torstai 19. helmikuuta 2009

Potilas Pirpana

Tänään oli sikäli poikkeuksellinen lomapäivä, että herätyskello - ei siis kumpainenkaan noista karvavekkareista, vaan se piipittävä, paristoilla toimiva kapine - herätti minut jo klo 7. Nimittäin Pirpanalle oli varattu aika eläinlääkärille klo 9 kastrointiin ja rokotuksiin, ja minun piti ennen sitä saada riittävä määrä kofeiinia ääntä kohti, että tolkku pelaisi, jos järki nyt ei ihan vielä juoksisikaan.

Kahvia lukuun ottamatta muutkin aamutoimet olivat poikkeukselliset. En nimittäin voinut tarjoilla tassukkaille aamiaista normaaliin tapaan, sillä Pirpanan piti tulevan operaation vuoksi olla aamulla syömättä. Niinpä Neiti Söpökin joutui odottamaan aamiaistaan normaalia pidemmän tovin, siihen asti kunnes olin saanut Pirpanan kuljetusboxiin ja olin miltei jo astumassa ovesta ulos boxin kanssa. Neiti Söpön aiemmin minuun sinkoamat hitaasta aamiaispalvelusta johtuneet halveksuvat katseet vaihtuivat kummastuneisiin, kun likka älysi minun olevan aikeissa kävellä Pirpanan kanssa ovesta ulos. Neiti näytti ilmiselvästi pohtivan, mihin päätä huimaaviin seikkailuihin Pirpanaa olin viemässä ;)

Liekö sitten jätkä aavistellut matkamme määränpäätä, mutta Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan pieneläinklinikalle. Ei kouristuksenomaista boxin seinien raapimista. Ei kynsin-hampain boxin kalteriovessa roikkumista. Ei volttien heittämistä boxissa. Eikä edes sydäntä särkevää tai korvia raastavaa ulvomista. Näitä kaikkia olin nimittäin jo nähnyt, kun pariin otteeseen yritin Pirpanaa totuttaa boxiin menoon ja siellä oloon ennen tätä päivää. Toinen vaihtoehto tietysti on, että jätkä oli niin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut minuun, ettei viitsinyt vaivautua edes protestoimaan.

Toimenpidehuoneeseen päästyämme jouduin tovin houkuttelemaan Pirpanaa ulos boxista, jätkä kun oli ängennyt itsensä boxin perimmäiseen nurkkaan ja nökötti siellä jääräpäisesti selkä boxin oviaukkoon päin. Sain kuin sainkin houkuteltua sällin lähemmäs boxin suuta, mistä hoikka poika oli helppo nostaa toimenpidepöydälle ihmettelemään.

Edelleenkään Pirpana ei tehnyt elettäkään luikkiakseen karkuun tai edes yrittääkseen sitä. Seistä nökötti vain pöydällä suolapatsasmaisella tavalla ylväänä, silmät teelautasen kokoisina. Ilmeenkään värähtämättä Pirpana otti kannikkaansa lääkäritädin pistämän rauhoittavan piikin. Ja vaikka pojulta ei taju vielä ollutkaan hämärän rajamailla, niin yhä suurta urheutta huokuen Pirpana antoi laittaa niskapoimuun pitkävaikutteisen antibioottipistoksen ja kissojen kolmoisrokotteen. Pointsit Pirpanalle, sillä minulle sen sijaan tuo neulashow oli miltei liikaa. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään vastauksessani, kun lääkäritäti tiedusteli, haluaisinko jäädä seuraamaan toimenpidettä. Se, jos mikä olisi viimeistellyt minun tajuntani hämärtymisen!

Odotin Neiti Söpön olevan ilahtunut palattuani pikkukollin kanssa kotiin. Katin kontit! Likka liikehti äärimmäisen varautuneesti eteisessä, jäykin jaloin ja seiniä pitkin nuohoten, ilme ja olemus huokuen suurta närkästyneisyyttä - ihan kuin olisin tuonut uuden kissatulokkaan kotiin.

Lääkäritädin ohjeiden mukaisesti sijoitin Pirpanan lämpimään paikkaan odottamaan virkoamista - vein jätkän boxeineen päivineen vessaan, sillä siellä boxin saisi kätevimmin patterin läheisyyteen, eikä niin suuresti haittaisi, jos pikkukolli olisi huonovointinen palatessaan "tripiltään".

Muutaman tunnin kuluessa Pirpana alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä: silmissään orpo katse pikkusälli punnersi kissan sitkeydellä ulos boxista ja yritti ottaa ensimmäiset huteran hoippuvat askeleensa. Tietenkään eivät jalat kantaneet paria askelta pidemmälle, joten minun oli puututtava peliin ennen kuin kävisi köpelösti. Levitin vieraspatjan olohuoneen lattialle, kävin siihen loikoilemaan ja katselemaan boxille tallennettuja ohjelmia - ja nostin Pirpanan varovasti viereeni jatkamaan elpymistä.

Noissa raukean leppoisissa tunnelmissa loppupäivä sitten vierähtikin koko konkkaronkan osalta. Vasta myöhään iltapäivällä Pirpana oli sen verran terhakoitunut, että saatoin tarjoilla herralle päivän ensimmäisen aterian, jonka jätkä ahmi hyvällä ruokahalulla - yhdessä Neiti Söpön kanssa. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin Nerikahin Kattilassa. :)

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Meidän koira ja kissa oli jotenkin niin hellyttäviä kun lääkepöpperössä yrittivät kävellä. Nukahtelivat kesken matkan. Yritettiin koko ajan vaan sanoa, että ei tarvitse kulkea perässä tms, mutta yrittivät vaan tulla. Mut ei ne uskonut, ne halusivat kulkea muiden mukana, kissa koiran perässä ja päinvastoin.

Koira ei ole moksiskaan kun pitää mennä eläinlääkärille, mutta kissa on ihan kauhuissan. Ei suostu tulemaan kuljetusboksista ulos. Kerran se oli mulla kiinni valjaissa ja sylissä kun istuttiin odottamassa vuoroamme ja se oli tunkenut päänsä kainaloon kun pelotti niin paljon.

Nerikah kirjoitti...

Huomenta Ice!

Sehän Pirpananallakin oli varmasti mielessä, että pitää päästä sinne, missä muukin "lauma" on, elikkäs olohuoneeseen... Ja osin siksi otin Pirpanan sitten viereenikin elpymään.

Toinen syy oli se, että minulla oli paksu, iso villaviltti, jonka alle olin itse kääriytynyt katselemaan niitä ohjelmia boxilta. Siitä viltistä riitti Pirpanallekin peitettä, vaikka jätkä osin makasikin viltin päällä.

No, tärkeintä on, että kastraatiosta on nyt kunnialla selvitty. Se on onneksi pienempi operaatio kuin naaraskissan sterilointi, kun ei tule tikkejä eikä mitään. Onneksi näitä tämän sortin (= että jouduttaisiin rauhoittamaan) eläinlääkärikäyntejä ei ole kovin usein. Kyllä sitä oli niin surkea katsoa vierestä, kun toinen lääketokkuroissaan yritti vaan sitkeästi muiden perään...

Unknown kirjoitti...

Voi pikku-Pirpanaa. Tänään varmaan on jo oma itsensä?

Erinomaisen hyvin kuvailtu, palautti hyvin mieleen, miten herttaisen ressukoilta ne näyttää tokkurasta heräillessään..yhtäaikaa säälittäviä ja urheita hoipertelijoita :)

Sama setti on meilläkin pian edessä, joten saa taas varautua nenäliinoilla omien kyynelkanavien vuotokohtauksiin. Kyllä, alan aina parkua, kun joku täällä sairastaa/heräilee nukutuksesta/krapuloi sen jälkeistä oloa. Tunne on toisaalta oikein virkistävä, kun sydän oikein rusentuu rakkaudesta!

Toista se on noiden on miesten kanssa..:D

Nerikah kirjoitti...

Huomenta capri!

Niitä ne nimenomaan on, herttaisia ressukoita herätessään kemiallisesta unesta, kun luulevat tassujen pelaavan ihan normaalin tapaan...

Ja aivan oikein capri, kyllä se sydän pakahtuu helpommin noiden eläinten kanssa kuin miesten: lääketokkurasta heräilevä kissa/koira _on_ keskimäärin herttaisempi kuin viinatokkurasta heräävä mies...! ;D

Neiti F. kirjoitti...

Heh, osuvasti sanottu! Enpa muista kokeneeni sellaista hetkeä elämässäni, että viinatokkurasta heräilevä mies olisi jotenkin söpö tahi herttainen :D

Mutta toivottavasti pikku-Pirpana on jo toennut koettelemuksistaan!

Nerikah kirjoitti...

Tervehdys Neiti F!

No, todettakoon nyt täysin otsikon vierestä, mutta ihan tasapuolisuuden nimissä, että onhan sitä itsekin joskus lähempänä rumabettyä kuin täydellistänaista, jos on tullut kuppia kipattua huolella edellisenä iltana... joten tokkopa sitä kukaan on herttaisen tai söpön perikuva herätessään tokkuraisena - noita viattomia luontokappaleita lukuunottamatta! ;)