Ei hän syntynyt oo vauhti kallossaan

Olin vasta hät'hätää päässyt asettumaan taloksi, alkanut totutella Isännän tapoihin ja hän minun, kun elämä heitti eteemme uuden käänteen, joka oli ainakin minulle järisyttävämpi mullistus kuin muutto kaupungista maalle. Tai siirtyminen normipäivätyöstä vuorotyöhön, jossa vuorot poukkoilevat säännöllisen epäsäännöllisesti. Niin, sen käänteen muodosti Nassikka, Isännän poika, joka ilmoitti halukkuudestaan muuttaa kansamme asumaan. Pysyvästi.

Asiaa tietenkin puitiin sen vaatimalla hartaudella ja vakavuudella puolin jos toisin. Silti minua hirvitti, enemmän kuin mikään tähän asti kokemani. Sanalla sanoen, se oli shokki. Tai ei, ei sittenkään, vaan paniikki. Kokonaisvaltainen, täysimittainen pa-niik-ki.

En minä osaa elää perheessä, luulin. En ainakaan vastuullisen aikuisen roolissa. Ja se vastuu painoi raskaana, enhän ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen sen paremmin ajallisesti kuin kokemusperäisestikään. Ja kokemustahan minulla on vain kahden kissapeijoonin emokkeena olemisesta, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ynnä johdonmukaisuutta huolenpidon lisäksi. "Päteekö sama myös lapsiin?!?" aprikoin.

Niinpä tein sitä, mitä osasin. Siivosin, pyykkäsin, tiskasin. Kokkasin, sillä uumoilin tien niin Nassikan kuin Isännänkin sydämeen käyvän vatsan kautta - ja kyllä se kävikin! Jätin vaivihkaa tuvan poikamiesboximaiseen ilmeeseen sen niin kipeästi kaipaaman naisen käden jäljen.

Arkinen askarointi oli ainoa tuttu ja turvallinen asia, johon tukeutua, olinhan ns. vieraalla maalla, vieraassa kulttuurissa. Yritin karistaa kannoiltani urbaanielon uljauksia ja opetella aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä kaikenlaisten kyläkinkerien muodossa, aina koulun luokkaretkimyyjäisistä ja kylän joulujuhlista marttojen talvikarkeloihin. Tapasin laumoittain uusia ihmisiä, joiden nimiä en sen paremmin kyennyt muistamaan kuin sanomaan jälkeen päin, olivatko he sukulaisia, ystäviä, tuttavia vaiko vain kylänmiehiä.

Mutta ennen kaikkea yritin sopeutua, sillä sitä minulta odotettiin, ja odotetaan yhä. Että löydän paikkani tässä yhteisössä, tässä uudessa perheessä, omaksun sen elämäntahdin ja -tavan, jota täällä on aikojen alusta eletty. Tai ei, en yrittänyt, vaan tein parhaani löytääkseni sen. Ja samalla kun etsin paikkaani, jollain tapaa kadotin itseni.

Luulin maalaiselämän olevan leppoisaa, rauhallistakin, kaukana kaupungin hulinasta ja pakkotahtisesta rytmistä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti! Vauhti on kovempi kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin kova, että ihan päätä huimaa ja henki salpautuu.

Ja nyt on jo kova hoppu löytää se jarrupedaali. Minä enemmän kuin kernaasti painaisin sitä pedaalia! Painaisin saadakseni aikaa imeä itseeni maalaisilmaa hyperventiloimatta, tavata perhe-elämän aakkosia änkyttämättä heti ensimmäisen tavun kohdalla. Opetella elämään uudella tavalla, ihan kaikessa rauhassa. Vaan kun siihen polkimen painallukseen ei ole tilaa, ei mahdollisuutta. C'est la vie, on vain sopeuduttava ja elettävä elämää eteen päin - kuulemma.