Vaikka viihdynkin erinomaisen hyvin työssäni ja työyhteisössäni, niin siitä huolimatta odotin tänään innolla työpäivän päättymistä. Meitä on nimittäin neljän naisen ystäväpiiri, vähän kuin Sinkkuelämää -sarjassa, ja tänään jälleen kokoonnuimme yhteen.
Vuosia sitten ajauduimme kaikki samalle avoimen ammattikorkeakoulun iltakurssille ja olemme sen jälkeen pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä, milloin missäkin merkeissä; käyneet käsityömessuilla, testaamassa kaupunkimme ruokaravintoloiden tason, teatterissa, mökkeilemässä... olemmepa järjestäneet jopa ikkunanpesu-talkootkin - onhan ukoillakin kaikenkarvaista mökkitalkoota ja halkosavottaa, joissa kuitenkin perimmäinen tarkoitus on hyvä ruoka yhdistettynä hyvään juomaan ja vielä parempaan seuraan.
Aiemmin me kaikki olimme Sinkkuelämää -sarjasta poiketen joko avo- tai avioliitossa, ja minua lukuunottamatta kaikilla muilla on myös lapsia. Tämän vuoden mittaan minun lisäkseni myös toisella daamilla sakistamme, Maalarilla, on tapahtunut radikaali elämän muutos. Niinpä tämän kertaisen kokoontumisemme yksi syy joulutervehdyksen viemisen lisäksi olikin käydä tutustumassa Maalarin uuteen kotiin.
Tämä koti sijaitsee sillä laidalla kaupunkia, jonka tunnen valitettavan huonosti. Niinpä olinkin töissä printannut ajoreittiohjeet netistä, jotta löytäisin kivuttomammin perille. Minulla oli kuitenkin pari asiaa toimitettavana keskustassa ennen kuin pääsin suuntaamaan Wanhan Rouwan nokan kohti kaupungin länsilaitaa. Palattuani asioilta autolleni, suureksi harmikseni huomasin unohtaneeni reittiprintin töihin... Niinpä tietenkin!! Miten ihmeessä minä - joka olisin Suomen Suuntavaistottomat ry:n puheenjohtaja, jos olisin löytänyt kokouspaikalle ;) ...ihan totta, olen onnistunut eksymään jopa Hesassa Stockalle! - löytäisin ilman nuotteja perille, kun en tosiaankaan tunne läntistä seutua kaupungistamme... KÄÄK!
No, eihän siinä auttanut ottaa kuin puhelin kauniiseen pikku-kätöseen ja kilauttaa kaverille, toiselle rouvista elikkäs Kokille, sillä hän ja kolmas tiimimme jäsen, Madame Au Revoir, olivat menneet jo edeltä käsin Maalarin luokse. Sainkin varsin selkeät ohjeet, joiden perusteella löysin kuin löysinkin oikealle kadulle.
Vaan sittenpä olikin edessä haastavin osuus: löytää oikea talo tuon kadun varrelta, sillä siellä totta vieköön oli monta samanlaista taloa! Kilautin toistamiseen kaverille, ja loppu matka olikin sitten aika metkaa: kaikki muut kolme näkivät minut parvekkeelta/ikkunasta, mutta minä en paikallistanut heitä kuikuilemassa, vaikka kuinka yritin tähyillä, minkä ruudun takaa rouvat kurkistelivat. Madame Au Revoir ohjeisti minua puhelimessa: hei, me nähdään sinut! ...kävele kääntöpaikan yli ...nyt käänny loivasti vasempaan ...mihin sinä hävisti? ...oletko pakettiauton takana? ...no, otapa takaisin ...suuntaa keltaisten puuhökkeleiden väliin ...oikealle, oikealle ...o i k e a l l e!! Ja minä pistän töppöstä toisen eteen, yritän olla näyttämättä liiaksi epämääräiseltä hiipparilta - yea, right, ja kuinka helppoa se on, kun tummissa vaatteissa pyörii epävarmasti pitkin parkkipaikkaa ja pihaa?? ;) Samalla kuikuilin edelleenkin epätoivoisesti ikkunoita ja parvekkeita, josko bongaisin nuo tutut kasvot - tai lähinnä hahmot, eihän minun lievästi heikko näköni riitä hämärässä erottamaan kasvonpiirteitä pitkästä matkasta! Ihan kuin olisi sokkona kävellyt, ja niinhän se tavallaan olikin! :)
No, löysin kuin löysinkin perille. Annoin Maalarille joulutervehdykseksi vääränvänkkyrän pullon punaviiniä (merlotia!!), rasian tryffelisuklaata sekä "herttaisen hyviä pipareita", ei siis omatekoisia, vaan ihan valmiita pipareita kaupan hyllystä, sillä en tosiaan ole mikään leipurimestari. Lisäksi yhteisesti olimme hommanneet lahjakortin, jonka Maalari saa käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla poikansa, itsensä ja heidän uuden kotinsa hyväksi.
Turinoimme, tarinoimme... ja tietenkin teimme "tupatarkastuksen", tai siis Maalari lähinnä esitteli uuden kotinsa perinpohjaisesti. Istuimme keittiöön juomaan hollantilaista kahvia, söimme ciabattaa erilaisilla höysteillä, tuulihattuja & joulutorttuja. Samalla kuulostelimme ja kyselimme lisää toistemme kuulumisia, puhuimme ruuasta ja yritimme ymmärtää miesten aivoituksia... ;) Ja mikä ehkä tärkeintä, pohdimme, milloinka pääsisimme koko konkkaronkka yhdessä ulos tuulettumaan ihan aikuisten oikeasti - siis syömään ja tanssimaan!
Ilta oli oikein onnistunut, ja oli ihana istua yhdessä pitkästä aikaa!! Valitettavasti meillä kaikilla on omat kiireemme, joten emme vallan taajaan saa satutettua aikataulujamme yksiin, jotta saisimme koko neljän koplan koolle. Mutta vaikka tapaammekin harvakseltaan, osaamme käyttää nuo hetket tehokkaasti hyväksemme, sillä näiden kohtaamisien jälkeen askel on aina jotenkin kummasti kevyempi!
5 kommenttia:
Kuulostaa rattoisalta tuokiolta kaiken kiireen keskellä. Sääli, ettei Suomessa ole oikeastaan kovinkaan paljon vastaavaa kulttuuria enää jäljellä. ennen muinoin sitä poikettiin tupaan kahville ilmoittamattakin, mutta toki tänä päivänä on sentään hyvä ilmoittaa, että on tulossa. Tietääpi sittne isäntäväki olla paikallakin... Mutta ylipäätänsä muutenkin... kun perhettä alkaa tulemaan ja lapsilla alkaa olemaan menoja ja juoksuja, niin eipä sitä aikaa enää tuommoisiin niin vain löydykään.
Se juuri näissä vierailuissa/tapaamisissa onkin, että kun ne tehdään suht spontaanisti eikä järjestelmällisesti esim. viikoittain tai kuukausittain, ne ovat kaksinverroin antoisampia.
Meidän neljän ystävyys ei vaadi sen enempiä huolto-/vaalimistoimenpiteitä, lähettelemme toisillemme ajoittain meilejä ja tapaamme silloin-tällöin... Ja kaikki meistä tietävät, että ystävyys on harvoista tapaamisista huolimatta olemassa aina.
Niin ihana tuo viimeinen lauseesi:
"Ja kaikki meistä tietävät, että ystävyys on harvoista tapaamisista huolimatta olemassa aina."
Morientes Natjale!
Sen verran täytyy vielä valottaa tuon lauseen taustoja, että alunpitäen tuon kurssin jälkeen meitä taisi olla peräti 6 tai 7 daamia, jotka pidimme yhtä ja tapasimme näissä kurssin jälkeisissä "kokoontumisajoissa". Mutta ajan mittaan joukkiomme kutistui tuohon neljään naiseeen, yksi sun toinen alkoi tipahdella tapaamisista pois... Ei mitenkään poikkeuksellinen ilmiö, niin vain tuntuu käyvän. En edes muista, muuttiko joku paikkakunnalta pois, tuliko jollekin elämänmuutos tms vai eikö yhteydenpito enää vain tuntunut tarpeelliselta.
Mutta en kyllä usko hetkeäkään, että joukkiomme tästä enää pienenisi! :) Me jaksamme varmasti vetää yhtä köyttä, kuten lauseessani kirjoitin: aina!
Minulla ja ihmiset ovat pikkuhiljaa pudonneet pois kyydistä, juuri elämäntilanteen johdosta. Kamala sanoa, mutta aika ei vain riitä kaikkeen.
Ja on toisaalta ihan hyväksyttävää, että joskus polut kohtaavat ja sitten taas erkanevat, sellaista se elämä on.
Jotkut ystävät sitä haluaa pitää aina. Vaikka aika kulkee, elämä potkii tai onni suosii, jotkut kulkevat mukanasi aina... ainkin sydämessäni. Onhan toki ihmisiä, jotka eivät taas oman elämäntilanteensa takia pidä minuun yhteyttä :-)
Mukavaa lomaa sinulle nerikah!!! Naatiskele täykkärillä ;-)
Lähetä kommentti