Uuden vuoden aattona suuntasin Wanhan Rouwan nokan kohti keskustan ostoshel… korjaan, ostosparatiiseja. Päämääränäni oli löytää lämmintä ylle, ainakin pakkasta hylkivät housut ja takki sekä muutoinkin päivittää mielestäni nukkavierua garderobiani.
Valitettavasti tehtäväni alkoi jo heti ostosrumban alkumetreillä osoittaa mahdottomuutensa. Tarjolla olevat värit ja kuosit olivat kerrassaan karmeita, lähempänä silmää kirveleviä kuin silmää hiveleviä. Jos kohdalle sattuikin jokin kuosiltaan edes etäisesti siedettävää muistuttava vaateparsi, oli hinta ensinnäkin niin korkea menoillaan olevista alennusmyynneistä huolimatta, että tuskan hiki pyrki ohimoilleni siellä jo entuudestaan helmeilevien, lukuisien pukukoppien uumenissa saatujen stressihikikarpaloiden lisäksi. Ja toisekseen koot olivat ihan omaa luokkaansa, minun kokoani lähin numero oli 40, joka on vähintäänkin 2 numeroa liian suuri tällaiselle neuvolassa punnittavalle.
Mikä siis neuvoksi? Täytyisikö minun toimeenpanna itseeni kohdistuva massakausi, että löytäisin sopivia vaatteita ylleni? Vai pikemminkin kukkarooni kohdistuva massikausi, kun ei keskivertotilipussilla kerta kaikkiaan voi laittaa satoja euroja toppahousuihin kiinni. Ihan totta. S-a-t-o-j-a e-u-r-o-j-a. Ja pelkkiin toppahousuihin.
Kuten eräässä nimeltä mainitsemattomassa urheiluliikkeessä oli; hillityn väriset, varsin sievät toppahousut, jotka olivat niin taitavasti leikatut, että ne jo henkarissa roikkuessaan näyttivät hyviltä, eivätkä sellaisilta, jotka viisinkertaistavat ahterisi, kun vetäiset ne jalkaasi. Merkki oli tuiki tuntematon, en kuunaan ollut moisesta kuullutkaan. Hintaa vaatimattomat 399 euroa. Kyllä vain. Kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksän. Hintalappuun ei ollut iskenyt pilkkuvirhepaholainen, valitettavasti.
Pikainen vilkaisu ympärillä oleviin muihin talvihepeniin selvensi hiukan tilannetta. Nimittäin muissa henkareissa oli näyttävästi esillä toppatakkeja, oli kiiltävällä pinnalla, mattapinnalla, höyhenillä ja ilman, kultatikkauksella tahi paljetein koristeltuja. Kauniitako? Ehkä. Mutta taatusti aivan liian koreita sulkia vaatimattomaan, supi-suomalaiseen makuun! Epäilemättä ne kuitenkin hivelisivät itäturistin silmää, kenties jopa kirvoittaisivat hallitsemattoman ihastuksen huokauksen asiakkaan huulilta… ennen kuin kirvoittaisivat kauppiaan korviin heleän, iloisen kilinän kassakoneesta.
Viimeisenä oljenkortenani raahauduin erääseen toiseen urheilu-/vapaa-ajan vaatteiden myymälään. Vaikka silmäni olivatkin jo jokseenkin harjaantuneet useamman tunnin kestäneen shoppailuturneeni aikana, oli ensivilkaisu yhtä tyrmäävä. Sama käsittämättömien väriyhdistelmien ilotulitus tuntui vallanneen kaikkien vaatevalmistajien kaikki mallistot. Pengoin useampaan otteeseen kaikki naisten osaston vaatetangot. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään. Kunnes silmiini osuivat mustat henkselein varustetut toppahousut - harmillisesti kokoa 38, mutta olihan se pakko kokeilla niitäkin, olivathan ne kuitenkin pykälää lähempänä omaa kokoani kuin mikään siihen mennessä sovitetuista – ja vaaleansininen takki kokoa 36.
Suunnistin sovituskoppien suuntaan. Kaikki varattuja… vaan ei sittenkään. Yhdestä kopista ei näkynytkään yhtä tai useampaa jalkaparia sukkasillaan. Astelin kopin luokse, avasin oven ja olin jo astumaisillani sisään… Mitä ihmettä?! Koppi oli täynnä vaatteita. Välittömästi pintaan pyrki närkästys; joku oli jättänyt sovittamansa vaatteet koppiin (mitä tapahtuu hämmästyttävän usein) eikä ollut vaivautunut palauttamaan niitä paikoilleen… Hmph! Penkillä lojuivat myös käytetyn näköiset hanskat ja pipo. Harmillinen takaisku, asiakas olikin kesken sovittamisen kenties kirmannut hakemaan toista väriä tai toista kokoa olevan asusteen. Ei auttanut kuin odotella.
Silloin takanani seissyt herrahenkilö alkoi vaivihkaisesti selvittää kurkkuaan ja sanoi viimein:”Mene vaan koppiin. Poikani on juuri etsimässä toisia housuja, joten ehdit varmasti sovittaa vaatteet sillä välin ennen kuin hän palaa.” Sopersin todella hämmentyneen kiitoksen. Kerrassaan hämmentävän huomaavaista ja kilttiä, valitettavan harvoin täällä törmää vastaavanlaiseen toimintaan!
Kun kuoriuduin tamineistani pois ennen uusien vaatteiden sovittamista, päätin että tämä, ostospäiväni noin 134. sovituskerta on jäävä viimeisekseni. En enää jaksaisi ahtautua yhteenkään pikkukopperoon riisumaan ja pukemaan hien noruessa selkääni pitkin vain todetakseni vaatekappaleet minulle täydellisesti epäsopiviksi. Jos kerran toppapuvun löytäminen on noin työlästä, yhtä hyvin voisin luovuttaa tykkänään, olla ilman ja paukkupakkasten kaikkoamista odotellessa pysytellä sisätiloissa takkatulen loimussa.
Vaan kuinkas sitten kävikään?! Tapahtui pienoinen ihme. Housut istuivat lähes täydellisesti! Takki samaten, vaikka kirkkaan pirteää taivaansinen sävyä hiukan vierastinkin; onkohan se ihan minua kuitenkaan…? No, oli tai ei, tavoistani poiketen päätin sijoittaa vaatimattomat roposeni kyseiseen vaateparteen, vaikka emmin värin suhteen. Kun se puku oli kuitenkin saatava hankittua. Enkä taatusti jaksaisi ihan pian toista Via Dolorosaa ostoshel… korjaan, ostosparatiiseihin, nimittäin läheltä liippasi, ettei pitkään piilossa ollut himoshoppaaja minussa kokenut täydellistä kuolemaa. Ainakin se koki osittaisen taintumuksen, jonka ansiosta paras terä garderobini päivittämisinnosta valitettavasti taittui. Mutta sainpa kuitenkin hankittua tarpeelliset tamineet, jotka lämmittävät mieltä ja kroppaa lumitöissä - Suomen talvi kun on pitkästä aikaa, parin vuoden odottelun jälkeen näyttänyt todelliset kyntensä! =)
Valitettavasti tehtäväni alkoi jo heti ostosrumban alkumetreillä osoittaa mahdottomuutensa. Tarjolla olevat värit ja kuosit olivat kerrassaan karmeita, lähempänä silmää kirveleviä kuin silmää hiveleviä. Jos kohdalle sattuikin jokin kuosiltaan edes etäisesti siedettävää muistuttava vaateparsi, oli hinta ensinnäkin niin korkea menoillaan olevista alennusmyynneistä huolimatta, että tuskan hiki pyrki ohimoilleni siellä jo entuudestaan helmeilevien, lukuisien pukukoppien uumenissa saatujen stressihikikarpaloiden lisäksi. Ja toisekseen koot olivat ihan omaa luokkaansa, minun kokoani lähin numero oli 40, joka on vähintäänkin 2 numeroa liian suuri tällaiselle neuvolassa punnittavalle.
Mikä siis neuvoksi? Täytyisikö minun toimeenpanna itseeni kohdistuva massakausi, että löytäisin sopivia vaatteita ylleni? Vai pikemminkin kukkarooni kohdistuva massikausi, kun ei keskivertotilipussilla kerta kaikkiaan voi laittaa satoja euroja toppahousuihin kiinni. Ihan totta. S-a-t-o-j-a e-u-r-o-j-a. Ja pelkkiin toppahousuihin.
Kuten eräässä nimeltä mainitsemattomassa urheiluliikkeessä oli; hillityn väriset, varsin sievät toppahousut, jotka olivat niin taitavasti leikatut, että ne jo henkarissa roikkuessaan näyttivät hyviltä, eivätkä sellaisilta, jotka viisinkertaistavat ahterisi, kun vetäiset ne jalkaasi. Merkki oli tuiki tuntematon, en kuunaan ollut moisesta kuullutkaan. Hintaa vaatimattomat 399 euroa. Kyllä vain. Kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksän. Hintalappuun ei ollut iskenyt pilkkuvirhepaholainen, valitettavasti.
Pikainen vilkaisu ympärillä oleviin muihin talvihepeniin selvensi hiukan tilannetta. Nimittäin muissa henkareissa oli näyttävästi esillä toppatakkeja, oli kiiltävällä pinnalla, mattapinnalla, höyhenillä ja ilman, kultatikkauksella tahi paljetein koristeltuja. Kauniitako? Ehkä. Mutta taatusti aivan liian koreita sulkia vaatimattomaan, supi-suomalaiseen makuun! Epäilemättä ne kuitenkin hivelisivät itäturistin silmää, kenties jopa kirvoittaisivat hallitsemattoman ihastuksen huokauksen asiakkaan huulilta… ennen kuin kirvoittaisivat kauppiaan korviin heleän, iloisen kilinän kassakoneesta.
Viimeisenä oljenkortenani raahauduin erääseen toiseen urheilu-/vapaa-ajan vaatteiden myymälään. Vaikka silmäni olivatkin jo jokseenkin harjaantuneet useamman tunnin kestäneen shoppailuturneeni aikana, oli ensivilkaisu yhtä tyrmäävä. Sama käsittämättömien väriyhdistelmien ilotulitus tuntui vallanneen kaikkien vaatevalmistajien kaikki mallistot. Pengoin useampaan otteeseen kaikki naisten osaston vaatetangot. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään. Kunnes silmiini osuivat mustat henkselein varustetut toppahousut - harmillisesti kokoa 38, mutta olihan se pakko kokeilla niitäkin, olivathan ne kuitenkin pykälää lähempänä omaa kokoani kuin mikään siihen mennessä sovitetuista – ja vaaleansininen takki kokoa 36.
Suunnistin sovituskoppien suuntaan. Kaikki varattuja… vaan ei sittenkään. Yhdestä kopista ei näkynytkään yhtä tai useampaa jalkaparia sukkasillaan. Astelin kopin luokse, avasin oven ja olin jo astumaisillani sisään… Mitä ihmettä?! Koppi oli täynnä vaatteita. Välittömästi pintaan pyrki närkästys; joku oli jättänyt sovittamansa vaatteet koppiin (mitä tapahtuu hämmästyttävän usein) eikä ollut vaivautunut palauttamaan niitä paikoilleen… Hmph! Penkillä lojuivat myös käytetyn näköiset hanskat ja pipo. Harmillinen takaisku, asiakas olikin kesken sovittamisen kenties kirmannut hakemaan toista väriä tai toista kokoa olevan asusteen. Ei auttanut kuin odotella.
Silloin takanani seissyt herrahenkilö alkoi vaivihkaisesti selvittää kurkkuaan ja sanoi viimein:”Mene vaan koppiin. Poikani on juuri etsimässä toisia housuja, joten ehdit varmasti sovittaa vaatteet sillä välin ennen kuin hän palaa.” Sopersin todella hämmentyneen kiitoksen. Kerrassaan hämmentävän huomaavaista ja kilttiä, valitettavan harvoin täällä törmää vastaavanlaiseen toimintaan!
Kun kuoriuduin tamineistani pois ennen uusien vaatteiden sovittamista, päätin että tämä, ostospäiväni noin 134. sovituskerta on jäävä viimeisekseni. En enää jaksaisi ahtautua yhteenkään pikkukopperoon riisumaan ja pukemaan hien noruessa selkääni pitkin vain todetakseni vaatekappaleet minulle täydellisesti epäsopiviksi. Jos kerran toppapuvun löytäminen on noin työlästä, yhtä hyvin voisin luovuttaa tykkänään, olla ilman ja paukkupakkasten kaikkoamista odotellessa pysytellä sisätiloissa takkatulen loimussa.
Vaan kuinkas sitten kävikään?! Tapahtui pienoinen ihme. Housut istuivat lähes täydellisesti! Takki samaten, vaikka kirkkaan pirteää taivaansinen sävyä hiukan vierastinkin; onkohan se ihan minua kuitenkaan…? No, oli tai ei, tavoistani poiketen päätin sijoittaa vaatimattomat roposeni kyseiseen vaateparteen, vaikka emmin värin suhteen. Kun se puku oli kuitenkin saatava hankittua. Enkä taatusti jaksaisi ihan pian toista Via Dolorosaa ostoshel… korjaan, ostosparatiiseihin, nimittäin läheltä liippasi, ettei pitkään piilossa ollut himoshoppaaja minussa kokenut täydellistä kuolemaa. Ainakin se koki osittaisen taintumuksen, jonka ansiosta paras terä garderobini päivittämisinnosta valitettavasti taittui. Mutta sainpa kuitenkin hankittua tarpeelliset tamineet, jotka lämmittävät mieltä ja kroppaa lumitöissä - Suomen talvi kun on pitkästä aikaa, parin vuoden odottelun jälkeen näyttänyt todelliset kyntensä! =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti