Päivitelläänpä kuulumisia nettideittirintamalta. Edelleenkin vain pari hassua helmeä on harhautunut joukkoon, tarkasteleepa asiaa deitti-ilmon tai ekan viestin kannalta.
Minulta on kysytty, kuinka minut saa valloitettua. Saako tällainen lähestymistapa minut hymyilemään? Herääkö uteliaisuuteni? Kiinnostunko kenties? Ei, ei, ei. Ainoastaan pienoinen närkästys nostaa päätään - no, reaktio kai sekin on...
Siis ihan oikeasti. Pitääkö minun alkaa antaa kirjallisia ohjeita siitä, miten minut saa treffeille (ja vielä siitäkin, mitä siellä treffeillä sitten pitäisi tehdä)?! Siitä on käsittääkseni mainittu profiilissani... no, okei, melko väljin sanankääntein, mutta mainittu on. Mielestäni minun ei pidä antaa (eikä minulta pidä vaatia) ohjeita, jos kerran urho näkee sen vaivan, että ottaa yhteyttä eli tekee aloitteen, niin tehköön sitten myös tarjouksen, josta en voi kieltäytyä! ;) Eihän tätä polkkaa voida pelkästään minun pillini mukaan tanssia.
No, takana on nyt kaksi kuppia kahvia, kahden eri miekkosen kanssa. Sovin Nyrkkeilijän kanssa treffit kahvikupin äärelle - eihän nyt kaltaiseni armoitettu kahvikissa kertakaikkiaan voi vastustaa kutsua kahville! ;) Nyrkkeilijän profiilissa esillä ollut pikkiriikkinen kuva oli kyllä jo herättänyt epäilykseni herran henkilöllisyydestä, mutta asia sai vahvistuksen vasta tavatessamme kahvilassa, kun Nyrkkeilijä totesi "taasha myö tavattii" (kumma juttu, ettei hän ollut tunnistanut minua kuvasta)... Asuimme nimittäin vuonna 1 ennen suuria käpysotia samassa kerrostalossa tovin. Siis ihan aikuisiällä, mutta siitä on jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan kumpikaan ei ole olennaisesti vuosien saatossa muuttunut, ainakaan ulkoisesti - mitä nyt ehkä muutama ilmejuonne on tullut kasvoihin lisää ;) - siksipä minua ihmetyttääkin, ettei tunnistaminen tapahtunut jo aiemmin!
Urho numero kaksi onkin sitten metka tapaus. Kirjoitteli aika pitkään ja hartaastikin, ennen kuin päätti alkaa säätää treffejä. Hänellä ei ollut kuvaa profiilissaan, mutta kun sen sain, epäilykseni (jotka perustuivat herran itsensä kertomaan informaatioon) vahvistuivat jälleen kerran todeksi: tuttu mies vuosien takaa. Erään tuttavan veli.
Z-sus. On tämä ihmeellinen kaupunki. Ihmiset, joiden ei luulisi tuntevan toisiaan, tuntevatkin jonkin mystillisen mutkan kautta. Olen nimittäin useammin kuin kerran alkanut esitellä kahta toisilleen tuntematonta ihmistä - tai niin olen ainakin luullut. Kahta ihmistä, joista molemmat tuntevat minut, mutta joista kumpikaan ei tiennyt minun olevan molempien yhteinen tuttu. (Olikohan riittävän epäselvästi sanottu?) Joten olisihan minun pitänyt tietää, että sama ilmiö ulottuu myös deittilinjoille. Kai tämä sitten on näitä pienemmän kaupungin kiroja. Tai iloja.
Luulin näiden kummankin herran elävän onnellista perhe-elämää. No, luulo ei ole tiedon väärti, ja maailma muuttuu, näemmä. Mutta mihin tämä maailma on oikein menossa, kun vähän yhdellä sun toisella tuntuu hajoavan käsiin tivoli nimeltä parisuhde?! Ehkä minun sittenkin pitäisi pysyä uskollisena vakaumukselleni ja jatkaa taivallusta vanhanapiikana, enpähän pääse ainakaan avioerotilastoja koristamaan...! ;)
4 kommenttia:
Ymmärrän hyvin, että tuollainen "miten sinut valloitetaan" -asenne närkästyttää. Aivan kuin kaiken pitäisi olla valmiina ja herra seurustelukumppaniehdokas toimisi vastapuolen laatimien ohjeiden mukaisesti voiden olla varma, että näillä tärppää.. ; )
Vaikutuksenhan tekee jokainen omalla persoonallaan ja sitä käyttämällä opettelee tuntemaan ja ottamaan selville, mikä tekee vastapuolen kiinnostuneeksi. Tuli jotenkin mieleen nämä sinkkuäidille sulhanen ym. treffiohjelmat, joissa kaikki rakentuu lähinnä teennäisyyden ja väkisin vääntämisen ympärille.
Toisaalta, kun aito helmi miesten joukossa tulee vastaan, sinun on helpompi tunnistaa hänet teennäisten joukosta. : )
Huomenta Verna!
Kiva kun poikkesit taas kylällä... :)
Niin, eihän sitä voi kaikkea valmiiksi pureskeltuna toiselle antaa. Tuo "miten sinut valloitetaan" -asenne voi toki olla (olevinaan) jonkinasteista kohteliaisuutta/huomaavaisuuttakin, mutta jotenkin tulee sellainen olo, että vastapuoli on ehkä liian laisk... mukavuudenhaluinen heittääkseen itsensä peliin ja miettiäkseen, millä tavoin voisi yrittää valloittaa kiinnostavan neiti-ihmisen. Persoonallisuutta tuollaisessa lähestymistavassa ei valitettavasti ole nimeksikään, ja kuten sinäkin kirjoitit, jokainen tekee vaikutuksen omalla persoonallaan.
Toisaalta taas tuon tyyppinen asenne antaa vaikutelman vähän liian auliista ihmisestä -> "teen mitä vaan tahdot, kultaseni"... että herra olisi valmis vaikka hyppäämään kaivoon, jos vain keksin sitä pyytää. Ja minun kohdallani se ei vain toimi. En silti tarkoita, että haluaisin joutua miehen tossun allekaan... Vaan mielestäni suhteessa pitää olla tietty tasapaino.
Niinpä! : ) Luonnetta täytyy olla, eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että mies jyräisi naisen alleen. Minä ainakin tarvitsen hieman vastusta ja joskus kiivastakin väittelykumppania. "Kyllä rakas, teen ihan mitä ikinä haluat, rakas" -asetelma tuo liiaksi koiranpentumaisen kuvan. Kissaluonne on parempi! Kissathan ovat itsenäisiä ja niistä löytyy luonnetta. ; )
Olemmeko me naiset kenties liian vaativia... ; ) Emme minun mielestäni; me vain haluamme elää täysillä. : )
Sinäpä sen osasit oivallisesti kiteyttää, Verna! "Me vain haluamme elää täysillä." Juuri näin! :)
Lähetä kommentti