaista tässä blogissa, joten josko tekemällä tämän meemin "alkulämmittelynä" saisin taas runosuonet aukeamaan... ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Koulussa lemppariaineitani olivat vieraat kielet. Niiden opettelu/oppiminen ei ole koskaan tuottanut minulle suuria vaikeuksia... Ja kielet olivat myös ratkaisevassa roolissa, kun piti ekan opiskeluvuoden jälkeen valita suuntautumisvaihtoehto. Tällä hetkellä parhaiten taittuu englanti ja venäjä, ruotsia täytyisi vähän petrata ja saksan kanssa täytyisi verestää muistia vielä rajummin kuin ruotsin.
En ole koskaan ollut laihdutuskuurilla. Taitaa olla hyvät geenit - kiitos, äiti & iskä :) - kun paino ei ole koskaan ollut minulle ongelma, muutoin kuin ehkä siinä mielessä, että jokunen kilo sitä voisi olla lisää, vaikka syönkin kuin hevonen! Siksipä eräs ystävä kuvailikin minua sanoilla "Ihan kuin urheiluauto - kaunis katsella, mutta kallis syöttää!" :)
Lapsuuden haaveammattini oli näyttelijätär - se, joka näyttelee Suomen maailman kartalle! :) Mutta sitten haaveet kaatuivat, kun viimein tajusin vajavaisuuteni laulunlahjojen suhteen (absoluuttisen nuottikorvaton yksilö) ja kait sitä nyt näyttelijättären pitäisi edes jollain tasolla osata laulaa...
Inhokkiruoka numero uno on minulle läskisoossi. Pelkkä ajatuskin aiheuttaa täydellisen niskakarvajumpan puistatuksineen... hyi olkoon!
Ajoin ajokortin vasta "kypsällä" iällä, yli kolmikymppisenä... Olen nyt siis ollut muutaman vuoden autonainen... :) Aiemmin sitkeästi uskoin ja uskottelin, että minähän en ajokorttia saati autoa tarvitse, mutta esim. nykyistä työtäni en olisi saanut varsinkaan kortitta.
Pelkään koiria. Valitettavasti. Mitä isompi ja tuntemattomampi, sen pahempi. Syynä on varhaisteini-iässä sattunut erittäin ikävä kohtaaminen sekarotuisen Samin kanssa, mistä jäi pysyvät arvet - niin henkiset kuin fyysisetkin. Tosin sen verran täytyy sanoa, että pelko on erityisesti viime vuosien mittaan ollut pikkaisen lientymään päin - kiitos MiesManin & Sambakoneen, joiden kanssa huusholleerasin pari vuotta, ja Myyn & hänen koiriensa, jotka ovat niin hyvin koulutettuja & hyvätapaisia, että jopa minä olen uskaltanut tutustua lähemmin...

Haastan Mierolaisen, Yökkösen, Sho(e)paholicin, Cherryn, Icen ja Tylsyyden.

Tämä viimeinen osio oli hiukan hankala... Yritin miettiä, kenelle edellisellä kerralla tämän haasteen tuikkasin ja kenestä bloggaajasta haluaisin tietää enemmän sattuman varaisia asioita...

Tie taivaaseen

2009-03-03T22:18:00.001+02:00

Kaiken nielevä pohjaton kaivo reipastaa

2009-02-26T23:07:00.000+02:00

Wanhasta Rouwasta on sukeutunut varsin vaativainen peltilehmä. Vasta äskettäin minun täytyi hiljennyttää Rouwan pärpätys serkkupojan pajalla, niin johan pukkaa uutta pulmaa!

Parin viimeisen viikon aikana Rouwan etupäästä on satunnaisesti kuulunut epäilyttävää ääntä - joka EI tule moottorista - joten ajoin Rouwan silmiteltäväksi eräälle korjaamolle. Aluksi mietin kääntymistä jälleen serkkupojan puoleen, mutta en kehtaa häntäkään vähän perästä ja uudestaan hyppyyttää, sillä onhan hänellä varmasti muutakin tekemistä kuin ratkoa serkkulikan alati jatkuvia autopulmia! No, tuomio korjaamolta oli pienimuotoinen remontti etujarruihin, kustannusarvio 120 eeroa, osineen töineen. Z-sus. Mutta toisaalta, onhan se ihan siedettävä hinta mielenrauhasta ja turvallisuudesta.

Nimittäin vian selvittyä en tohtinut ajaa enää metriäkään Rouwalla ennen kuin jarrut olisivat taas kunnossa, vaikka pidossa ei sinänsä olekaan ollut ongelmia. Sen verran rajaton ja täysvallaton mielikuvitukseni on, että se ehti jo visioida, mitä kaikkea voisikaan sattua...

Niinpä vietin pari oma-aloitteista autotonta päivää, sillä sain ajan remonttiin vasta perjantaiksi. Mutkikkaaksi asian teki se, että noina molempina päivinä minun piti järjestää itseni sorvin ääreen ja olla täydessä toimintavalmiudessa klo 0800. Ja kaupungin sille reunalle, missä konttuurimme sijaitsee, julkiset kulkuyhteydet ovat normaalia heikommalla tolalla näin koulujen loma-aikaan. Mikä siis neuvoksi?

Yksi vaihtoehto oli hypätä paikalliseen linjuriautoon, joka kulkee miltei ulko-oveni editse, ja matkata sen kyydissä lähimpään lähiöön, josta matkaa byrooseen on vielä 4 kilometriä... Jonka taittaisin... Niin miten? Apostolinkyydillä? Taksilla? Kollegoidenkaan vuorot eivät oikein sattuneet yksiin.

Viimeisenä oljenkortenani otin puhelimen kauniisen pikkukätöseen ja kilautin kaverille, MiesManille, joka oli vast'ikään pyytänyt apuani erään pulman ratkomisessa. Joten hän oli minulle palveluksen velkaa... MiesMan lupasi auttaa neitoa hädässä ja tarjota minulle kyydin töihin. Kotimatkasta sanoin suoriutuvani omin neuvoin.

Niin kuin sitten suoriuduinkin. Keskiviikkona, ensimmäisenä autottomana päivänä, oli nimittäin järjettömän upea, aurinkoinen päivä. Keli oli ehkä aavistuksen plussan puolella, siis mitä passelein pienimuotoiseen reippailuun. Joten työajan lähetessä loppuaan kehaisin kollegoille tekeväni naisen työn ja käveleväni työmaalta lähiöön, josta kotimatkani jatkuisi linjuriautolla.

Tein hiukan taustatutkimusta, paljonko aikaa askellukseen piti varata, sillä pari mieskollegaa silloin-tällöin tallaavat kyseisestä lähiöstä töihin. He kehuivat matkan taittuvan niinkin sukkelaan kuin 40 - 45 minuutissa. Sukkelaan?!? Kaltaiseni himokävelijän korvaan sen kuulosti lähinnä aikavalta! Mutta toisaalta, minä kävelenkin kitkaravia - kävelyvauhtini on sikäli rivakka, että hitaammat kulkijat saavat hölkätä pysyäkseen tahdissani ;) Joten uhmakkaasti lupasin suoriutua matkasta selvästi lyhyemmässä ajassa.

Niin kuin sitten suoriuduinkin, kävelin 4 kilometriä 3o minuutissa, farkut jalassa. Rohkenen epäillä, että asianmukaisemmin vaatetettuna olisin ehkä saanut nipistettyä vielä pari minuuttia paremmaksi ;) (Ja kyllä, minulla on toisinaan lievästi sanottuna terhakka kilpailuvietti...)

Pikku-reippailusta jäi käsittämättömän hyvä olo pitkäksi aikaa! Ehdin miettiä kaikki maailman asiat kävellessäni... tai no, ainakin minun maailmani asiat. Joka tapauksessa mieli oli ihmeen kevyt ja valoisa. Kroppakin tuntui ihmeen kevyeltä, vaikka hengästyin hiukan ja sain varmasti sykettäkin nostatettua aavistuksen. Ja reisi- ynnä pakaralihakset tuntuivat saaneen ripauksen ryhtiä - no niin kai, kun nehän juuri kovimmalla koetuksella olivat pikkuspurttini aikana! Osa kotimatkastani taisi siis mennä jopa terveellisen puolelle?!

Niinpä tämän kokemukseni perusteella suosisttelenkin kaikille lämpimästi: unohtakaa kaikenkarvaiset bodybalancet, armycombatit sun muut vastaavat ja ottakaa ristiksenne vanha auton rupuska, jolla luulette pääsevänne sujuvasti kulkemaan. Pikkuvikoineen ja teknisine pulmineen se nielee roposet vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin nuo maksulliset jumpatkin ja tarjoaa samalla mainioita tilaisuuksia hyötyliikuntaan! ;)

"Minä juon nyt kahvia"

2009-02-23T22:58:00.003+02:00

Enpä olisi tätä päivää hetkeen aikaan luullut näkeväni. Vanhanpiian kivettynyt & kovettunut sydän taitaa sykkiä sittenkin!

Taannoin mainitsin treffeistä tuttavani veljen kanssa. Kutsuttakoon häntä vast'edes vaikkapa Pellavapääksi. En vielä tuolloin, heti tuoreeltaan ollut valmis kirjoittamaan sen enempiä asiasta, mutta nyt voin sanoa, että kahvihetkemme sujui sangen miellyttävissä tunnelmissa. Jopa siinä määrin, että kun koitti hetki, jolloin piti päättää seuraavasta kahvihetkestä, epäröimättä vastasin "kyllä" ...tietäen tasan tarkkaan faktat, että maailma tulee piakkoin sotkemaan ainakin toviksi jos toiseksi orastavan ...kahvittelumme ;)

Lähtölaskenta on tosiaan lähellä. Pellavapää lennähtää toiselle puolelle maapalloa raatamaan ennen kuin maaliskuu ehtii kunnolla alkaa. Ja ennen sitä, jos luoja suo, eikä tapahdu mitään katastrofeja (esim. kaamea kulkutauti iske) tai kuolo korjaa jompaa kumpaa ;) niin juomme toiset kupit kahvia viikon keskivaiheilla, mahdollisesti kolmannet viikonloppuna.

Sitä odotellessa olemme siirtyneet yhteydenpidossa seuraavalle tasolle, persoonattomasta meilaamisesta laulattamaan puhelinlankoja. Operaattorit eivät meidän kustannuksellamme rahoiksi lyö, tai heidän verkkonsa sentään kaatuile aiheuttamastamme kiivaasta kuormituksesta ;) vaikka yhteydenpitomme onkin ollut kovin tiivistä - ainakin minun mittapuuni mukaan. Vaan kaikkein oudointa tässä on se, että omaa reviiriäni / rauhaani erittäin korkealle arvostavana ihmisenä en silti millään muotoa koe "ilmatilani tulleen loukatuksi". Mikä mua oikein vaivaa?!

Minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä johtaa - entistä ankarampaan kahviaddiktioon?? ;) - vai johtaako mihinkään. Mutta toivon totisesti, ettei tämä kahvittelu ota ainakaan kovin kipeää siihen pehmeään, muuta sydäntä heikompaan kohtaan, jota niin kummasti lämmittää ajatus Pellavapäästä kahvikupin äärellä... ;)

Potilas Pirpana

2009-02-19T22:24:00.002+02:00

Tänään oli sikäli poikkeuksellinen lomapäivä, että herätyskello - ei siis kumpainenkaan noista karvavekkareista, vaan se piipittävä, paristoilla toimiva kapine - herätti minut jo klo 7. Nimittäin Pirpanalle oli varattu aika eläinlääkärille klo 9 kastrointiin ja rokotuksiin, ja minun piti ennen sitä saada riittävä määrä kofeiinia ääntä kohti, että tolkku pelaisi, jos järki nyt ei ihan vielä juoksisikaan.

Kahvia lukuun ottamatta muutkin aamutoimet olivat poikkeukselliset. En nimittäin voinut tarjoilla tassukkaille aamiaista normaaliin tapaan, sillä Pirpanan piti tulevan operaation vuoksi olla aamulla syömättä. Niinpä Neiti Söpökin joutui odottamaan aamiaistaan normaalia pidemmän tovin, siihen asti kunnes olin saanut Pirpanan kuljetusboxiin ja olin miltei jo astumassa ovesta ulos boxin kanssa. Neiti Söpön aiemmin minuun sinkoamat hitaasta aamiaispalvelusta johtuneet halveksuvat katseet vaihtuivat kummastuneisiin, kun likka älysi minun olevan aikeissa kävellä Pirpanan kanssa ovesta ulos. Neiti näytti ilmiselvästi pohtivan, mihin päätä huimaaviin seikkailuihin Pirpanaa olin viemässä ;)

Liekö sitten jätkä aavistellut matkamme määränpäätä, mutta Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan pieneläinklinikalle. Ei kouristuksenomaista boxin seinien raapimista. Ei kynsin-hampain boxin kalteriovessa roikkumista. Ei volttien heittämistä boxissa. Eikä edes sydäntä särkevää tai korvia raastavaa ulvomista. Näitä kaikkia olin nimittäin jo nähnyt, kun pariin otteeseen yritin Pirpanaa totuttaa boxiin menoon ja siellä oloon ennen tätä päivää. Toinen vaihtoehto tietysti on, että jätkä oli niin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut minuun, ettei viitsinyt vaivautua edes protestoimaan.

Toimenpidehuoneeseen päästyämme jouduin tovin houkuttelemaan Pirpanaa ulos boxista, jätkä kun oli ängennyt itsensä boxin perimmäiseen nurkkaan ja nökötti siellä jääräpäisesti selkä boxin oviaukkoon päin. Sain kuin sainkin houkuteltua sällin lähemmäs boxin suuta, mistä hoikka poika oli helppo nostaa toimenpidepöydälle ihmettelemään.

Edelleenkään Pirpana ei tehnyt elettäkään luikkiakseen karkuun tai edes yrittääkseen sitä. Seistä nökötti vain pöydällä suolapatsasmaisella tavalla ylväänä, silmät teelautasen kokoisina. Ilmeenkään värähtämättä Pirpana otti kannikkaansa lääkäritädin pistämän rauhoittavan piikin. Ja vaikka pojulta ei taju vielä ollutkaan hämärän rajamailla, niin yhä suurta urheutta huokuen Pirpana antoi laittaa niskapoimuun pitkävaikutteisen antibioottipistoksen ja kissojen kolmoisrokotteen. Pointsit Pirpanalle, sillä minulle sen sijaan tuo neulashow oli miltei liikaa. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään vastauksessani, kun lääkäritäti tiedusteli, haluaisinko jäädä seuraamaan toimenpidettä. Se, jos mikä olisi viimeistellyt minun tajuntani hämärtymisen!

Odotin Neiti Söpön olevan ilahtunut palattuani pikkukollin kanssa kotiin. Katin kontit! Likka liikehti äärimmäisen varautuneesti eteisessä, jäykin jaloin ja seiniä pitkin nuohoten, ilme ja olemus huokuen suurta närkästyneisyyttä - ihan kuin olisin tuonut uuden kissatulokkaan kotiin.

Lääkäritädin ohjeiden mukaisesti sijoitin Pirpanan lämpimään paikkaan odottamaan virkoamista - vein jätkän boxeineen päivineen vessaan, sillä siellä boxin saisi kätevimmin patterin läheisyyteen, eikä niin suuresti haittaisi, jos pikkukolli olisi huonovointinen palatessaan "tripiltään".

Muutaman tunnin kuluessa Pirpana alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä: silmissään orpo katse pikkusälli punnersi kissan sitkeydellä ulos boxista ja yritti ottaa ensimmäiset huteran hoippuvat askeleensa. Tietenkään eivät jalat kantaneet paria askelta pidemmälle, joten minun oli puututtava peliin ennen kuin kävisi köpelösti. Levitin vieraspatjan olohuoneen lattialle, kävin siihen loikoilemaan ja katselemaan boxille tallennettuja ohjelmia - ja nostin Pirpanan varovasti viereeni jatkamaan elpymistä.

Noissa raukean leppoisissa tunnelmissa loppupäivä sitten vierähtikin koko konkkaronkan osalta. Vasta myöhään iltapäivällä Pirpana oli sen verran terhakoitunut, että saatoin tarjoilla herralle päivän ensimmäisen aterian, jonka jätkä ahmi hyvällä ruokahalulla - yhdessä Neiti Söpön kanssa. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin Nerikahin Kattilassa. :)

Maastokahvit

2009-02-17T18:28:00.003+02:00

Tänään oli sietämättömän ihana ja aurinkoinen päivä. Niinpä minäkin tein ryhtiliikkeen ja päätin lähteä jäälle käppäilemään. Keitin termariin kahvit, vedin päälle ulkoilusotisopani - Gore-Texiä kantapäästä kaulalle (kengät, housut ja takki) - aurinkolasit silmille ja mars matkaan!

Onneksi tästä Kotikololta on vain kivenheiton matka rantaan. Ylitin tuon meidän kylän raitin ja askelsin kamera tanassa jäälle. Fotoapparaattini - ihan peruspokkari, mutta saa silläkin jotain aikaan - oli mukana ihan vain siltä varalta, josko minuun sattuisi iskemään hullu luontokuvaaja -syndrooma ;) Ja iskihän se, miltei heti kun töppöseni tavoittivat jään kamaran... En vain ole purkanut kuvia kamerasta koneelle, se jobi odottakoon vielä hetken, joten en osaa sanoa tuottiko räiskintäni toivottua tulosta, seesteisen kauniita talvikuvia siis, vaiko ei... :)

Olin tarponut jo hyvän tovin miltei umpisessa hangessa jäällä - on muuten mitä mainiointa reisi-pakaralihastreeniä! - etteivät hiihtäjien suihkimat ladut menisi tärviölle, kun pysähdyin jyrkän kalliorannan tuntumaan. Siinä kun aprikoin, olisiko paikka sovelias maastokahvitteluun, huomasin, että kalliota pitkin tuli "ränni" jäälle - mitä ilmeisimmin juniorit ovat käyneet laskemassa mäkeä siitä.

Vieno, lähenevä vikinä havahdutti minut ajatuksistani. Päästäinen tulla lasketteli ränniä pitkin, tosin sen näköisenä, että jarrupolkimelle olisi ollut tilausta... :D Elikon meno muistutti enemmältikin syöksylaskua kuin suurpujottelua, vaikka matkan varrelle osuikin pari estettä, ja stoppasi muutaman metrin päähän minusta. Kotvasen rääpäle pudisteli päätään ja päätti sitten ottaa jalat alleen - täyttä ravia minua kohti!

En tiedä kumpi meistä oli äimistyneempi, kun päästäisen terävä nokka ja minun Gore-saappani kärki kohtasivat - siis minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni, en tehnyt mitään, en elettäkään juostakseni karkuun, puhumattakaan että olisin älynnyt laukoa sarjatulta kamerallani! :)

Elikko nosti päänsä, jok'ikinen viiksenkärki väristen ja katsoi minua... no, olisi väärin sanoa pelokkaasti, koska tovin näytti miltei siltä, että pikkusintti aikoo kiivetä säärtäni pitkin lähemmäs taivasta, sillä etukäpälät tavoittelivat jo Gore-saapastani siihen malliin... mutta rääpäle päättikin sitten pyörähtää vain sukkelasti monon ympäri ja vipeltää matkoihinsa. Luonto on ihan jees, mutta tarviiko sen iholle tulla!? ;)

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

2009-02-16T22:59:00.005+02:00

Päivitelläänpä kuulumisia nettideittirintamalta. Edelleenkin vain pari hassua helmeä on harhautunut joukkoon, tarkasteleepa asiaa deitti-ilmon tai ekan viestin kannalta.

Minulta on kysytty, kuinka minut saa valloitettua. Saako tällainen lähestymistapa minut hymyilemään? Herääkö uteliaisuuteni? Kiinnostunko kenties? Ei, ei, ei. Ainoastaan pienoinen närkästys nostaa päätään - no, reaktio kai sekin on...

Siis ihan oikeasti. Pitääkö minun alkaa antaa kirjallisia ohjeita siitä, miten minut saa treffeille (ja vielä siitäkin, mitä siellä treffeillä sitten pitäisi tehdä)?! Siitä on käsittääkseni mainittu profiilissani... no, okei, melko väljin sanankääntein, mutta mainittu on. Mielestäni minun ei pidä antaa (eikä minulta pidä vaatia) ohjeita, jos kerran urho näkee sen vaivan, että ottaa yhteyttä eli tekee aloitteen, niin tehköön sitten myös tarjouksen, josta en voi kieltäytyä! ;) Eihän tätä polkkaa voida pelkästään minun pillini mukaan tanssia.

No, takana on nyt kaksi kuppia kahvia, kahden eri miekkosen kanssa. Sovin Nyrkkeilijän kanssa treffit kahvikupin äärelle - eihän nyt kaltaiseni armoitettu kahvikissa kertakaikkiaan voi vastustaa kutsua kahville! ;) Nyrkkeilijän profiilissa esillä ollut pikkiriikkinen kuva oli kyllä jo herättänyt epäilykseni herran henkilöllisyydestä, mutta asia sai vahvistuksen vasta tavatessamme kahvilassa, kun Nyrkkeilijä totesi "taasha myö tavattii" (kumma juttu, ettei hän ollut tunnistanut minua kuvasta)... Asuimme nimittäin vuonna 1 ennen suuria käpysotia samassa kerrostalossa tovin. Siis ihan aikuisiällä, mutta siitä on jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan kumpikaan ei ole olennaisesti vuosien saatossa muuttunut, ainakaan ulkoisesti - mitä nyt ehkä muutama ilmejuonne on tullut kasvoihin lisää ;) - siksipä minua ihmetyttääkin, ettei tunnistaminen tapahtunut jo aiemmin!

Urho numero kaksi onkin sitten metka tapaus. Kirjoitteli aika pitkään ja hartaastikin, ennen kuin päätti alkaa säätää treffejä. Hänellä ei ollut kuvaa profiilissaan, mutta kun sen sain, epäilykseni (jotka perustuivat herran itsensä kertomaan informaatioon) vahvistuivat jälleen kerran todeksi: tuttu mies vuosien takaa. Erään tuttavan veli.

Z-sus. On tämä ihmeellinen kaupunki. Ihmiset, joiden ei luulisi tuntevan toisiaan, tuntevatkin jonkin mystillisen mutkan kautta. Olen nimittäin useammin kuin kerran alkanut esitellä kahta toisilleen tuntematonta ihmistä - tai niin olen ainakin luullut. Kahta ihmistä, joista molemmat tuntevat minut, mutta joista kumpikaan ei tiennyt minun olevan molempien yhteinen tuttu. (Olikohan riittävän epäselvästi sanottu?) Joten olisihan minun pitänyt tietää, että sama ilmiö ulottuu myös deittilinjoille. Kai tämä sitten on näitä pienemmän kaupungin kiroja. Tai iloja.

Luulin näiden kummankin herran elävän onnellista perhe-elämää. No, luulo ei ole tiedon väärti, ja maailma muuttuu, näemmä. Mutta mihin tämä maailma on oikein menossa, kun vähän yhdellä sun toisella tuntuu hajoavan käsiin tivoli nimeltä parisuhde?! Ehkä minun sittenkin pitäisi pysyä uskollisena vakaumukselleni ja jatkaa taivallusta vanhanapiikana, enpähän pääse ainakaan avioerotilastoja koristamaan...! ;)

Satulasta lomalle

2009-02-14T15:58:00.000+02:00

Saimme tällä viikolla töihin pitkään toivomamme satulatuolin. Saattaa kuulostaa saituruuden maksimoinnilta, kun saimme yhden ainokaisen tuolin, johon kukin meistä noin kymmenestä asiakaspalvelijasta voi vuorollaan ahterinsa sovittaa… Mutta toisaalta oli kyllä järkevä tikki hankkia ensin yksi kokeilukappale, kun eihän ole mitään takeita siitä, että kaikki ovat into pinnassa tällaisesta muutoksesta.

Vaan täytyy sanoa, että kylläpä mokomasta mööpelistä onkin irronnut iso ilo, niin fyysisen kuin henkisenkin työhyvinvoinnin kannalta katsoen! Varsinkin kun älysimme kurkistaa valmistajan nettisivuja…

Päivänselvän ergonomisen istuma-asennon lisäksi mainitsen pari esimerkkiä. Satula tuoli kaunistaa. Kun ruoto on suorempi ja ryhdikkäämpi, ihminen on automaattisesti kauniimpi. Ergonomisesta asennosta seuraa myös vääjäämättä parempi verenkierto alaraajoihin, mikä voi vaikuttaa selluliitin ja turvotuksen määrää vähentävästi. Herran tähden ja yhden kerran! Muuta ei sitten tarvitakaan, joka päivä kun malttaa tuolissa istua sen tunnin-pari kerrallaan (mikä oli suositus), niin johan me olemme koko remmi bikinikunnossa maaliskuussa! ;)

Ja koska kyseessä on raollinen satulatuoli, intiimialueet tuulettuvat ja viilentyvät mukavasti tuolissa istuttaessa, mikä puolestaan lisää hyvinvointia ja mukavuutta, jopa terveyttä navan alapuolella - niin miehillä kuin naisillakin - kun ei hiota, kiristä tai purista. :)

Mutta ihan vakavasti puhuen, omat ensimmäiset kokemukseni tuolista olivat pelkästään positiivisia. Tuoli näyttää kovalta, ehkä epämukavaltakin, mutta ei todellakaan ole sitä. Istuminen totta tosiaan tuntuu luonnolliselta siinä... niin kauan kuin työskentelen tietokoneella.

Nimittäin satulassa kun istutaan hiukka normaalia korkeammalla, niin sitä soisi, että näppiksen alla olevan tason lisäksi muutkin pöytälevyt olisivat säädettävissä sopivampaan korkoon. Vaan kun ei ole, ei ainakaan kovin kätevästi. Ja kun joudun kääntymään koneelta pois tehdäkseni merkintöjä asiakkaan papereihin (näin tapahtuu melkein jokaisen asiakkaan kohdalla), joudun ottamaan hiukan mäkihyppääjämäistä etukenoa ja varaamaan painoa pikkuisen päkiöille... Ei kovin luonteva asento sekään, mutta parempi kuin röhnöttäminen selkä pyöreänä pöydän yllä, mikä ei luonnaa laisinkaan satulassa.

No, näiden ergonomisten kokeilujen tiimellyksessä ahersin eilen viimeistä päivää ennen lomaa. Yleensä ottaen olen pyrkinyt livistämään liukuvan työaikani turvin hiukan etuajassa lomille, mutta eilen venytin pyynnöstä päivää hiukan pidemmäksi, sillä aiemmassa postauksessani ohimennen mainittu kumma kulkutauti jatkaa kollegoiden kaatamista ketoon kuin saarnamies herätysjuhlilla konsanaan... Nyt vain täytyy toivoa, etten osoittaudu liian tunnolliseksi työntekijäksi ja sairastu itse lomaillessani!

Peltilehmä kehrää

2009-02-09T22:36:00.000+02:00

Liu'uin tänään töistä joustavan työaikani turvin huollattamaan Wanhaa Rouwaa serkkupojan pajalle. Serkku oli ystävällismieleisesti käynyt hankkimassa oikeat putken kappaleet Rouwaan, minä tietenkin maksoin osat. Niiden ostaminen itse olisi kaltaiselleni ollut liki mission impossible, sillä olen autojen suhteen lähestulkoon täyttä ymmärrystä vailla ;) Niinpä esitän serkkupojalle vielä toistamiseen täällä Virtualiassakin vuolaat kiitokseni vaivannäöstä, siitäkin huolimatta, että hän tuskin blogissani vierailee...

Se otti puolisen tuntia, kun kurja pörinä oli enää ikävä muisto vain (nimittäin pörinä tuntui vain lisääntyvän päivä-päivältä diagnoosin jälkeen). Vaan Rouwasta kehkeytyikin varsin kainosti kehräävä peltilehmä, entisen pärpättimen sijaan. Kenpä olisi uskonut! En minä ainakaan, sillä Rouwa aina on ollut... tuota noin... no, ei nyt aivan hiljainen. Ja minä kuvittelin sen ikään kuin kuuluvan asiaan ;)

Ja kuten kävi taannoisen laturin vaihdonkin yhteydessä: ei todellakaan tarvitse olla ruudinkeksijä oivaltaakseen, mikä osa Wanhaan Rouwaan on viimeimmäksi vaihdettu. Nimittäin uusi pakoputken pää kimmeltää siihen malliin, että perässäni köröttelevät joutunevat käyttämään häikäisysuojia... ;)

Vaan ei niin hyvää, ettei yhtä nurjakin puolta: nyt kun Wanhasta Rouwasta on kehkeytynyt hiljaa hiipivä, valkoinen aave, tuskin enää kerään katseita kanssa-autoilijoilta kääntäessäni hennosti hyrisevän Wanhan Rouwan nokan kohti työmaata. Ja sivumennen sanoen, en vieläkään panisi ollenkaan pahakseni niitä katseita, jos ne tulisivat urheilta teiden ritareilta eikä yrmeiltä äijiltä! Lisäksi täytyy vain toivoa, etten unohda Wanhaa Rouwaa työpäivän ajaksi käyntiin parkkikselle, kun perästä ei enää kuulukaan pärpätystä ynnä pörinää... ;)

Karvavekkareita ja poikkeuksellinen perjantai

2009-02-08T16:48:00.001+02:00

Tällä viikolla olen saanut osakseni Pirpanan jakamattoman huomion jo ennen kukonlaulua. Tiistai-aamuna jätkä tuli tallomaan päälleni, purisemaan ja hurisemaan onnellisena klo 5.19. Eihän siinä enää nukkumisesta tullut mitään, joten oli noustava ylös ennen heräämistä. Seuraavana aamuna, keskiviikkona, arvon karvavekkari soi armeliaasti minulle ruhtinaalliset 11 extra-minuuttia, purinaattori iski "vasta" klo 5.30.

Sanomattakin on selvää, että olin jokseenkin väsynyt töissä luvattoman lyhyiden yöunien vuoksi. Eräs kollega ehdotti, että sulkisin peijoonit makuuhuoneen ulkopuolelle vetäytyessäni yöpuulle. Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt idea, kiitos vaan. Nimittäin alkuyö menisi kuunnellessa viattomien luontokappaleiden ei-niin-hiljaista protestia: miukumista, maukumista, ehkä jopa mouruamista yhdistettynä kouristuksenomaiseen oven raapimiseen. Ja klo 5.19 / 5.30 lopputulema olisi suunnilleen sama = kissat makuuhuoneessa osoittamassa kiintymystään kotiorjaa kohtaan purinallaan + yksi makuuhuoneen ovi raavittuna säpäleiksi ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Perjantaina tarjouduin tekemään ylimääräisen iltavuoron, kun jokin kaamea kulkutauti kaatoi erään kollegan vuoteen omaksi. Oma-aloitteisuus on aina plussaa, varsinkin kun on vailla vakisopparia! ;)

No, sainpahan hiukan paikattua univelkasaldoani, kun ei tarvinnut kirmata sorvin ääreen aamu-kahdeksaksi. Muutenkin aikataulun muutos sopi pirtaani, sillä Wanhan Rouwan putkisto-ongelmaan oli saatava jokin ratkaisu. Joten ennen töihin menoa poikkesin serkkupojan pajalla, mistä sainkin tuomion: pakoputkesta on vaihdettava pari osaa uusiin, niin matka jatkuu hiukan äänettömämmin.

Töiden jälkeen olikin sitten luvassa poikkeuksellista ohjelmaa: lähdin baariin tapaamaan miestä menneisyydestä, Milhousea, joka oli pölähtänyt vanhaan kotikaupunkiinsa visiitille pitkästä aikaa. Ehei, ei mitään romanttista virittelyä, vaan tervetullutta vaihtelua käydä siemaisemassa pari siideriä hyvässä seurassa :)

Lauantai-aamuna eivät karvavekkarit toimineet. Taisin haiskahtaa liiaksi rock-musiikille pitkäksi venähtäneen perjantai-illan johdosta... Nimittäin lausahdus "Ei sitten olla yömyöhään" osoittautui jälleen kerran kuuluisiksi viimeisiksi sanoiksi... ;)

Neljäs neljännestä

2009-02-08T12:47:00.004+02:00

Kiitosta vaan Icelle, Pyriitille ja Zirille, joilta kaikilta sain tämän kuvahaasteen.

Säännöt menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiossasi ja julkaise se blogissasi
3. Selitä kuva
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama

Tätä eivät ole tassukkaat saaneet aikaan, vaikka aika-ajoin ovatkin yrittäneet tuoda painavan mielipiteensä julki Kotikoloni seiniä koristavista tapeteista :)

Kuva on otettu n. 9 kk sitten, kun Kotikoloni oli pienen pintaremontin kourissa: nyhdin eteisestä kulahtaneet, valkoiset, rosopintaiset tapetit pois, ja suureksi järkytyksekseni alta paljastui tuo eltaantuneen maitokahvin värinen seinä, jossa siis ovi on (kuva ei valitettavasti tee oikeutta todellisuudelle, tässä se näyttää jopa inhimilliseltä). Lisäksi paljastui vielä kammottavampi, vihertävän tummanruskea seinä (joka ei kylläkään näy tässä kuvassa)... Suoranaista värien sinfoniaa! ;) Mutta mitäpä muutakaan voi odottaa löytävänsä pinnan alta 70-luvulla rakennetussa talossa?!

Haasteen heitän edelleen Sirulle, Neiti F:lle, -A-:lle ja Mierolaiselle. Ei oo pakko, jos ei taho... =)

Blogipysti

2009-02-06T09:12:00.007+02:00

Sain kunnian vastaanottaa Blogipystin Ziriliiniltä. Olen hämmentynyt, suorastaan äimän käkenä tällaisesta huomionosoituksesta, eritoten niiden perusteista: "Nerikah ansaitsee palkinnon, koska sanailee hauskasti ja huumorilla höystettynä sinkkuneidin ei niin glamourelämästä eli arjesta."

Nyt jos olisin ameriikkalainen filmitähti Oscar-pysti kourassa, kiittäisin kyyneleet vuolaasti valuen kollegoita, jumalaa, äitiä, iskää, siskoa, naapureita, naapurin hurttaa, postinkantajaa jne jne... joihin kaikkiin minulla on niin läheinen suhde ;) Vaan kun en ole ameriikkalainen, enkä liioin Oscar-palkittu filmitähti, niin tyydyn vain tähän: nöyrä kiitos ja kumarrus.

Ja sitten niitä Blogipystin ohjeita:

Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin

Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.

Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Capricious on kyllä saanut jo tämän pystin kertaalleen, mutta hänellä on aivan pistämätön tyyli ruotia sinkkuelämän saloja ja saada nauru kuplimaan, vaikka olisi kuinka kehno päivä itsellä menoillaan! Kiitos capri, olet ollut suureksi hyödyksi (näin luetaan mm. deitti-ilmoituksia, osat 1 ja 2) ja vielä suuremmaksi iloksi! :)

Neiti F ansaitsee ehdottomasti tämän palkinnon, koska vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa sinnikkäästi pitää lipun korkealla. Tunnen jotain kummaa samankaltaisuutta Neiti F:n kanssa, ja hänen blogissaan on aina ilo vierailla.

Sirun blogissa a.k.a. Tuulenpesässä on ihania käsitöitä, jotka ovat antaneet inspiraatiota myös omiin näperryksiini.

Annen blogissa kirjoitetaan hersyvällä pohjalaasella murteella... kissoista, mutta myös muista elämän pienistä sattumuksista.

Mierolainen on eittämättä myös pystinsä ansainnut. Olen suht tuore lukija hänen blogissaan, mutta tyyli on suorastaan kutkuttava!

Pörinää pytystä

2009-02-03T19:19:00.003+02:00

Ei, tämä postaus ei käsittele salaperäisiä ruuansulatuselimistöäni mahdollisesti kalvavia vaivoja, vaan Wanhan Rouwan putkistoa :)

Aamuni alkoi nimittäin sangen epäilyttävissä merkeissä. Jo pari päivää sitten olin kuulevinani Wanhan Rouwan uumenista vienoa helinää tai kenties outoa kolinaa huristellessani työmaata kohden. Väänsin jopa radion hiljaiseksi, ja höristin korvani äärimmilleen, mutta tottahan toki oudot äänet katosivat tasan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Niinpä arvelin rajattoman mielikuvitukseni jälleen tehneen tepposet minulle. Ja unohdin onnellisesti koko asian.

Tänä aamuna sitten kipittelin parkkipaikalta kaikessa rauhassa kohti työmaata, kun eräs miespuoleinen kollega, joka oli ajellut takanani töihin, aloitti jutustelun: "Huomenta. Saanko sanoa yhden jutun... Ajaessa siihen ei ehkä kiinnitä huomiota, mutta..." Nielaisin ja ensimmäiseksi pälähti mieleen, mitähän minä nyt olen onnistunut töhöilemään ratissa tajuamattani. Herra jatkoi:"...sulta taitaa olla pettänyt joku pakoputken ripustuksista, kun se putki on vähän kummannäköisesti länällään." Kiitin tiedosta ja sanoin tarkistavani asian pikimmiten.

Kun sitten lähdin töistä, vilkaisin tarkoituksellisesti Wanhaa Rouwaa... Ja totta tosiaan, pakoputki näytti olevan jotenkin länällään. Vilkaisin myös lähellä olevia muita autoja sillä silmällä, mikä vahvisti havaintoni: Wanhan Rouwan putki ei todellakaan ollut normaaliasennossa. Voi paistilainen! Ilmeisesti huristelu äskettäisillä jäisen rosoisilla teillä on kuin onkin saanut Wanhan Rouwan kuoriutumaan... jos ei nyt aivan kuin appelsiini, niin ainakin osasta osiaan.

Tämä ikävä havainto tietää soittoa joko korjaamoon tai jollekin miespuoliselle sukulaiselle, joka ymmärtää autoista edes jotain... Taidanpa kallistua jälkimmäisen kannalle, kun se taannoinen hammaslääkärissä käyntikin nielaisi sievoisen osan budjetistani. "Arpaonni" taitaa osua tällä(kin) kertaa enooni, josko hän osaisi saattaa putken oikeampaan asentoon... Tai ainakin tehdä siihen väliaikaisratkaisun kunnes saan ajan joltain korjaamolta.

Sika sisäsiistiksi!

2009-01-31T22:07:00.004+02:00

Ei, nettideittailu ei ole vielä edennyt siihen pisteeseen, että täällä miestä jo koulutettaisiin, vaikka joku sellaisen mielleyhtymän voikin otsikoinnista saada ;)

Sen sijaan tassukkaat ovat alkaneet koulia minisika Wagneria sisäsiistiksi:

Mitä luultavimmin tämä on pikku-paholaisen, Pirpanan, tekosia. Jätkä kun on viime päivinä ankarasti heitellyt tätä pikku-possua. Viimeksi pari päivää sitten se löytyi tyynyltäni, kun olin vetäytymässä yöpuulle. Ilmeisesti sitä on ajateltu, että kotiorja on unilelun tarpeessa! ;) Tämän hiekkalaatikko-käynnin jälkeen Wagner ei kyllä ole enää tervetullut sänkyyni, ei lähimaillekaan sitä - ainakaan ennen kuin on käynyt pesukoneessa!

Takinkääntäjä

2009-01-31T13:58:00.002+02:00

Täytyy tunnustautua takinkääntäjäksi. Taannoin kaiketi melkein vannoin, etten netin deittipalstoille virtuaalinokkaani työnnä... Vaan kuinkas sitten kävikään! Ajatus nettideittaamisesta jäi jotenkin kaivelemaan pientä sievää päätäni, joten yhtenä kauniina iltana naputtelin profiilini eräälle sivustolle. Verkko on siis viritetty...

Tavoittelin ilmossani omaperäisyyttä ja onnistuin siinä vähintäänkin kohtuullisesti. Kerroin varsin selväsanaisesti, millä konstein minua voi ja kannattaa lähestyä, jos meinaa käännyttää minut vanhanpiian vakaumuksestani: mm. omaperäisyys ja flirttaava huumori on kaiken A ja O.

Haaviin on tähän mennessä tarttunut kourallinen viestejä, joista vain parissa hassussa täyttyvät nuo kriteerit. Olen äimistynyt (siis en viestien määrästä, vaan siitä laadusta)! Loput viesteistä ovat vähintäänkin tylsiä, niissä ei ole mitään koukkua, joka herättäisi ihastusta. Tai edes vihastusta.

No, joku teistä voi olla sitä mieltä, että minun tilanteessani ei ole paljon varaa heittäytyä ronkeliksi. Mutta onko täysin kohtuutonta odottaa, että ensimmäinen yhteydenotto saa hymyn karehtimaan suupielissäni tai edes uteliaisuuteni heräämään?! Sitä ei valitettavasti saavuteta viestillä, joka on sisältää yhden ainokaisen sanan "moikka" höystettynä hymiöllä...

Sama pätee jamppojen omiin profiileihin. En odota mitään virtuoosimaista verbaaliakrobatiaa, mutta jos profiili ei saa minua nauramaan, innostumaan, tuntemaan kihelmöintiä, kiinnostusta, niin eipä laula näppiksenikään viestiä jampalle, valitettavasti.

Edit:
Eikö se kuitenkin ole niin, että siellä deittisaitilla ollaan "markkinoimassa" itseään, tavoitteena saada kontaktia toiseen ihmiseen, huomaa minut! -tyyliin? Eikö silloin olisi syytä panna parastaan, tuoda julki niitä hyviä ominaisuuksia, jotka ihmisestä tekevät tutustumisen arvoisen? Vaikka sitten pelkästään sanan säilän voimin, jos ei kuvaansa halua kaikkien nähtäville laittaa. Kyllähän oikeassakin elämässä ihmiset laittautuvat parhaimpiinsa lähtiessään yöhön tai treffeille, ja tuovat edustavimmat puolensa muutoinkin esiin (ei siis pelkät ulkoiset ominaisuudet).

Voi olla julmaa, mutta ei minua elävässä elämässäkään kiinnosta ihminen, joka ei jätä minkäänlaista vaikutusta, on niin sanotusti hajuton ja väritön, tai joka ei juuri puhua pukahda, lukuunottamatta moi-ilmoja-pitelee-käytkö-täällä-usein -tyyppistä jaarittelua.

No, oli miten oli... Ei kai se muu auta kuin jatkaa kalastelua, ehkäpä sitä vielä jossain vaiheessa tarttuu joku vonkale onkeen! =)

Jotain jäi hampaan koloon

2009-01-30T17:03:00.000+02:00

Kävin eilen hammaslääkärissä, olin varannut ajan ihan rutiinitarkastukseen ja hammaskiven poistoon. Tai niin ainakin luulin. Kun viimein herra tohtori otti minut vastaan 10 minuuttia myöhässä, hän ei marssittanutkaan minua toimenpidehuoneeseen, vaan ihan toisaalle. Otattamaan hammaskuvat, kun edellisestä kuvauksesta on jo vierähtänyt hyvä tovi. Mietin hiljaa mielessäni, mitähän tämä lysti tulisikaan kustantamaan vielä...

Kuvaamisen jälkeen tohtori iski kouraani kirjekuoren - entiset hammaskuvat: "Saat ne itsellesi." Mitä hittoa minä niillä teen?!? Laitan profiilikuvaksi nettideitti-ilmoon vai?! "Tässäpä kova pala purtavaksi: puolivallaton sinkku..." ;) Joopa joo.

No, sainhan minä sen perustarkastuksenkin. Vaan hammaskiveä ei tohtori suostunut poistamaan vielä, vaikka sitä olikin hiukan purukalustoon taas ilmaantunut. Ensi kerralla sitten, muiden toimenpiteiden yhteydessä. Kiristelin hampaitani, hommassa alkoi olla hiukan rahastuksen makua... Vaan mitäpä olikaan vielä tulossa?! Tietenkin juhlallisen suuruinen lasku varttitunnin sessiosta. Meinasin nyrjäyttää leukani, niin auki se loksahti, kun kuulin summan... (hmm... taidan sittenkin kehystää ne entiset hammaskuvat, jos ne noin arvokkaita ovat!) Arvon tohtori olisi voinut vallan hyvin lätkäistä laskun kouraan kuvien ottamisen jälkeen, kun levittäydyin toimenpidetuolille selälleni tutkimusta varten! Eipä olisi erikseen tarvinnut leukaperiä venytellä auki! ;)

Tokihan niistä uusista kuvista oli iso ilo muutenkin kuin vain sen puoleen, että kukkaroni laihtui silmänräpäyksessä: mitään hälyyttävää tai epäilyttävää ei ole leukaperissäni tai purukalustossani - jos nyt ei oteta lukuun löysähköjä kielenkantoja, jotka suoltavat levottomia juttuja vähän perästä ja uudestaan... ;)

Kompurointia kielimuurilla

2009-01-28T17:29:00.006+02:00

Huh-huh. Olen aivan rätti-poikki-puhki. Ei niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Nimittäin tänään töissä osakseni koitui selvitellä ulkomaalaiselle asiakkaalle vaikeahkoa asiaa ja pelkällä lontoonmurteella! Osaan kyllä puhua englantia ihan kohtuullisen sujuvasti. Ja periaatteessa tunnen & osaan asiankin. Mutta ko. herra puhui melko eksoottista englantia, selvästi se ei ollut hänenkään äidinkielensä. Lisäksi asian selittäminen ummikolle mahdollisimman yksinkertaisesti (sekä sisällön että kielen puoleen) olikin melkoinen savotta, ja erinäisistä yksityiskohdista jouduimme vääntämään melko pitkäänkin, ennen kuin viesti viimein meni perille.

Kollegat olivat seuranneet tilannetta sivusta ja pohtineet, meneekö tukkani kuinka kiharaan (lue: olenko hermo pinteessä) noin ankaran väännön johdosta. Ja se totta vie meni kiharaan. Kirjaimellisesti. Olen nimittäin hylännyt kireän virkanutturan pitämisen ja sitaissut leijonanharjani tiukahkolle palmikolle viime aikoina. Ja kappas, liki kaksi tuntia kestäneen (1h 45min) erittäin haastavan asiakastilanteen jälkeen Mrs. Willow-B huomasi paksun palmikkoni alkaneen purkautua - keskeltä. :) No, päivä oli jo likipitäen pulkassa muutenkin, joten en enää siinä vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi könytä vessaan sukimaan harottavia hapsiani kuriin. Olkoot. Who cares anyway...

Intoni, saati puhtini ei riittänyt töiden jälkeen edes varsinaiseen ruuanlaittoon, vaan turvauduin kotitekoiseen pikaruokaan: tein lämpimiä curry-tonnikala-ananas-voileipiä ja hörppäsin kyytipojaksi pari kuppia kahvia. Nimittäin pikaisen tankkauksen ja blogin päivittelyn jälkeen minun on laittauduttava imurin jatkoksi, sillä noin ziljardi kissankarvaa pyörii jälleen nurkissa ;) Sen jälkeen todennäköisesti olen myös fyysisesti melko zipissä. Sinänsä se ei haittaa, sillä tarvitsen tänäyönä intensiiviset treffit Nukkumatin kanssa, minulla on nääs hammaslääkäri huomenna aamupäivällä...

Jokin tytöstä niin levottoman tekee...

2009-01-25T20:31:00.004+02:00

Syvä hiljaisuus on vallinnut blogissani. Olen jotenkin tukossa. Tai lukossa. Osin syistä, jotka eivät suoranaisesti liity omaan elämääni. Valitettavasti lähipiirissäni kuohuu rajusti, mikä tavallaan tuli yllätyksenä, mutta toisaalta taas... ei sittenkään. Sitä vain olisi suonut, että asiat olisivat saanet hiukan toisenlaisen käänteen. Se on osaltaan painanut mieltäni. Toivoisin voivani olla ko. tilanteessa muutoinkin hyödyksi kuin vain kuuntelemalla tai tarjoamalla apuani, mutta onhan sekin jo jotain, eikö...?!

Mutta kyllä niitä syitä löytyy omastakin takaa. Yhä enenevässä määrin koen olevani yksinäinen. Siis ei siinä mielessä, etteikö minulla olisi ystäviä. On toki. Mutta valitettavasti he eivät voi täyttää sitä aukkoa, jonka toisen ihmisen läheisyys ja kosketus jättävät jälkeensä puuttuessaan. Tarttis tehdä jotain. Mutta mitä?!

Olen miettinyt eri vaihtoehtoja tilanteen korjaamiseksi... Ensinnäkin nettitreffit - been there, done that, got the broken heart. En mene vannomaan, ettenkö saattaisi toista kertaa moista konstia kokeilla, vaikkei se nyt ihan minun makuuni ollutkaan - edes silloin viimeksi. Se vain vaikuttaa jotenkin niin ...amerikkailaiselta deittailulta, mikä mielestäni sangen huonosti istuu suomalaiseen kulttuuriin. Tai ainakin minuun. Vaikka onhan siinäkin puolensa. Voi ensin viestitellä ja arvioida sitten sen perusteella, onko kohde live-tapaamisen väärti vai silkkaa ajanhaaskausta. Toisaalta taas supliikki sanailija voi osoittautua täydelliseksi tuppisuuksi in the real life.

Sitten on tietenkin tämä "perinteinen" konsti: ylös, ulos ja tanssimaan. Mutta. En koe olevani mikään yöperhonen tai bilehile, vaikka ajoittain jaksankin tanssia aamuun asti. Näillä kymmenillä sitä ei vain kovin taajaan pysty tekemään... ;) Lisäksi olen siitä erilainen "nuori" (?), että oikeastaan kaikki ystäväni ovat perheellisiä. En sitä sano, etteikö perhellinen tai lapsellinenkin ihminen kävisi ulkona tuulettumassa, mutta se lähteminen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin minun tilanteessani... että lähdetään vaan. 15 vuotta sitten ei tuottanut niin minkäänlaista vaikeutta lähteä ilman "esiliinaa" ulos, mutta nyt... kynnys on kovin korkea, enkä ole ollenkaan varma, että minusta on sen ylittäjäksi omin päin. Vaikka voihan se Uljas Uros tulla vastaan muuallakin kuin baarissa; kirjastossa, kirkossa, kaupan kassalla... Ihan missä vain, milloin vain...

Vaan kaikista paras konsti taitaa olla kuitenkin se, että unohdan koko jutun. Siis siinä mielessä, etten ole haku päällä, kun ei se onni ennenkään ole etsien tullut, vaan tupsahtanut eteen täysin yllätyksenä ja pyytämättä - kuten se kuuluisa faksikin Jäätteenmäelle ;)

Sitä sun tätä

2009-01-20T20:43:00.003+02:00

Viikonlopun virkistelyreissu on painanut puntissa vielä alkuviikostakin, vaikka arki onkin jo alkanut ihan tosissaan. Retki oli ratkisen riemukas, ja toi kipeästi kaipaamaani vaihtelua tavalliseen taapertamiseen ja kissojen paimentamiseen... Tuli istuskeltua, tarinoitua ja turinoitua liki aamuun asti, joten yöunet jäivät luvattoman lyhkäisiksi. Ja se tietenkin kostautui hiukan pidemmän kaavan kautta = koko loppuviikonlopun, kun näillä kymmenillä palautuminen ei todellakaan tapahdu yhtä näpsäkästi kuin hamassa nuoruudessa, kun yöuniksi saattoi riittää se, että tuijotti vartin pimeää nurkkaa! ;)

Niinpä viikonloppua voisikin kuvailla oikeastaan millä tahansa muulla sanalla kuin "reipas" tai "aktiivinen", sillä en saanut juuri mitään aikaiseksi kotona (esim. sohvaprojekti / kotityöt), saati tänne blogiinkaan, mitä nyt fiksasin blogin ilmeen hiukan freesimmäksi! :) Ja virkistin mieltäni kuuntelemalla musiikkia, lähinnä sitä raskaamman sorttista osastoa, kuten esim. Metallicaa...

MiesMan (aiemmin siis pelkkä Mies, nyt selvyyden vuoksi tuo, kun on kuitenkin exästä kyse) oli suostunut huoltamaan kissat yhden yön reissuni ajan, joten hän soitteli vielä lauantaina ja varmisteli, että olen selviytynyt ehjin nahoin kotiin korvesta. Ja kyseli samalla, onko minulla luistimia. (No, eipä ole, ei... kun en ole luistellut lukion jälkeen kertaakaan). Patisteli minua menemään jäälle, edes kävelemään, ja ottamaan vaikka kameran mukaan. Ei siis kutsunut kanssaan ulkoilemaan, kehotti minua vain reippailemaan... No, en oikein ymmärtänyt jutun pointtia, mutta kukapa nyt miesten aivoituksia ymmärtäisikään! ;)

Lötköttely-viikonlopun jälkeen, eilen & tänään, olen sitten ottanut vahingon takaisin, ainakin mitä tulee kotitöihin. Tein ruokaa useamman päivän eväiksi. Tiskailin. Pyykkäilin ja viikkailin. Imuroin. Sain myös hiukan asioita hoideltua: palautin reilusti myöhässä olleen kirjan kirjastoon. Ja muistin kuin muistinkin käydä asioimassa Internet Operaattorin myymälässä; ilmoitin tyytyväisyyteni uuteen, uljaaseen mobiilielämääni, irtisanoin kiinteän laajakaistani ja siirrätin sen yhteydessä olleen sähköpostitilini mobiilikaistani yhteyteen. Joten kallisarvoisten viestieni ja osoitekirjani pitäisi oleman turvassa.

Lisäpuhtia noihin pikkupuuhiin varmaan toi jutustelu Pomon kanssa töissä tänään. Nimittäin kevään mittaan eräs kollega jää virkavapaalle, joten minulle voisi ehkä-kenties-mahdollisesti olla luvassa lisää valtion leipää järsittäväksi. Ja vieläpä hiukkasen uusin maustein. Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa! Sillä varmaahan se on vasta sitten, kun on mustaa valkoisella.

Tällä viikolla posti toi pilkkahinnalla hankkimani läjän leffoja: Horton, Ice Age, Madagaskar, Kala nimeltä Wanda ja Menetetty maa. Olen jotenkin hullaantunut näihin nykyajan "piirrettyihin", sillä ne mielestäni viihdyttävät yhtä hyvin pikkukansaa kuin meitä vähän isompiakin. Katson ne kaikkein mieluiten alkuperäisäänillä, vaikka suomennokset ovatkin liki poikkeuksetta varsin osuvia. Kala nimeltä Wanda puolestaan on legenda, ja ollakseen kasarileffa, se on kestänyt yllättävän hyvin ajan hammasta! Menetetty maa niitti Oscareita ja ylistystä vasta viime vuonna... Tosin MiesMan väitti, että hänen on vaikea nähdä minua viihtymässä Menetetyn maan äärellä. No, sehän nähdään!

Mutta nyt iltapuuhiin, ennen kuin on aika luovia taas Höyhensaarille!

Sohvaprojekti ja vähän muuta

2009-01-14T21:05:00.000+02:00

Kuten aiemmin mainitsinkin, aloitin vuoden uudistuksien merkeissä laittamalla internet- ja matkapuhelinasiani uudelle tolalle. Netti on toiminut moitteettomasti tämän ensimmäisen kokeellisen viikon ajan, tosin täytyy myöntää, että vielä en ole napannut läppäriä kainalooni ja lähtenyt Kodin ulkopuolelle testailemaan mobiilielämän sujuvuutta. Kaipa sekin täytyisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä...

Matkapuhelinliittymäni ei ole ihan vielä siirtynyt Kilpailijalta Uudelle Operaattorille, se tapahtuu vasta lähipäivinä. Sen sijaan tieto irtiotostani on jo saavuttanut Kilpailijan korvat. Sain nimittäin tällä viikolla puhelun; Kilpailijahan se siellä "itki perääni", halusi tietää, miksi tiemme erkanevat. Ja varsin innokkaasti "halusi yrittää vielä", vastatarjouksen voimin. Totesin sen olevan täysin turhaa, sillä pysyn järkähtämättömästi päätöksessäni. Kyse kun ei ole pelkästään rahasta. Nimittäin Kilpailija sortui alkeelliseen virheeseen: pitämään minua, pitkäaikaista asiakasta, itsestäänselvyytenä. Olisin kaivannut niitä "huomionosoituksia" karvan verran aiemmin, enkä vasta nyt, kun olen jo hypännyt Uuden Operaattorin kelkkaan! ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sisustusprojektini, eli sohvan uusi ilme, on hyvällä alulla: kahdesta selkänojatyynystä toisen päällinen on valmis, toisenkin päällinen on jo leikattu, mutta odottaa vielä tikkaamista. Ja vaikka itse sanonkin, niin onnistuin melkoisen hyvin ainakin noissa omatekoisissa kaavoissani selkänojatyynyihin, tyynyt kun eivät ole mitenkään säännöllisen muotoisia... ottaen huomioon sen tosiasian, että viime vuosina en ole juuri muuta ommellut kuin lyhentänyt housuista lahkeita tai vaihtanut rikkoontuneen vetoketjun takkiin tms.

Nyt uusi sohvan kuori on saanut levätä pari päivää. Kas kun kävi niin, että työ tuli "häiritsemään" harrastustani... ;) eli en ole oikein työpäivän päälle jaksanut laulattaa ompelukonetta - edes sen vertaa, että olisin ommellut sen toisen selkänojatyynyn päällisen valmiiksi.

Sitä paitsi aarteistostani ei löytynytkään kangasta ihan koko sohvan päällystämiseen, vaan ainoastaan noihin selkänojatyynyihin, raikkaan raidallinen tilkku (entinen verho). Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin tavallaan löytyi kyllä kangasta myös loppusohvaa ajatellen. Mutta ensinnäkin se oli aavistuksen verran liian ohutta. Toisekseen olisi ollut järjen köyhyyttä tehdä sohvasta pääasiassa valkoinen, vaikka uudet, raidalliset selkänojat olisivatkin sopineet siihen... Mutta vitisen valkoinen on kovin arka väri muutenkin, puhumattakaan kun taloudessa vilistää noita tassukkaita!

Niinpä parina päivänä olen juossut pitkin kaupunkia metsästämässä juuri oikean sävyistä kangasta loppusohvan päälliseen - minäkö perfektionisti?! ;) No, tänään sellainen viimein löytyi, napakka ja oikean värinen kangas, ja mikä tärkeintä: siedettävään hintaan! En nimittäin ollut ollenkaan halukas sijoittamaan suuria summia johonkin kalliiseen huonekalukankaaseen, kun on hyvinkin todennäköistä, että nuo kattimukset jättävät epäilemättä oman tassun- tai pikemminkin kynnenjälkensä päälliseen, ainakin hypätessään sohvalle tai siitä pois, josseivät nyt sentään ihan tarkoituksellisessa tärvelymielessä.

Mutta vaikka sormeni suorastaan jo syyhyävät sohvaprojektin loppuun saattamiseksi, niin minun on maltettava mieleni ainakin lauantaihin asti. Nimittäin viikonloppu on alkava virkistelyllä keskellä korpea: saunomista, hyvää ruokaa ja juomaa sekä laatuseuraa = armaat kollegat... Ja ennen sitä on muistettava levätä hyvin, että jaksaa sitten huolella virkistäytyä viikonloppuna... ;) Siispä iltapuuhiin ennen luovimista Höyhensaarille!

Sattuman varassa

2009-01-12T09:27:00.008+02:00

Kiitos Pilviharso haasteesta!

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

En ole koskaan ollut naimisissa.
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta... ts. en ole kokenut silmitöntä, välitöntä lisääntymisen tarvetta, vaikka olisin ollut pitkässäkin suhteessa ja vaikka olisin päässyt näkemään & pitämään sylissä ystävien/sukulaisten lapsia... edes vauvanvaatteista "ei nouse lämpöä"... ;)
Käytän "gore-tex" meikkejä: Kanebon 38 astetta ripsaria ja saman sarjan eye lineria sekä Max Factorin huulimaalia. Nuo tuotteet ovat ihan ykkösjuttu, kestävät siistinä tuleepa eteen mitä vaan... Kanebo lähtee nimensä mukaisesti vain lämpimällä vedellä; Max Factor kestää aamusta iltaan suttaantumatta - myös vaikka suuteloisi kuinka kiihkeästi ;) (olen testannut)... ainoa, mitä se ei kestä, on voissa paistetut muikut, tai muu vastaava, yltiörasvainen ruoka.
Aniharvoin avaan oven, jos ovikello/summeri soi ja jos en odota ketään vierasta tulevaksi. Ihan siksi, että en varsinaisesti pidä yllätysvieraista, vaan haluan nauttia omasta rauhastani, jos/kun koen olevani sen tarpeessa. Toisekseen, en jaksa kuunnella "kiertävien saarnaajien" saarnoja tms (joita nykyäänkin kyllä vielä liikkuu)...
Laitan wc-paperin telineeseen aina niin päin, että se puoli/pää, mistä nyhdetään arkkeja, ei hiulaa seinää vasten vaan on ulospäin.
En ole koskaan pelannut yhtäkään peliä pleikalla... ja tuskin tulen pelaamaankaan, luulen ma. Ensinnäkään en noin yleensä ottaenkaan ole mikään pelifriikki, toisekseen minulla itselläni ei ole pleikkaa, kuten ei myöskään kellään niistä henkilöistä, joiden kanssa olen läheisesti tekemisissä (okei, Siskon perheessä on, mutta siellä käyn harvakseltaan, johtuen siitä, että he asuvat toisella puolella Suomea).

Haastan Zirin, Sirun, -A- :n ja kaikki ne blogissani harhailevat, ketkä haluavat heittäytyä sattuman varaan! =)

Kaavailuja

2009-01-10T20:06:00.005+02:00

Mies kävi tänään hiukan hakemassa tavaroitaan, paino sanalla hiukan... Hän koppasi mukaansa pienen pahvilaatikollisen sekalaista sälää. Tavaraa, minkä olin vielä löytänyt olohuoneesta viereksimästä ja latonut laatikkoon; tuikkukippoa, kastekynttilää, viiriä, shakki-kirjaa... sen sellaista pikku-tilpehööriä. Niin ja kourallisen... en dollareita, vaan ruåtsinkruunuja, jotka olivat yhteen kippoon unohtuneet ajelehtimaan Ruotsin reissulta, jonka Mies teki reilusti yli vuosi sitten. Olin laittanut kruunut pieneen minigrip-pussiin päällimmäiseksi eteisessä avoinaisena noutajaansa odottavaan lootaan. Kissat ovat ilmeisesti suunnitelleet lomamatkaa (tai pakomatkaa) Svealandiaan, sillä tuo kruunupussi löytyi yhtenä päivänä keskeltä eteisen lattiaa! ;)

Mutta palatakseni asiaan... Onneksi ostin taannoin oman, uuden digiboxin, nimittäin Mies vei tänään mennessään myös boxin, samaten imurin viemästä siivouskomerosta tilaa. Ja metritolkut johtoja. Vaikka vielähän piuhoja jäi minullekin: 2 scarttia ja 3 antennijohtoa. Kaikki eri mittaisia, kaikki yhtä joutilaita; eivät silti kelvanneet Miehelle. Mitä hittoa minä niillä teen?! Eihän minulla ole edes teknisiä vehkeitä noihin kaikkiin johtoihin!

No, sentään vähän jotain ylimääräistä painolastia poistui Kodistani. Ja siitäkös minä sitten innostuin! Sain sisustuskärpäsen pureman, ja pahemman laatuisen sittenkin... Uudistin hiukkasen olohuoneen ilmettä: järjestelin mm. kirjat uuteen uskoon - mutta aakkostamisesta en silti luovu! ;) - ja vaihtelin muutenkin tavaroita järkevämpiin paikkoihin; itseasiassa muutamat jutut hakevat vieläkin paikkaansa...

Silmittelin sohvan raakkiani, ja yritin tehdä päätöstä. Ostaako uusi vai uudistaako sohva vain uudella päällisellä? Uusi on aina uusi, mutta toisaalta en jaksaisi lähteä marhaamaan liikkeestä toiseen ja etsimään täydellistä sohvaa. Siis siinä mielessä täydellistä, että malli miellyttää, kangas kestää eläimellistä menoa, materiaali on helppo puhdistaa, sohva on riittävän pehmeä, mutta ei liian upottava, hinta on kohtuullinen... ja... ja...

Toisaalta taas pelkästään nuhvaantunut, ehkä hiukan kärsinyt ulkonäkö (kiitos kissat!) ei mielestäni tuntunut riittävän suurelta syyltä vaihtaa uudempaan ja trendikkäämpään sohvaan. Kun sohvavanhus on kuitenkin muuten toimiva ja siitä saa tarvittaessa varavuoteenkin vieraille.

Kotvasen vatkattuani vaihtoehtoja ees ja taas päädyin ihan vain huvikseni ottamaan sohvan strategiset mitat ylös... Sitten syöksyin vaatehuoneeseen ja pengoin läpikotaisin "aarrearkkuni" - jättimäisen pahvilaatikon, jonne olen säilönyt lankoja... kankaita... vaatteenriepuja, joille vielä koittaa uusi elämä uusiokäytössä - josko kässylootastani löytyisi jotain varteenotettavaa vaihtoehtoa sohvan pikauudistamiseen. Ja löytyihän sieltä jotain, ehkä.

Tosin, jos ja kun tarpeet riittävät sohvanpäälliseen ja saan sen vieläpä kunnialla kursittua kasaan, tarkoittaa se auttamatta sitä, että myös verhot menevät olohuoneesta uusiksi... Näinköhän tuo mattokaan enää istuu uuteen, pirteämpään sohvaan?! Ja seuraavaksi varmaan tapetitkin näyttävät tylsiltä, ellei jopa kellastuneilta & ikäkuluilta...

Mutta yksi asia kerrallaan! Katsotaan nyt ensin, saanko loihdittua sohvan kaavat paperille... että voin sitten sommitella noita materiaaleja ja varmistaa niiden riittävyyden... Epäilemättä siinä samalla kypsyttelen muitakin ideoita, miten saisin pikkuvaivalla ja pikkurahalla Kotiini uutta ilmettä. Siitä se lähtee, uusi vuosi, uusi elämä! ;)

Sulo Vilén -syndrooma jatkuu

2009-01-08T18:04:00.002+02:00

No, jos eilen sainkin kevyen mielen, kun kukkaron keveneminen hiukan hidastuu internet- ja matkapuhelinasioideni uudelleen järjestelyjen johdosta, niin olen tänään jatkanut tallaamista samaisella saiturin tiellä... ;)

Tämän päiväiset aikaansannokseni eivät kylläkään olleet mitenkään suunnitelmallisia, vaan kaikki alkoi ihan viattomasti siitä, kun palasin töistä kotiin. Tuolla naapuritalossa, mistä olen vuokrannut autotallin Wanhaa Rouwalle, on mitä ilmeisimmin menoillaan jonnin sortin remppa. Ainakin pihamaalle, parkkipaikkojen ja autotallien läheisyyteen on kärrätty miehekkään kokoisia roskalavoja, joille on ilmestynyt ikkunoita, parvekkeen ovia tms.

Todellakin autotallien läheisyyteen. Sanonpahan vaan, että vähempikin läheisyys olisi riittänyt! Nimittäin yksi lava on niin liki, että sain tänäänkin hyvän tovin yrittää survoa ohjaustehostinta vailla olevaa Rouwaa talliin, kun ei kosla meinannut niin millään taipua sinne. Sentti eteen, kaksi taakse ...pyöritä, kieritä rattia ees ja taas... Argh! No, eipähän tartte salille vaivautua habaa kasvattelemaan, kun auton ratin veivaaminenkin on niin työlästä, että hiki miltei lentää! ;)

Kun viimein sain Rouwan talliin, olin vahvasti sitä mieltä, että nyt jos koskaan minä olen ansainnut i-iison kupin höyryävää kahvia ja siunatun hengähdystauon sohvalla. Sitten muistin, että kahvi oli aivan finaalissa jo eilen, ja minun oli tarkoitus muistaa käydä kotimatkalla kaupassa, mutta kuinkas sitten kävikään... En muistanut, en. No, ei muuta kuin lapikasta toisen eteen, lähikauppaanhan on vain reilu kivenheiton matka!

Kaupassa oli työn alla valikoimien uudistaminen. Toivon hartaasti, ettei siinä samalla uudisteta myös hintoja "vieläkin lähemmäs kattoa" ;) Nimittäin jos lähikaupassa asiointi onkin yhden sortin ekoteko ympäristölle (kun menee jalan), niin ainakaan kukkarolle se ei sitä ole, sitä luokkaa ovat hinnat, valitettavasti.

Kun olin poiminut koriini ne asiat, joita olin tullut hakemaankin, bongasin alennuskärryn, johon oli lastattu erinäisiä tex-mex-tuotteita... ja kaikissa tuotteissa oli päiväykset pitkälle ensi vuoteen, joten ei ihan pian menossa huonoksi. Silloin se sitten iski, Sulo Vilén -syndrooma. Pitäähän se nyt ostaa, kun halvalla saa! ;) Mukaan tarttui 1 aski Mini-taco-tubseja, 1 tölkki salsaa (mietoa), 1 purnukka cheddarjuusto-dippiä, 2 pussia taco-maustetta (kermaviilipohjaiseen kastikkeeseen), 2 pussia taco-maustetta lihalle ja 2 pussia fajita-maustetta kanalle. Hintaa koko satsilla oli peräti 8 euroa! Johan noilla ruokkii pienen heimon... ;)

Ei tämä nyt vallan poikkeuksellista käytöstä minulle ollut. Nimittäin harrastan aika useinkin sitä, että katselen kauppojen ruokahyllyjä sillä silmällä, josko siellä olisi oranssilla hintalapulla varustettuja tuotteita, jotka joko poistuvat valikoimasta tai sitten niiden paras käyttöhetki on menoillaan umpeen viimeistään seuraavana päivänä. Ostan sitten näitä poisto-tuotteita, vaikka en juuri sillä hetkellä niitä tarvitsisikaan, ja laitan ne pakkaseen pahan päivän varalle. Odottamaan siis sitä hetkeä, kun minulla on kiljuva nälkä jo kotiintullessa eikä kaapeissa ole mitään syötävää enkä ole muistanut taaskaan käydä kotimatkalla kaupassa.

Vaan loppuillaksi taidan köllähtää sohvalle neulomus näpeissäni, tuleehan tölöstäkin peräti siedettävää ohjelmaa - ainakin House... :)

Eroamisia

2009-01-07T17:47:00.006+02:00

Tänään se alkoi. Nimittäin Uusi ja Uljas elämä! Otin eron kiinteästä suhteestani internetin ihmeelliseen maailmaan, ja nyt huristelen tiedon valtatietä ilman johtoa, ilman lankaa, täysin mobiilisti! Ja voin tehdä sitä ihan missä vain, milloin vain :) ...mutta mikä parasta: tämä mobiilielämä ei kevennä kukkaroani likikään niin raskaasti kuin kiinteä (jostain kumman syystä)!

Mutta aloitetaanpas aivan alusta. Köröttelin tänään uteliain mielin töistä asioimaan Internet-Operaattorini toimipisteeseen, missä sain osakseni miesmyyjän jakamattoman huomion. Poika-polo jaksoi vastailla, ah, niin kärsivällisesti typerimpiinkin kysymyksiini koskien tuota valkoista, pitkulaista, pötkyläistä mobiilisauvaa, joka pian olisi vapauttava minut kaikista "kahleista"...

Ennen kaikkea minua askarrutti, kuinka kinkkinen tuo patukka olisi saattaa täyteen toimintakuntoon, minä kun en ole mikään tekniikan ihmelapsi. Myyjä vakuutti laitteen asentavan itse itsensä, mikään Mobiilimodeemi for Dummies -opas ei olisi tarpeen, kuten ei myöskään ammattiasentaja! ;)

Mutta tätäkin suurempaa huolta ehkä aiheutti pelko Operaattorin tarjoaman, kiinteään laajakaistaani kuuluvan sähköpostitilin menettämisestä, sillä enhän minä suinkaan kykenisi hahmottamaan puoliakaan niistä tahoista, joille mahdollisesta osoitteen muutoksesta olisi älyttävä tiedottaa! Sitä minun olisi kuulemma turha murehtia, sillä Operaattori antaisi mobiilisauvalle 2 viikon koeajan... Jona aikana voisin kaikessa rauhassa testailla sen ominaisuuksia ja toimintavarmuutta, katsella ja kuulosella, miltä se yhteiselo alkaa maistua. Vaikka tänä aikana huomaisin olevani enempi tyytyväinen kuin tyytymätön, minun olisi muistettava ilmoittaa siitä Operaattorilleni, sillä tuon seikan unohtaminen koituisi kohtalokkaaksi: sähköpostitilini viesteineen päivineen katoaisi bittiavaruuteen ja minun olisi luotava uusi tilalle. No, se olisi ainakin ajoittain turvoksissa olevan sähköpostin varsin tehokas kevätsiivous ;) Pyrin silti välttämään tuollaisen katastrofin syntymisen!

Viekoittelipa urho minut vielä hoitamaan puhelinasiatkin kuntoon. Kas kun heiltäkin saisi puhetta ynnä tekstiä, yhtä kätevästi käärittynä pakettiin kuin Kilpailijalla, jonka kirstuun roposeni tällä haavaa kilahtavat. Erona on ainoastaan huomattavasti huokeampi hinta... JA Uuden Elämän alkutaivalta helpottamaan vielä tuntuvat huojennukset ensimmäisiin kuukausimaksuihin, niin puhumisen kuin surffaamisenkin osalta.

Kerronpa nyt, että tähän mennessä olen sinnikkäästi vakuutellut itselleni puhelinkustannuksieni olevan sikäli olemattomat kuukaudessa, että tuskin kostun kilpailuttamisesta mitään muuta kuin ylimääräisen vaivan siitä, että vähän perästä ja uudestaan juoksen operaattorilta toiselle jahtaamassa tarjousta, josta en voi kieltäytyä, ja hyppään ties minkä operaattorin kelkkaan.

Mutta nyt. Nyt kiusaus kävi yksinkertaisesti liian suureksi! Kohtalokseni koitui säästö - sana, joka saa uskollisimmankin asiakkaan hullaantumaan, hurmaantumaan, ihastumaan... niin, että sentit ja eurot vain vilistävät silmissä vienosti kilisten... niin, että sitä vain lankeaa, silmää räpäyttämättä, hetkeäkään epäröimättä. Niin kävi minullekin. Hylkäsin pitkän, siis todella pitkän suhteeni Kilpailijaan, jolle olen ollut uskollinen asiakas siitä asti, kun hankin ensimmäisen (ja ainoan) matkapuhelinliittymäni... vuonna 1998! Mutta aika aikaansa kutakin...

Nämä eroamiset eivät ole raastaneet sydäntäni karrelle, eivät liioin ruhjoneet kolhuja sieluuni - kuten ero Miehestä teki. Mutta toivon totisesti, että sittenkin, kun alkuhuuma on haihtunut ja arki normaaleine kiemuroineen ynnä kustannuksineen on astunut esiin, vielä sittenkin lompakkoni jatkaa pulskistumista! :)

Kolmas sunnuntai

2009-01-06T09:58:00.011+02:00

Loppiainen on käynnistynyt rennon raukeissa merkeissä, ainakin minun osaltani. Pihalta kuuluu ankaraa matontamppauksen läiskettä... Mitä ihmettä?! Siivoaako joku jo tähän aikaan aamusta (kello hätinä 10) joulun jälkiä noin tarmokkaasti pois?! Ja pyhäpäivänä! No, minun ei ainakaan tarvitse joulua siivota kaappiin, kun en sitä ihmeemmin laittanutkaan; ei joulukoristeita, ei kuusta, ei joulumattoja, ei jouluverhoja...

Kuusen & koristeet hylkäsin ihan eläimellisistä syistä: kattimukset olisivat varmasti keksineet kuusen koristeille ja muillekin paljon paremmat ja enempi heidän silmäänsä miellyttävät paikat, joten EI. En myöskään ole koskaan ollut sitä rotua, joka vaihtaa Kotiin joulumatot, jouluverhot jne. - olen aivan liian mukavuudenhaluinen ryhtyäkseni moiseen puljaamiseen vain parin viikon ajanjakson vuoksi! No, en kyllä vaihda kesä-/talviverhojakaan, vaan verhot vaihtuvat vasta siinä vaiheessa, kun Koti kaipaa oikeasti uutta ilmettä - pysyvästi... tai ainakin siihen asti kunnes sisustuskärpänen puraisee jälleen! ;)

Ajantajuni on viety rajusti hämäränrajamaille - kiitos näiden monituisten pyhien ja vapaapäivien! Uudenvuoden aattona minusta tuntui perjantailta, ja uudenvuodenpäivä puolestaan... ei lauantailta, vaan sunnuntailta, koska seuraavana päivänä piti mennä töihin... Viikonloppu sentään meni ihan normaalin tuntuisesti, mutta tänäänkin tuntuu ihan sunnuntailta, jo kolmatta päivää peräkkäin... ;)

Uuden uutukaiset sarjat eilen tölössä eivät oikein innostaneet. Kotimainen Helppo elämä jäi jotenkin pliisuksi, vaikka alkuasetelma ainakin mainoksen perusteella oli mielenkiintoinen. Life puolestaan yritti olla nokkela, Dr.House-maisella tavalla omalaatuinen ja ties mitä muuta, mutta olen nähnyt monta monituista (poliisi)sarjaa, jotka peittoavat Lifen mennen-tullen. Ja Fringe oli kaikessa scifiydessään vain liian kummallinen, sekä toi liian vahvasti mieleen Minority Report -leffan.

Jokaisessa em. sarjassa oli yksi ja sama puute. Ensimmäisen jakson pitää olla yhtä aikaa paljastava ja salamyhkäinen... Juuri sopivassa suhteessa, niin että katsoja pääsee kartalle keskeisistä hahmoista ja tapahtumista, mutta niitä paljastetaan vain sen verran, että katsojan on pakko vaivautua toisenkin kerran ruudun ääreen. Missään eilisistä sarjoista ei ollut tuollaista koukkua, joten eipä ole vieläkään löytynyt Täydellisten naisten voittanutta, tai edes sellaista, joka pääsisi samaan kastiin eli pakko katsoa -kategoriaan.

Mutta sentään tölön ei-niin-nautittavien sarjojen lomassa sain Miehen villapaidan hihan etenemään vajaat 10 cm, kokonaispituus hihalla on nyt hiukan alle 30 cm. Silmämääräisesti arvioituna hihan pituus ehkä nippa-nappa peittää Miehen hauiksen, kas kun pitkällä miehellä on pitkät kädetkin... Eli vielä on hyvän matkaa silmukoitavaa jäljellä, ennen kuin vasta toinen hiha on valmis!

Kuten kuvasta näkyy, teen hihan hiukan poikkeuksellisesti, Miehen nimenomaisesta pyynnöstä: en aloittanut hihaa ranteesta lähtien, vaan neulon hihan kiinni muuten jo valmiiseen työhön, kun Mies halusi mahdollisimman saumatonta jälkeä... Ei sen hihan neulominen noin päin ole varsinaisesti konstikkaampaa, mutta raskaampaa ainakin, onhan käsissäni koko villapaidan massa, kun neulon hihoja.

Minun piti vaihtaa ainakin toistaiseksi pyöröpuikko sukkapuikkoihin, sillä hihan kavennusten vuoksi pyöröpuikko alkoi käydä liian pitkäksi. Eikä minulla tietenkään ole sopivan mittaista pyöröpuikkoa tähän hommaan, kaikki ovat siimapituudeltaan joko liian pitkiä tai sitten pätkiä.

Tänään varmaankin tämä neulesavotta jatkuu, pitäähän Kahlekunikaan / Köysimiehen paita saada valmiiksi, että pöytä puhdistuu tältäkin osin!

Vapaapäivän viettelyä

2009-01-05T15:51:00.004+02:00

Tänään minulla on ollut saldovapaa leipätyöstä. Voi tätä joutilaisuuden sietämätöntä raukeutta! ;) Totta puhuen on tämä kyllä melkoista luksusta. Siis laiskottelu, joutenolo. Joku tunnollisempi ja ahkerampi ihminen varmaan moittisi minua suorastaan vetelehtimisestä, mutta en koe niin minkään valtakunnan tunnontuskia tai pistoksia sielussa, vaikka en ahkeroikaan ylenaikaa tai juokse harrasteista ym. riennoista toiseen pää kolmantena jalkana.

Olen nimittäin kokeillut sitäkin, siis aktiviteetista toiseen ravaamista, muutamia vuosia sitten. Ei minulla ollut kuin kolme Kodin ulkopuolista harrastetta... Ykkösharrasteena oli työpäivän päälle venäjän tunnit kahtena iltana viikossa (klo 17 - 20.30 molempina iltoina) läksyineen. Lisäksi kävin shindossa kerran viikossa ja kehonhallinta-jumpassa (perustuu mm. Pilatekseen) kerran viikossa. Ja suihkimiseen Kodin - työn - harrasteiden - kaiken muun välillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: apostolin kyyti tai astetta joutuisampi Helkaman vauhti, kun olin ajotaidoton ja autoton leidi vielä tuolloin. Väliin tuntui, etten ehtinyt kuin käydä kääntymässä Kotona, ja taas mentiin - töihin, kauppaan, jumppaan, kylään, ties minne! Siksi nykyään otankin huomattavasti lunkimmin.

Niinpä en sitten tänäänkään, vapaapäivänäni, ole mitään kovin järisyttävää saanut aikaiseksi. Mitä nyt käytin viimeinkin Wanhan Rouwan kylvyssä lähimmällä huoltoasemalla... eikä tarvinnut jonottaa! :) Auton pesettämiseenkin nämä pakkaskelit ovat mitä mainioimmat, kun kerran saan koslan kaikessa rauhassa kuivumaan autotalliin. Täytyy nyt vain toivoa, että ilmojen isäntä jaksaa pitää näitä pakkasia, että pesusta olisi vähän pitkällisempi ilo!

Illan tullen taidan vilkaista tölöstä paria uutta ohjelmaa... Ja puikotella samalla. Todennäköisesti käteeni tarttuu Miehen villapaita, joka on nauttinut UFOn (UnFinishedObject) jo liiankin kanssa! Hmm... vanha kansa sanoo kuulemmati, että miehelle ei saa neuloa paitaa ennen kuin pappi on sanonut aamen, sillä ilman aamenta suhde kestää tasan niin kauan kunnes paita on valmis. Jasså... Mitä lie taikauskoa! Nimittäin tuohon nähden minun ja Miehen suhde päättyi näemmä ennenaikaisesti... ;D

Pastaa & kylmäsavulohta

2009-01-04T17:37:00.012+02:00

Tänään ruokalistallani oli pastaa & kylmäsavulohta. Tämä on todella nopeatekoinen ja maukas ruoka, väittäisinpä tämän olevan jopa 2 veen ruoka = vartissa valmista ;) - ainakin siinä tapauksessa, että aloittaa pastan keittelyn ja kastikkeen tekemisen samaan aikaan! Ja kelläpä meistä nyt olisikaan aikaa tai edes intressiä seistä nököttää tuntitolkut hellan ääressä... Ei ainakaan minulla!

Ohjeeni saattaa kuulostaa mielipuolen keittokirjasta reväistyltä, mutta minun on oikeasti todella, todella vaikeata antaa paisto-/keittoaikoja, puhumattakaan tarkoista raaka-ainemääristä. Nimittäin yleensäottaen olen erittäin suurpiirteinen kokki, ja noudatan tunnollisesti melkeinpä yhtä ja ainoaa ohjetta, nimittäin Siskoni nyrkkisääntöä: "Jos ruoka palaa pohjaan, sitä ei toista kertaa tehdä samalla tavalla!" :D

Näillä eväillä se siis syntyy - noin pari annosta... riippuen tietenkin siitä, kuinka isoruokainen syöjä on kyseessä:

min. 150 g kylmäsavulohta
min. 100 g mustapippuri-tillituorejuustoa
TAI: vähintään sama määrä maustamatonta tuorejuustoa + sopiva määrä kokonaisia mustapippureita JA pippurimylly + muutamia oksia tilliä
tilkka - tölkki ruokakermaa tai aitoa kermaa
1 sipuli
kalaliemikuutioita tai suolaa tai ei mitään
voita tai öljyä tai ei mitään
täysjyväpastaa tai vitivalkoista makaronia, kuviolla/muodolla ei väliä

Ota sopivan kokoinen sipuli ja silppua se silpuksi.
Silppua myös kylmäsavulohi(file) suikaleiksi.
Sikäli kun "elämänkatsomus" antaa myöten, laita pannulle nyrkillinen voita tai loraus öljyä; jos tiukasti terveellisessä "elämänkatsomuksessa" ei ole jouston varaa, älä laita mitään ;) -Minä en laittanut mitään, kun lohi on aika rasvainen kala muutenkin.
Lisää pannulle sipulisilppu ja lohisuikaleet, kääntele ynnä kuullottele hetki... (kunnes sipuli alkaa näyttää "läpinäkyvältä" ja/tai lohi on hiukan vaalentunut väriltään)
Lisää 100 g mustapippuri-tillituorejuustoa (kyllä, ihan koko rasia!) pieninä nokareina, sekoittele välillä, anna juuston sulaa... TAI jos valitsit kastikkeen tekemisen pitkän kaavan kautta, lue kohta 6! Muussa tapauksessa etene kohtaan 7...
Lisää naturelli tuorejuusto, pieninä nokareina, sekoittele... jne. jne.
Lataa pippurimyllyyn sopiva määrä kokonaisia mustapippureita, jauha rouheeksi kattilaan.
Silppua muutamia tillinoksia puntista kattilaan.
Lisää tilkkasesta tölkilliseen (max 2 dl) aitoa kermaa tai ruokakermaa - kerman laatu "elämänkatsomuksesta" riippuen... sorvaa määrä sopivaksi sen mukaa, kuinka norjaa lopputuloksen pitää oleman. Eli: aloita varovasti, kermaa on helpompi tarvittaessa lisätä kuin ottaa pois (ts. keitellä kokoon, ettei kastike jää ihan löröksi).
Maista kastiketta ennen kuin etenet seuraavaan kohtaan!
Lisää kalaliemikuutio kokonaan tai osittain, tai lisää suolaa tai älä lisää mitään, jos maku on sopiva.

Keitä täysjyväpasta tai vitivalkoinen vehnämakaroni väljässä vedessä, johon on lisätty kalaliemikuutio tai suolaa, tai ei ole lisätty mitään - edelleenkin sen "elämänkatsomuksen mukaan"!

Valuta pasta...

Tarjoile pasta kastikkeineen & nauti!

Helppoa, nopeaa, taivaallista!! :-p

HUOM. Kastikkeesta tulee aika väritöntä, joten ehkä sille tosiaan voisi näyttää hiukan tillipunttia tai hömpsäyttää rippusen kuivattua tilliä piristämään. Tai sitten voi harkita värillisen pastan käyttämistä (onhan sitä vihreänä ja punertavana ainakin)... ;)

Automaattinen tupakoinnin rajoitin ja meritähti-asento

2009-01-04T16:10:00.009+02:00

En ole polttanut tänään kuin kolme tupakkaa! Ei, en ole sairas, en itseaiheutetusti (lue: krapulainen) enkä edes ole onnistunut saamaan mitään kiertävää lentsuakaan. En myöskään ole lopettanut tupakanpolttoa, ehei! Näiden pakkasten yhä jatkuessa mukavuudenhaluisuuteni on vain voittanut tupakan"himon", en siis ole "jaksanut" kovin taajaan lähteä parvekkeelle palelemaan sätkä hampaissa. En nimittäin mitään vihaa niin kuin kylmää - ihan totta, tämä ei todellakaan ole enää millään söpöllä inhoan kylmää -tasolla! - joten pakkanen on automaattisesti rajoittanut tupakointiani, tupruttelu on vähentynyt olennaisesti normaalista... Varmaan ihan positiivinen asia? ;) No, mutta sepä siitä! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut alkaa sen syvällisemmin pohtia tupakoinnin haittoja tai mahdollisia "etuja"...

Olen mennyt noin muutenkin tämän päivän ihan fiiliksillä, ei mitään velvoitetta ahkeroida, mutta ei mitään tarvetta pakkolepoonkaan... Olen vuoroin laiskotellut Mary Higgins Clarkin Yö kuuluu minulle -kirjan parissa tai surffanut netissä, vuoroin vähän askaroinut kotihommia: siivosin veskin, tiskailin käsin pestävät potit pois ajelehtimasta tiskialtaasta ja pyöräytin koneellisen pyykkiä.

Pirpana on ollut jälleen kerran huomattavan oma-aloitteinen pyykkien kanssa. Hätinä sain pari paitaa ripustettua pyykkitelineen narulle kuivamaan, kun jätkä jo loikkasi paitaan roikkumaan meritähti-asennossa! :D Tottahan toki vastaripustettu paita tuli alas alta aikayksikön... Näemmä pikkumies on niin haltioissaan noista pyykeistä, että vielä märät pyykitkin voisi samoin tein "viikata" lattialle kasaan... :) No, parin tähtiesityksen jälkeen se ei enää ollut kovin hauskaa, kun pyykkien ripustamisesta ei kertakaikkisesti meinannut tulla mitään.

Tästä muuten tuli mieleen, että nyt kun oikein muistelen, niin ehkäpä se Mies ei sitten saanutkaan sitä inspiraatiota tavaroidensa nopeutettuun pois kantamiseen siellä Lapissa... Meinaan taisin eilen tulla maininneeksi hänelle, että Pirpana väliin hartaasti esittelee tätä meritähti-temppuaan - joko pyykeissä tai naulakossa roikkumalla. Ja nyt kun vielä enemmän pinnistän muistiani, niin hörppiessämme iltateetä ja Miehen esitellessä Lapin kuviaan taisipa hän siinä samalla liki "kouristuksenomaisesti" ;) varjella tuolin selkämyksellä roikkunutta fleecetakkiaan ...ettei Pirpana nääs saisi mitään inspiraatiota valtoimenaan roikkuvista hihoista tai takin liepeistä. No, ihan sama, mistä Mies on tuon äkillisen intonsa tavaroiden kantamiseen saanut, kunhan se into ei lopahda ennen kuin ehtii alkaakaan! ;)

Ja tuosta "ihan samasta" tulikin sitten vielä kätevä aasinsilta tähän loppuun: jostain kumman syystä nimittäin Apocalyptican uusin biisi, I Don't Care soi vähän väliä päässäni... Joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin - toistaiseksi - sillä minä lähden nyt laittamaan ruokaa! :)

Samba has left the building

2009-01-03T23:59:00.003+02:00

No niin, nyt on sitten velvollisuus dog-sitterinä hoidettu ja täytetty kunniakkaasti loppuun! Mies palasi tänään Lapin turneeltaan, ja tuli tuossa hiukan klo 22 jälkeen perimään koiraansa takaisin... Sambakone on ihan jees hurtaksi - pieni ...ei mikään räksytin - jos kyseessä ei ole posteljooni/lehdenjakaja ;) ...kiltti - joskin perso kaikelle, minkä ihminen väittää tai Samba luulee olevan ruokaa ;) Vaan kyllä minä luovutin Samban ilomielin takaisin Miehelle, vaikka koirassa itsessään ei varsinaisesti vikaa olekaan. Minusta vain ei taida olla koiraihmiseksi...

Ensinnäkin, minun oli muistettava nostaa kaikki vähänkään ruuaksi luultava tai ruokaa etäisesti muistuttava Samban ulottumattomiin: naulakkoon Marimekon olkakassini, jossa hyvin usein on jotain herkkua, lähinnä karkkia tai suklaata... kaappiin kissojen ruokabaari joka aterian jälkeen, siis ihan koko ruokabaari, sillä jokin olematon hajujälki ruuasta ruokabaarissa vielä oli, vaikka olin jo nostanut ruokabaarin irrotettavat kupit tiskattavaksi. Edes ruokapöydälle en voinut jättää pipareita tai suklaata tarjoilukulhoon, sillä Samba osaa käydä tyhjentämässä pöydän, vaikka tuolit olisivat pöydän ääressä omilla paikoillaan, ikään kuin "esteenä" (tuli koettua pari kertaa, kun vielä asuin Sambakoneen kanssa saman katon alla) - kun taas armaat kissani eivät ole niin millään muotoa kiinnostuneita ihmisten ruuista, vaikka niitä olisi tarjolla missä.

Toisekseen, koira on vietävä ulos tarpeilleen pari-kolme kertaa päivässä, säässä kuin säässä - toisin kuin useimmat kissat... tai kissojen kohdalla on jopa suotavaa, etteivät ne tekisi ulos tarpeitaan! Se on vähän kaksipiippuinen juttu, siis tuo ulkoilu: toisaalta minun olisi ulkoilutettava Sambaa, vaikka taivas työntäisi alas ämmiä äkeet selässä... yhtäältä taas minun olisi Samban vierailun ajan aivan välttämätöntä hinata takalistoni ylös sohvalta tai petistä, hellittää otteeni läppäristä taikka mehukkaasta kirjasta ja lähteä virkistävälle, reippaalle kävelylenkille/happihyppelylle, mikä ei olisi ollenkaan huono juttu!

Vaikka tunnen ja tiedän Sambakoneen tapoineen karvoineen, niin silti olin jotenkin ajatellut saavani käyttööni viikoksi pienoisen personal trainerin, jonka kanssa tulisi liikuttua edes hiukkasen. Enpä saanut personal traineria, en. Sain anti-personal-trainerin: koiran, joka on talvisin kenties jopa kissojakin haluttomampi ulkoilemaan ylipäänsä, saati sitten reippaasti...

Tai ei, ei sittenkään! Haluton kyllä, mutta reippauden puutteesta Sambakonetta ei sentään voi moittia: hurtta kipitti mahdollisimman nopeasti omalta pihalta lähimmän keltaisella kirjotun lumikinoksen luokse, jossa kertakyykyllä suoriutui molemmista tarpeistaan, sitten täyskäännös ja takaisin kotiin. Joten valitettavasti kovin kummoiseksi eivät lenkit sen paremmin Sambakoneen kuin minunkaan liikunnan tarpeen suhteen päässeet muodostumaan, sillä kesto lenkkiä kohden oli max 15 minuuttia ja teho jotakuinkin olematon ;)

No, ei sillä. Kyllä Sambakone on jatkossakin tervetullut väliaikaishoitoon luokseni, kun kerran yhteiselo kissojen kanssakin sujui suuremmitta pulmitta. Voinpahan sitten tulevaisuudessa karhuta Mieheltä vastapalvelusta, jos tarvitsen kissoille hoitajaa! :)

Onpa muuten tainnut Mies tehdä jonnin sortin ajatustyötä siellä pohjoisessa ollessaan. Nimittäin nyt hakiessaan Sambaa hän otti oma-aloitteisesti puheeksi sen, että hänen pitäisi kantaa pois tavaransa, jotka vielä viereksivät autotallissani sekä Kotonani. No, eiväthän nuo romppeet nyt vallan leipää pyydä tuolla autotallin nurkassa tai vintissäkään... Mutta toisaalta taas olin kyllä ajatellut pääseväni aloittamaan tämän vuoden siltä osin puhtaalta pöydältä, että Miehen maallista omaisuutta nurkissani ei enää olisi. No, ajatukseksihan se vain jäi... toivottavasti samoin ei käy Miehen pikaiselle tavaroiden siirto-operaatiolle!

Mutta nyt minulla on kuumat treffit Nukkumatin kanssa! ;) Öitä!!

Kuinka wanna-be-blondi sulattaa pakkasen?

2009-01-02T21:40:00.006+02:00

Huh, olipa "raskas työviikko", ohi peräti yhdessä päivässä!! ;) No, okei, korkeintaan typerryttävän pitkäpiimäinen, sillä asiakasvirrat pysyivät erittäin loivina ja muutoinkin oli aika kitsaasti äksöniä. Mutta sellaisiahan nämä välyspäivät tuppaavat monella työpaikalla olemaan, kait. Ihan oikeasti koin vilpitöntä työhön paluun riemua, sillä oli mukava kohdata jälleen kollegat ja oli mukava palata mieluisaan työhön - vaikka päivä ei kovin tapahtumarikas ollutkaan.

Kun tulin iltavuorosta kotiin, Sambakone kirjaimellisesti sambasi eteisessä: vinkui, heilutti häntää, hyppi ilmaan ja heilutti lanteitaan - kaikkea tätä yhtä aikaa. On se kiva, kun joku edes ilahtuu kotiin paluustani! :) Kissat puolestaan katsoivat halveksuen moista riekkumista, ikään kuin sanoen:"Phyi, mitä energian tuhlausta!" ...vaikka kyllähän sekä Neiti Söpö että Pirpana tulivat nyt (kuten ennenkin) eteiseen kiehnäämään.

Tänään on ollut kirpsakka pakkaspäivä. Varmuudella en voi sanoa asteista, kun ei sitä lämpömittaria ole (kiitos jomman kumman kissa-peijoonin, joka söi digitaalisesta mittarista johdon poikki!), mutta nettitietojen mukaan lukemat ovat kaiketi pyörineet jossain -11... -12 celsiuksen hujakoilla. Ja yöksi kuulemmati hiukan kiristymään päin. Jess!! Vihdoinkin oikea talvi!! Tällaisia pakkaspäiviä kun riittäisi, niin kevätkin tuntuisi oikeasti keväältä, eikä kävisi niin kuin vuosi sitten, että syksy, talvi ja kevät sekoittuivat epämääräiseksi puuroksi ainaisen vesisateen ja kuran ja loskan vuoksi...

Olin huomattavan reipas töiden jälkeen. Otin imurin käteen ja imureerasin kaikki ziljaardi kissan karvaa (ja pari koiran karvaa) pois nurkista ja lattioilta. Vaikka keli olisi ollut mitä suotuisin esim. mattojen pöllyttämiseen ulkona, niin sentään siihen en viitsinyt ryhtyä enää ilta-kahdeksan aikaan. Jääkööt johonkin toiseen kertaan, samoin kuin petivaatteiden tamppauskin!

Sen sijaan sain kuningasidean. Sulatan pakkasen! Siis ihan vain kaapista, muuhun eivät valitettavasti ja onneksi kykyni taida riittää... ;) Keli on siihenkin mitä passelein, sillä saanhan kätevästi pakasteet parvekkeelle sulattelun ajaksi ilman, että ne kovasti paljon ottavat siitä itseensä. Joten ei kun tuumasta toimeen!

Kerrottakoon, että pakastimeni on sitä mallia, jossa on kolme eri tasoa ja jokaisella tasolla on oma laatikko, jossa pakasteita säilytetään. No, avasin pakastimen oven ja vedin ensimmäisen lootan auki. Sain puolet sisällöstä mätettyä muovikassiin, jossa pakasteet olisi niin kätevä siirtää parvekkeelle odottamaan pakkaskaapin sulamista ja... Siis hetkinen, haloo! Miksi ihmeessä järkevä - ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen - ihminen tekisi turhaa työtä siirtämällä pakasteet napakasta laatikosta heppoiseen muovikassiin ja sitten vielä takaisin laatikkoon, kun savotta olisi valmis?! Varsinkin kun ne lootat pitäisi joka tapauksessa nostaa pois, että pakkanen sulaa paremmin ja että sen saa myös pestyä & kuivattua paremmin!

No juu, ei niitä älykkäimpiä hetkiäni, myönnetään... Näemmä jälleen kerran pääsi wanna-be-blondius yllättämään minut! Joten lopetin mättämisen... tai siis mätin jo kassiin mätetyt pakasteet takaisin laatikkoon, kannoin laatikon parvekkeelle ja kannoin sitten loputkin laatikot sisältöineen parvekkeelle. Täpärällä oli, mutta onneksi järki leikkasi ajoissa kuitenkin! :D

Jaa, että mikäkö sitten on wanna-be-blondi?? Se on minun ja Myyn keksimä nimitys ihmiselle, joka ei ole synnäinen blondi (kuten meistä ei kumpainenkaan ole edes keinotekoiselta väriltään), mutta joka ehkä haluaisi olla (meissä kaikissahan asuu pikkuinen sisäinen blondi, eikös juu!?)... ja jolle kuitenkin sattuu ja tapahtuu blondimaisia asioita - täysin yllättäen, ja juuri silloin kuin sitä vähiten odottaisi. No, lähinnä tämä wanna-be-blondius ilmenee kummallisten, suusta pääsevien sammakoiden muodossa, mistä varmaan muutama esimerkki lienee paikallaan:

Juttelin muutaman kollegan kanssa tässä männä-syksynä siitä, mistä päin armasta Suomen maata kukakin on kotoisin, siis syntyjään... Totesin sitten eräälle miespuoleiselle kollegalleni, että en tosiaan olisi uskonut hänen olevan puhdasjalkainen stadilainen. :D Koko pöytäseurue repesi! Tarkoitukseni oli siis sanoa paljasjalkainen, mutta jotenkin ne sanat taas kiepsahtivat ihan vinksin-vonksin kielen päällä!

No, eipä aikaakaan, kun Myy yllätti itsensä ja kaikki muut kertomalla, että oli lukenut tietokoneeltaan jotakin infoboxia... että oli sellaista tekstiä, ettei siitä lukitautinen olisi ottanut tolkkua! Jaaha, että ihan tautinen... :D Myyn tarkoittama termi oli luonnollisesti lukihäiriöinen, eikä tarkoituksena ollut loukata ketään siinä mielessä, että tuo lukihäiriö nyt vallan sairaus olisi.

Ja hännän huipuksi vielä tämä: Joulun alla puhuin Siskoni kanssa puhelimessa ja tein lähtöä kauppaan. Samalla kun läyrysin Siskoni kanssa, etsin itselleni varsin tyypillisesti avaimiani, rahapussiani, hansikkaitani... ja tokaisin sitten yhtäkkiä:"Hemmetti, missähän minun puhelin on?" Sisko luurin toisessa päässä vain ilmoitti:"No... missäköhän sä olisit viimeksi voinut sitä käyttää...?" Jep-jep. Niin, missäköhän?!

Mutta nyt keittiön suunnalta kuuluu lupavaa kolinaa - toivottavasti se lähtee tipahtelevista huurrekokkareista eikä esim. siitä, että kaikki elukat ovat ängenneet itsenä syynäämään avoinna olevaa pakastinta... Joten täytyypä kipaista tarkistamaan, joko ne sitkeimmätkin huurtumat ovat sulaneet ja pääsen pyyhkäisemään pakastimen puhtaaksi ja kuivaksi... että sitten voin hyvällä omatunnolla sohvaperunoitua loppuillaksi, kun olen ollut niin reipas!

Me, Myself and I

2008-12-31T22:39:00.004+02:00

Sain idean Neiti F:n blogista - Katastrofin aineksia... Joten laitanpa sitten itseni likoon! Itse kukin voi sitten vetää omat johtopäätöksensä tästä vanhastapiiasta luettuaan tämän...! ;)

OLEN: Nerikah, ikä 35

TEEN: järsin sitkeästi valtion pitkää, mutta, ah, niin kapeaa leipää... vapaa-aikanani olen orjuutettu kahden kissan toimesta ;)

OSAAN: Kuunnella

KYTTÄÄN: Erinäisiä blogeja sekä Naamakirjan tapahtumia!

SALAILEN: Noh, kaikilla meillähän on luurankomme kaapissa... ;) Pyrin kuitenkin rehellisyyteen, mutta joistain asioista puhun vain kysyttäessä... (Ota tuosta nyt selvää sitten)

KÄYTÄN: Liiallisissa määrin kahvia, tupakkaa ja rahaa...

OLEN HAKA (MISSÄ): Tulemaan toimeen kissojen kanssa :)

OLEN SURKEA (MISSÄ): Laulaja - olen absoluuttisen nuottikorvaton yksilö. Jos tai kun avaan kultakurkkuni, tulee tapahtumaan outoja lintukuolemia = ääneni on sitä tasoa, että pikkulinnut tippuu puusta :D

OLEN PARHAIMMILLANI: Milloin tahansa muulloin kuin aamuisin!

TOIVEAMMATTI?: Näyttelijätär - se joka näyttelee piskuisen Suomen maailman kartalle! ;)

MIKÄ VIHANNES OLISIT?: Tomaatti - ihan vain siitä syystä, että tomaatteihin minulla on jokin sisäsyntyinen himo... :)

EKA KERTA? 16-vuotiaana, vai miten se meni?!

MINNE ET HALUAISI JOUTUA?: Kasvotusten ison, tuntemattoman koiran kanssa!

MINNE HALUAISIT JOUTUA?: Scheycelleille... älkääkä kysykö, miksi!

MINKÄ MAALAISEKSI SINUA LUULLAAN ULKOMAILLA?: Venäläiseksi - kirous vaiko siunaus, mene ja tiedä! ;)

MIKÄ OLIT EDELLISESSÄ ELÄMÄSSÄSI?: Hmm... en ole koskaan oikein uhrannut ajatustakaan asialle... mahdollisesti linnanneito

MITEN HOROSKOOPPISI IHMISKUVAUS OSUU KOHDALLASI OIKEAAN? Osuu ja uppoaa.

IHANNEMIEHESI / NAISESI?: Hmm... hmm... so many men... täytyy sanoa tähän kohtaan, että Daniel Craig, särmä Bond...

ENTÄ MITÄPÄ TEET SEURAAVAKSI?: Korkkaan bonsai-pullon skumppaa, onhan Uusi Vuosi...

MISSÄ MENEE RAJA?: Laittomuuksiin en sorru, enkä myöskään siedä sitä, että puolustuskyvyttömiä, kuten esim. lapsia tai eläimiä kohtaan tehdään julmaa vääryyttä!

INTOHIMOSI?: Kahvi, kahvi ja vielä kerran kahvi. Okei, myös suklaa... ja neuleet - olenhan tuuri-neuloja... ;)

OVATKO MATTI & MERVI YHDESSÄ JUURI NYT?: Kuka tietää, eikä minua niin suuresti kiinnostakaan

MAINITSE 3 SUOMEN PARASTA PAIKKAA?: Oma koti, mikä tahansa järven ranta auringon laskiessa, Tampere...

ERIKOISIN PAIKKA MISSÄ OLET NUKKUNUT?: Hotellihuoneen lattialla Pietarissa

OLETKO KOSKAAN OLLUT "HIRVEESSÄ JIIRISSÄ"?: Ööh, kukapa ei?!

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT PULAAN? Joskus, onneksi vain aniharvoin!!

OLETKO ITSE TYYPILLINEN ALASI EDUSTAJA?: Jaaha, ai että jäykkä ja huumorintajuton virkamies.... No, jos tilanne niin vaatii! ;)

OLETKO TILANNUT MITÄÄN TV-SHOPISTA?: En koskaan!

KUULUISIN / SUURIN JULKKIS, KENET OLET NÄHNYT? : Lauri Ihalainen

TYPERIN ASIA, JOSTA OLET KILPAILLUT?: Teininä vedonlyönti siitä, kuka jää hukkapätkäksi, parittomaksi, suhteettomaksi, vanhaksipiiaksi... ja kukakohan on voittaja?! ;)

PISIN MATKA, JONKA OLET KÄVELLYT?: Höh, olen kova kävelemään - ja kovaa! Matkoista en osaa sanoa, mutta minä määrään vauhdin! ;)

MIHIN KUNINGASPERHEESEEN HALUAISIT KUULUA?: Perheestä en niinkään tiedä, mutta jos saisin valita, olisin (ollut) Katariina Suuri!

TYPERIMMÄN NÄKÖINEN TRENDIVILLITYS, JONKA MUISTAT ? Kasari-olkatoppaukset ja pallohame!

KUINKA SYVÄLLÄ / ALHAALLA OLET KÄYNYT? Henkisesti vuoden 2008 loppupuoli oli todella synkkää. Taloudellisesti ajatellen muutama vuosi sitten, kun koin reilusti yli vuoden kestäneen työttömyyden - taloudellisesti, sosiaalisesti ja ihan miltä tahansa kantilta ajateltuna!

KOSKA KÄVIT VIIMEKSI LENKILLÄ? Tänään ihan pikaisesti, tuon leasing-koiran kanssa, hurtta kun ei ole sitä rotua, joka viihtyy talvisin ulkona...

MITÄ ASENNEVAMMOJA SINULLA ON?: Vaikka en olekaan itse kummoinen kuski, niin toisinaan joudun road-ragen kouriin... ja vaikka ajankin itse pääsääntöisesti varovaisuutta ynnä liikennesääntöjä noudattaen, niin joskus on äärimmäisen vaikea olla soittamatta torvea tai tekemättä niveljumppaa sillä yhdellä sormella... ;)

KEIHIN SUHTAUDUT ENNAKKOLUULOISESTI?: Lipeviin miehiin

ONKO TV-LUPA MAKSETTU?: On

MINKÄ MERKKISILLÄ AUTOILLA OLET AJANUT ? : Autokoulussa Rellulla, pääsääntöisesti Nissanilla ja joskus töissä... ööö... olikohan se Ford, joku missä on neljä pyörää alla kuitenkin...?! ;)

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT TOSITILANTEESEEN JA JOS NIIN MISSÄ: Onnekseni olen välttynyt vääryyksiltä... okei, jos tositilanteeksi lasketaan se, että kerran piti soittaa ambulanssi, kun en tiennyt onko maassa makaava herra vain tuhannen päissään vai sokerikoomassa, niin... (0s0ittautui sitten lääkintähenkilöstön saavuttua, että oli onnellisesti tahi onnettomasti tuhannen päissään)...

MITÄ HALUAISIT TUNNUSTAA MUILLE TÄSSÄ JA NYT?: Elämäni sinkkuna on kaukana hohdokkaasta, raflaavasta ja trendikkäästä! Johan sen kertoo postauksenikin - pääasiassa kissoista tai sukankutomisesta, mutta ennen kaikkea ajankohta, jolloin kirjoitan tähän meemiin vastauksia...

Haastan edelleen Zirin, Sirun ja kuka ikinä haluaakin tehdä tällaisen pienen tutkimuksen itseensä julkisesti... :)

Niin ja Hyvää Uutta Vuotta kaikille (tuleekohan jo suunnilleen kolmatta kertaa tai jotain)!! =)

Outo valoilmiö

2008-12-31T13:53:00.007+02:00

Ihana valo! Aurinko armashan se suvaitsi heti aamusta alkaen hiukkasen pilkistellä pilviverhojen lomasta... Mieleni oli yhtä päivänpaisteinen kuin ilmakin, ja vaikka joulukuun viimeiseen päivään yhdistetään pikemminkin suojalasit kuin aurinkolasit, niin minä tyttöpä se ohjasin Wanhan Rouwan tankin kautta markettiin aurinkolasit silmilläni, sillä niin häikäisevä tuo outo valoilmiö oli! (No, onhan ne yhden sortin suojalasit ne aurinkolasitkin, kun suojaavat uv-säteiltä...)

Lähdin mielestäni liikkeelle varsin hyvissä ajoin, hiukan ennen puolta päivää. Luulin, että tuolloin ei ihan vielä ole kummoinen ruuhka. No, luulo ei todellakaan ole tiedon väärti, minkä olin piakkoin todistava.

Päivänpaisteinen mieleni alkoi himmetä jo parkkihalliin päästessäni. Ärsyttää lähinnä ajokäyttäytyminen, joka kyllä ilmenee muuallakin kaupungissamme kuin vain parkkihalleissa. Myönnän tässä nyt ihan julkisesti ja avoimesti olevani siitä vajavainen ihminen, että valitettavasti en ole ajatusten lukija, en edes auton ratissa. Joten: Mikä ihme siinä vilkun käytössä on niin jumalattoman vaikeaa?!?! Vaikuttaa siltä, että vilkku on yhtä outo valoilmiö aika monelle autoilijalle kuin auringonpaiste näin vuoden viimeisenä päivänä!

No, onhan se tietty yhden sortin energiansäästöä sekin, kun sitä vilkkua ei tohota joka mutkassa ;) ...mutta oikeasti, pliis, käyttäkää vilkkua, ettei kenenkään tarvitse tuhlata energiaa paniikinomaiseen jarrujen kirskutteluun tai mikä vielä pahempaa pikkuruttujen oikomiseen autoista tai ihmisistä! Ja en nyt tarkoita, että itse olisin kaistapää ratissa ajaessani parkkihallissa tai muuallakaan, vaan nytkin matelin rauhaisasti etsien sopivaa parkkiruutua Wanhalle Rouwalle. Silti en voinut olla huomaamatta muutamia tilanteita, joissa se vilkku olisi ollut enemmänkin kuin tuikitarpeellinen.

Kun viimein pääsin muutoin ehjänä, mutta mieli hiukan rutussa parkkihallin uumenista itse markettiin, huomasin tyrmistyksekseni laskelmoineeni väärin... Näköjään "muutama" muukin ihminen oli ajatellut asioivansa suit-sait-sukkelaan päiväseltään ruokaostoksilla. Jono pankkiautomaatille. Jono pitkäripaiseen. Jono pullonpalautukseen. Jono siellä, jono täällä... Voi ei!! Useimmilla oli - kuten joulun allakin - kärritolkut ruokaa ynnä muuta tarpeellista tavaraa, täytyyhän sitä nyt varautua reippaamman kautta, kun huomenna on pyhäpäivä ja kaupatkin kiinni; ruokahan voi loppua vaikka kesken... ;)

Minun ostokseni olivat sangen vaatimattomat tuohon yleiseen toimintatapaan nähden, vaikka menihän minultakin ruokapuoleen hiukan alle 50 euroa (siinä tosin on useamman päivän ruokatarpeet minulle & kissoille) ja a-markettiin kymppi, sillä ostin pullon punaviiniä ja "bonsai-pullon" kuohuvaa illaksi.

Lähtiessäni kauppareissulle olin myös päättänyt ajaa Wanhan Rouwan pesumaattiin kotimatkalla. Pettymyksekseni huomasin muidenkin olevan samoissa aikeissa peltilehmiensä suhteen, sillä matkani varrella olevan huoltoaseman pesumaattiin jonotti puolen tusinaa autoa. No, ehkä ensi vuonna on parempi sauma pesettää Wanha Rouwakin! ;)

Uudenvuoden aatto sujuu minulta tällä kertaa rauhaisasti kotosalla, osin olosuhteiden pakosta. Katselen outoa valoilmiötä eli raketteja korkeintaan omalta parvekkeeltani. Tai televisiosta. Neiti Söpö ja Sambakone eivät juuri korvaansa lotkauta rakettien räiskeelle ja paukkeelle, mutta Pirpanan suhtautumisesta en voi mennä takeisiin - vaikkakin meidän raitilla se paukuttelu on kyllä aloitettu jo: heti tapaninpäivän jälkeen yhä enenevässä määrin on iltahämärissä kuulunut paukahduksia. No, nähtäväksi jää ovatko satunnaiset paukahdukset täysin eri juttu eläimille kuin "armoton" sarjatuli, johon paukuttelu epäilemättä tänäiltana menee, mitä lähemmäs puoltayötä päästään...

Jääkaappiruno

2008-12-31T09:41:00.013+02:00

Ostin vuosi-pari sitten jääkaappirunous-setin (se perusrunous, on myös olemassa rakkaus-versio), ja lätkin kaikki sananpätkät ynnä kirjaimet jääkaapin oveen. Joskus (oikeasti valitettavan harvoin) muodostelen sanoista hajatelmia, joista tässä yksi vuoden viimeistä päivää keventämään:

Olkoon tuleva vuosi 2009 itse kullekin onnellisempi ja ennen kaikkea nauruntäyteisempi!! ;)

Säihkysääret sukkasillaan

2008-12-30T13:06:00.009+02:00

Tulihan siitä valmista, ja vieläpä ennätyksellisen lyhyessä ajassa! Siis Saltkråkan-villasukista, joiden ohjeen löysin Ullaneuleesta. Ensilukemalta ohje meinasi ottaa luulot pois minulta, mutta olikin huomattavasti helpompi toteuttaa, mitä kaaviot ja kirjallinen ohje antoivat ymmärtää :) ...ja ennenkaikkea nopeampi toteuttaa, mitä luulottelin - sanoisin, että nämä sukat ovat sellaisen muutaman elokuvan mittaiset ;)

Lankana käytin Smart Superwashia, joka on 100 % uutta villaa (50 g = n. 100 m). Ja kun puikottelu tapahtui 3½ sukkapuikoilla (vyötteen mukainen koko), niin lankaa kului sellaiset kolmisen kerää.

Syy, miksi valitsin tämän mallin, oli pitkähkö varsi... sukat yltävät n. puoleen väliin pohjettani, vaikka kuva melkein antaakin ymmärtää sukkien yltävän liki polviin asti, mikä johtuu kai kuvakulmasta - en oikein saanut aseteltua gasellin sääriäni sievemmin! ;)

Sukat ovat taivaallisen pehmeät jalassa! Joten jos harmaa täysvillalanka onkin tylsähkö, niin nautinto lievittää kyllä tuota tylsyyttä :)

Ready, steady, shoot 2008

2008-12-29T15:30:00.014+02:00

En ole aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut valokuvaamisesta, mutta tilanteeseen tuli radikaali muutos, kun ostin ensimmäisen digikamerani tänä vuonna. Roposeni ja intoni riittivät toistaiseksi vain Olympuksen peruspokkariin, mutta nälkä kasvaa syödessä. Eli mitä enemmän olen tutustunut kameraani lähemmin, kokeillut eri toimintoja - ja niitä muuten riittää! - sitä enemmän on mieltäni alkanut kutkuttaa järjestelmäkameran hankkiminen ja sen käytön opettelu. No... ehkä ensi vuonna!

Tässä kuitenkin onnistuneimpia otoksia ensimmäisen digikamera-vuoden varrelta, vaikka kuvaaminen onkin minulla vielä melko harrastelijamaista puuhastelua... :)

1. Kuin jäitä polttelisi

2. Kevätkesän vedet seisauttavin auringonlasku

3. Vesisuksetko?

4. Syttyy kuin saunalyhty

5. Flower-Power

6. Pajunkissat hiirenkorvilla

7. Muu maa ...mustikka

Mitä Missä Milloin 2008

2008-12-28T18:00:00.003+02:00

Näin vuoden 2008 loppumetreillä ja uuden vuoden kynnyksellä lienee syytä hiukan kertailla menneen vuoden merkittävimpiä asioita, tapahtumia, ilmiöitä ym. Ja tämän idean saa ihan vapaasti varastaa tahi kopioida, jos siltä tuntuu!! :)

Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...

KISS

Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)

Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.

Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.

Työ ja loma

Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)

Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!

Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!

Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.

Ero

Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!

Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.

Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)

Pirpana

Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)

Ystävät & Facebook

Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.

Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!

Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.

Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!

Blogi

Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.

Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...

Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...

Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)

Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)

Samban tahtiin

2008-12-28T00:31:00.013+02:00

Taannoin lupasin Miehelle, että voin huolehtia hänen koirastaan Sambakoneesta, kun Mies lähtee allergisine kavereineen Lappiin uutta vuotta vastaanottamaan. Eilen Mies sitten pikipäiten pyörähti illan suussa tuomaan Sambakoneen tarvikkeineen: talutushihnoineen, ruokineen, peteineen ja talvitakkeineen... Ihan totta, Samba tarvitsee takin - vaikka muutoin ankarasti vastustankin eläinten pukemista! - jo ihan pienilläkin pakkasilla, kun brasilianterriereillä lämmittävää aluskarvaa ei ole.

Mies viivähti kuitenkin sen hetken, että keittelin kaffet ja laitoin pöydän koreaksi, tai edes vähän sinne päin eli pipareita, voileipäkeksejä, leipää sekä juustoja, maksapateeta ynnä Talvipaistia tarjolle... Kerkesimme siinä kahvin ryystämisen ja muun särpimisen lomassa sitten vaihtamaan joulukuulumiset.

Voi veljet, siitä se vasta riemu repesikin! Nimittäin Mies kehui saaneensa mantelin joulupuurosta. Minä tokaisin siihen: "Kai sinä tiedät mitä se tarkoittaa..." (Mies oli ilmielävä kysymysmerkin ruumiillistuma) "...sitä että se, joka löytää joulupuurosta mantelin, joutuu ensi vuonna naimisiin!" jatkoin voidellen tyynesti leipääni. Mies meinasi tukehtua ja tikahtua kahviinsa... ja minä puolestani hysteeriseen, liki mielipuoliseen hihityskohtaukseeni, jonka Miehen reaktio aiheutti ja joka väkisin kupli ilmoille (sain vain vaivoin sen pidäteltyä)! :D

Herrantähden ja yhden kerran! Olemmehan me nyt ennenkin leikkiä laskeneet, ja paljon vakavammillakin asioilla, ja Mies varsin hyvin tietää minun... tuota, jokseenkin omalaatuisen huumorintajuni. En olisi voinut kuuna päivänä kuvitellakaan, että hän sen noin ottaisi! No, yritin korjata tilannetta sanomalla: "Niinno, sillä tavallahan ne vanhat inssit entisellä työpaikallani kiven kovaa väittivät minulle, kun löysin mantelin työmaaruokalan joulupuurosta... ja näkeehän sen nyt tyhmempikin, että ihan huuhaata koko manteli, kun en minäkään ole naimisiin joutunut ja siitä on jo sentään 7 vuotta aikaa..."

Okei. Tiesinhän minä Miehen kannan avioliittoon ylipäänsä, joten kai minä sitten tietoisen alitajuisesti tms. heitin tuon läpän, ihan vain ikki-pikkiriikkisen pienenä piikkinä, mutta en minä nyt uskonut sillä Miestä puolikuoliaaksi säikäyttäväni... Huh-huh! Sitä paitsi, se ei todellakaan ollut mikään kömpelö vihjaus siihen suuntaan, että meillä olisi mitään tulevaisuutta, ainakaan sanan romanttisessa merkityksessä, jos Mies sitä pelkäsi. Minä olen päätökseni tehnyt ja pysyn siinä! No, kahvihetkemme sujuikin siitä eteenpäin sitten hiljaisemmissa merkeissä, mitä nyt haastelimme niitä-näitä-kaalinpäitä...

Mutta palatakseni nyt näihin kaiken karvaisiin kavereihini. Neiti Söpö suhtautui Sambakoneen uuteen, joskin tilapäiseen tulemiseen varovaisen kiinnostuneesti. Näinköhän Neiti muistaa Sambakoneen, onko se mahdollista?! Likka kävi pari kertaa nuuhkaisemassa Sambaa, ja samalla Samba nuuhkutteli Neitiä, ilman sen suurempia mutinoita tai murinoita, mutta sen jälkeen molemmat vetäytyivät omiin oloihinsa - Neiti kiipeilytolpan huipulle, Sambakone taasen lattialle petiinsä köllimään. Olikohan se jokin sanaton viesti Neidin ja Samban arvoasemista...?! ;)

Pirpana puolestaan oli uhkarohkean utelias Sambakonetta kohtaan ja teki kaikki klassiset virheet. Ensin istui lattialla noin metrin päässä Sambasta ja tuijotti koiraa (="koiraksi" uhkaava ele). Sitten Pirpana yritti tarjota varovasti etutassua kohti Sambaa - ja huom, Pirpanalla vain aniharvoin on kynnet esissä, kun tarjoaa tassua kokeillakseen jotain uutta ja ennen näkemätöntä (="kissaksi" se voi olla yhden sortin leikkiin kutsu, mutta ei välttämättä kuitenkaan uhkaava ele, mutta "koiraksi" taas ei niin kovin rauhoittava elekään). Tässä vaiheessa Sambakone jo nosteli clint-eastwoodmaisesti ylähuultaan ja väläytti hammasta sekä urahti - kaikki selviä varoitusmerkkejä, että nyt olisi syytä perääntyä...

Minä lepertelin rauhoittavalla äänellä Samballe ja kehuin, miten hyvä & kiltti koira Samba on jne... jne... ja silittelin Sambaa samalla, tarpeen tullen työnsin hellästi Pirpanaa kauemmas välittömältä vaaravyöhykkeeltä, kun jätkä olisi väenvängällä halunnut työntää pikkunokkansa Sambaan kiinni ...ja sain kuin sainkin tilanteet laukeamaan ilman yhteenottoja!

Jo loppuillasta tilanne oli sikäli lientynyt, että sain paparazzeiltua eli napsaistua peräti foton Sambasta ...öh, hieman kyseenalaisessa seurassa ja hieman kyseenalaisessa tilanteessa - nimittäin köllöttämässä tyynen rauhassa puolivallattoman kissanpojan vieressä! ;)

Näistä hyvistä merkeistä huolimatta pelasin varman päälle, joten minä ja kissat nukuimme makuuhuoneessa suljetun oven takana ja Samba omassa petissään olohuoneessa. Katsotaan nyt, kuinka tämä yhteiselo jatkossa sujuu!

Erilainen joulu

2008-12-26T11:46:00.004+02:00

Minä tein sen!! Siis toteutin soveltuvin osin Heli Laaksosen Joulupatjan! :) En tosin raahannut olohuoneeseen petistä patjaa, koska 120-senttisen patjan raahaaminen olisi ollut aivan liian työlästä... eikä patja olisi kovin onnistuneesti edes mahtunut olohuoneeseen, ellen olisi ensin siirtänyt joitain huonekaluja toiseen nurkkaan, ja se vasta työlästä olisi ollutkin!

Sen sijaan vietin huomattavan osan ajastani sohvalla, milloin neule kädessä, milloin läppäri sylissä, mutta pääasiassa kädet herkkuja hamuten leffojen katselun, lukemisen, musiikin kuuntelun tai surffaamisen lomassa. Mutta en käynyt missään, eikä luonani liioin käynyt vieraita.

Vietin siis jouluni tänä vuonna maailman parhaassa paikassa ja parhaassa mahdollisessa seurassa: Omassa Kodissani ja yksin - tai no, onhan nuo kattimukset aina seuranani, mutta kuitenkin... Kuulostaako ankealta, surulliselta kenties? No, ei pitäisi! Nimittäin nautin täysin siemauksin siunatusta rauhasta & siunatusta hiljaisuudesta, sillä jouluaatto ja joulupäivä ovat ehkä varmimmat päivät vuodessa, jolloin rauha on taattu. Eikös se joulun perimmäinen juttu olekin hiljentyminen?! Ja mielestäni se vasta surullista onkin, jos ihminen ei osaa olla yksin!

Joulupöytäni oli ehkä erikoinen. En ostanut kinkkua, mutta semmoisen kilon jötkäleen valmiiksi suolattua porsaan Talvipaistia kuitenkin. Pöydässäni ei liioin ollut laatikoita, sillä itse en niitä valmista ja jopa "äitien tekemät" 400 g:n laatikot ovat minun tarpeisiini liian suuria, olisin saanut syödä niitä kyllästymiseen asti...

Riisipuuron korvasin ohrauunipuurolla, jonka nautin ihan pelkän voisilmän kera - jotenkin minusta tuntui, että joulupuuron perinteinen mauste, kaneli-sokeri, ei oikein olisi sopinut yksinkertaisen ohran kylkeen.

Tietenkin minulla oli myös hedelmiä, niin kuivattuja kuin tuoreitakin... sekä juustoja: Aurajuustoa, Musta Leima Emmentalia ja Finlandiaa... unohtamatta pipareita, joulutorttuja, karjalanpiirakoita... Ja aivan ehdottomasti suklaata! Mutta vain kaksi erilaista rasiaa: Wiener Nougat ja Fazerin joulukonvehtirasia (sain Mieheltä).

Tulipa tuossa joulun pyhien mittaan siemailtua pari kuppia glögiäkin. Valitettavasti en tarmokkaista yrityksistäni huolimatta löytänyt paljon mainostamaani viimevuotista omenamehu-chili-glögin ohjetta enkä vaivautunut keittelemään testikeitoksiakaan saadakseni mausteiden suhteet kohdalleen, joten minun oli tyytyminen Marlin Vaaleaan, vaniljaiseen glögiin, joka on muuten kokeilemisen arvoinen!!

Nyt reilun kahden päivän "ankaran" lepäilyn jälkeen - sillä tuo joulupatjan soveltaminen alkoi osaltani jo aatonaattona - akkuni alkavat olla täyteen ladatut; kerrankin sekä mieli että ruumis tuntuvat täysin levänneiltä! Tästä on erinomaisen hyvä jatkaa kohti ensi vuotta... :)

"Lahja" Siskolta siskolle

2008-12-23T13:51:00.006+02:00

Siskoni soitteli tuossa eilen illalla ja kyseli, olenko lukenut taikka kuullut uutisia. Ryanair jakaa 500.000 vikkelimmälle "ilmaisia" lentolippuja; liput täytyy varata jouluaattoon klo 12.oo mennessä ja matka tehdä tammi-helmikuun 2009 aikana. Tokihan olin uutisen kuullut, mutta en ollut sitä sen ihmeemmin noteerannut, vaikka kieltämättä lieviä matkakuumeen oireita on pitkin loppuvuotta pulpahdellutkin tämän tästä esiin.

Aluksi suhtauduin uutiseen varovaisen skeptisesti, eihän nyt täysin ilmaista matkaa olekaan. Vai onko? Mutta jos sen matkan saisi, ihan mihin tahansa, järjettömän edullisesti, niin... Siispä Siskoni kehotuksesta tein työtä käskettyä ja istahdin läppäri sylissäni sohvalle zoomailemaan Ryanairin sivuja ...ja siinä sivussa mesettämään Siskon kanssa, jotta pääsimme yhteisymmärrykseen ajankohdasta, kohteesta ym.

Monen monituista vaihtoehtoa ei tarjolla ollut, mikä sinänsä on jo aikuisten oikeasti positiivinen juttu kaltaiselleni vaaka-ihmiselle, jolle ihan yksinkertaisten päätösten tekeminen voi olla käsittämättömän vaikeaa! :) Mutta oli sentään Bremeniä, Dublinia, Frankfurtia, Liverpoolia, Lontoota, Milanoa, Riikaa... Ja näistä vaihtoehdoista Riikaa lukuunottamatta ovat kaikki muut vielä tutkimatonta maailman kolkkaa ainakin minulle, samaten Siskolleni.

Kohteeksemme valikoitui viimein Bremen (Saksa), sillä muistelin kollegoideni käyneen viime vuonna siellä ja kehuneen edullisia kenkä- ja laukkuostoksia, joita tulivat reissullaan tehneeksi. Tänään sitten tein varauksen netissä Bremeniin. Matkaliput itsessään olivat ilmaiset, mutta joitakin maksuja, kuten lentokenttämaksut, meidän täytyi kuitenkin matkastamme maksaa. Joten ei aivan ilmainen matka, mutta samapa tuo! Nimittäin silti sillä summalla, minkä pulitimme matkasta per nuppi, ei pääsisi edes käymään junalla Helsingissä shoppailemassa!

Tänään sukkuloidessani karseassa ryysiksessä ruokakaupassa, mietin hiljaa mielessäni tulevaa helmikuuta ja matkaamme. Kumpainenkin maksoi oman matkansa, mutta silti eräässä mielessä tämä matka alkoi tuntua "lahjalta": lahjoittihan Siskoni minulle laatuaikaa kanssaan ja laatu(matka)seuraa - ja minä hänelle, kun päätimme yhdessä lähteä reissuun. Ja tämäntyyppinen irtiotto arjesta on taatusti meille molemmille enemmän kuin tervetullut!

Joulupatja by Heli Laaksonen

2008-12-21T10:07:00.006+02:00

Sain männä-viikolla tämän Heli Laaksosen Joulupatja -ajatelman / runon sähköpostilla. Ei ollenkaan pöllömpi vaihtoehto joulun viettoon!! :) Joten tässä se tulee:

"Joulupatja o mu omakeksimä perinne, mink mää tahtoissin lanseerat niil ihmisil, ketkä tahto viättä lepojoulu.

Joulupatja tehrä nii, et jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyines päivines. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ol itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.

Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak, käännetä välil kirja sivui taik kylkke ja ojenella kätt kohren konvehtei. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä.

Ei ol väli onk yksinäine, pariline taik perheline – joulupatja o joustava ratkaisu. Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo, et sitä riittä pitkäl kevässe."

Ultra upeaa!!

2008-12-20T12:05:00.007+02:00

Aamulla heräsin kelloon oikein vaivattomasti, siinä seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Mikä kumma noissa työaamuissa sitten niin suurta kitkaa aiheuttaa, kun pitäisi herätä ja nousta ylös?!

Raottelin verhoja ja kaihtimia... Maisema oli vaihtunut yön aikana - jälleen kerran. Nyt maa oli taas valkaistunut ja ihan reilumman kautta sittenkin! Ihanaa!! Eilen aamulla maisema ei ollut niinkään silmiähivelevä, sillä likimain kaikki lumen rippeet olivat kaikonneet tihkusateen myötä, vaikka vielä torstaina oli ihan kelvollisesti lunta maassa. On tämä ja kanssa talvi! Talvi on, talvi off... toivotaan nyt, että tämä soutaminen ja huopaaminen lumen kanssa loppuisi nyt ja lumi kestäisi edes joulun yli maassa!

No, kitkattoman ylösnousemuksen johdosta ehdin kaikessa rauhassa käydä suihkussa, siemaista pari kuppia kahvia ja tsekata meilit ennen kuin oli aika suunnata kohti keskustaa ja Beauty Servicea, josta olin varannut itselleni ajan kasvohoitoon klo 10. Jännittynein mielin huristelin siis kohti keskustaa...

Saavuttuani hoitolaan kosmetologi Susanna ohjeisti minua ottamaan kaikki paidat pois, vain liivit saivat jäädä päälle. No, se olikin minulle tuttua jo entuudestaan, olen jokusen kerran aiemminkin käynyt kasvojani hoidattamassa - tosin eri hoitolassa. Ja sitten petille, missä minut peiteltiin huolella pyyhkeillä sekä muhkealla viltillä ennen kuin hoitotoimet saattoivat alkaa.

Hetken tarkasteltuaan kasvojeni ihoa Susanna sanoi, että ihoni ongelmana taitaa olla pintakuivuus, joka johtaa siihen, että nahka armottomasti yrittää kosteuttaa itse itseään ja siksi rasvoittuu herkemmin. En sitten tiedä, onko tämä talvi-ilma tehnyt tepposet nahkalleni vai käytänkö vain liian yrmäköitä hoitoaineita kotona... Nimittäin kesällä käydessäni Siskoni kanssa kosmetologi-koulun harjoitushoitolassa tuomio oli rasvoittuva iho eikä pintakuivuudesta tietoakaan. Susannan suosituksesta kuitenkin vaihdan kasvovoiteeni pikimmiten, sillä tämä nykyinen on mitä ilmeisimmin liian kosteusköyhä...

Susanna aloitti hoidon puhdistamalla kasvoni huolellisesti. Sen perään hän teki höyryhoidon, jotta mahdolliset "tuloillaan olevat" mustapäät nousevat pintaan ja ne saadaan napsaistua pois. Ai miten niin mahdolliset? Oman säännöllisen tarkastukseni perusteella tiesin, että niitä taatusti nousee sieltä, kuin sieniä sateella! ;)

Höyrytyksen jälkeen hän suihkutti erikoiskasvovettä, jota käytetään ultraääni-ihonpuhdistuksen yhteydessä. Jei, sellaista minulle ei ole ennen tehtykään, ultraääni-ihonpuhdistusta!! Susanna kertoi hoidon olevan täysin kivuton (mikä piti paikkansa!), ja sanoi, että koska ultraääntä on vahvasti valjastettu lääketieteen käyttöön, on sen vaikutuksia ym. tutkittu myös laajemmin kuin jonkin muun menetelmän. Käsittääkseni myös jotkut hammaslääkärit poistavat ultraäänellä hammaskiveä, kivuttomasti ja nopeasti...

Mutta takaisin päiväjärjestykseen!! Susanna halusi hiukan kokeilla myös mikrohiontaa koiran puremasta tulleeseen arpeen, joka "koristaa" vasenta poskeani. Ai että sopiiko? Tarvitseeko sitä edes kysyä?! ;) Mikrohiontakin oli kivuton. Tokihan se nyt jollain tavoin nahkan pinnassa tuntui, mutta lähinnä tuntemus oli miellyttävä eikä tuskallinen tai raastava. :)

Sitten vielä rauhoittava, hoitava naamio toviksi - huom, tässä kohtaa sain yläselän alle savilämpötyynyt, joten reilun mittaisista yöunista huolimatta nukahtaminen ei todellakaan ollut kaukana! :) Päälle päätteeksi tietenkin Susanna siveli vielä hoitavan kasvovoiteen, ja hieroi hiukan decolté-aluetta ja niska-hartia -seutua.

Aivan hoidon loppumetreillä Susanna kysyi, saisiko vielä siistiä kulmakarvani. Kulmani sivumennen sanoen ovat saaneet vapaankasvatuksen viimeisen... öh, ainakin vuoden aikana -> en siis ole jaksanut oikein muotoilla kulmiani, vaan olen antanut kaikkien karvojen kukoistaa. Ei minulla silti mitään Brezhnev-puskia ole silmien yläpuolella! Vastausta esitettyyn kysymykseen tuskin tarvitsee arvailla... Tottahan toki kulmani saa muotoilla! Ehkä minun on sitten helpompi huoltaa niitä itse jatkossa, kun ammattilainen on raivannut risukon ensin edustavampaan malliin! ;)

Vaan ei siinäkään vielä kaikki. Pukeuduttuani ja tassuteltuani kassalle raottelemaan kukkaron nyörejä, sain vielä kasvokartan, johon Susanna oli merkinnyt kasvojeni eri alueiden ongelmat sekä kirjannut ylös, minkätyyppisillä hoitoaineilla tilannetta saisi paremmaksi. No, karttahan oli Dermalogican tuotoksia, samoin hoitoaineet, joita Susanna oli suositellut. Tuotteet ovat hintavia, mutta erinomaisen laadukkaita ja ennen kaikkea riittoisia - olen käyttänytkin niitä joitakin vuosia sitten, kun edellisen kerran kyllästyin tähän ikipuberteettiin. Kartan lisäksi sain pienet näytteet hänen suosittamistaan tuotteista, jotta voisin rauhassa kotona kokeilla, mitä ihoni niistä pitää. Susanna vielä tähdensi, että Dermalogica on sarja, joka aniharvoin aiheuttaa ikäviä ylläreitä, kuten punoitusta, ärsytystä tai peräti allergisia oireita. Hän ei kuitenkaan esittänyt mitään krumeluureja myyntipuheita tai tuputtanut tuotteita, kunhan nyt kokeilisin näytteitä ja harkitsisin sitten kaikessa rauhassa.

Nyt olo on Ultra Upea, lähestulkoon euforinen, iho tuntuu hyvältä ja siistityt kulmat kummasti valostavat kasvojen yleisilmettä. Tällä hoitopaketilla ei ollut edes hinnankiroa, sillä koko lysti maksoi 50 euroa, ja oli taatusti joka sentin arvoinen!

Lahjakuvaelma

2008-12-19T21:07:00.016+02:00

Vaikka h-hetkeen eli jouluaattoon onkin vielä hyvän matkaa aikaa, olen ehtinyt saada muutaman lahjan ystäviltäni... Olen siis mitä ilmeisimmin ollut edes pikkuisen kiltti kuluneen vuoden mittaan! ;)

Myy lahjoi minua varsin osuvasti: sain Kiroileva siili -kahvimukin ja askillisen pussikahvia!

Olen ollut kuluneen syksyn mittaan varsin väsähtänyt, välillä myös töissä. Mutta niin on ollut Myykin. Ja mikäs muukaan syynä on ollut kuin liian vähäinen tai liian heikkolaatuinen uni, joka minun kohdallani on johtunut ihan silkasta erostressistä. Varmasti myös mustan synkeällä, vetisellä syksyllä on osuutta väsähtäneisyyteeni. Myyllä puolestaan on omat syynsä... Kerran naureskelimmekin töissä, että olemme Pirteä ja Tosi Pirteä, vaikka todellisuus oli juurikin päin vastoin. Siksi tämä muki onkin sangen osuva kuvateksteineen. Ja erityisen osuva on kylkiäinen, paketti pussikahvia, jota minun on aivan pakko saada työvuoron alkumetreillä - väsytti tai ei! :)

Käydessämme kyläilemässä Maalarin luona sain Maalarilta pikkuruisen joululahjan, niin saivat muutkin rouvat. Lahja on ainoastaan kooltaa pikkuruinen, vaan ei arvoltaan! Maalari on itse huovuttanut tämän avaimenperän; näin meillä jokaisella rouvalla on Maalarin sydän mukanaan :) (Sydän on karhea ja herttaisella tavalla rujo - ihan kuin oma sydämenikin on vielä toistaiseksi eron jäljiltä)

Kolmas lahjanikin on omatekoinen, sain sen Kokilta: kierrätysmateriaalista tehty ekokauppakassi! Kassissa oli myös pieneen biohajoavaan rasiaan pakattuna järjettömän hyviä pikkuleipiä.

Lahjakassi on pienentänyt edes pikkiriikkisen alati kasvavaa jätteiden määrää, kun se on tehty kahvipusseista, mutta säästää luontoa muutenkin pitkään - ja minun roposiani siinä sivussa :) - kun minun ei enää tarvitse turvautua kaupan muovikasseihin ...tai olla vähän perästä ja uudestaan pesemässä kankaisia ekokauppakassejani! No, en minä niitä kangaskasseja nyt niin taajaan pese, mutta kuitenkin. Joka tapauksessa tämä lahja lämmittää erityisesti pientä, orastavaa "viherpipertäjän" sydäntäni!

Viri-viri-tööt-tööt

2008-12-19T17:11:00.008+02:00

Huh, nyt se on vihdoin ja viimein takana päin. Nimittäin työvuosi 2008! Tänään totta tosiaan oli viimeinen aamu, kun minun piti tänä vuonna nousta herätyskellon herättämänä töihin - tai yhtään mihinkään muuhunkaan!! :) ...kunnes muistin, että minähän varasin itselleni kasvohoidon lauantaiksi, ja aika on aamu-10:ltä. Mitä ihmettä päässäni on liikkunut, kun olen noin "aikaisen" ajan valkannut?! Ei ilmeisesti mitään... No, ehkä sen miten-kuten sietää, kun luvassa on kuitenkin pientä luksusta heti loman kärkeen! ;)

Vaan harmikseni tämä viimeinen työaamu ei lähtenyt lainkaan niin auvoisissa tunnelmissa käyntiin, kuin olisin toivonut. Nimittäin minulla ei taaskaan ole niin minkäänlaista havaintoa, että herätyskello olisi soinutkin tai että olisin sen peräti sammuttanut. Havahduin umpisesta unesta klo 6.58. KÄÄÄÄK!! Ja jälleen kerran sarjakuva-ylösnousemus... En ehtinyt pestä tukkaa (noin periaatteessa se ei kyllä välttämätöntä olisikaan joka aamu, ellei luonnontaipusa tukkani haluasi taipua mihin tykkää) ...tai käydä sen paremmin suihkussakaan, vaan yritin sukia kurittomat kutrini harjalla kuriin, pesaisin suit-sait naaman ja kainalot, sipaisin kiireesti meikit naamaan, hyppäsin vaatteisiini, ruokin kissat ja syöksyin ovesta ulos tyynyn kuva vielä poskessani.

Mutta ehdin kuin ehdinkin suunnillensa ajoissa töihin, vaikka minun piti vielä koukata lähikaupan kautta hakemassa lomalle lähtijäisiksi herkkuja (jouluisesti suklaakonvehteja aamukahville) ja läheiseltä kylmäasemalta lirauttaa Wanhan Rouwan tankkiin tilkkanen menovettäkin.

Työpäivä sujui muuten varsin normaaliin tahtiin ja malliin, mutta tänään kävimme lähikuppilassa joululounaalla, jossa kokki & kokittaret olivatkin loihtineet kystä kyllä!! Taivaallisen ihania laatikoita... rosollia... salaattia... lohta... kinkkua... herneitä... luumuja... ja jälkkäriksi glögiä ynnä "pätkä joulutorttua", ei siis perinteistä joulutorttua, vaan jouluiseksi sorvattua kääretorttua. Niin se vaan on, että hyvä ruoka on niitä elämän suurimpia nautintoja! :)

Hiukkasen haikein mielin lähdin töistä tänään kotiin ja toivottelin joulut ynnä uudet vuodet rakkaille kollegoilleni. Meneehän ainakin liki kaksi viikkoa, kenties hiukkasen pidempäänkin lomien limittymisen vuoksi, ennen kuin koittaa riemukas jälleennäkeminen (ellen nyt sitten satu törmäämään heihin muissa merkeissä siviilissä). Ja todellakin ansaitusti heistä voi käyttää ilmaisua "rakkaat kollegat", sillä työyhteisömme on erittäin hyvinvoiva, voisi melkein sanoa, että olemme ikään kuin yhtä suurta perhettä... Mutta en saarnaa työhyvinvoinnista tai kollegoiden merkityksestä tällä kertaa sen enempiä.

Kotona minua odotti positiivinen ylläri: digiboxini olisi noudettavissa, joten ei kun täyskäännös eteisen kynnyksellä ja samoin tein kitkaravia kioskille, jossa sijaitsee lähin asiamiesposti (kävelen todella, siis t o d e l l a rivakkaan tahtiin lähestulkoon aina, vaikka ei olisi edes kiire, siitä tuo termi).

Ulkona tihkusade oli muuttunut räntäsateeksi. Sitä räntää kait se oli, mitä taivas alas työnsi... Ei mitään romanttisia, isoja riekaleita. Ehei! Vaan kovan puoleisia, reilun kokoisia, hiukan pisteleviäkin klönttejä. Uh!! Mutta edes tuo kurja koiranilma ei saanut fiiliksiäni laskemaan, niin iloinen mieli minulla oli (ja on siis edelleenkin) loman alkamisesta ja boxin pikaisesta toimittamisesta.

Nyt sitten boxi virittelee itse itseään ja minä odotan kuin kuuta nousevaa, että homma valmistuisi tuota pikaa, jotta pääsen testailemaan boxin ominaisuuksia...

Odottavalla kannalla

2008-12-16T19:44:00.011+02:00

Olin tänään reipas töiden jälkeen: siivoilin hiukan keittiötä, tiskailin ja laitoin alulle makaronilaatikon. Siinä makaronilootassa onkin minulle loppuviikoksi apetta - lukuunottamatta perjantaita, sillä silloin työpaikkamme lähikuppilassa tarjoillaan joululounas. Odotan jo innolla tuota perjantain juhla-ateriaa, sillä kyseisessä lounaspaikassa on ollut oikein makoisat lounaat, joten tokkopa nämä jouluruuatkaan tuottavat pettymystä!

Täytyy sanoa, että menoillaan on harvinaisen pitkäpiimäinen viikko!! Mutta niinhän viimeinen työviikko ennen lomaa aina on. Tällä viikolla vaan on ollut asiakkaidenkin puoleen niin verkkainen tahti, että ei mitään tolkkua...

Mutta onneksi on enää kaksi aamua ennen lomaa!! :) Siis ihan oikeasti vain kaksi, sillä huomenna minulla on iltavuoro, joten ei sitä oikein aamuksi voi laskea, kun voin vetäistä hiukan normaalia pidemmät yöunetkin... Ja voi pojat, että olenkin onnistunut taas kasvattamaan univelkasaldoani! Nimittäin kahtena viimeisenä yönä on unet jääneet luvattoman lyhykäisiksi, hiukan vajaaseen kuuteen tuntiin, kun en vain ole malttanut käydä nukkumaan, vaikka tiedän, että pitäisi.

Odotan tulevaa lomaa ehkä jopa enemmän kuin joulua. En tiedä, mistä moinen. Varmaankin osaltaan siitä, että kourallisella lomapäiviä saan ihan kunnon siivun lomaa: liki kaksi viikkohan siitä taitaapi tulla pyhineen kaikkineen. Nimittäin heti vuoden vaihduttua, ensimmäisenä arkipäivänä, minun on palattava sorvin ääreen, joten hiukan jää se kaksiviikkoinen vajaaksi. Saan kuitenkin pehmeän laskun takaisin työhön, sillä olen loman jälkeen vain tuon yhden vaivaisen perjantain töissä, ja sitten on 4 päivän vapaa = normi viikonloppu + saldovapaa maanantaina (meillä on ns. liukuva työaika) + loppiainen tiistaina.

Tänään töissä suunnittelimme alkuvuoteen pientä piristystä työporukallemme: päätimme järjestää saunaillan ja vuokrata tähän tarkoitukseen mökin yhdeksi yöksi. Kyseessä on silkka hupireissu; saunomista, hyvää ruokaa & juomaa ja maanmainioiden kollegoiden seuraa... :)

Päädyimme vuokramökkiin siksi, että saamme kyseisen paikan hyvinkin edulliseen hintaan, eikä tuo mökki ole edes mahdottoman taipaleen takana, vaikka korvessa onkin. Mutta noita syitäkin enemmän vaakakupissa painoi se, että jos olisimme vuokranneet saunatilat jostain kaupungista, olisi loppuillan suhteen käynyt kuitenkin niin, että porukka olisi hajaantunut yöhön kuka minnekin; yksi kun tykkää humpasta eikä niin millään muotoa lähde paikkaan, jossa soitetaan "matontamppausmusiikkia" (lue: diskoa/teknoa), toinen tykkäisi kyllä tanssia, mutta ei missään tapauksessa "lavatansseja", kolmatta taas mielyttäisi eniten istua hämyisessä pubissa jne. jne. Nyt kun vietämme saunailtaa keskellä ei mitään, niin kenelläkään ei ole pakotietä - ennen aamunkoittoa! ;)

Laitoin tänään myös tilaukseen uuden digiboxin. En tiedä, onko hankintani nyt sitten hifistelyä, sillä valitsin 2 virittimen & tallentavan mallin, vaiko peräti "syntiä" ekotehoilun kannalta, kun ei pitäisi ostaa mitään, mitä ei tarvitse... Mutta minä oikeasti tarvitsen sen digiboxin, sillä on vain ajan kysymys, milloinka Mies hakee omansa pois Kodistani viereksimästä. Tallennusominaisuuskin on sangen tarpeellinen, sillä vaikka luokittelenkin vain aniharvan tv-ohjelman kategoriaan "pakko katsoa", niin kyllä niitä tilanteita kuitenkin tulee, että jonkin ohjelman haluaisi säilöön odottamaan sopivampaa katseluajankohtaa. Hinnan kiroa ei sentään aparaatilla ollut, siksi ajattelinkin, että tilaisuuteen pitää tarttua nyt... Joten nyt sitten odottelen tuon ihmeellisen boxin saapumistakin (toivottavasti se ehtii ennen joulua)!

Mutta kuten sanotaan: odottavan aika on pitkä... Joten yritän lievittää sitä "tuskaa" rentoutumalla tänään tölön ääressä ja näpertelemällä samalla Myyn joululahjaa, jotta saisin sen valmiiksikin ennen joulua!

Neljän kopla koolla jälleen

2008-12-15T22:49:00.004+02:00

Vaikka viihdynkin erinomaisen hyvin työssäni ja työyhteisössäni, niin siitä huolimatta odotin tänään innolla työpäivän päättymistä. Meitä on nimittäin neljän naisen ystäväpiiri, vähän kuin Sinkkuelämää -sarjassa, ja tänään jälleen kokoonnuimme yhteen.

Vuosia sitten ajauduimme kaikki samalle avoimen ammattikorkeakoulun iltakurssille ja olemme sen jälkeen pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä, milloin missäkin merkeissä; käyneet käsityömessuilla, testaamassa kaupunkimme ruokaravintoloiden tason, teatterissa, mökkeilemässä... olemmepa järjestäneet jopa ikkunanpesu-talkootkin - onhan ukoillakin kaikenkarvaista mökkitalkoota ja halkosavottaa, joissa kuitenkin perimmäinen tarkoitus on hyvä ruoka yhdistettynä hyvään juomaan ja vielä parempaan seuraan.

Aiemmin me kaikki olimme Sinkkuelämää -sarjasta poiketen joko avo- tai avioliitossa, ja minua lukuunottamatta kaikilla muilla on myös lapsia. Tämän vuoden mittaan minun lisäkseni myös toisella daamilla sakistamme, Maalarilla, on tapahtunut radikaali elämän muutos. Niinpä tämän kertaisen kokoontumisemme yksi syy joulutervehdyksen viemisen lisäksi olikin käydä tutustumassa Maalarin uuteen kotiin.

Tämä koti sijaitsee sillä laidalla kaupunkia, jonka tunnen valitettavan huonosti. Niinpä olinkin töissä printannut ajoreittiohjeet netistä, jotta löytäisin kivuttomammin perille. Minulla oli kuitenkin pari asiaa toimitettavana keskustassa ennen kuin pääsin suuntaamaan Wanhan Rouwan nokan kohti kaupungin länsilaitaa. Palattuani asioilta autolleni, suureksi harmikseni huomasin unohtaneeni reittiprintin töihin... Niinpä tietenkin!! Miten ihmeessä minä - joka olisin Suomen Suuntavaistottomat ry:n puheenjohtaja, jos olisin löytänyt kokouspaikalle ;) ...ihan totta, olen onnistunut eksymään jopa Hesassa Stockalle! - löytäisin ilman nuotteja perille, kun en tosiaankaan tunne läntistä seutua kaupungistamme... KÄÄK!

No, eihän siinä auttanut ottaa kuin puhelin kauniiseen pikku-kätöseen ja kilauttaa kaverille, toiselle rouvista elikkäs Kokille, sillä hän ja kolmas tiimimme jäsen, Madame Au Revoir, olivat menneet jo edeltä käsin Maalarin luokse. Sainkin varsin selkeät ohjeet, joiden perusteella löysin kuin löysinkin oikealle kadulle.

Vaan sittenpä olikin edessä haastavin osuus: löytää oikea talo tuon kadun varrelta, sillä siellä totta vieköön oli monta samanlaista taloa! Kilautin toistamiseen kaverille, ja loppu matka olikin sitten aika metkaa: kaikki muut kolme näkivät minut parvekkeelta/ikkunasta, mutta minä en paikallistanut heitä kuikuilemassa, vaikka kuinka yritin tähyillä, minkä ruudun takaa rouvat kurkistelivat. Madame Au Revoir ohjeisti minua puhelimessa: hei, me nähdään sinut! ...kävele kääntöpaikan yli ...nyt käänny loivasti vasempaan ...mihin sinä hävisti? ...oletko pakettiauton takana? ...no, otapa takaisin ...suuntaa keltaisten puuhökkeleiden väliin ...oikealle, oikealle ...o i k e a l l e!! Ja minä pistän töppöstä toisen eteen, yritän olla näyttämättä liiaksi epämääräiseltä hiipparilta - yea, right, ja kuinka helppoa se on, kun tummissa vaatteissa pyörii epävarmasti pitkin parkkipaikkaa ja pihaa?? ;) Samalla kuikuilin edelleenkin epätoivoisesti ikkunoita ja parvekkeita, josko bongaisin nuo tutut kasvot - tai lähinnä hahmot, eihän minun lievästi heikko näköni riitä hämärässä erottamaan kasvonpiirteitä pitkästä matkasta! Ihan kuin olisi sokkona kävellyt, ja niinhän se tavallaan olikin! :)

No, löysin kuin löysinkin perille. Annoin Maalarille joulutervehdykseksi vääränvänkkyrän pullon punaviiniä (merlotia!!), rasian tryffelisuklaata sekä "herttaisen hyviä pipareita", ei siis omatekoisia, vaan ihan valmiita pipareita kaupan hyllystä, sillä en tosiaan ole mikään leipurimestari. Lisäksi yhteisesti olimme hommanneet lahjakortin, jonka Maalari saa käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla poikansa, itsensä ja heidän uuden kotinsa hyväksi.

Turinoimme, tarinoimme... ja tietenkin teimme "tupatarkastuksen", tai siis Maalari lähinnä esitteli uuden kotinsa perinpohjaisesti. Istuimme keittiöön juomaan hollantilaista kahvia, söimme ciabattaa erilaisilla höysteillä, tuulihattuja & joulutorttuja. Samalla kuulostelimme ja kyselimme lisää toistemme kuulumisia, puhuimme ruuasta ja yritimme ymmärtää miesten aivoituksia... ;) Ja mikä ehkä tärkeintä, pohdimme, milloinka pääsisimme koko konkkaronkka yhdessä ulos tuulettumaan ihan aikuisten oikeasti - siis syömään ja tanssimaan!

Ilta oli oikein onnistunut, ja oli ihana istua yhdessä pitkästä aikaa!! Valitettavasti meillä kaikilla on omat kiireemme, joten emme vallan taajaan saa satutettua aikataulujamme yksiin, jotta saisimme koko neljän koplan koolle. Mutta vaikka tapaammekin harvakseltaan, osaamme käyttää nuo hetket tehokkaasti hyväksemme, sillä näiden kohtaamisien jälkeen askel on aina jotenkin kummasti kevyempi!

Paketointitalkoot ynnä leffailta

2008-12-15T22:21:00.008+02:00

Lauantaina tosiaan lähdin Myylle siinä illan suussa mukanani pari rullaa lahjapaperia, pieni säkillinen lahjoja ja repullinen muuta tarpeellista tavaraa, sillä jäin Myyn luokse yökylään. Saimme lahjukset paketoitua mallikkaasti... Siskoni toisesta paketista tuli sennäköinen, että siitä ei melkein arvaa, mitä paketti sisältää... ;) Tosin osa lahjoista on minun osaltani ainakin vielä paketoimatta, sillä ne ovat vielä kaupassa! :)

Illalla katsoimme pari leffaa ja popsimme juustochilipähkinöitä, karkkia & chipsejä, minä siemailin samalla hiukan siideriä, Myy puolestaan breezeriä. Ensin oli vuorossa Numero 23 (Number 23), jossa pääosaa esittää Jim Carrey. Tämäkin on Carreyn vakavampi elokuva, jossa herra ei pelehdi tyypilliseen tapaansa tai vääntele naamaansa hullunkurisesti. Walter Sparrow (Carrey) saa syntymäpäivälahjaksi nuhruisen divari-kirjan Numero 23 ja alkaa huomata yllättävän paljon yhtäläisyyksiä kirjan päähenkilön ja itsensä välillä, jopa pakkomielteeksi asti. Sen enempää leffasta en tohdikaan sanoa, etten tulisi pilanneeksi koko juonta. Jokseenkin painostavasta tunnelmastaan huolimatta leffa on erikoisella tavalla hyvä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Toisena oli sitten vuorossa Million Dollar Baby, jota tähdittävät Clint Eastwood ja Hilary Swank. Nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnin (Eastwood) salille saapuu sitkeästi nyrkkeilijän urasta haaveileva Maggie Fitzgerald (Swank). Sinnikäs Maggie saa Dunnin myöntymään tämän valmentajaksi, ja kaksikon välille alkaa hiljalleen kehittyä yhteinen kieli ja yhden sortin ystävyys. Edessä on kuitenkin elämää suurempi kamppailu, joka vaatii suunnatonta rohkeutta. En yleensä ole nyrkkeilyelokuvien ystävä, enkä sen paremmin Clint Eastwood -fanikaan (vaikka herra onkin sangen mainio erinäisissä muissa roolisuorituksissaan), mutta tämä elokuva muodostaa poikkeuksen. Järisyttävän hyvä ja koskettava leffa!

Sunnuntaina pyörähdimme vielä kertaalleen joulumarkkinoilla, sillä Myyn mies ei ollut vielä käynyt siellä ihmettelemässä. Lisäksi kiertelimme muutenkin kaupoilla lahjastelemassa, tosin minun saldoni jäi jokseenkin laihaksi, sillä jos ei oteta lukuun uutta kuramattoa eteiseeni ja kissoille toista hiekkalaatikkoa, niin sain tarpeita vain yhteen lahjaan. Toivottavasti kerkiän saada noista tarpeista lahjan valmiiksi! Mutta jos en kerkiä, niin aina on olemassa plan B... :)

Joten vaikka puhdistus-operaationi Kodin ja teknisten kapineiden (läppäri ja puhelin, miksei myös kameran muistikortti) suhteen jäikin pahasti vaiheeseen, kun olin vasta illan suussa sunnuntaina takaisin Kotona, niin viikonloppu oli kaikin puolin onnistunut. Sisälsihän se mukavaa yhdessä oloa ystävän kanssa, pientä jouluista puuhastelua ja leffanautintoja!

Viirauksen maailmanmestari?

2008-12-13T14:47:00.005+02:00

Nyt on sitten joulumarkkinat katsastettu. Alkuperäinen ajatukseni oli ekotehoilla tänään eli mennä kävellen markkinoille, eihän täältä Kotikolosta ole kuin vaivaiset muutama kilometri Linnoitukseen, olisipahan tullut päivän happihyppely suoritettua ihan huolella. Senkin puoleen olisi ollut perusteltua mennä jalan tai edes linjuriautolla, että parkkipaikan löytäminen tällaisena päivänä on työn ja tuskan takana, kun on markkinat menoillaan ja kansa muutenkin tungeksii kaupungilla lahjastelemassa. Mutta kun ei niin ei.

Viereksin aamupäivällä täällä tiedon valtatiellä hyvän tovin siemaillessani muutamia kuppeja kahvia samalla. Sitten otin kaikessa rauhassa suihkun, kuivailin tukkaa, etsiskelin vaatteitani ja... hupsista, kello olikin jo puolipäivä! Keli oli kääntynyt eilisestä suloisen talvisesta loskakeliksi, lämpötila plussanpuolella ja ilma kosteahko, joten se ei järin suuresti houkuttanut pistämään töppöstä toisen eteen. Toivottavasti tämä kelin muutos on tilapäinen häiriö, ettei tarvitse kohta todeta: "Hyvästi jää, talvinen sää..." !

Siispä silmittelin linjuriauton aikatauluja, sillä pääsisinhän sukkelampaan kohti keskustaa sillä konstilla kuin kahlaamalla loskassa... Mutta nekään eivät käyneet yksiin, kun viirasin lähtöäni liian pitkään. Oli siis otettava autonavaimet kauniiseen käteen ja huristeltava keskustaan. Joo, tiedän, aika heikkoja syitä, mutta iski äkillinen laisk... korjaan, mukavuudenhaluisuus! ;)

Suureksi mielipahakseni ja harmikseni en löytänyt aiemmin mainitsemaani eliksiiriä, kuusenkerkkäsiirappia, markkinoilta. Sentään en aivan tyhjin käsin palannut reissultani, sain muutamiin lahjoihin täydennystä, mutta en ainakaan vielä paljasta, millaisia täydennyslöytöjä tuli tehtyä... Sain myös ostettua pari rullaa ihania lahjapapereita sekä nyöriä Tiimarista.

Yhtälailla olen viirannut paljon mainostamaani puhdistusta Kotikolossa... Jotenkin tuo keli vaan lyö mieltä vähän matalaksi ja aivan kamalasti kehtuuttaa, ei niin millään viitsisi tarttua toimeen. Mutta tarkoitus olikin toteuttaa tuo puhdistussavotta tänä viikonloppuna - ja nythän on vasta lauantai! ;)

Johan on markkinat!

2008-12-13T08:37:00.005+02:00

Tänä aamuna minulla oli poikkeuksellisesti herätyskello soimassa, että varmasti heräisin ajoissa, sillä tänään on ohjelmassa kaikenlaista. Vaikka tokihan nuo karvavekkarini yleensä huolehtivat siitä, että nousen viikonloppuisin ja loma-aikoinakin ajoissa (lue: viimeistään klo 7-8), kun alkavat hillua levottomasti saadakseen kotiorjansa tarjoilemaan aamiaisen samaan aikaan kuin arkenakin.

On se muuten kumma, etteivät nuo kisuliinit vaivautuneet eilen aamulla toteuttamaan herätysoperaatiotaan. Minulla ei nimittäin ole mitään mielikuvaa, että kello olisi soinut, saatika että olisin sen jossain vaiheessa sammuttanut - ja aivan saletisti laitoin vekkarin herättämään illalla ennen kuin kävin nukkumaan ja aivan saletisti oikeaan aikaan, hiukan yli kuuden. No, minä heräsin klo 6.48... enkä todellakaan kaikessa rauhassa, vaan tuli taas sellainen sarjakuvamainen syöksyminen suihkuun: vatsalihaksilla ylös petistä ja ensimmäiset askeleet ruopivat tyhjää ilmaa! :) Niin kiiru tuli, että ehdin kahdeksaksi töihin, kun kuitenkin (pitkä) tukkakin piti pestä ja kuivata, meikata, ruokkia kissat, putsata hiekkalaatikot ym... Mutta sepä siitä!

Tänäaamuna, kun minä siemailin ensimmäistä, höyryävää kupillista kahvia, Pirpana sai ahmaistua aamiaisensa ja osan Neiti Söpönkin aamiaisesta hyvällä ruokahalulla. Sitten olikin duracell-kissassa taas virtaa siihen malliin, että oksat pois!

Tällä viikolla Pirpana on toteuttanut "puutarhaunelmiaan" eli ollut suunnattoman kiinnostunut olohuoneen ikkunalaudalla olevista kasveista - parista anopinkielestä (toinen Miehen) ja sitruunapuiden aluista. Tai ei niinkään itse kasveista, vaan lähinnä siitä mullasta. En ymmärrä, mistä moinen intohimo kukkamultaa kohtaan! Nimittäin Neiti Söpö ei ole koskaan kaivellut multaa ruukuista tai ollut kasveistani kiinnostunut - ainakaan valvovan silmäni alla. No, sinne ikkunalaudallehan tuo pikkujätkä taasen ampaisi heti, kun oli aamiaisensa nauttinut! Ei kait auta muu kuin tehdä tutkimusretki kaapin perukoille, minne olen muistaakseni säilönyt pieniä luonnonkoristekiviä myöhempää käyttöä varten, ja peittää mullan pinta niillä, josko Pirpana sitten luopuisi noista hortonomisista taipumuksistaan.

Mutta palatakseni siihen herätykseen tänään... Oli "pakko" laittaa kello soimaan, että saan oikeasti tänään jotain aikaiseksikin. Meinasin nimittäin jatkaa edellisessä postauksessani mainittua puhdistus-operaatiota ainakin jossain määrin. Myyn kanssa tuli myös sovittua, että järjestämme tänään Myyllä ehkä maailman pienimmät pikkujoulut (=minä ja Myy, mahdollisesti myös hänen miehensä) yhdistettynä paketointitalkoisiin. Nimittäin tuo lahjojen paketoiminen on melkoisen haasteellista kissataloudessa, kun kateista olisi suunnattoman kivaa leikkiä vienosti rapisevalla lahjapaperilla, jahdata käherrettyjä lahjanauhoja ja miksei käpälöidä vähän teipinpalasiakin.

On siis viisaampaa suoriutua paketoinnista muualla. Myymälöiden paketointipalveluihin en ole sen koommin sortunut, kun joitakin vuosia sitten ostin Siskoni vanhimmalle tyttärelle sukset joululahjaksi. Ne olivat sikäli haasteelliset saattaa lahjapaperin suojiin, että mieluusti pulitin omatuntoni mukaisen maksun paketoinnista - ja menihän se hyvään tarkoitukseen, olisko nyt ollut jonkin paikallisen urheiluseuran junnutoimintaan tms. En siis periaatteesta vastusta näitä paketointipalveluita, vaikka ne saattavatkin joskus olla hiukan aikavia, mutta minusta joulun odotukseen kuuluu olennaisesti lahjojen kääriminen paketteihin. Enkä kovin mieluusti luopuisi siitä nautinnosta!

Tänään on myös Linnoituksen Perinteiset Joulumarkkinat, ja vakaa aikomukseni on pyörähtää siellä pälyilemässä, josko saisin muutamiin joululahjoihin hiukan täydennystä. Sieltä voi löytää vaikka mitä metkaa, kun paikalliset tuottajat ja käsityöläiset ovat valloittaneet myyntikojut.

Viime vuonnakin tarttui mukaani sellainen erikoisuus kuin kuusenkerkkäsiirappi. Myyjä vakuutti sen olevan mitä oivallisinta flunssantorjunta-ainetta sekoitettuna teehen tai kuumaan veteen... ja tehot sen kuin kovenevat, jos hömpsäyttää vielä tilkkasen rommia joukkoon! :) Ja totta tosiaan, se oli mainion makuista teen joukossa - ihan ilman terästystäkin! - ei ällö-makea, kuten sokeri tai hunaja saattaa joskus olla, vaan hiukan kirpeällä tavalla pirteä tai ehkä jopa raikas. Joten yritän metsästää ainakin tuota eliksiiriä lisää markkinoilta!

Mutta nyt tuumasta toimeen ja töpinäksi, ensin Koti kuntoon ja sitten markkinoille!

Talven come-back ynnä muuta

2008-12-12T19:47:00.008+02:00

Mikä ihana aamu eilen olikaan, kun raottelin silmiäni & heti kohta sen jälkeen makuuhuoneen kaihtimia ja suureksi yllätyksekseni havaitsin maan valkaistuneen yön mittaan!! Ihanaa, talvi tuli sittenkin takaisin! :) Tosin se tiesi sitä, että minun oli suunnattava Wanhan Rouwan nokka kohti työmaata varovaisemmalla otteella kuin aiemmin... Mutta toisaalta, johan minä olen tässä pitkin syksyä sorvaillut ajotapaani hiukka ennakoivammaksi juuri näiden talvisempien kelien varalle.

Olen sitä mieltä, että pikkiriikkisen pienestäkin liikkeestä liukkaalla on helpompi lähteä eteen päin kuin jos olen aivan pysähdyksissä. Valitettavasti yhteen valoristeykseen jouduin pysähtymään tykkänänsä, vaikka kuinka yritin madella etanan vauhtia kohti punaisenaan loimottavia liikennevaloja. Tämä risteys oli jo hiukan ennen puoltapäivää ehtinyt hiulaantua jokseenkin liukkaaksi röpelöksi. Kun valo viimein vaihtui ja minä nostin varovaisesti kytkintä, meinasi auto lähteä puskemaan ihan eri suuntaan kuin mihin minä olin ajatellut ajaa, mutta onnekseni sain tilanteen hallintaani.

Kun taas palasin iltavuorosta kotiin, olivat useimmat risteysalueet entistä pahempaa röpelöä. Kyllähän siinä rytkeessä sai yhden sortin hierontaa, kun auto tärisi ylittäessään röpelöitä, mutta toisaalta taas "pelkäsin", että Wanha Rouwan löysät ruuvit singahtavat minä hetkenä hyvänsä irti ja koko kosla kuoriutuu pelleistään sarjakuvamaisesti kuin appelsiini! ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tänään töiden jälkeen Mies poikkesi jälleen pikavisiitillä, soitteli kun olin juuri kipittämässä marketin parkkihallissa takaisin autolleni. Olin tykkänänsä unohtanut, että hän oli aiemmin tällä viikolla käydessään napannut mukaansa kissojen kiipeilytelineen yhden tolpan tasoineen korjattavaksi - taso oli länällään pultin varassa tolpan päässä enkä minä saanut omin neuvoin tasoa napakammin tolpan pulttiin kiinni, enkä myöskään tasoa irrotettua tolpan pultista sen paremmin, se vain pyöri tyhjää.

Mies oli luvannut palauttaa tason perjantaina, ja oli kuin olikin saanut jonkinlaisen korjausratkaisun aikaiseksi: hän oli liimannut tason tolppaan kiinni jollain "rakennusammattilaisten liimalla", jolla kuulemma pysyy vaikka kaksi lautaa kiinni päistään eikä liimasauma murru. No, nähtäväksi jää, kestääkö tuo liimaus sitten kahden kissan rajua käsittelyä...

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sain tänään yhden sortin inspiraation lukiessani työpaikkamme intranetin infoa, että jälleen on koittanut se aika vuodesta: sähköpostin ynnä hakemistojen siivous omalta työkoneelta. Niinpä toteutan pienoisen puhdistuksen myös Kotona - siivoan "nurkissa" lojuvat tavarat paikoilleen (ja Miehen täällä viereksivät pikkutavarat autotallin muuttolaatikoihin) & karsin joutavat roskikseen, raakkaan laskumapista turhat paperit pois (en suinkaan paperinkeräykseen vaan odottamaan, että pääsen ne polttamaan poroksi vaikkapa isoäitini mökillä) sekä putsaan niin läppärin kuin puhelimenkin muistin turhista tiedostoista. En tee tätä pelkästään puunatakseni nurkat kuntoon jouluksi, vaan myös siksi, että ennen vuoden vaihtumista on hyvä päästää irti turhasta vanhasta painolastista...

Rakkautta on...

2008-12-11T10:19:00.002+02:00

...yhteinen aamiaishetki kaverin kanssa!! Tosin yleensä peijoonit syövät kylki-kyljessä, nyt on pitänyt muodon vuoksi ottaa hiuka "hajurakoa"... :)

On ihan tuurissaan, että nämä peijoonit malttavat keskittyä syömään oman ruokakuppinsa tyhjäksi, sillä tokihan ruoka on aina makoisampaa kaverin kupissa!! Niinpä olenkin tehnyt sellaisen ratkaisun, että laitan Neiti Söpön kuppiin pääasiassa aikuisten kissojen ruokaa & ihan vain rippusen penturuokaa mausteeksi ja Pirpanalle puolestaan valtaosaksi penturuokaa maustettuna parilla lihaisalla palalla aikuisten kissojen ruokaa. Tällä järjestelyllä katti-karvajalat keskittyvät tyhjentämään oman kuppinsa sisällön eivätkä närki kaverin kupin antimia.

Pirpana oli varsin hoikkanen poikanen tullessaan huusholliini, sisälsi suunnillensa 1200 g elämän iloa... Tänä aamuna punnasin pikkuherran ja painossa on tapahtunut positiivista kehitystä: herra painoi hiukan yli 1500 g. Paino siis kehittyy (mielestäni) normaalisti.

Sen sijaan Neiti Söpön painoa ei voi kuin arvailla. Punnasin likan viimeksi joskus kesällä, ja tuolloin taisi mittari näyttää n. 4,5 kg. Pitäisi hommata "oikea" vaaka, että saisin myös Neidin nykyisen painon selville, sillä se talousvaaka, jolla Pirpanaa on punnailtu, riittää vain 4 kg:aan asti... Tosin Mies epäili Neiti Söpön laihtuneen hiukkasen poiketessaan yllättäin kylälle toissailtana. Sekin on kyllä mahdollista, sillä Kodissani on harva se ilta käynnissä kissaravit tai -painit, joten Pirpana on kyllä huolehtinut kiitettävällä tavalla oman liikunnan tarpeensa lisäksi Neiti Söpön tarpeista! ;)

Kolmas UFO

2008-12-10T22:19:00.007+02:00

Noniin. Tässä se nyt sitten tulee... Kolmas UFOni, joka tuskin kauan nauttii UFOn statuksesta. Nimittäin sain puikoteltua toisen sukan varren valmiiksi kokonaan jo lauantaina, maksimissaan ihan muutamassa tunnissa! :) Seuraavaksi neulon myös toisen varren valmiiksi - ennen kuin aloitan kantapäätä.

Positiivinen yllätys tämän sukkamallin kohdalla oli se, että kuvio ei ollutkaan niin kinkkinen kuin mitä kirjallinen selostus ja ruutukaavio ohjeessa antoivat ymmärtää, vaan oli varsin nopea työstää ja omaksua.

Harmittelen vain sitä, että kuvio olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos lanka olisi valkoinen tai luonnonvalkoinen. Mutta en halunnut niin vaaleita villasukkia, sillä niiden pohjat ovat alta aikayksikön kaikkea muuta kuin valkoiset... No, ei tuo harmaa villalankakaan nyt varsinaisesti ruma ole, mutta ei paljon muutakaan. Tosin Myy sanoi, että vielä tylsemmät sukat olisivat harmaasta langasta ilman mitään kuviota.

Kuvassa ei valitettavasti kummoisella tavalla erotu/näy kaksoishelmineule, jota on palmikkokuvioiden välissä. Täytynee yrittää näpsäistä parempi foto viimeistään valmiista sukista...

Lahjastelua

2008-12-10T20:52:00.007+02:00

Hyvistä aikeistani huolimatta en sunnuntaina käynytkään silmäilemässä kodinkoneliikkeiden hellavalikoimia, vaan siirsin sen suosiolla tuonnemmaksi, torstai-aamupäivälle, sillä torstaina minulla on tiedossa iltavuoro, joten saanen ihan kaikessa rauhassa zoomailla eri liesivaihtoehtoja ennen töihin menoa. Sen sijaan kävin Myyn kanssa muuten pyörähtämässä kaupoilla, pälyilemässä josko saisin edes jotain ideanpoikasia joululahjoihin. Ja tulihan siinä sivussa hankittua Miehen lahjakin.

Tänään tein sitten uuden lahjastelu-reissun suoraan töistä. Sain hankittua Siskolleni lahjan, jota on kyllä vielä hiukan täydennettävä. Sitten täytyisi keksiä jotain sopivaa Siskon tyttärille, Äidilleni, isoäidilleni ja Myylle, unohtamatta tietenkään Myyn koiria! Joten lahjastelu on vielä pahasti vaiheessa, vaikka yleensä olen hyvissä ajoin saanut sen hoidettua pois päiväjärjestyksestä, sillä en inhoa mitään niin paljon kuin liikkua kaupoilla samaan aikaan, kun puoli kaupunkia on liikkeellä. Ja se eittämättä on tilanne, mitä likempänä joulua ollaan... Ja nythän ollaan jo, kun jouluun on enää kaksi viikkoa aikaa. Siis kaksi!! Apua...

Pariin lahjaan on sentään jo ideanpoikanen. Mutta esim. Siskon tyttärien lahjoista ei ole harmainta aavistustakaan. Olen siitä "ikävä" täti, että en mieluusti osta heille mitään krääsää, siis jotain trendilelua, vaikka heidän lahjalistoillaan epäilemättä sellaisia onkin - kuten varmasti monen muunkin lapsen listalla. He saavat noita hilavitkuttimia varmasti muilta kummeilta, mummeilta ym. muutenkin. Sitä paitsi noiden lelujen viehätys tuppaa vaan olemaan kovin lyhytikäistä, joten mieluummin sijoitan roposeni lahjaan, joka on joko hyödyllinen (esim. kirja tai lautapeli) tai tarpeellinen (esim. vaatteet tai urheiluvälineet).

Mitä minä sitten toivon lahjaksi? Hmm... sangen haasteellinen kysymys. Jos se olisi esitetty viime viikolla, olisi vastaukseni ollut: kunnon yöunet... tai mielenrauha ;) Tuota viimeksi mainitun saavuttamista voisi edesauttaa esim. lahjakortti kasvohoitoon, intialaiseen päähierontaan tai johonkin muuhun rentouttavaan hoitoon, joka samalla toisi hiukkasen luksusta harmaaseen arkeen.

Jos taas mietin asiaa tarpeellisuus-näkökulmasta, niin listalla on kaikenlaista... Nimittäin kun muutin Miehen kanssa yhteen, erinäisiä tavaroita oli kaksin kappalein, joten osasta täytyi luopua. Ja nyt harmikseni totesin luopuneeni aika monesta omasta tavarastani... joten erottuamme tarpeellisten tavaroiden joukosta uupuu mm. kunnon leipäveitsi (ei sahateräinen!), vedenkeitin ja sähkövatkain.

Villasukatkin olisivat varsin mieluinen lahja, aloitinhan Myyn vinkistä kotikutoisen villasukkaterapian saadakseni jalkani veikeämpään kuntoon... Olen pyrkinyt kiskaisemaan villasukat jalkaan heti kotiuduttuani töistä tai asioilta, mutta viimeistään yöpuulle vetäytyessäni unisukiksi.

Ja koska syöminen on epäilemättä eräs elämän suurimpia nautintoja heti nukkumisen jälkeen ;) niin en karsasta myöskään herkkulahjoja, ovatpa ne sitten viiniä, makeisia/suklaata, kahvia, teetä tms.

J o u l u l o m a n i on nyt tasan seitsemän työpäivän päässä. Aloitan loman toteuttamalla yhden listani toiveista: menen kasvohoitoon, sillä olen lopen kyllästynyt tähän ikuiseen puberteettiin! :-I Juu, kyllä vaan, nahkani on rasvoittuvaa sorttia ja oikeastaan täysin näpytöntä hetkeä ei ole tainnut sen koommin elämässäni olla, kun puberteetti oikeasti alkoi teininä - siitäkin huolimatta, että huolehdin kasvojen puhdistuksesta päivittäin. No, kyseisellä kauneudenhoitajalla, jolta varasin ajan, on sekä kosmetologin että sairaanhoitajan koulutus, joten odotan saavani asiantuntevaa apua iho-ongelmaani: syväpuhdistuksen ynnä oivalliset kotihoito-ohjeet ja/tai välineet. Ja luonnollisesti extra-rentouttavan loman aloituksen! :)

Muilta osin joulu(loma)suunnitelmani ovat vielä täysin auki, minulla ei ole aavistustakaan, missä jouluani vietän tai kenen kanssa. Mutta ehkä sekin ajatus tässä vielä kirkastuu, onhan jouluun sentään jokunen päivä aikaa...! ;)

Viimeinen sika uunista ulos

2008-12-06T17:39:00.004+02:00

Kat-astrofaalisesta aamusta huolimatta Itsenäisyyspäivä on sujunut sangen leppoisissa tunnelmissa. Olen puikotellut ahkeraan tässä päivän mittaan, kun sain akuutin neuloosin -> pakko saada neuloa :) Tosin kätevät kätöseni eivät tarttuneet kumpaankaan UFOistani, mohairhuiviin tai Miehen villapaitaan - viime sunnuntaina yritin neuloa huiviani, enkä saanut kuin pari kerrosta aikaiseksi, kun neulominen tuntui väkisin väkertämiseltä ja työ jäi sikseen. Noiden "oireiden" vuoksi aloitin uuden työn, joka on minua poltellut jo pidempään: Saltkråkan-sukat, joiden ohjeen löysin Ullaneuleesta. Lanka tuontyyppisiä villasukkia varten on levännyt vaatehuoneen hyllyllä jo hyvän tovin, Smart Superwash, joka on 100 % puhdasta uutta villaa. Laittelen kuvia, jahka maltan kaivaa kamerani esiin.

Kattimusten hyvinvointiakin on tullut kohennettua tänään: Neiti Söpö ja Pirpana saivat matolääkkeensä. Operaatio sujui yllättävän kivuttomasti, sillä olin ostanut Mirrix-tahnan kissoille. Ja totisesti se on helpompi antaa kuin yrittää tunkea pilleriä vastahakoisen kissan kitaan - ja saada se pilleri vielä pysymään suussa, ettei kissa sylkäise sitä pois! Kumpikaan kateista ei suureksi ihmetyksekseni kiskaissut poroja nokkaansa moisen keljun operaation vuoksi. No, saivathan nuo peijoonit palkkioksi hiukkasen raksuja, vaikka päivän toinenkin ateria oli jo syöty n. tuntia aiemmin, joten ehkä se lievitti hiukan pahaa mieltä...

Edelleenkin kaipaan kovasti "elävän" kynttilän luomaa tunnelmaa näihin joulun odotus -päiviin, ja aivan erityisesti tähän Itsenäisyyspäivään. Mutta tämä aamu totisesti osoitti, että ainakin tänä vuonna saan aidot kynttilät unohtaa, muutoin voipi käydä niin kuin laulussa lauletaan: "Yksi oli liehuva liekin varsi..." ;) Tosin eräs kollega töissä ehdotti, että ripustaisin kattokoukkuun tuikkuastioita tai jopa kynttilälyhdyn. Hmm... ei pöllömpi idea! Mutta toistaiseksi en ole ryhtynyt tuumasta toimeen, koska sopivaa tuikkuastiaa tai lyhtyä ei löydy Kodistani - ainakaan vielä ;)

No, jos minun on kynttilöiden lempeästä tunnelmasta luovuttava, niin korvaan sen sitten vähän juhlavammalla atrialla tänään. Kävin eilen kaameassa tungoksessa kaupassa ja ostelin hiukan herkkuja nimenomaan tätä päivää varten: ruuaksi porsaan paistin, jonka kylkiäisiksi & kevennykseksi tulee salaattia - en valmista perunoita, en riisiä tai ohrattoakaan, pasta nyt possupaistin kylkeen ei oikein sopisikaan! Lisäksi ostin Musta Leima Emmentalia ja Mustapekka -pippurijuustoa nautittavaksi voileipäkeksien kera samalla kun seuraan puolella silmällä Linnan pukuloistoa tölöstä. Glögi jäi vielä kauppaan, en ostanut edes valmiita glögiaineksia, sillä edelleenkään en ole löytänyt viimevuotista, omenamehu-pohjaista glögiohjetta...

Tosiaankin... Sika siis on paistumassa uunissa. Ja tämä onkin sitten viimeinen sika, joka tuossa uuninraakissa paistuu! Lieteni on epäilemättä perujaan jostain 70-luvulta, kuten koko tämä talokin, missä Kotini sijaitsee... Kyllähän se hellapuoli pelaa liedessä ihan ok, mitä nyt ehkä saattaa pienoinen energiasyöppö olla, mutta uuni on täysin luokaton. On aivan tuurissaan, milloin paistokseni onnistuvat niin kuin niiden pitäisi ja milloin ne puolestaan kuorruttuvat karsinogeeneillä pintapuolisesti - kuten olen tainnut jo aiemminkin mainita.

Niinpä päätin sijoittaa osan sievoisista veronpalautuksistani uuteen lieteen. Silmittelin jo männäviikolla alati kasvaa mainostulvaa ja etsiskelin kodinkoneliikkeiden tarjonnasta sopivaa liesiehdokasta. Vaatimukset eivät ole järin korkeat: ihan perusliesi, jossa on toimiva uuni! :) Huomenissa täytynee sitten lähteä liesijahtiin, kun ei viikolla ollut siihen oikein puhtia eikä liioin aikaakaan.

Mutta nyt vilkaisemaan, josko olisi aika nostaa viimeinen sika uunista ulos! :)

Räyhäkkä aamun avaus

2008-12-06T09:51:00.004+02:00

Itsenäisyyspäivä näytti valkenevan varsin raukeissa ja rauhallisissa merkeissä (paino sanalla näytti)... Ulkona ei ole vesikeli, ei pyrytä lunta, mutta ilmeisesti lämpötila on kuitenkin nippa-nappa pakkasen puolella - en tiedä tarkalleen, sillä en omista ulkolämpömittaria.

Heti noustuani kissat ottivat kilpajuoksun ruokakupeilleen ja ahmaisivat tarjoamani aamiaisen yhdeltä istumalta. Sillä välin minä keittelin muutaman kupin kahvia itselleni ja avasin tietokoneen tsekatakseni meilit. Tähän asti kaikki sujuikin varsin mallikkaasti.

Istahdin sohvalle läppäri sylissäni ja pujahdin kaikessa rauhassa pälyilemään tiedon valtatielle... Neiti Söpö pamppaili ympäriinsä, ja Pirpanalla puolestaan oli sen verran kova vauhti heti aamusta päällä, että sivusilmällä piti seurata pikkuherran toilailuja.

Pirpanan viimeisin villitys on kiipeillä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja hyppiä sohvalle, pöydälle, lipastolle, ihan mihin vain. No, minulla on seinää vasten nojallaan muutama keittiökaapin ovi odottamassa, että sitaisen niiden pintaan uuden maalin. Ja tottahan toki Pirpanan piti mennä niiden ovien päälle keikkumaan... ja ne ovet tietenkin kaatuivat kauhealla rytinällä, ensin pari ovea ja sitten loput perässä!! Apua!!

Minä sain liki sydänkohtauksen, sillä pelkäsin, että Pirpana oli loukannut itsensä rytäkässä. Mutta pelästyivät kyllä kissatkin pahan päiväisesti: Neiti Söpö ryntäsi makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon, Pirpanakin hävisi näköpiiristä kuin nato-ohjus ja löytyi olohuoneesta sohvan takaa - säikähtäneenä, mutta muutoin täysin kunnossa. Luojan lykky, että tästä episodista selvittiin pelkällä säikähdyksellä... ja Pirpana ehkä pienellä opetuksella, että ihan joka paikkaan ei tarvitse eikä kannata nokkaansa työntää!! ;)

Minä puolestani kärvistelen lievissä omatunnon tuskissa, kun olin niin ajattelematon, etten korjannut ovia turvallisempaa paikkaan odottamaan maalausta. No, nyt tilanne on toinen, sillä siirsin jo ovet vaatehuoneeseen... ja huolehdin muutenkin, etteivät kissat pääse enää koheltamaan noin vaarallisesti!!

Uneton Lappeenrannassa

2008-12-05T21:14:00.008+02:00

Huh-huh, pitkänmakuinen työviikko on vihdoin ja viimein takana päin!! Töissä ei ole ollut mitenkään erityisen hektistä tai edes haasteellista, vaikka joulukuu on menoillaan ja sen pitäisi näkyä työmaalla kovenevana työtahtina. Toisaalta hyvä niin, sillä unen määrä ei ole tällä viikolla ollut likikään suotavan rajoissa, vaan jäänyt suunnilleen 5 - 6 tuntiin per yö.

Osaltaan rakkaat kissani ovat osallistuneet näihin unettomuus"talkoisiin". Erehdyin jo luulemaan, että iltarutiinit alkaisivat tässä Kattilassa (lue: kissalassa) sujua eli kun on iltapalat syöty, tölö sammutettu, kömmitty petiin vällyjen väliin ja valot pantu puhuksiin, niin kissatkin ymmärtäisivät rauhoittua. Katin kontit! Muutamana iltana on näyttänyt siltä, että peijoonit malttavat kuin malttavatkin asettua yöpuulle - paino sanalla näyttänyt... Mutta sitten Neiti Söpö on alkanut hiippailla ympäri Kotia, ja siitäkös puolestaan duracel-kissa Pirpana on riemastunut, kun leikkikaveri onkin hereillä... Uh, tätä kissojen kotiorjan onnea ja autuutta! ;)

Voisin toki sulkea kattimukset eri huoneisiin, jos ei näytä homma muutoin toimivan, mutta Neiti Söpön tuntien se johtaisi vaan uuteen ongelmaan: oven raapimiseen ja maukumiseen. Joten täytyy uskoa & toivoa, että tämä on vain tilapäinen häiriö, ja tasaantuu ajan myötä, onhan Pirpana ollut huushollissani vasta kolmisen viikkoa. Tai sitten minun on kertakaikkiaan järjestelmällisesti leikitettävä kissoja vimmatusti tunti-pari ennen yöpuulle vetäytymistä ja tarjoiltava sitten pikkuisen iltapalaa, mikä viimeistelee sen, että duracelit todellakin hyytyvät - molemmilta!

Toisaalta myös erinäiset ajatukset ovat valvottaneet - niin kuin nyt ihmisellä ei parempaakaan tekemistä olisi kuin vatvoa asioita yökaudet! Mutta se puolestaan on meillä sukuvika, mm. isoäitini on samanlainen. En tiedä, johtuuko tämä yövalvominen omalla kohdallani tällä kertaa mahdollisesti uudelleen orastavasta 3-kympin kriisistä (?) vai siitä, että nyt viikonloppuna on Itsenäisyyspäivä, ensimmäinen juhlapyhä, jota vietän yksin (lue: ilman Miestä).

Tällä viikolla nappasin unilukemiseksi alkuun hömppä-kirjalta vaikuttaneen Emily Griffinin Rakkauden pudotuspelin (keskittymiskyky ei taida tällä haavaa tuon vakavampaan kirjallisuuteen riittää). Kirjassa oli yksi lause, joka ehkä osaltaan laukaisi ajatusvirrat: Rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, vaan välinpitämättömyys. Jaa?? Jonkinasteisesta siirappisuudestaan huolimatta lause jäi kaihertamaan mieltä, ja tulin siihen tulokseen, että niinhän se taitaa sittenkin olla. Ja taisi olla yksi ratkaisevista tekijöistä myös minun ja Miehen suhteen kohdalla (tuo välinpitämättömyys konkretisoitui melko ikävästi Miehen taholta). Siksi minä vihelsin pelin poikki... No, vaikka aika-ajoin synkistelenkin sinkkuuttani, minua ei silti kaduta, vaan tiedän tehneeni oikean päätöksen. Tiedän myös sen, että näistä syvistä vesistä on vain yksi suunta ja se on ylös päin!! :)

Ensimmäinen adventti

2008-11-30T20:25:00.006+02:00

Myy soitteli minulle vielä eilen illalla ja kyseli, lähtisinkö hänen & koirien (2 x nahkacollie) kanssa metsään käppäilemään sunnuntaina. Mikä jottei! Johan tässä on lenkillä käyminen pyörinytkin mielessä, mutta kelit vaan eivät ole oikein sattuneet kohdalleen. Ja sitä paitsi metsätiellä on kuitenkin kivempi taapertaa kuin kahlata loskaisia jalkakäytäviä lähiössä. Sovimme siis, että menen Myylle puolilta päivin, ja lähdemme siitä matkaan, sinne samaiseen metsään, joka oli mitä mainioin suppilovahveroapaja aiemmin syksyllä.

Tänään tosiaan oli kosteahko keli, ja kun ajelin Myylle päin kaupungin toiselle laidalle, huomasin että sitä loskaa oli jonnin verran kävelyteillä. Ei nyt järkyttävästi, mutta oli kuitenkin. Ja taivaalta ripsi räntää hiljalleen.

Metsän laidalle päästyämme totesimme, että se loska tosiaan on näemmä vaivana vain kaupunkioloissa, ei metsätiellä... Eikä tuo pienoinen räntäsadekaan juuri haitannut, sen verran terää teki vetää keuhkojen täydeltä raitista ilmaa. Siinä kävellessä sitten ruodimme kaikenlaisia asioita; koiria, kissoja ja hiukan myös taannoista eroani. Mieli ja ruumis saivat kipeästi kaipaamaansa tuulettautumista siis! :)

Paluumatkalla sattui sitten jotain odottamatonta. Myylle ei ollut enää montaakaa kilometriä matkaa, ja ajelimme kaikessa rauhassa erään sillan alta, kun yhtäkkiä farmariauton takalasiin pasahti jotain. Joko sillalta tipahti lumikokkare tai sitten joku heitti jotain tarkoituksellisesti. Jälkimmäinen vaihtoehtokaan ei ole täysin poissuljettu, sillä Etelä-Saimaan tekstaripalstalla kyllä kirjoiteltiin viime talvena siitä, että lapsoset pienoiset viskovat silloilta mm. lumipaakkuja ja jopa jäätä alla ajavien autojen päälle... Todella latvalahoa touhua!! Grrrr... No, me emme ehtineet peileistä nähdä tilannetta, joten kaikki on nyt vain arvailujen varassa. Mutta kieltämättä outoa sinänsä, että tuo pasahdus kuului juuri, kun Myyn auto tuli sillan alta.

Alkuun näytti siltä, että lasiin tosiaan oli osunut kimpale märkää lunta ja että lumi oli levinnyt vesivanoiksi pitkin takalasia, kun kurkimme peilien kautta takalasia. Pysähdyimme lähimmälle bussipysäkille tarkistamaan kuitenkin tilanteen, sillä Myyn koirat olivat farmariauton takatilassa, ja jos lasi tosiaan oli pasahtanut rikki asti, pitäisi koirat saada turvallisesti pois autosta & takapenkille. Ja totta tosiaan, lasi oli murtunut kauttaaltaan tuhansille pikkumurtumille, jotka antoivat periksi, kun Myy yritti varovasti avata farkun takaluukkua!

Koirat olivat säikähtäneet jo pasahdusta kamalasti, mutta vielä enemmän ne säikähtivät, kun lasi takalasi mureni pikkusirpaleiksi - pääosin kylläkin auton ulkopuolelle, mutta väkisin osa siruista tippui myös takatilaan. Saimme kuitenkin koirat vahingoittumattomina ulos takatilasta ja päästimme ne takapenkille. Mutta ennen kuin minä kerkesin pelkääjän paikalle takaisin istumaan, oli Neiti E ehtinyt jo rynnätä takapenkiltä pelkääjän paikalle ja tärisi aivan kauttaaltaan. No, minä sovitin pienen takalistoni penkille, ja olin juuri saanut turvavyön miten-kuten kiinni, kun toinenkin koirista, Iso Mees, tuli myöskin syliini istumaan ja tärisemään! Ja kerrottakoon, että nämä koiruudet eivät ole sieltä pienimmästä päästä, vaan painavat n. 20 - 30 kg... Keräsimme melko kiitettävästi kummastuneita katseita körötellessämme Myylle, mutta pakko, mikä pakko, kun Neiti E:tä ja Isoa Meestä ei saanut muutoin rauhoittumaan.

Myytä ei niinkään harmittanut lasin hajoaminen taloudellisena menetyksenä, vaan lähinnä koirien hyvinvointi, sillä me kaikki olimme niin kovin säikähtäneet äkillistä pasahdusta. Lisäksi Myy pelkäsi, että koirat olisivat saaneet käpäliinsä siruja, mutta tarkistettuaan kotona tilanteen, Myy totesi huolensa turhaksi.

Ensimmäinen adventti sai siis hiukan kummallisia ja odottamattomia käänteitä. Myy pyysi minut jäämään heille vielä syömään, ensimmäisenä adventtina kun on tapana jo maistaa jouluruokia... Joten Myyn mies oli edellisenä iltana paistanut kinkun, jonka kanssa söimme laatikoita. Kinkku oli jumalaisen hyvää!!! Jälkkäriksi joimme kahvit, ja sitten Myyn mies viritteli kyntteliköt ikkunoille.

Minä olen yleensä ennen ensimmäistä adventtia ostanut keskikokoisen marmorikynttilän, jota sitten pikkuhiljalleen polttelen ennen joulua. Vaan tänä vuonna on tyytyminen ainoastaan sähkökynttelikköön, sillä harva se ilta on Kodissani käynnissä kissaravit, ja minun on vaikea löytää Kodistani "elävälle" kynttilälle turvallista paikkaa, jossa kynttilä ei olisi törmäyskurssilla kissojen kanssa. Mutta eiköhän sillä sähkökynttelikölläkin saa riittävästi tunnelmaa aikaiseksi! Vielä kun muistaisin, minkä kaapin perukoille survaisin sen kynttelikön... :)

No, loppuilta vierähtääkin sitten jälleen tölön ääressä, sillä tänään tulee BB-finaali. Mutta jottei ilta sentään ihan passiiviseksi tölön tuijottamiseksi mene, taidanpa kaivaa peräti jomman kumman UFOistani (UnFinished Objects) esiin ja kilisytellä puikkoja ahkeraan samalla!

Oma koti kullan kallis...

2008-11-29T20:07:00.007+02:00

Ihanan leppoisa viikonloppu - ei mitään ohjelmaa!! Olen ollut "tiukasti" kotosalla ja tehnyt juuri sitä, mitä sattuu huvittamaan tai ollut sitten tekemättä, jos ei ole huvittanut...

Kyllä vaan, minä olen koti-ihmisiä, oma Koti on minulle maailman paras paikka! Tiedän, että on olemassa niitäkin ihmisiä, joilla on täysin erilainen asenne... asuntoonsa, johon ei liity sen suuremmin ihastusta kuin vihastustakaan - on vain kämppä, jossa voi käydä nukkumassa, suihkussa ja syömässä. No, kukin taaplaa tavallaan, minä olen kuitenkin aina pyrkinyt rakentamaan vaatimattomimmasta luukustakin omannäköiseni Kodin, jonne pääsen rauhoittumaan ja jossa viihdyn, myös yksin. Sangen surulliselta tuntuu ajatus, ettei ihminen viihtyisi omassa kodissaan...

Tätä ei nyt sitten pidä käsittää väärin, että olisin jollain tapaa erakkoihminen. Ehei! Tykkään kyllä käydä ulkonakin ja viihdyn porukoissa, mutta väliin sielu ja ruumis kaipaavat raukeaa olla-öllöttelyä vaan. Ja totisesti muutamat viimeiset viikot ovatkin olleet enempi tai vähempi täynnä normaalista poikkeavaa ohjelmaa, työ- & virkistysmatkoineen ja pikkujouluineen.

Siksi huruttelinkin väsyneenä, mutta onnellisena eilen töistä Kotiin. Väsymyksestä huolimatta olin silti sen verran reipas töiden jälkeen, että pistin töpinäksi: imuroin koko Kodin läpikotaisin ja pesaisin lattiat, viikkailin pyykkejä vaatehuoneeseen ja järjestelin muutoinkin paikkoja.

Ja sitten sohvaperunoiduin loppuillaksi, sillä YLE Teemalta tuli eräs suosikkileffoistani, Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind). Leffassa Clementine Kruzynski (Kate Winslet) eroaa poikaystävästään Joel Barishista (Jim Carrey) ja poistaa Joelin mielestään. Kuullessaan tästä Joel haluaa saman järjestelmän avulla poistaa Clemintinen ja kaikki häneen liittyvät muistot mielestään... Sen enempää leffasta ei oikein voi sanoakaan paljastamatta liikaa, paitsi että tämä on Carreyn ns. vakavampi rooli, jossa ei juurikaan nähdä hänelle tyypillistä naamanvääntelyä. Outo, mutta hyvä leffa ja varsin ajatuksia herättävä; välillä naurattaa ja välillä taas kyyneleet eivät ole kovin kaukana!

No, tänään on ollut vieläkin letkeämpi päivä kuin eilen. Katti-karvajalat yrittivät kyllä herätellä minua jo taas klo 7 aikoihin, mutta käänsin tuolloin tyynen rauhassa kylkeä ja nukuin vielä pari tuntia, ennen kuin kömmin ruokkimaan peijoonit ja keittämään aamun ensimmäiset höyryävät kupilliset kahvia itselleni :)

Täytyy sanoa, että Pirpana on tosiaan jo tässä ajassa vaikuttanut Neiti Söpön toimintaan. Nimittäin Neiti on ollut jokseenkin huono syömään märkäruokaa, ei Neiti nirso ole ruuan suhteen (siis että vain tietyn merkkinen ruoka kelpaisi), mutta nappulat ovat mieluisampaa apetta - niitä menisi kahmalokaupalla. Tässä on tapahtunut Pirpanan tultua selvä muutos. Aamuisin annan molemmille omiin kuppeihinsa annokset märkäruokaa, ja molemmat syövät kuppinsa tyhjiksi hyvällä ruokahalulla - myös Neiti Söpö.

Ruokailuissa on kuitenkin vielä oltava tarkkana, sillä Pirpana syö penturuokaa ja Neiti Söpö puolestaan aikuisten kissojen ruokaa. Ja tottahan toki kaverin ruokakupin sisältö kiinnostaa enemmän kuin oma! Joten vähän väliä saan olla toppuuttelemassa jompaa kumpaa kattia, että josko kuitenkin sieltä omasta kupista syötäisiin ne omat ruuat.

Käsittääkseni se nyt ei vallan vaarallista ole, jos aikuinen kissa syö penturuokaa, mutta se sisältää enemmän rasvaa, proteiineja & energiaa, ja mitään noista Neiti Söpö ei totisesti tarvitse, on likka sen verran muhkeissa muodoissa jo nyt! Ja Pirpana puolestaan niitä tarvitsee, joten aikuisten kissojen ruoka on hiukan liian "laimeaa" pikkuherralle. Joten siksi pidän huolta, etteivät kissat kovin suuressa määrin vierailisi toistensa kupeilla.

Mies soitteli tänään, ja kertoili remonttinsa etenemisestä. No, olihan hänellä muutakin asiaa: kyseli, huolisinko Sambakoneen hoitooni Tapaninpäivän jälkeisestä lauantaista Uuteen Vuoteen. Hmmm... Sinne astihan minä en tietenkään ole vielä mitään suunnitelmia tehnyt, semminkin kun minulla on viimeisistä joulunalus-päivistä lähtien loppuvuoteen asti lomaa. Mies kertoi olevansa menossa kaverinsa mökille, ja tämä kaveri sattuu olemaan allerginen koirille, joten Sambakonetta ei voi ottaa mukaan. Sanoin, että eiköhän se järjesty, täytyy vaan sitten lähempänä sopia Sambakoneen tuominen ja noutaminen. Joten loppuvuodesta on sitten tiedossa todella eläimellistä menoa, kun kaksiossani vilistää kissojen lisäksi myös koira... ;)

Tulkoon silmitön talvi, jäätyköön maa...

2008-11-23T16:37:00.003+02:00

Huh. Melkoinen myräkkä on ollut käynnissä jotakuinkin koko päivän. Ei ole juolahtanut pieneen mieleenikään pistää nokkaani ulos, vaikka kieltämättä pikkulenkki tekisikin terää. Onhan se kiva, että kauan kaivattu lumi viimein satoi ja jopa jossain määrin jäi maahan, mutta joku tolkku tuossa lumen tulossakin pitäisi olla, kiitos! Se voisi tulla vähän kerrallaan, romanttisia isoja hiutaleita ripsien ja ilman navakkaa puhuria... :)

Se täytyy kyllä sanoa, että kun nuo ensimmäiset lumet tulivat ja jäivät maahan, odotin laajempaa uutisointia siitä, kuinka talvi taas kerran yllätti autoilijat. Tietysti aina vähän rytisee, mutta nyt vaikuttaa siltä, että kerrankin talvikumit on saatu ajoissa alle... ja ajotapaa sorvattua kelin mukaan. Mutta tämänkertaisen epistolan tarkoitus ei ollut yksinomaa paasata autolla ajamisesta talvella tai sen paremmin lumimyrskystäkään...

Minun viikkoni on sujunut vauhdikkaissa merkeissä, tulihan Pirpana taloon, ja nuori herra on pitänyt huolen siitä, etten pääse kovin joutilaaksi. :) Neiti Söpö leppyi yllättävän nopeasti, vielä tiistai-iltana murahteli ja sähähteli satunnaisesti Pirpanalle, vaikka selvästi Neitiä itseään kiinnosti tehdä tuttavuutta pikkumiehen kanssa, mutta hiukan kuitenkin vielä Neitiä pelotti/jännitti.

Keskiviikko-aamuna kattimukset jo puskivat toisiaan, kun laitoin heille aamiaisruokia kuppeihin (mitä ihmettä oli yön aikana tapahtunut?!), ja yrittipä Neiti Söpö pestäkin hiukan Pirpanaa! Niinpä uskalsin jättää kisuliinit vapaasti keskenään työpäiväni ajaksi - ainoastaan olohuone oli kattimuksilta suljettua aluetta Miehen painavasta pyynnöstä, hän kun pelkäsi sohvansa ja kajareidensa puolesta (joita ei ole vielä voinut viedä asuntoonsa remontin vuoksi), että Pirpana raapii ne piloille. No, täytyy sanoa, että minun valvovan silmäni alla kumpikaan kissoista ei ole ollut kiinnostunut raapimaan sen paremmin Miehen sohvaa kuin kallisarvoisia kajareitakaan, vaan oikea kohde eli kiipeilytolpan narulla päällystetyt tolpat ovat saaneet osakseen ankaraa kynsintää.

Perjantaina vietimme työporukan kanssa Pikkujouluja. Minulla oli iltavuoro, ja olin sopinut Mrs. Willow-B:n kanssa, että tulen linja-autolla heille, toiselle puolelle kaupunkia, ja menen hänen kyydillään töihin, sillä hänelläkin oli iltavuoro. Näin minun ei tarvinnut jättää työmaan parkkipaikalle Wanhaa Rouwaa palelemaan yön yli eikä järjestellä kyytiä työpaikalle hakemaan autoa jossain vaiheessa lauantaita. Ja Mrs. Willow-B lähti Pikkujouluihin autolla, joten pääsin kivuttomasti juhlapaikallekin hänen kyydillään, kuten muutama muukin kollega.

Mutta palatakseni siihen linja-autolla matkaamiseen. Minulla kävi hyvä tsägä: rahastuslaite oli mennyt epäkuntoon, siihen ei saanut virtoja ollenkaan. Joten kuski sanoi, ettei tarvitse maksaa... Ja julkisilla kulkeminenko muka on tyyristä?! ;) No, totta puhuen meillä 6 km:n matkan pääsee normaalisti "edulliseen" 2,90 euron hintaan, kyyti Mrs. Willow-B:lle olisi maksanut sievoisesti enemmän, en ole aivan varma, mutta epäilisin kuitenkin, että likemmäs 5 euroa (muistelen kerran menneeni Myylle linja-autolla, ja tuolloin kyyti maksoi 5,20 euroa ja sinne on 13 km matkaa)...

Pikkujoulut sujuivat varsin mallikkaasti. Työpaikalle tilatut kampaaja-opiskelijat saivat todella näyttävän lookin minulle: pitkät hiukseni käherrettiin kiharoille ja laitettiin pinneillä kiinni, ei kuitenkaan oikealle nutturalle, vaan hiukset olivat osin valtoimenaan. Niinpä työvuoron päätteeksi minun täytyi enää vain hiukan meikata ja pujahtaa juhlatamineisiini, niin olimme lähtövalmiit.

Juhlapaikalla muu väki oli hienotunteisesti odottanut meidän iltavuorolaisten saapumista, ja tervetuliaispuheet ym. pidettiin vasta, kun mekin olimme päässeet paikoillemme. Tervetuliaisiksi oli kuumaa glögiä ja päivällismenu oli jouluinen, eli tarjolla oli kinkkua, rosollia, laatikoita ym. perinteisiä jouluruokia ja jälkiruuaksi puolukkamoussea sekä kahvia. Pääsin pariin otteeseen pyörähtämään tanssilattiallakin, ihan "perinteisten" tanssien merkeissä.

Täytyy sanoa, että yllätyin todella uusista korkkareistani, joissa oli yllättäin kuminen pohja (en huomannut sitä ostaessa, vasta kotona): niillä pystyi vallan mainiosti tanssimaan, ne luistivat riittävästi, mutta eivät liikaa! Kengät toimivat muutoinkin hiukan odotusteni vastaisesti: vaikka ne olivat hullukorkeat, ne eivät lainkaan ahdistaneet jalkoja päkiän kohdalta (tosin olinkin sujauttanut Compeedin Style SOS -geelityynyt kenkiin) eivätkä nilkatkaan ihmeemmin rasittuneet. Toisaalta taas, olinhan koko viikon "ajanut sisään" noita uusia kenkiäni, jotta välttyisin esim. rakkuloilta...

Tarkoitukseni ei ollut tanssia aamuun asti, mutta kummasti kollegat saivat minut ylipuhuttua lähtemään juhlapaikalta jatkoille kaupunkiin. Ja niin minä sitten löysin itseni Wiltsusta tanssimassa alati kasvavan kollegoiden joukon kanssa... ja pikkutunneille asti! Toisaalta ei kaduta yhtään, että tuli hipattua pidemmän kaavan kautta, sillä olen käynyt niin harvoin ulkona, että sen kerran kun sitä lähtee, niin täytyy ottaa ilo irti koko rahan edestä...! Ja Pikkujouluthan ovat vain kerran vuodessa! :)

Loppuviikonloppu onkin sitten sujunut raukeissa merkeissä. Eilinen päivä tuli lähinnä lepäiltyä tölön äärellä, katselin boxille tallennettuja ohjelmia pois, ja tänään olen hiukan siivoillut. Lenkille tosiaan tekisi hiukan mieli, jos ulkona olisi yhtään leppoisampi keli! Vaan myräkän vuoksi on tyytyminen siihen, että pakkaan tavarani huomiseksi, sillä lähden yhden päivän koulutukseen Helsinkiin. Ja loppuillaksi kääriydyn muhkeaan vilttiin sohvan nurkkaan, villasukat jalassa luonnollisesti!! :)