Tasan viikko sitten ystäväni Maalari lähetti minulle, Madame Au Revoirille ja Kokille visaisen treffikutsun muutaman viikon varoajalla: "Tavatkaamme Raimo Utriaisen Teräksinen fuuga -veistoksen alapuolella... Mennään syömään, mutta päätetään ravintola sitten kohtaamispaikalla." Siis mitä?!?
Tämän arvoituksen ratkaisemiseksi olisi kyllä oikotie onneen, aina niin erehtymätön google, mutta en heti ensimmäiseksi halunnut turvautua siihen, vaan pikemminkin työllistää pienet, harmaat aivosoluni, jotka ovat olleet valitettavan joutilaita viime aikoina. Yritin jäsennellä tiedossa olevia faktoja, tai lähinnä sanavalintoja. Hmm... Nimi Teräksinen fuuga toi mieleen metallisen kehikon tai häkkyrän, mahdollisesti putkia. Alapuolella antoi selvästikin ymmärtää, ettei kyseinen teos ole aivan katutasossa. Missä sitten? Katolla? Seinässä? Ja mennään syömään viittasi siihen, että kohtauspaikka on kaupunkimme keskustassa, jossa valtaosa varteenotettavista ravintoloista on vain parin harppauksen päässä.
Silti en vieläkään ollut päässyt puusta pitkään. Taitelija oli minulle täysin vieras, samoin teoksensa. En saattanut uskoa, että paikallistuntemukseni oli näin heikolla hantilla, olenhan täällä syntynyt ja asunutkin merkittävimmän osan tähän astisesta elämästäni. Mikä siis neuvoksi?!
Turvauduin oljenkorteen, kilautin kaverille, Myylle. Soitto ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä Myy oli aivan yhtä ulalla kuin minäkin, mutta puhelu toi lohtua, jokseenkin laihaa sellaista, mutta toi kuitenkin: en sentään ole ainoa, jolla on veistoksen mentävä aukko sivistyksessä!
Ankaran aivotyön tuoksinnassa unohdin vastata Maalarin viestiin, mikä on ehkä surkeaa paikallistuntemustanikin nolompaa. Niinpä kun puhelin kilahti helatorstai-iltana, arvelin Maalarin tekevän uusintatiedustelun tuleviin kokoontumisajoihimme liittyen - olin jo siihen mennessä ehtinyt selvittää mystillisen kohtauspaikan koordinaatit googlesta - mutta Maalarillapa olikin aivan muuta mielessään. Hän houkutteli minua kulttuurinautintojen ja muutaman kesäisen juovukkeen äärelle perjantai-illaksi. Kyllä kiitos! Päätimme yhdessä tuumin osallistua Juoppokujaretkelle.
Ensin ohjatusti, kun kaupunginteatterin näyttelijät esittelivät kotikaupunkiamme Ilmari Kiannon luoman Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan aatteen valossa, kudottuna sympaattiseksi ja maanläheiseksi performanssiturneeksi. Nimittäin vajaa 20-päinen osallistujajoukkio, minä ja Maalari mukaan lukien, taapersi köydestä kiinni pitäen kuin esikoululaiset mahtipontisen paatoksen saattelemina kohti Juoppokujaa (joka nykyään Hyväntuulentienä tunnetaan): "Kieltolaki, joka maahan julistettu oli, jakoi ihmiset kahteen vihamieliseen leiriin: raittiusritareihin ja juoppojunkkareihin. Kuta ankarammin juomain käyttämistä vainottiin - sitä enemmän kieltolakia rikottiin ja riepoteltiin..." Puolituntinen promenaadimme huipentui mieltä virkistävään tanssiesitykseen Juoppokujan päässä. Kerrassaan mainiota!
Ja sitten, kevyen kulttuurikävelyn jälkeen, kuten teemaan sopi, jatkoimme omatoimisesti Juoppokujaretkeä, kun sipsutimme kohti sataman terasseja ja sieltä edelleen illan viilettyä ylemmäs kaupunkiin pubien lämpöön. Kirjastoksikin kutsutussa pubissa pääsimme maistelemaan paikalliseksi sorvattuja tapaksia, joita oli kolmea sorttia: muikkurucola, säräkaritsa ja porkkanabasilika, ja joiden palanpainikkeeksi nautimme tilkkaset punaviiniä.
Maalari lähti kotiin viimeisellä linja-autolla, joka starttasi keskustasta 01.15. Minä puolestani lähdin kipittämään alamäkeen, sillä olin jättänyt hurmaavan Helkamani parkkiin sataman läheisyyteen. Kotimatkalla kyyti oli kylmää, ihan kirjaimellisesti, sillä pienoinen viima, joka polkiessa väistämättä kävi, pureutui luihin ja ytimiin.
Tänään nukuin pitkään ja hartaasti. Edes karvavekkarit eivät ajaneet minua jalkeille, taisipa kulttuurin katku olla sikäli voimakkaana vielä minussa... ;) Viimein herättyäni huomasin, että taannoinen mitäänsanomaton, tympeä fiilis oli tipotiessään. En myöskään tuntenut oloani mitenkään nuutuneeksi, vaan päinvastoin jopa energiseksi. Tästä oli vedettävissä vain yksi johtopäätös: ruumis ja sielu todellakin kaipaavat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja!
lauantai 23. toukokuuta 2009
torstai 21. toukokuuta 2009
Viidakon viisauksia
On olemassa "villi viidakon sanonta", että ihminen voisi katsoa määräämättömän ajan kolmea asiaa:
1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.
Tjaa?
Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!
Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!
Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.
Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.
Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...
Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!
Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)
Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!
Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!
Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.
Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...
No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)
1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.
Tjaa?
Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!
Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!
Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.
Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.
Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...
Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!
Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)
Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!
Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!
Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.
Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...
No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)
tiistai 19. toukokuuta 2009
120 lasissa
Henkilökohtainen road trippini täällä Blogistaniassa on saavuttanut virstanpylvään, tämä on sadaskahdeskymmenes postaukseni. Bloggerissa siis (Vuodatuksen puolellahan kerkesin ottaa ensimmäiset haparoivat askeleeni).
Satakaksikymmentä. Mukava tasaluku, olematta kuitenkaan juhlallisella tavalla liian pyöreä, kuten 50 tai 100 olisi. Onhan se melkoinen etappi, mutta johtuen juuri tuosta luvun epäpyöreydestä, ei ilmassa ole suuren urheilujuhlan tuntua eikä luvassa torvisoittoa tai täytekakkukahveja - edes virtuaalisesti. Katsotaan sitten, kun (jos?) mittarissa on monumentaalisemmat lukemat!
Yhtä kaikki melkoinen määrä tekstiä. Tilastojen valossa elämäni vaikuttaa perin juurin kummalliselta, sillä olen kirjoittanut pääasiassa kissoista (28 tarinaa) ...ja suureksi yllätyksekseni, ehkä jopa järkytyksekseni autoilusta (16 marinaa), loppu onkin sitten sekametelisoppaa :) Kissat vielä ymmärrän, mutta että autoilu. No, se tosin täytyy myöntää, että polkuni Wanhan Rouwan matkassa on ollut vähintäänkin vaiherikas ja täynnä yllätyksiä, joten kai tuo ikäkulu peltilehmä tarjoaa paitsi kätevän ja sangen nopean tavan päästä ylimääräisestä rahasta eroon, myös ehtymättömästi jutun juurta. :)
Elämäni oli tylsää niin, tai vähintäänkin villasukkamaisella tavalla harmaata ja ehkä vanhallepiialle luonteenomaisesti nukkavieruakin. Tai siltä se ainakin tuntui. Vain muutamia päiviä sitten sain sydämellistä tunnnustusta Stanstalta. Nyt tuo samainen palkinto on kolmesti palannut luokseni, saaden minut liikuttuneena punastumaan hiusmartoani myöten, sillä Ice, Siru ja The sho(e)paholic suitsuttivat osakseni lisää kiitosta. Enää en ole ainoastaan liikuttunut, olen häkeltynyt, suorastaan äimän käkenä! Olen sanaton - kerrankin! ;)
Kaunis kiitos ja kumarrus vielä kerran, ladyt! Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivallusta tiedon valtatiellä, pitkin Blogistanian baanoja, vauhdikkaasti 120 lasisssa...
Satakaksikymmentä. Mukava tasaluku, olematta kuitenkaan juhlallisella tavalla liian pyöreä, kuten 50 tai 100 olisi. Onhan se melkoinen etappi, mutta johtuen juuri tuosta luvun epäpyöreydestä, ei ilmassa ole suuren urheilujuhlan tuntua eikä luvassa torvisoittoa tai täytekakkukahveja - edes virtuaalisesti. Katsotaan sitten, kun (jos?) mittarissa on monumentaalisemmat lukemat!
Yhtä kaikki melkoinen määrä tekstiä. Tilastojen valossa elämäni vaikuttaa perin juurin kummalliselta, sillä olen kirjoittanut pääasiassa kissoista (28 tarinaa) ...ja suureksi yllätyksekseni, ehkä jopa järkytyksekseni autoilusta (16 marinaa), loppu onkin sitten sekametelisoppaa :) Kissat vielä ymmärrän, mutta että autoilu. No, se tosin täytyy myöntää, että polkuni Wanhan Rouwan matkassa on ollut vähintäänkin vaiherikas ja täynnä yllätyksiä, joten kai tuo ikäkulu peltilehmä tarjoaa paitsi kätevän ja sangen nopean tavan päästä ylimääräisestä rahasta eroon, myös ehtymättömästi jutun juurta. :)
Elämäni oli tylsää niin, tai vähintäänkin villasukkamaisella tavalla harmaata ja ehkä vanhallepiialle luonteenomaisesti nukkavieruakin. Tai siltä se ainakin tuntui. Vain muutamia päiviä sitten sain sydämellistä tunnnustusta Stanstalta. Nyt tuo samainen palkinto on kolmesti palannut luokseni, saaden minut liikuttuneena punastumaan hiusmartoani myöten, sillä Ice, Siru ja The sho(e)paholic suitsuttivat osakseni lisää kiitosta. Enää en ole ainoastaan liikuttunut, olen häkeltynyt, suorastaan äimän käkenä! Olen sanaton - kerrankin! ;)
Kaunis kiitos ja kumarrus vielä kerran, ladyt! Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivallusta tiedon valtatiellä, pitkin Blogistanian baanoja, vauhdikkaasti 120 lasisssa...
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Nelistäen
Stansta muisti minua jälleen kerran haasteella. Niinpä sitten EuroPliisujen (kiitosta Sabinalle oivallisesta termistä, jota täten lainaan ihan omin lupineni) lomassa askaretelin kasaan tämän meemin.
Todellakin, EuroPliisut. En tiedä, voittiko paras biisi, mutta olen ainakin tyytyväinen, että erilaisuus oli tänäkin vuonna - kuten Lordin voittaessakin - valttia, ja söpönen, herttainen, raikas, nuori, norjalainen Alexander Rybak löi laudalta kaikki pliisut tusina-disco-humpat. Vaikka Fairytale erottuikin kaikessa folkkimaisuudessaan edukseen mailisäärien ja minihameiden joukosta, oli se minun makuuni ehkä-kenties-mahdollisesti vähän liian erikoinen... Tai sitten tämän voittobiisin kanssa käy niin kuin muutaman muunkin kanssa on käynyt (esim. Happoradion Che Guevara), että sen hienous avautuu minulle vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen... No, tällä hetkellä norski biisisitä tulee mieleen tuohivirsut ja tanhukerho, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... ;) Enkä oikein osaa hahmottaa, minkä maan tanhuja Fairytalen tahtiin tahkottaisiin (esittäjähän oli käsittääkseni syntyisin Valko-Venäjältä?).
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Mutta tässä siis tulee se meemi:
Sinut on poimittu "miljoonien" joukosta!!
Tee siis näin:
Poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan neljä blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!
Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:
Neljä lemppariruokaani ovat:
Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:
Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:
Vastaukset eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä, eivätkä liion aikajärjestyksessäkään. Muutamat kohdat tuottivat päänvaivaa, esim. ammatit (olen niin visusti ollut yhden alan töissä suurimmalti osin), mielenkiintoista olisi listata myös ne ammatit, joita ei suin surminkaan tekisi tai joista salaisesti haaveilee. Toinen kinkkinen kohta oli televisio-ohjelmat, sillä niin harvoin katson nykyään televisiota, se on minulla useammin kiinni kuin auki.
Mutta saatte siis ihan vapaasti vetää omat johtopäätöksennen näistä hajanaisista tiedon murusista! :)
Todellakin, EuroPliisut. En tiedä, voittiko paras biisi, mutta olen ainakin tyytyväinen, että erilaisuus oli tänäkin vuonna - kuten Lordin voittaessakin - valttia, ja söpönen, herttainen, raikas, nuori, norjalainen Alexander Rybak löi laudalta kaikki pliisut tusina-disco-humpat. Vaikka Fairytale erottuikin kaikessa folkkimaisuudessaan edukseen mailisäärien ja minihameiden joukosta, oli se minun makuuni ehkä-kenties-mahdollisesti vähän liian erikoinen... Tai sitten tämän voittobiisin kanssa käy niin kuin muutaman muunkin kanssa on käynyt (esim. Happoradion Che Guevara), että sen hienous avautuu minulle vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen... No, tällä hetkellä norski biisisitä tulee mieleen tuohivirsut ja tanhukerho, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... ;) Enkä oikein osaa hahmottaa, minkä maan tanhuja Fairytalen tahtiin tahkottaisiin (esittäjähän oli käsittääkseni syntyisin Valko-Venäjältä?).
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Mutta tässä siis tulee se meemi:
Sinut on poimittu "miljoonien" joukosta!!
Tee siis näin:
Poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan neljä blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!
Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
- Siivooja, mm. yökerhossa ja kaupassa (opiskeluaikoina).
- Kassatäti kaupassa, ei marketissa, vaan "alehallissa" (opiskeluaikoina).
- Sihteeri, monessa eri paikassa (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta).
- Virkailija (aikuisiällä = valmistuttuani amk:sta)
- Täydelliset naiset
- Sinkkuelämää
- Hercule Poirot
- Komisario Beck
Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
- Rhodos, Kreikka
- Playa del Ingles, Kanariansaaret
- Pietari, Venäjä
- Hurghada, Egypti
Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:
- Messenger
- Oma kotisähköposti
- Blogistania
Neljä lemppariruokaani ovat:
- Chili con carne
- Kylmäsavulohipasta
- Kinkku-pekonipasta
- Kanapata (kanan koipi-reisiä + tomaattimurskaa + paprikaa + sipulia + herkkusieniä haudutettuna savipotassa uunissa)
Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:
- Pellavapään luona
- Mökillä grillaamassa - ei kyllä ole omaa mökkiä, joten erityisesti se hiukan hankaloittaa tilannetta ;)
- Saunassa, mieluummin sittenkin puulämmitteisessä saunassa!
- Omassa pedissä hyvän kirjan kanssa
Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:
Vastaukset eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä, eivätkä liion aikajärjestyksessäkään. Muutamat kohdat tuottivat päänvaivaa, esim. ammatit (olen niin visusti ollut yhden alan töissä suurimmalti osin), mielenkiintoista olisi listata myös ne ammatit, joita ei suin surminkaan tekisi tai joista salaisesti haaveilee. Toinen kinkkinen kohta oli televisio-ohjelmat, sillä niin harvoin katson nykyään televisiota, se on minulla useammin kiinni kuin auki.
Mutta saatte siis ihan vapaasti vetää omat johtopäätöksennen näistä hajanaisista tiedon murusista! :)
lauantai 16. toukokuuta 2009
Heartbreak On A Plate
On jo vierähtänyt hyvä tovi siitä, kun julkaisin ensimmäisen otteen mielipuolen keittokirjastani, tuolloin näpertelin kylmäsavulohi-pastaa. Edelleen pysyn pastanjauhamisessa, tällä kertaa teen vain sikamaisen ihanaa kinkku-pekonikastiketta pastan kylkeen. Edelleen pysyn myös tavoilleni uskollisena, tarkkoja määriä en osaa antaa enkä valmistusajastakaan todeta muuta kuin vartissa valmista.
Tämän ruokalajin valmistaminen edellyttää aitojen, oikeiden raaka-aineiden käyttöä, joten unohda kaikki, minkä etiketissä on mainittu sana light, kevyt tms. No, lähinnä tuo koskee kermaa ja ehkä kinkkua, sillä kevytpekonista en kyllä vielä ole kuullut.
Äläkä ruoki lamaa, vaan suosi suomalaisia tuotteita (okei, parmesanin kohdalla on kaiketi tehtävä poikkeus)!
Näillä eväillä se siis syntyy:
Suolaista. Rasvaista. Sikahyvää! Eikä mitenkään sydänystävällisellä tavalla. No, sydän "kiittää", mutta kiittäköön, eihän tätä sentään joka päivä nautita! Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi syntisen hyvä makunautinto, erityisesti dagen efterinä - kukaanhan ei tietenkään kapulasta kärsi koskaan, mutta jos sattuisi kärsimään... ;)
Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei jaksa heikot nilkat kantaa... Selityksen makua! Kaikki kerralla napaan vaan, lämmitettynä (mikrotettuna) menettää parhaan teränsä, valitettavasti. Ja jälkkäriksi sitten pönöttämään sohvalle pienille nokkaunille... :)
Tämän ruokalajin valmistaminen edellyttää aitojen, oikeiden raaka-aineiden käyttöä, joten unohda kaikki, minkä etiketissä on mainittu sana light, kevyt tms. No, lähinnä tuo koskee kermaa ja ehkä kinkkua, sillä kevytpekonista en kyllä vielä ole kuullut.
Äläkä ruoki lamaa, vaan suosi suomalaisia tuotteita (okei, parmesanin kohdalla on kaiketi tehtävä poikkeus)!
Näillä eväillä se siis syntyy:
- pussillinen kotimaista kinkkua suikaleina (=200 g ?), puolikaskin riittää
- paketti kotimaista pekonia (=150 g ?)
- kimpale sinihomejuustoa
- kimpale parmesan-juustoa
HUOM! Kimpale = se sellainen (pienehkö) juustokiila, en katsonut grammamääriä paketista - kermaa
- sipulia
- mustapippuria
- värillistä pastaa
- Raasta parmesan rujoksi raasteeksi.
- Silppua sipuli pieniksi kuutioksi.
- Suikaloi pekoni.
- Tiristä sipulia hetki kuumalla pannulla pekonin ja kinkkusuikaleiden kanssa. Halutessasi voit lisätä nyrkillisen voitakin pannuun ennen paistamista, mutta se on turhaa, sillä pekonista kyllä irtoaa messevästi rasvaa, jossa sipulikin kuullottuu kivasti.
- Lohko pannuun osa sinihomejuustosta tai juustokiila kokonaan. Pienet lohkot sulavat sähäkämmin!
- Ripottele heti perään parmesan. Suosittelen kuitenkin käyttämään harkintaa parmesanin määrässä, ehkä ei ihan kaikkea tarvitakaan...
- Sekoittele puolihuolimattomasti, niin että pekoni, kinkku, sipulisilppu ja juustot sulautuvat toisiinsa.
- Norjista kastiketta tilkalla kermaa ...mikä käytännössä tarkoittaa liki tölkillistä (2 dl), sillä juustot sulautuvat sangen ...tuota ...tymäkäksi massaksi.
- Myllytä kokonaisia mustapippureita ronskina rouheena sekaan. Eritoten suola on tarpeeton, sillä pekoni ja juustot tuovat ihan riittävästi makua tähän soossiin.
- Muista keittää pasta samanaikaisesti, kun pyörittelet kastiketta valmiiksi!!
- Kaada kastike valutetun pastan joukkoon.
- Tarjoile ja nauti heti!
Suolaista. Rasvaista. Sikahyvää! Eikä mitenkään sydänystävällisellä tavalla. No, sydän "kiittää", mutta kiittäköön, eihän tätä sentään joka päivä nautita! Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi syntisen hyvä makunautinto, erityisesti dagen efterinä - kukaanhan ei tietenkään kapulasta kärsi koskaan, mutta jos sattuisi kärsimään... ;)
Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei jaksa heikot nilkat kantaa... Selityksen makua! Kaikki kerralla napaan vaan, lämmitettynä (mikrotettuna) menettää parhaan teränsä, valitettavasti. Ja jälkkäriksi sitten pönöttämään sohvalle pienille nokkaunille... :)
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Tunnustusta
Säännöt:1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.
Kauniit kiitokset Stanstalle tästä tunnustuksesta! Tämä kyllä lämmittää mieltä!
Mietin aika pitkään, kenelle kaikille tämän antaisin, onneksi saajien määrää ei ole rajattu, kun valintoja on aina niin vaikea tehdä! :) Ennen kaikkea haluan kannustaa kahta uutta, mielenkiintoista blogistanialaista jatkamaan valitsemallaan tiellä, ja he ovat:
Sabina
Upee
Lisäksi on yksi uus-vanha tuttavuus, jonka luulin jo kadonneen kartalta, mutta joka palasi kuitenkin sulostuttamaan blogieloa:
capri <3
Ja sitten tietenkin on hurja joukko vakiintuneita tuttavuuksia, jotka eivät sen enempiä korulauseita tämän tunnustuksen kylkeen kaipaa, vierailenhan heidän blogeissaan säännöllisen epäsäännöllisesti pälyilemässä, mitä uutta on menoillaan (eivät paremmuus-, tärkeys- eivätkä edes aakkosjärjestyksessä!):
Tuulenpesä
Ice
Pyriitti
Ziriliini
Natjale
Tuokoon tämä tunnustus iloa ja valoa päiväänne!! :)
Pedon kynsiin se jäi
Eipä kovin pitkälle kantanut minun salainen, urbaani puutarhaunelmani. Siis se, joka sai kipinän, kun löysin viime viikolla kaappieni kätköistä muutamia mysteeripusseja. Tarkemman tarkastelun alla kävi ilmi, että ne sisälsivät erinäisten yrttien (mm. persiljan, basilikan ja ruohosipulin) ja auringonkukan siemeniä.
Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.
Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.
No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..
Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.
Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.
Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!
No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)
Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.
Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.
No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..
Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.
Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.
Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!
No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)