Wanhasta Rouwasta on sukeutunut varsin vaativainen peltilehmä. Vasta äskettäin minun täytyi hiljennyttää Rouwan pärpätys serkkupojan pajalla, niin johan pukkaa uutta pulmaa!
Parin viimeisen viikon aikana Rouwan etupäästä on satunnaisesti kuulunut epäilyttävää ääntä - joka EI tule moottorista - joten ajoin Rouwan silmiteltäväksi eräälle korjaamolle. Aluksi mietin kääntymistä jälleen serkkupojan puoleen, mutta en kehtaa häntäkään vähän perästä ja uudestaan hyppyyttää, sillä onhan hänellä varmasti muutakin tekemistä kuin ratkoa serkkulikan alati jatkuvia autopulmia! No, tuomio korjaamolta oli pienimuotoinen remontti etujarruihin, kustannusarvio 120 eeroa, osineen töineen. Z-sus. Mutta toisaalta, onhan se ihan siedettävä hinta mielenrauhasta ja turvallisuudesta.
Nimittäin vian selvittyä en tohtinut ajaa enää metriäkään Rouwalla ennen kuin jarrut olisivat taas kunnossa, vaikka pidossa ei sinänsä olekaan ollut ongelmia. Sen verran rajaton ja täysvallaton mielikuvitukseni on, että se ehti jo visioida, mitä kaikkea voisikaan sattua...
Niinpä vietin pari oma-aloitteista autotonta päivää, sillä sain ajan remonttiin vasta perjantaiksi. Mutkikkaaksi asian teki se, että noina molempina päivinä minun piti järjestää itseni sorvin ääreen ja olla täydessä toimintavalmiudessa klo 0800. Ja kaupungin sille reunalle, missä konttuurimme sijaitsee, julkiset kulkuyhteydet ovat normaalia heikommalla tolalla näin koulujen loma-aikaan. Mikä siis neuvoksi?
Yksi vaihtoehto oli hypätä paikalliseen linjuriautoon, joka kulkee miltei ulko-oveni editse, ja matkata sen kyydissä lähimpään lähiöön, josta matkaa byrooseen on vielä 4 kilometriä... Jonka taittaisin... Niin miten? Apostolinkyydillä? Taksilla? Kollegoidenkaan vuorot eivät oikein sattuneet yksiin.
Viimeisenä oljenkortenani otin puhelimen kauniisen pikkukätöseen ja kilautin kaverille, MiesManille, joka oli vast'ikään pyytänyt apuani erään pulman ratkomisessa. Joten hän oli minulle palveluksen velkaa... MiesMan lupasi auttaa neitoa hädässä ja tarjota minulle kyydin töihin. Kotimatkasta sanoin suoriutuvani omin neuvoin.
Niin kuin sitten suoriuduinkin. Keskiviikkona, ensimmäisenä autottomana päivänä, oli nimittäin järjettömän upea, aurinkoinen päivä. Keli oli ehkä aavistuksen plussan puolella, siis mitä passelein pienimuotoiseen reippailuun. Joten työajan lähetessä loppuaan kehaisin kollegoille tekeväni naisen työn ja käveleväni työmaalta lähiöön, josta kotimatkani jatkuisi linjuriautolla.
Tein hiukan taustatutkimusta, paljonko aikaa askellukseen piti varata, sillä pari mieskollegaa silloin-tällöin tallaavat kyseisestä lähiöstä töihin. He kehuivat matkan taittuvan niinkin sukkelaan kuin 40 - 45 minuutissa. Sukkelaan?!? Kaltaiseni himokävelijän korvaan sen kuulosti lähinnä aikavalta! Mutta toisaalta, minä kävelenkin kitkaravia - kävelyvauhtini on sikäli rivakka, että hitaammat kulkijat saavat hölkätä pysyäkseen tahdissani ;) Joten uhmakkaasti lupasin suoriutua matkasta selvästi lyhyemmässä ajassa.
Niin kuin sitten suoriuduinkin, kävelin 4 kilometriä 3o minuutissa, farkut jalassa. Rohkenen epäillä, että asianmukaisemmin vaatetettuna olisin ehkä saanut nipistettyä vielä pari minuuttia paremmaksi ;) (Ja kyllä, minulla on toisinaan lievästi sanottuna terhakka kilpailuvietti...)
Pikku-reippailusta jäi käsittämättömän hyvä olo pitkäksi aikaa! Ehdin miettiä kaikki maailman asiat kävellessäni... tai no, ainakin minun maailmani asiat. Joka tapauksessa mieli oli ihmeen kevyt ja valoisa. Kroppakin tuntui ihmeen kevyeltä, vaikka hengästyin hiukan ja sain varmasti sykettäkin nostatettua aavistuksen. Ja reisi- ynnä pakaralihakset tuntuivat saaneen ripauksen ryhtiä - no niin kai, kun nehän juuri kovimmalla koetuksella olivat pikkuspurttini aikana! Osa kotimatkastani taisi siis mennä jopa terveellisen puolelle?!
Niinpä tämän kokemukseni perusteella suosisttelenkin kaikille lämpimästi: unohtakaa kaikenkarvaiset bodybalancet, armycombatit sun muut vastaavat ja ottakaa ristiksenne vanha auton rupuska, jolla luulette pääsevänne sujuvasti kulkemaan. Pikkuvikoineen ja teknisine pulmineen se nielee roposet vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin nuo maksulliset jumpatkin ja tarjoaa samalla mainioita tilaisuuksia hyötyliikuntaan! ;)
torstai 26. helmikuuta 2009
maanantai 23. helmikuuta 2009
"Minä juon nyt kahvia"
Enpä olisi tätä päivää hetkeen aikaan luullut näkeväni. Vanhanpiian kivettynyt & kovettunut sydän taitaa sykkiä sittenkin!
Taannoin mainitsin treffeistä tuttavani veljen kanssa. Kutsuttakoon häntä vast'edes vaikkapa Pellavapääksi. En vielä tuolloin, heti tuoreeltaan ollut valmis kirjoittamaan sen enempiä asiasta, mutta nyt voin sanoa, että kahvihetkemme sujui sangen miellyttävissä tunnelmissa. Jopa siinä määrin, että kun koitti hetki, jolloin piti päättää seuraavasta kahvihetkestä, epäröimättä vastasin "kyllä" ...tietäen tasan tarkkaan faktat, että maailma tulee piakkoin sotkemaan ainakin toviksi jos toiseksi orastavan ...kahvittelumme ;)
Lähtölaskenta on tosiaan lähellä. Pellavapää lennähtää toiselle puolelle maapalloa raatamaan ennen kuin maaliskuu ehtii kunnolla alkaa. Ja ennen sitä, jos luoja suo, eikä tapahdu mitään katastrofeja (esim. kaamea kulkutauti iske) tai kuolo korjaa jompaa kumpaa ;) niin juomme toiset kupit kahvia viikon keskivaiheilla, mahdollisesti kolmannet viikonloppuna.
Sitä odotellessa olemme siirtyneet yhteydenpidossa seuraavalle tasolle, persoonattomasta meilaamisesta laulattamaan puhelinlankoja. Operaattorit eivät meidän kustannuksellamme rahoiksi lyö, tai heidän verkkonsa sentään kaatuile aiheuttamastamme kiivaasta kuormituksesta ;) vaikka yhteydenpitomme onkin ollut kovin tiivistä - ainakin minun mittapuuni mukaan. Vaan kaikkein oudointa tässä on se, että omaa reviiriäni / rauhaani erittäin korkealle arvostavana ihmisenä en silti millään muotoa koe "ilmatilani tulleen loukatuksi". Mikä mua oikein vaivaa?!
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä johtaa - entistä ankarampaan kahviaddiktioon?? ;) - vai johtaako mihinkään. Mutta toivon totisesti, ettei tämä kahvittelu ota ainakaan kovin kipeää siihen pehmeään, muuta sydäntä heikompaan kohtaan, jota niin kummasti lämmittää ajatus Pellavapäästä kahvikupin äärellä... ;)
Taannoin mainitsin treffeistä tuttavani veljen kanssa. Kutsuttakoon häntä vast'edes vaikkapa Pellavapääksi. En vielä tuolloin, heti tuoreeltaan ollut valmis kirjoittamaan sen enempiä asiasta, mutta nyt voin sanoa, että kahvihetkemme sujui sangen miellyttävissä tunnelmissa. Jopa siinä määrin, että kun koitti hetki, jolloin piti päättää seuraavasta kahvihetkestä, epäröimättä vastasin "kyllä" ...tietäen tasan tarkkaan faktat, että maailma tulee piakkoin sotkemaan ainakin toviksi jos toiseksi orastavan ...kahvittelumme ;)
Lähtölaskenta on tosiaan lähellä. Pellavapää lennähtää toiselle puolelle maapalloa raatamaan ennen kuin maaliskuu ehtii kunnolla alkaa. Ja ennen sitä, jos luoja suo, eikä tapahdu mitään katastrofeja (esim. kaamea kulkutauti iske) tai kuolo korjaa jompaa kumpaa ;) niin juomme toiset kupit kahvia viikon keskivaiheilla, mahdollisesti kolmannet viikonloppuna.
Sitä odotellessa olemme siirtyneet yhteydenpidossa seuraavalle tasolle, persoonattomasta meilaamisesta laulattamaan puhelinlankoja. Operaattorit eivät meidän kustannuksellamme rahoiksi lyö, tai heidän verkkonsa sentään kaatuile aiheuttamastamme kiivaasta kuormituksesta ;) vaikka yhteydenpitomme onkin ollut kovin tiivistä - ainakin minun mittapuuni mukaan. Vaan kaikkein oudointa tässä on se, että omaa reviiriäni / rauhaani erittäin korkealle arvostavana ihmisenä en silti millään muotoa koe "ilmatilani tulleen loukatuksi". Mikä mua oikein vaivaa?!
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä johtaa - entistä ankarampaan kahviaddiktioon?? ;) - vai johtaako mihinkään. Mutta toivon totisesti, ettei tämä kahvittelu ota ainakaan kovin kipeää siihen pehmeään, muuta sydäntä heikompaan kohtaan, jota niin kummasti lämmittää ajatus Pellavapäästä kahvikupin äärellä... ;)
torstai 19. helmikuuta 2009
Potilas Pirpana
Tänään oli sikäli poikkeuksellinen lomapäivä, että herätyskello - ei siis kumpainenkaan noista karvavekkareista, vaan se piipittävä, paristoilla toimiva kapine - herätti minut jo klo 7. Nimittäin Pirpanalle oli varattu aika eläinlääkärille klo 9 kastrointiin ja rokotuksiin, ja minun piti ennen sitä saada riittävä määrä kofeiinia ääntä kohti, että tolkku pelaisi, jos järki nyt ei ihan vielä juoksisikaan.
Kahvia lukuun ottamatta muutkin aamutoimet olivat poikkeukselliset. En nimittäin voinut tarjoilla tassukkaille aamiaista normaaliin tapaan, sillä Pirpanan piti tulevan operaation vuoksi olla aamulla syömättä. Niinpä Neiti Söpökin joutui odottamaan aamiaistaan normaalia pidemmän tovin, siihen asti kunnes olin saanut Pirpanan kuljetusboxiin ja olin miltei jo astumassa ovesta ulos boxin kanssa. Neiti Söpön aiemmin minuun sinkoamat hitaasta aamiaispalvelusta johtuneet halveksuvat katseet vaihtuivat kummastuneisiin, kun likka älysi minun olevan aikeissa kävellä Pirpanan kanssa ovesta ulos. Neiti näytti ilmiselvästi pohtivan, mihin päätä huimaaviin seikkailuihin Pirpanaa olin viemässä ;)
Liekö sitten jätkä aavistellut matkamme määränpäätä, mutta Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan pieneläinklinikalle. Ei kouristuksenomaista boxin seinien raapimista. Ei kynsin-hampain boxin kalteriovessa roikkumista. Ei volttien heittämistä boxissa. Eikä edes sydäntä särkevää tai korvia raastavaa ulvomista. Näitä kaikkia olin nimittäin jo nähnyt, kun pariin otteeseen yritin Pirpanaa totuttaa boxiin menoon ja siellä oloon ennen tätä päivää. Toinen vaihtoehto tietysti on, että jätkä oli niin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut minuun, ettei viitsinyt vaivautua edes protestoimaan.
Toimenpidehuoneeseen päästyämme jouduin tovin houkuttelemaan Pirpanaa ulos boxista, jätkä kun oli ängennyt itsensä boxin perimmäiseen nurkkaan ja nökötti siellä jääräpäisesti selkä boxin oviaukkoon päin. Sain kuin sainkin houkuteltua sällin lähemmäs boxin suuta, mistä hoikka poika oli helppo nostaa toimenpidepöydälle ihmettelemään.
Edelleenkään Pirpana ei tehnyt elettäkään luikkiakseen karkuun tai edes yrittääkseen sitä. Seistä nökötti vain pöydällä suolapatsasmaisella tavalla ylväänä, silmät teelautasen kokoisina. Ilmeenkään värähtämättä Pirpana otti kannikkaansa lääkäritädin pistämän rauhoittavan piikin. Ja vaikka pojulta ei taju vielä ollutkaan hämärän rajamailla, niin yhä suurta urheutta huokuen Pirpana antoi laittaa niskapoimuun pitkävaikutteisen antibioottipistoksen ja kissojen kolmoisrokotteen. Pointsit Pirpanalle, sillä minulle sen sijaan tuo neulashow oli miltei liikaa. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään vastauksessani, kun lääkäritäti tiedusteli, haluaisinko jäädä seuraamaan toimenpidettä. Se, jos mikä olisi viimeistellyt minun tajuntani hämärtymisen!
Odotin Neiti Söpön olevan ilahtunut palattuani pikkukollin kanssa kotiin. Katin kontit! Likka liikehti äärimmäisen varautuneesti eteisessä, jäykin jaloin ja seiniä pitkin nuohoten, ilme ja olemus huokuen suurta närkästyneisyyttä - ihan kuin olisin tuonut uuden kissatulokkaan kotiin.
Lääkäritädin ohjeiden mukaisesti sijoitin Pirpanan lämpimään paikkaan odottamaan virkoamista - vein jätkän boxeineen päivineen vessaan, sillä siellä boxin saisi kätevimmin patterin läheisyyteen, eikä niin suuresti haittaisi, jos pikkukolli olisi huonovointinen palatessaan "tripiltään".
Muutaman tunnin kuluessa Pirpana alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä: silmissään orpo katse pikkusälli punnersi kissan sitkeydellä ulos boxista ja yritti ottaa ensimmäiset huteran hoippuvat askeleensa. Tietenkään eivät jalat kantaneet paria askelta pidemmälle, joten minun oli puututtava peliin ennen kuin kävisi köpelösti. Levitin vieraspatjan olohuoneen lattialle, kävin siihen loikoilemaan ja katselemaan boxille tallennettuja ohjelmia - ja nostin Pirpanan varovasti viereeni jatkamaan elpymistä.
Noissa raukean leppoisissa tunnelmissa loppupäivä sitten vierähtikin koko konkkaronkan osalta. Vasta myöhään iltapäivällä Pirpana oli sen verran terhakoitunut, että saatoin tarjoilla herralle päivän ensimmäisen aterian, jonka jätkä ahmi hyvällä ruokahalulla - yhdessä Neiti Söpön kanssa. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin Nerikahin Kattilassa. :)
Kahvia lukuun ottamatta muutkin aamutoimet olivat poikkeukselliset. En nimittäin voinut tarjoilla tassukkaille aamiaista normaaliin tapaan, sillä Pirpanan piti tulevan operaation vuoksi olla aamulla syömättä. Niinpä Neiti Söpökin joutui odottamaan aamiaistaan normaalia pidemmän tovin, siihen asti kunnes olin saanut Pirpanan kuljetusboxiin ja olin miltei jo astumassa ovesta ulos boxin kanssa. Neiti Söpön aiemmin minuun sinkoamat hitaasta aamiaispalvelusta johtuneet halveksuvat katseet vaihtuivat kummastuneisiin, kun likka älysi minun olevan aikeissa kävellä Pirpanan kanssa ovesta ulos. Neiti näytti ilmiselvästi pohtivan, mihin päätä huimaaviin seikkailuihin Pirpanaa olin viemässä ;)
Liekö sitten jätkä aavistellut matkamme määränpäätä, mutta Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan pieneläinklinikalle. Ei kouristuksenomaista boxin seinien raapimista. Ei kynsin-hampain boxin kalteriovessa roikkumista. Ei volttien heittämistä boxissa. Eikä edes sydäntä särkevää tai korvia raastavaa ulvomista. Näitä kaikkia olin nimittäin jo nähnyt, kun pariin otteeseen yritin Pirpanaa totuttaa boxiin menoon ja siellä oloon ennen tätä päivää. Toinen vaihtoehto tietysti on, että jätkä oli niin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut minuun, ettei viitsinyt vaivautua edes protestoimaan.
Toimenpidehuoneeseen päästyämme jouduin tovin houkuttelemaan Pirpanaa ulos boxista, jätkä kun oli ängennyt itsensä boxin perimmäiseen nurkkaan ja nökötti siellä jääräpäisesti selkä boxin oviaukkoon päin. Sain kuin sainkin houkuteltua sällin lähemmäs boxin suuta, mistä hoikka poika oli helppo nostaa toimenpidepöydälle ihmettelemään.
Edelleenkään Pirpana ei tehnyt elettäkään luikkiakseen karkuun tai edes yrittääkseen sitä. Seistä nökötti vain pöydällä suolapatsasmaisella tavalla ylväänä, silmät teelautasen kokoisina. Ilmeenkään värähtämättä Pirpana otti kannikkaansa lääkäritädin pistämän rauhoittavan piikin. Ja vaikka pojulta ei taju vielä ollutkaan hämärän rajamailla, niin yhä suurta urheutta huokuen Pirpana antoi laittaa niskapoimuun pitkävaikutteisen antibioottipistoksen ja kissojen kolmoisrokotteen. Pointsit Pirpanalle, sillä minulle sen sijaan tuo neulashow oli miltei liikaa. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään vastauksessani, kun lääkäritäti tiedusteli, haluaisinko jäädä seuraamaan toimenpidettä. Se, jos mikä olisi viimeistellyt minun tajuntani hämärtymisen!
Odotin Neiti Söpön olevan ilahtunut palattuani pikkukollin kanssa kotiin. Katin kontit! Likka liikehti äärimmäisen varautuneesti eteisessä, jäykin jaloin ja seiniä pitkin nuohoten, ilme ja olemus huokuen suurta närkästyneisyyttä - ihan kuin olisin tuonut uuden kissatulokkaan kotiin.
Lääkäritädin ohjeiden mukaisesti sijoitin Pirpanan lämpimään paikkaan odottamaan virkoamista - vein jätkän boxeineen päivineen vessaan, sillä siellä boxin saisi kätevimmin patterin läheisyyteen, eikä niin suuresti haittaisi, jos pikkukolli olisi huonovointinen palatessaan "tripiltään".
Muutaman tunnin kuluessa Pirpana alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä: silmissään orpo katse pikkusälli punnersi kissan sitkeydellä ulos boxista ja yritti ottaa ensimmäiset huteran hoippuvat askeleensa. Tietenkään eivät jalat kantaneet paria askelta pidemmälle, joten minun oli puututtava peliin ennen kuin kävisi köpelösti. Levitin vieraspatjan olohuoneen lattialle, kävin siihen loikoilemaan ja katselemaan boxille tallennettuja ohjelmia - ja nostin Pirpanan varovasti viereeni jatkamaan elpymistä.
Noissa raukean leppoisissa tunnelmissa loppupäivä sitten vierähtikin koko konkkaronkan osalta. Vasta myöhään iltapäivällä Pirpana oli sen verran terhakoitunut, että saatoin tarjoilla herralle päivän ensimmäisen aterian, jonka jätkä ahmi hyvällä ruokahalulla - yhdessä Neiti Söpön kanssa. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin Nerikahin Kattilassa. :)
tiistai 17. helmikuuta 2009
Maastokahvit
Tänään oli sietämättömän ihana ja aurinkoinen päivä. Niinpä minäkin tein ryhtiliikkeen ja päätin lähteä jäälle käppäilemään. Keitin termariin kahvit, vedin päälle ulkoilusotisopani - Gore-Texiä kantapäästä kaulalle (kengät, housut ja takki) - aurinkolasit silmille ja mars matkaan!
Onneksi tästä Kotikololta on vain kivenheiton matka rantaan. Ylitin tuon meidän kylän raitin ja askelsin kamera tanassa jäälle. Fotoapparaattini - ihan peruspokkari, mutta saa silläkin jotain aikaan - oli mukana ihan vain siltä varalta, josko minuun sattuisi iskemään hullu luontokuvaaja -syndrooma ;) Ja iskihän se, miltei heti kun töppöseni tavoittivat jään kamaran... En vain ole purkanut kuvia kamerasta koneelle, se jobi odottakoon vielä hetken, joten en osaa sanoa tuottiko räiskintäni toivottua tulosta, seesteisen kauniita talvikuvia siis, vaiko ei... :)
Olin tarponut jo hyvän tovin miltei umpisessa hangessa jäällä - on muuten mitä mainiointa reisi-pakaralihastreeniä! - etteivät hiihtäjien suihkimat ladut menisi tärviölle, kun pysähdyin jyrkän kalliorannan tuntumaan. Siinä kun aprikoin, olisiko paikka sovelias maastokahvitteluun, huomasin, että kalliota pitkin tuli "ränni" jäälle - mitä ilmeisimmin juniorit ovat käyneet laskemassa mäkeä siitä.
Vieno, lähenevä vikinä havahdutti minut ajatuksistani. Päästäinen tulla lasketteli ränniä pitkin, tosin sen näköisenä, että jarrupolkimelle olisi ollut tilausta... :D Elikon meno muistutti enemmältikin syöksylaskua kuin suurpujottelua, vaikka matkan varrelle osuikin pari estettä, ja stoppasi muutaman metrin päähän minusta. Kotvasen rääpäle pudisteli päätään ja päätti sitten ottaa jalat alleen - täyttä ravia minua kohti!
En tiedä kumpi meistä oli äimistyneempi, kun päästäisen terävä nokka ja minun Gore-saappani kärki kohtasivat - siis minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni, en tehnyt mitään, en elettäkään juostakseni karkuun, puhumattakaan että olisin älynnyt laukoa sarjatulta kamerallani! :)
Elikko nosti päänsä, jok'ikinen viiksenkärki väristen ja katsoi minua... no, olisi väärin sanoa pelokkaasti, koska tovin näytti miltei siltä, että pikkusintti aikoo kiivetä säärtäni pitkin lähemmäs taivasta, sillä etukäpälät tavoittelivat jo Gore-saapastani siihen malliin... mutta rääpäle päättikin sitten pyörähtää vain sukkelasti monon ympäri ja vipeltää matkoihinsa. Luonto on ihan jees, mutta tarviiko sen iholle tulla!? ;)
Onneksi tästä Kotikololta on vain kivenheiton matka rantaan. Ylitin tuon meidän kylän raitin ja askelsin kamera tanassa jäälle. Fotoapparaattini - ihan peruspokkari, mutta saa silläkin jotain aikaan - oli mukana ihan vain siltä varalta, josko minuun sattuisi iskemään hullu luontokuvaaja -syndrooma ;) Ja iskihän se, miltei heti kun töppöseni tavoittivat jään kamaran... En vain ole purkanut kuvia kamerasta koneelle, se jobi odottakoon vielä hetken, joten en osaa sanoa tuottiko räiskintäni toivottua tulosta, seesteisen kauniita talvikuvia siis, vaiko ei... :)
Olin tarponut jo hyvän tovin miltei umpisessa hangessa jäällä - on muuten mitä mainiointa reisi-pakaralihastreeniä! - etteivät hiihtäjien suihkimat ladut menisi tärviölle, kun pysähdyin jyrkän kalliorannan tuntumaan. Siinä kun aprikoin, olisiko paikka sovelias maastokahvitteluun, huomasin, että kalliota pitkin tuli "ränni" jäälle - mitä ilmeisimmin juniorit ovat käyneet laskemassa mäkeä siitä.
Vieno, lähenevä vikinä havahdutti minut ajatuksistani. Päästäinen tulla lasketteli ränniä pitkin, tosin sen näköisenä, että jarrupolkimelle olisi ollut tilausta... :D Elikon meno muistutti enemmältikin syöksylaskua kuin suurpujottelua, vaikka matkan varrelle osuikin pari estettä, ja stoppasi muutaman metrin päähän minusta. Kotvasen rääpäle pudisteli päätään ja päätti sitten ottaa jalat alleen - täyttä ravia minua kohti!
En tiedä kumpi meistä oli äimistyneempi, kun päästäisen terävä nokka ja minun Gore-saappani kärki kohtasivat - siis minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni, en tehnyt mitään, en elettäkään juostakseni karkuun, puhumattakaan että olisin älynnyt laukoa sarjatulta kamerallani! :)
Elikko nosti päänsä, jok'ikinen viiksenkärki väristen ja katsoi minua... no, olisi väärin sanoa pelokkaasti, koska tovin näytti miltei siltä, että pikkusintti aikoo kiivetä säärtäni pitkin lähemmäs taivasta, sillä etukäpälät tavoittelivat jo Gore-saapastani siihen malliin... mutta rääpäle päättikin sitten pyörähtää vain sukkelasti monon ympäri ja vipeltää matkoihinsa. Luonto on ihan jees, mutta tarviiko sen iholle tulla!? ;)
maanantai 16. helmikuuta 2009
Ympäri käydään ja yhteen tullaan
Päivitelläänpä kuulumisia nettideittirintamalta. Edelleenkin vain pari hassua helmeä on harhautunut joukkoon, tarkasteleepa asiaa deitti-ilmon tai ekan viestin kannalta.
Minulta on kysytty, kuinka minut saa valloitettua. Saako tällainen lähestymistapa minut hymyilemään? Herääkö uteliaisuuteni? Kiinnostunko kenties? Ei, ei, ei. Ainoastaan pienoinen närkästys nostaa päätään - no, reaktio kai sekin on...
Siis ihan oikeasti. Pitääkö minun alkaa antaa kirjallisia ohjeita siitä, miten minut saa treffeille (ja vielä siitäkin, mitä siellä treffeillä sitten pitäisi tehdä)?! Siitä on käsittääkseni mainittu profiilissani... no, okei, melko väljin sanankääntein, mutta mainittu on. Mielestäni minun ei pidä antaa (eikä minulta pidä vaatia) ohjeita, jos kerran urho näkee sen vaivan, että ottaa yhteyttä eli tekee aloitteen, niin tehköön sitten myös tarjouksen, josta en voi kieltäytyä! ;) Eihän tätä polkkaa voida pelkästään minun pillini mukaan tanssia.
No, takana on nyt kaksi kuppia kahvia, kahden eri miekkosen kanssa. Sovin Nyrkkeilijän kanssa treffit kahvikupin äärelle - eihän nyt kaltaiseni armoitettu kahvikissa kertakaikkiaan voi vastustaa kutsua kahville! ;) Nyrkkeilijän profiilissa esillä ollut pikkiriikkinen kuva oli kyllä jo herättänyt epäilykseni herran henkilöllisyydestä, mutta asia sai vahvistuksen vasta tavatessamme kahvilassa, kun Nyrkkeilijä totesi "taasha myö tavattii" (kumma juttu, ettei hän ollut tunnistanut minua kuvasta)... Asuimme nimittäin vuonna 1 ennen suuria käpysotia samassa kerrostalossa tovin. Siis ihan aikuisiällä, mutta siitä on jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan kumpikaan ei ole olennaisesti vuosien saatossa muuttunut, ainakaan ulkoisesti - mitä nyt ehkä muutama ilmejuonne on tullut kasvoihin lisää ;) - siksipä minua ihmetyttääkin, ettei tunnistaminen tapahtunut jo aiemmin!
Urho numero kaksi onkin sitten metka tapaus. Kirjoitteli aika pitkään ja hartaastikin, ennen kuin päätti alkaa säätää treffejä. Hänellä ei ollut kuvaa profiilissaan, mutta kun sen sain, epäilykseni (jotka perustuivat herran itsensä kertomaan informaatioon) vahvistuivat jälleen kerran todeksi: tuttu mies vuosien takaa. Erään tuttavan veli.
Z-sus. On tämä ihmeellinen kaupunki. Ihmiset, joiden ei luulisi tuntevan toisiaan, tuntevatkin jonkin mystillisen mutkan kautta. Olen nimittäin useammin kuin kerran alkanut esitellä kahta toisilleen tuntematonta ihmistä - tai niin olen ainakin luullut. Kahta ihmistä, joista molemmat tuntevat minut, mutta joista kumpikaan ei tiennyt minun olevan molempien yhteinen tuttu. (Olikohan riittävän epäselvästi sanottu?) Joten olisihan minun pitänyt tietää, että sama ilmiö ulottuu myös deittilinjoille. Kai tämä sitten on näitä pienemmän kaupungin kiroja. Tai iloja.
Luulin näiden kummankin herran elävän onnellista perhe-elämää. No, luulo ei ole tiedon väärti, ja maailma muuttuu, näemmä. Mutta mihin tämä maailma on oikein menossa, kun vähän yhdellä sun toisella tuntuu hajoavan käsiin tivoli nimeltä parisuhde?! Ehkä minun sittenkin pitäisi pysyä uskollisena vakaumukselleni ja jatkaa taivallusta vanhanapiikana, enpähän pääse ainakaan avioerotilastoja koristamaan...! ;)
Minulta on kysytty, kuinka minut saa valloitettua. Saako tällainen lähestymistapa minut hymyilemään? Herääkö uteliaisuuteni? Kiinnostunko kenties? Ei, ei, ei. Ainoastaan pienoinen närkästys nostaa päätään - no, reaktio kai sekin on...
Siis ihan oikeasti. Pitääkö minun alkaa antaa kirjallisia ohjeita siitä, miten minut saa treffeille (ja vielä siitäkin, mitä siellä treffeillä sitten pitäisi tehdä)?! Siitä on käsittääkseni mainittu profiilissani... no, okei, melko väljin sanankääntein, mutta mainittu on. Mielestäni minun ei pidä antaa (eikä minulta pidä vaatia) ohjeita, jos kerran urho näkee sen vaivan, että ottaa yhteyttä eli tekee aloitteen, niin tehköön sitten myös tarjouksen, josta en voi kieltäytyä! ;) Eihän tätä polkkaa voida pelkästään minun pillini mukaan tanssia.
No, takana on nyt kaksi kuppia kahvia, kahden eri miekkosen kanssa. Sovin Nyrkkeilijän kanssa treffit kahvikupin äärelle - eihän nyt kaltaiseni armoitettu kahvikissa kertakaikkiaan voi vastustaa kutsua kahville! ;) Nyrkkeilijän profiilissa esillä ollut pikkiriikkinen kuva oli kyllä jo herättänyt epäilykseni herran henkilöllisyydestä, mutta asia sai vahvistuksen vasta tavatessamme kahvilassa, kun Nyrkkeilijä totesi "taasha myö tavattii" (kumma juttu, ettei hän ollut tunnistanut minua kuvasta)... Asuimme nimittäin vuonna 1 ennen suuria käpysotia samassa kerrostalossa tovin. Siis ihan aikuisiällä, mutta siitä on jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan kumpikaan ei ole olennaisesti vuosien saatossa muuttunut, ainakaan ulkoisesti - mitä nyt ehkä muutama ilmejuonne on tullut kasvoihin lisää ;) - siksipä minua ihmetyttääkin, ettei tunnistaminen tapahtunut jo aiemmin!
Urho numero kaksi onkin sitten metka tapaus. Kirjoitteli aika pitkään ja hartaastikin, ennen kuin päätti alkaa säätää treffejä. Hänellä ei ollut kuvaa profiilissaan, mutta kun sen sain, epäilykseni (jotka perustuivat herran itsensä kertomaan informaatioon) vahvistuivat jälleen kerran todeksi: tuttu mies vuosien takaa. Erään tuttavan veli.
Z-sus. On tämä ihmeellinen kaupunki. Ihmiset, joiden ei luulisi tuntevan toisiaan, tuntevatkin jonkin mystillisen mutkan kautta. Olen nimittäin useammin kuin kerran alkanut esitellä kahta toisilleen tuntematonta ihmistä - tai niin olen ainakin luullut. Kahta ihmistä, joista molemmat tuntevat minut, mutta joista kumpikaan ei tiennyt minun olevan molempien yhteinen tuttu. (Olikohan riittävän epäselvästi sanottu?) Joten olisihan minun pitänyt tietää, että sama ilmiö ulottuu myös deittilinjoille. Kai tämä sitten on näitä pienemmän kaupungin kiroja. Tai iloja.
Luulin näiden kummankin herran elävän onnellista perhe-elämää. No, luulo ei ole tiedon väärti, ja maailma muuttuu, näemmä. Mutta mihin tämä maailma on oikein menossa, kun vähän yhdellä sun toisella tuntuu hajoavan käsiin tivoli nimeltä parisuhde?! Ehkä minun sittenkin pitäisi pysyä uskollisena vakaumukselleni ja jatkaa taivallusta vanhanapiikana, enpähän pääse ainakaan avioerotilastoja koristamaan...! ;)
lauantai 14. helmikuuta 2009
Satulasta lomalle
Saimme tällä viikolla töihin pitkään toivomamme satulatuolin. Saattaa kuulostaa saituruuden maksimoinnilta, kun saimme yhden ainokaisen tuolin, johon kukin meistä noin kymmenestä asiakaspalvelijasta voi vuorollaan ahterinsa sovittaa… Mutta toisaalta oli kyllä järkevä tikki hankkia ensin yksi kokeilukappale, kun eihän ole mitään takeita siitä, että kaikki ovat into pinnassa tällaisesta muutoksesta.
Vaan täytyy sanoa, että kylläpä mokomasta mööpelistä onkin irronnut iso ilo, niin fyysisen kuin henkisenkin työhyvinvoinnin kannalta katsoen! Varsinkin kun älysimme kurkistaa valmistajan nettisivuja…
Päivänselvän ergonomisen istuma-asennon lisäksi mainitsen pari esimerkkiä. Satula tuoli kaunistaa. Kun ruoto on suorempi ja ryhdikkäämpi, ihminen on automaattisesti kauniimpi. Ergonomisesta asennosta seuraa myös vääjäämättä parempi verenkierto alaraajoihin, mikä voi vaikuttaa selluliitin ja turvotuksen määrää vähentävästi. Herran tähden ja yhden kerran! Muuta ei sitten tarvitakaan, joka päivä kun malttaa tuolissa istua sen tunnin-pari kerrallaan (mikä oli suositus), niin johan me olemme koko remmi bikinikunnossa maaliskuussa! ;)
Ja koska kyseessä on raollinen satulatuoli, intiimialueet tuulettuvat ja viilentyvät mukavasti tuolissa istuttaessa, mikä puolestaan lisää hyvinvointia ja mukavuutta, jopa terveyttä navan alapuolella - niin miehillä kuin naisillakin - kun ei hiota, kiristä tai purista. :)
Mutta ihan vakavasti puhuen, omat ensimmäiset kokemukseni tuolista olivat pelkästään positiivisia. Tuoli näyttää kovalta, ehkä epämukavaltakin, mutta ei todellakaan ole sitä. Istuminen totta tosiaan tuntuu luonnolliselta siinä... niin kauan kuin työskentelen tietokoneella.
Nimittäin satulassa kun istutaan hiukka normaalia korkeammalla, niin sitä soisi, että näppiksen alla olevan tason lisäksi muutkin pöytälevyt olisivat säädettävissä sopivampaan korkoon. Vaan kun ei ole, ei ainakaan kovin kätevästi. Ja kun joudun kääntymään koneelta pois tehdäkseni merkintöjä asiakkaan papereihin (näin tapahtuu melkein jokaisen asiakkaan kohdalla), joudun ottamaan hiukan mäkihyppääjämäistä etukenoa ja varaamaan painoa pikkuisen päkiöille... Ei kovin luonteva asento sekään, mutta parempi kuin röhnöttäminen selkä pyöreänä pöydän yllä, mikä ei luonnaa laisinkaan satulassa.
No, näiden ergonomisten kokeilujen tiimellyksessä ahersin eilen viimeistä päivää ennen lomaa. Yleensä ottaen olen pyrkinyt livistämään liukuvan työaikani turvin hiukan etuajassa lomille, mutta eilen venytin pyynnöstä päivää hiukan pidemmäksi, sillä aiemmassa postauksessani ohimennen mainittu kumma kulkutauti jatkaa kollegoiden kaatamista ketoon kuin saarnamies herätysjuhlilla konsanaan... Nyt vain täytyy toivoa, etten osoittaudu liian tunnolliseksi työntekijäksi ja sairastu itse lomaillessani!
Vaan täytyy sanoa, että kylläpä mokomasta mööpelistä onkin irronnut iso ilo, niin fyysisen kuin henkisenkin työhyvinvoinnin kannalta katsoen! Varsinkin kun älysimme kurkistaa valmistajan nettisivuja…
Päivänselvän ergonomisen istuma-asennon lisäksi mainitsen pari esimerkkiä. Satula tuoli kaunistaa. Kun ruoto on suorempi ja ryhdikkäämpi, ihminen on automaattisesti kauniimpi. Ergonomisesta asennosta seuraa myös vääjäämättä parempi verenkierto alaraajoihin, mikä voi vaikuttaa selluliitin ja turvotuksen määrää vähentävästi. Herran tähden ja yhden kerran! Muuta ei sitten tarvitakaan, joka päivä kun malttaa tuolissa istua sen tunnin-pari kerrallaan (mikä oli suositus), niin johan me olemme koko remmi bikinikunnossa maaliskuussa! ;)
Ja koska kyseessä on raollinen satulatuoli, intiimialueet tuulettuvat ja viilentyvät mukavasti tuolissa istuttaessa, mikä puolestaan lisää hyvinvointia ja mukavuutta, jopa terveyttä navan alapuolella - niin miehillä kuin naisillakin - kun ei hiota, kiristä tai purista. :)
Mutta ihan vakavasti puhuen, omat ensimmäiset kokemukseni tuolista olivat pelkästään positiivisia. Tuoli näyttää kovalta, ehkä epämukavaltakin, mutta ei todellakaan ole sitä. Istuminen totta tosiaan tuntuu luonnolliselta siinä... niin kauan kuin työskentelen tietokoneella.
Nimittäin satulassa kun istutaan hiukka normaalia korkeammalla, niin sitä soisi, että näppiksen alla olevan tason lisäksi muutkin pöytälevyt olisivat säädettävissä sopivampaan korkoon. Vaan kun ei ole, ei ainakaan kovin kätevästi. Ja kun joudun kääntymään koneelta pois tehdäkseni merkintöjä asiakkaan papereihin (näin tapahtuu melkein jokaisen asiakkaan kohdalla), joudun ottamaan hiukan mäkihyppääjämäistä etukenoa ja varaamaan painoa pikkuisen päkiöille... Ei kovin luonteva asento sekään, mutta parempi kuin röhnöttäminen selkä pyöreänä pöydän yllä, mikä ei luonnaa laisinkaan satulassa.
No, näiden ergonomisten kokeilujen tiimellyksessä ahersin eilen viimeistä päivää ennen lomaa. Yleensä ottaen olen pyrkinyt livistämään liukuvan työaikani turvin hiukan etuajassa lomille, mutta eilen venytin pyynnöstä päivää hiukan pidemmäksi, sillä aiemmassa postauksessani ohimennen mainittu kumma kulkutauti jatkaa kollegoiden kaatamista ketoon kuin saarnamies herätysjuhlilla konsanaan... Nyt vain täytyy toivoa, etten osoittaudu liian tunnolliseksi työntekijäksi ja sairastu itse lomaillessani!
maanantai 9. helmikuuta 2009
Peltilehmä kehrää
Liu'uin tänään töistä joustavan työaikani turvin huollattamaan Wanhaa Rouwaa serkkupojan pajalle. Serkku oli ystävällismieleisesti käynyt hankkimassa oikeat putken kappaleet Rouwaan, minä tietenkin maksoin osat. Niiden ostaminen itse olisi kaltaiselleni ollut liki mission impossible, sillä olen autojen suhteen lähestulkoon täyttä ymmärrystä vailla ;) Niinpä esitän serkkupojalle vielä toistamiseen täällä Virtualiassakin vuolaat kiitokseni vaivannäöstä, siitäkin huolimatta, että hän tuskin blogissani vierailee...
Se otti puolisen tuntia, kun kurja pörinä oli enää ikävä muisto vain (nimittäin pörinä tuntui vain lisääntyvän päivä-päivältä diagnoosin jälkeen). Vaan Rouwasta kehkeytyikin varsin kainosti kehräävä peltilehmä, entisen pärpättimen sijaan. Kenpä olisi uskonut! En minä ainakaan, sillä Rouwa aina on ollut... tuota noin... no, ei nyt aivan hiljainen. Ja minä kuvittelin sen ikään kuin kuuluvan asiaan ;)
Ja kuten kävi taannoisen laturin vaihdonkin yhteydessä: ei todellakaan tarvitse olla ruudinkeksijä oivaltaakseen, mikä osa Wanhaan Rouwaan on viimeimmäksi vaihdettu. Nimittäin uusi pakoputken pää kimmeltää siihen malliin, että perässäni köröttelevät joutunevat käyttämään häikäisysuojia... ;)
Vaan ei niin hyvää, ettei yhtä nurjakin puolta: nyt kun Wanhasta Rouwasta on kehkeytynyt hiljaa hiipivä, valkoinen aave, tuskin enää kerään katseita kanssa-autoilijoilta kääntäessäni hennosti hyrisevän Wanhan Rouwan nokan kohti työmaata. Ja sivumennen sanoen, en vieläkään panisi ollenkaan pahakseni niitä katseita, jos ne tulisivat urheilta teiden ritareilta eikä yrmeiltä äijiltä! Lisäksi täytyy vain toivoa, etten unohda Wanhaa Rouwaa työpäivän ajaksi käyntiin parkkikselle, kun perästä ei enää kuulukaan pärpätystä ynnä pörinää... ;)
Se otti puolisen tuntia, kun kurja pörinä oli enää ikävä muisto vain (nimittäin pörinä tuntui vain lisääntyvän päivä-päivältä diagnoosin jälkeen). Vaan Rouwasta kehkeytyikin varsin kainosti kehräävä peltilehmä, entisen pärpättimen sijaan. Kenpä olisi uskonut! En minä ainakaan, sillä Rouwa aina on ollut... tuota noin... no, ei nyt aivan hiljainen. Ja minä kuvittelin sen ikään kuin kuuluvan asiaan ;)
Ja kuten kävi taannoisen laturin vaihdonkin yhteydessä: ei todellakaan tarvitse olla ruudinkeksijä oivaltaakseen, mikä osa Wanhaan Rouwaan on viimeimmäksi vaihdettu. Nimittäin uusi pakoputken pää kimmeltää siihen malliin, että perässäni köröttelevät joutunevat käyttämään häikäisysuojia... ;)
Vaan ei niin hyvää, ettei yhtä nurjakin puolta: nyt kun Wanhasta Rouwasta on kehkeytynyt hiljaa hiipivä, valkoinen aave, tuskin enää kerään katseita kanssa-autoilijoilta kääntäessäni hennosti hyrisevän Wanhan Rouwan nokan kohti työmaata. Ja sivumennen sanoen, en vieläkään panisi ollenkaan pahakseni niitä katseita, jos ne tulisivat urheilta teiden ritareilta eikä yrmeiltä äijiltä! Lisäksi täytyy vain toivoa, etten unohda Wanhaa Rouwaa työpäivän ajaksi käyntiin parkkikselle, kun perästä ei enää kuulukaan pärpätystä ynnä pörinää... ;)
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Karvavekkareita ja poikkeuksellinen perjantai
Tällä viikolla olen saanut osakseni Pirpanan jakamattoman huomion jo ennen kukonlaulua. Tiistai-aamuna jätkä tuli tallomaan päälleni, purisemaan ja hurisemaan onnellisena klo 5.19. Eihän siinä enää nukkumisesta tullut mitään, joten oli noustava ylös ennen heräämistä. Seuraavana aamuna, keskiviikkona, arvon karvavekkari soi armeliaasti minulle ruhtinaalliset 11 extra-minuuttia, purinaattori iski "vasta" klo 5.30.
Sanomattakin on selvää, että olin jokseenkin väsynyt töissä luvattoman lyhyiden yöunien vuoksi. Eräs kollega ehdotti, että sulkisin peijoonit makuuhuoneen ulkopuolelle vetäytyessäni yöpuulle. Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt idea, kiitos vaan. Nimittäin alkuyö menisi kuunnellessa viattomien luontokappaleiden ei-niin-hiljaista protestia: miukumista, maukumista, ehkä jopa mouruamista yhdistettynä kouristuksenomaiseen oven raapimiseen. Ja klo 5.19 / 5.30 lopputulema olisi suunnilleen sama = kissat makuuhuoneessa osoittamassa kiintymystään kotiorjaa kohtaan purinallaan + yksi makuuhuoneen ovi raavittuna säpäleiksi ;)
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Perjantaina tarjouduin tekemään ylimääräisen iltavuoron, kun jokin kaamea kulkutauti kaatoi erään kollegan vuoteen omaksi. Oma-aloitteisuus on aina plussaa, varsinkin kun on vailla vakisopparia! ;)
No, sainpahan hiukan paikattua univelkasaldoani, kun ei tarvinnut kirmata sorvin ääreen aamu-kahdeksaksi. Muutenkin aikataulun muutos sopi pirtaani, sillä Wanhan Rouwan putkisto-ongelmaan oli saatava jokin ratkaisu. Joten ennen töihin menoa poikkesin serkkupojan pajalla, mistä sainkin tuomion: pakoputkesta on vaihdettava pari osaa uusiin, niin matka jatkuu hiukan äänettömämmin.
Töiden jälkeen olikin sitten luvassa poikkeuksellista ohjelmaa: lähdin baariin tapaamaan miestä menneisyydestä, Milhousea, joka oli pölähtänyt vanhaan kotikaupunkiinsa visiitille pitkästä aikaa. Ehei, ei mitään romanttista virittelyä, vaan tervetullutta vaihtelua käydä siemaisemassa pari siideriä hyvässä seurassa :)
Lauantai-aamuna eivät karvavekkarit toimineet. Taisin haiskahtaa liiaksi rock-musiikille pitkäksi venähtäneen perjantai-illan johdosta... Nimittäin lausahdus "Ei sitten olla yömyöhään" osoittautui jälleen kerran kuuluisiksi viimeisiksi sanoiksi... ;)
Sanomattakin on selvää, että olin jokseenkin väsynyt töissä luvattoman lyhyiden yöunien vuoksi. Eräs kollega ehdotti, että sulkisin peijoonit makuuhuoneen ulkopuolelle vetäytyessäni yöpuulle. Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt idea, kiitos vaan. Nimittäin alkuyö menisi kuunnellessa viattomien luontokappaleiden ei-niin-hiljaista protestia: miukumista, maukumista, ehkä jopa mouruamista yhdistettynä kouristuksenomaiseen oven raapimiseen. Ja klo 5.19 / 5.30 lopputulema olisi suunnilleen sama = kissat makuuhuoneessa osoittamassa kiintymystään kotiorjaa kohtaan purinallaan + yksi makuuhuoneen ovi raavittuna säpäleiksi ;)
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Perjantaina tarjouduin tekemään ylimääräisen iltavuoron, kun jokin kaamea kulkutauti kaatoi erään kollegan vuoteen omaksi. Oma-aloitteisuus on aina plussaa, varsinkin kun on vailla vakisopparia! ;)
No, sainpahan hiukan paikattua univelkasaldoani, kun ei tarvinnut kirmata sorvin ääreen aamu-kahdeksaksi. Muutenkin aikataulun muutos sopi pirtaani, sillä Wanhan Rouwan putkisto-ongelmaan oli saatava jokin ratkaisu. Joten ennen töihin menoa poikkesin serkkupojan pajalla, mistä sainkin tuomion: pakoputkesta on vaihdettava pari osaa uusiin, niin matka jatkuu hiukan äänettömämmin.
Töiden jälkeen olikin sitten luvassa poikkeuksellista ohjelmaa: lähdin baariin tapaamaan miestä menneisyydestä, Milhousea, joka oli pölähtänyt vanhaan kotikaupunkiinsa visiitille pitkästä aikaa. Ehei, ei mitään romanttista virittelyä, vaan tervetullutta vaihtelua käydä siemaisemassa pari siideriä hyvässä seurassa :)
Lauantai-aamuna eivät karvavekkarit toimineet. Taisin haiskahtaa liiaksi rock-musiikille pitkäksi venähtäneen perjantai-illan johdosta... Nimittäin lausahdus "Ei sitten olla yömyöhään" osoittautui jälleen kerran kuuluisiksi viimeisiksi sanoiksi... ;)
Neljäs neljännestä
Kiitosta vaan Icelle, Pyriitille ja Zirille, joilta kaikilta sain tämän kuvahaasteen.
Säännöt menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiossasi ja julkaise se blogissasi
3. Selitä kuva
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama
Tätä eivät ole tassukkaat saaneet aikaan, vaikka aika-ajoin ovatkin yrittäneet tuoda painavan mielipiteensä julki Kotikoloni seiniä koristavista tapeteista :)
Kuva on otettu n. 9 kk sitten, kun Kotikoloni oli pienen pintaremontin kourissa: nyhdin eteisestä kulahtaneet, valkoiset, rosopintaiset tapetit pois, ja suureksi järkytyksekseni alta paljastui tuo eltaantuneen maitokahvin värinen seinä, jossa siis ovi on (kuva ei valitettavasti tee oikeutta todellisuudelle, tässä se näyttää jopa inhimilliseltä). Lisäksi paljastui vielä kammottavampi, vihertävän tummanruskea seinä (joka ei kylläkään näy tässä kuvassa)... Suoranaista värien sinfoniaa! ;) Mutta mitäpä muutakaan voi odottaa löytävänsä pinnan alta 70-luvulla rakennetussa talossa?!
Haasteen heitän edelleen Sirulle, Neiti F:lle, -A-:lle ja Mierolaiselle. Ei oo pakko, jos ei taho... =)
Säännöt menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiossasi ja julkaise se blogissasi
3. Selitä kuva
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama
Tätä eivät ole tassukkaat saaneet aikaan, vaikka aika-ajoin ovatkin yrittäneet tuoda painavan mielipiteensä julki Kotikoloni seiniä koristavista tapeteista :)
Kuva on otettu n. 9 kk sitten, kun Kotikoloni oli pienen pintaremontin kourissa: nyhdin eteisestä kulahtaneet, valkoiset, rosopintaiset tapetit pois, ja suureksi järkytyksekseni alta paljastui tuo eltaantuneen maitokahvin värinen seinä, jossa siis ovi on (kuva ei valitettavasti tee oikeutta todellisuudelle, tässä se näyttää jopa inhimilliseltä). Lisäksi paljastui vielä kammottavampi, vihertävän tummanruskea seinä (joka ei kylläkään näy tässä kuvassa)... Suoranaista värien sinfoniaa! ;) Mutta mitäpä muutakaan voi odottaa löytävänsä pinnan alta 70-luvulla rakennetussa talossa?!
Haasteen heitän edelleen Sirulle, Neiti F:lle, -A-:lle ja Mierolaiselle. Ei oo pakko, jos ei taho... =)
perjantai 6. helmikuuta 2009
Blogipysti
Sain kunnian vastaanottaa Blogipystin Ziriliiniltä. Olen hämmentynyt, suorastaan äimän käkenä tällaisesta huomionosoituksesta, eritoten niiden perusteista: "Nerikah ansaitsee palkinnon, koska sanailee hauskasti ja huumorilla höystettynä sinkkuneidin ei niin glamourelämästä eli arjesta."
Nyt jos olisin ameriikkalainen filmitähti Oscar-pysti kourassa, kiittäisin kyyneleet vuolaasti valuen kollegoita, jumalaa, äitiä, iskää, siskoa, naapureita, naapurin hurttaa, postinkantajaa jne jne... joihin kaikkiin minulla on niin läheinen suhde ;) Vaan kun en ole ameriikkalainen, enkä liioin Oscar-palkittu filmitähti, niin tyydyn vain tähän: nöyrä kiitos ja kumarrus.
Ja sitten niitä Blogipystin ohjeita:
- Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
- Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin
- Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.
- Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
- Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.
Capricious on kyllä saanut jo tämän pystin kertaalleen, mutta hänellä on aivan pistämätön tyyli ruotia sinkkuelämän saloja ja saada nauru kuplimaan, vaikka olisi kuinka kehno päivä itsellä menoillaan! Kiitos capri, olet ollut suureksi hyödyksi (näin luetaan mm. deitti-ilmoituksia, osat 1 ja 2) ja vielä suuremmaksi iloksi! :)
Neiti F ansaitsee ehdottomasti tämän palkinnon, koska vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa sinnikkäästi pitää lipun korkealla. Tunnen jotain kummaa samankaltaisuutta Neiti F:n kanssa, ja hänen blogissaan on aina ilo vierailla.
Sirun blogissa a.k.a. Tuulenpesässä on ihania käsitöitä, jotka ovat antaneet inspiraatiota myös omiin näperryksiini.
Annen blogissa kirjoitetaan hersyvällä pohjalaasella murteella... kissoista, mutta myös muista elämän pienistä sattumuksista.
Mierolainen on eittämättä myös pystinsä ansainnut. Olen suht tuore lukija hänen blogissaan, mutta tyyli on suorastaan kutkuttava!
tiistai 3. helmikuuta 2009
Pörinää pytystä
Ei, tämä postaus ei käsittele salaperäisiä ruuansulatuselimistöäni mahdollisesti kalvavia vaivoja, vaan Wanhan Rouwan putkistoa :)
Aamuni alkoi nimittäin sangen epäilyttävissä merkeissä. Jo pari päivää sitten olin kuulevinani Wanhan Rouwan uumenista vienoa helinää tai kenties outoa kolinaa huristellessani työmaata kohden. Väänsin jopa radion hiljaiseksi, ja höristin korvani äärimmilleen, mutta tottahan toki oudot äänet katosivat tasan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Niinpä arvelin rajattoman mielikuvitukseni jälleen tehneen tepposet minulle. Ja unohdin onnellisesti koko asian.
Tänä aamuna sitten kipittelin parkkipaikalta kaikessa rauhassa kohti työmaata, kun eräs miespuoleinen kollega, joka oli ajellut takanani töihin, aloitti jutustelun: "Huomenta. Saanko sanoa yhden jutun... Ajaessa siihen ei ehkä kiinnitä huomiota, mutta..." Nielaisin ja ensimmäiseksi pälähti mieleen, mitähän minä nyt olen onnistunut töhöilemään ratissa tajuamattani. Herra jatkoi:"...sulta taitaa olla pettänyt joku pakoputken ripustuksista, kun se putki on vähän kummannäköisesti länällään." Kiitin tiedosta ja sanoin tarkistavani asian pikimmiten.
Kun sitten lähdin töistä, vilkaisin tarkoituksellisesti Wanhaa Rouwaa... Ja totta tosiaan, pakoputki näytti olevan jotenkin länällään. Vilkaisin myös lähellä olevia muita autoja sillä silmällä, mikä vahvisti havaintoni: Wanhan Rouwan putki ei todellakaan ollut normaaliasennossa. Voi paistilainen! Ilmeisesti huristelu äskettäisillä jäisen rosoisilla teillä on kuin onkin saanut Wanhan Rouwan kuoriutumaan... jos ei nyt aivan kuin appelsiini, niin ainakin osasta osiaan.
Tämä ikävä havainto tietää soittoa joko korjaamoon tai jollekin miespuoliselle sukulaiselle, joka ymmärtää autoista edes jotain... Taidanpa kallistua jälkimmäisen kannalle, kun se taannoinen hammaslääkärissä käyntikin nielaisi sievoisen osan budjetistani. "Arpaonni" taitaa osua tällä(kin) kertaa enooni, josko hän osaisi saattaa putken oikeampaan asentoon... Tai ainakin tehdä siihen väliaikaisratkaisun kunnes saan ajan joltain korjaamolta.
Aamuni alkoi nimittäin sangen epäilyttävissä merkeissä. Jo pari päivää sitten olin kuulevinani Wanhan Rouwan uumenista vienoa helinää tai kenties outoa kolinaa huristellessani työmaata kohden. Väänsin jopa radion hiljaiseksi, ja höristin korvani äärimmilleen, mutta tottahan toki oudot äänet katosivat tasan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Niinpä arvelin rajattoman mielikuvitukseni jälleen tehneen tepposet minulle. Ja unohdin onnellisesti koko asian.
Tänä aamuna sitten kipittelin parkkipaikalta kaikessa rauhassa kohti työmaata, kun eräs miespuoleinen kollega, joka oli ajellut takanani töihin, aloitti jutustelun: "Huomenta. Saanko sanoa yhden jutun... Ajaessa siihen ei ehkä kiinnitä huomiota, mutta..." Nielaisin ja ensimmäiseksi pälähti mieleen, mitähän minä nyt olen onnistunut töhöilemään ratissa tajuamattani. Herra jatkoi:"...sulta taitaa olla pettänyt joku pakoputken ripustuksista, kun se putki on vähän kummannäköisesti länällään." Kiitin tiedosta ja sanoin tarkistavani asian pikimmiten.
Kun sitten lähdin töistä, vilkaisin tarkoituksellisesti Wanhaa Rouwaa... Ja totta tosiaan, pakoputki näytti olevan jotenkin länällään. Vilkaisin myös lähellä olevia muita autoja sillä silmällä, mikä vahvisti havaintoni: Wanhan Rouwan putki ei todellakaan ollut normaaliasennossa. Voi paistilainen! Ilmeisesti huristelu äskettäisillä jäisen rosoisilla teillä on kuin onkin saanut Wanhan Rouwan kuoriutumaan... jos ei nyt aivan kuin appelsiini, niin ainakin osasta osiaan.
Tämä ikävä havainto tietää soittoa joko korjaamoon tai jollekin miespuoliselle sukulaiselle, joka ymmärtää autoista edes jotain... Taidanpa kallistua jälkimmäisen kannalle, kun se taannoinen hammaslääkärissä käyntikin nielaisi sievoisen osan budjetistani. "Arpaonni" taitaa osua tällä(kin) kertaa enooni, josko hän osaisi saattaa putken oikeampaan asentoon... Tai ainakin tehdä siihen väliaikaisratkaisun kunnes saan ajan joltain korjaamolta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)