perjantai 31. lokakuuta 2008
Pikkujoulujen odotusta
Mutta palatakseni niihin kamalan ihaniin ja ihanan kamaliin joulumainoksiin. Tuntuu, että joka vuosi mainosten tulva alkaa entistä varhaisemmassa vaiheessa... Uh! Ei minulla mitään joulua vastaan ole, mutta reilut 2 kk ennen Joulua on minusta hiukan liian aikasta aloittaa joulumainonta... Kun sitä rummutusta kuitenkin saa silmät ja korvat täyteen parin kuukauden ajan yhä enenevässä määrin, alkaa siihen turtua, ja joulun hohto hiukan himmetä, valitettavasti.
En tiedä, joko tänä viikonloppuna hätäisimmät viettävät (ensimmäisiä) pikkujoulujaan, vai meneekö mahdollinen juhlinta puhtaasti Halloweenin piikkiin. Minä päätin kuitenkin kantaa korteni kekoon tässä joulu-touhussa, ja kirjoittaa Pikkujouluista. Onhan marraskuu kaiketikin Pikkujoulujen kuuminta sesonkia...
Tänä vuonna työpaikkamme henkilöstölle on tiedossa poikkeukselliset pikkujoulut. Niihin on avoimesti kutsuttu kaikkien toimipaikkojemme henkilöstö. Sitova ilmoittautuminen Pikkujouluihin täytyi tehdä jo 15.10. mennessä, ja kutsussa mainittiin, että 150 vikkelintä mahtuu mukaan nauttimaan jouluisista herkuista hyvässä seurassa. Minäkin ilmoittauduin, vaikka vielä tuolloin (syyskuun loppupuolella - lokakuun puolivälin korvilla) oli hiukan auki, onkohan minulla muuta ohjelmaa juuri Pikkujoulujen aikaan. Siskoni nimittäin oli maininnut mahdollisuudesta mennä katsomaan & kuuntelemaan Leningrad Cowboysia höystettynä Puna-armeijan kuorolla...
Jännityksellä Pikkujoulutoimikunta otti vastaan ilmoittautumisia ja räknaili, kummoinen lauma näihin kinkereihin tulee osallistumaan. Ja ilmoittautumisajan umpeudutta juhlaväkeä olikin saatu kasaan liki maksimimäärä, mikä sinänsä hiukan yllätti, sillä seurakuntaa on tulossa näihin kekkereihin useamman sadan kilometrin päästä!
Olen toki riemumielin osallistumassa Pikkujouluihin, mutta en vielä mitään suurempaa intoa pintaan ollut saanut ennen tätä päivää - onhan h-hetkeen aikaa vielä muutamia viikkoja, joten mitäpä sitä turhia hötkyilemään. Ehtii sen ikuisen tälläytymis-pulman kanssa tuskailemaan vielä juhlien alusviikollakin --> minulla ei ole mitään päällepantavaa! miten saan oikukkaat kutrini asettumaan?! laitanko lilaa luomiin vai jotain ihan muuta?! jne. jne. :)
Tänään kuitenkin mieleni muuttui yllättäen. Nimittäin eräs kollega, jonka kanssa olen harvemmin tekemisissä, kierteli kyselemässä naisväeltä, kuka haluaa hiuksensa laitettavan ammattilaisen toimesta. Tai ainakin puoliammattilaisen, sillä joku oli saanut älynväläyksen: tilata ammattikoulun parturi-kampaamolaiset föönaamaan, kähertämään & näpertämään daamien kuontalot ja pensselöimään naamat juhlakuosiin - työpaikalla (pääasiassa työajan jälkeen tai esim. lounastauolla)!! Tokihan jokainen pulittaa maksun omasta kukkarostaan, mutta silti - aivan järjettömän järkevä ja loistava idea!!
Kieltämättä minä olin jo hiukan ehtinyt miettiä kampaajalle menemistä Pikkujoulupäivänä, olisin sen voinut hoitaa kätevästi jo aamupäivästä, sillä olen Pikkujoulu-päivänä iltavuorossa. Leijonan harjassani on nimittäin melkoinen savotta, kun sitä alkaa laittaa - pitkät, paksut hiukset, joissa on "mielenkiintoisia" pyörteitä mielenkiintoisissa kohdissa (sanoi kampaaja)... Ja suoraan sanottuna kuontalo tosiaan käyttäytyy miten mielii, taipuu juuri sinne suuntaan, mihin ei pitäisi ym.
En siis kahta kehotusta tarvinnut ennen kuin olin jo tarttunut tarjoukseen, sillä tällä pikkuluksuksella ei todellakaan ole hinnan kiroa: pitkien hiusten pinnikampaus (siis jonkilainen hiusasetelma, ei pelkkä föönaus) maksaa 20 e, meikin kanssa 30 e. Päädyin ottamaan pelkän kampauksen, sillä minua arvelutti, millaisen trendi-meikin puoliammattilainen loihtii kasvoilleni (entä jos en pidäkään siitä ollenkaan?!) ja arvelin että saan naamani kyllä kammattua mieleisekseni suhteellisen rivakastikin, oli iltavuoro tai ei.
Joten nyt tosiaan on into pinnassa! En edes muista, milloin minulle olisi viimeksi joku toinen tehnyt kampauksen - jos ei oteta lukuun sitä, kun Siskoni tyttäret leikkivät tukallani kampaajaa poiketessani heidän luonaan vierailulla kesällä :) Ja nyt täytyy panna töpinäksi myös muun juhlavarustuksen suhteen, sillä... minulla ei ole mitään päällepantavaa! ;)
torstai 30. lokakuuta 2008
Pikainen piipahdus koulunpenkillä
Päivä oli sangen mielenkiintoinen. Aamu alkoi teorialla. Vaikka se ei kestänyt kuin tunnin, oli minulla suuria vaikeuksia pitää ajatukset kurissa, siis tiukasti päivän aiheessa. En nimittäin ollut ehtinyt kotona enkä työmaalla nauttia edes yhtä kupillista kahvia, ja koulutuskahvit olivat tiedossa vasta aamun ensimmäisen teoriaosuuden jälkeen! Voi mikä tuskien taival! Sitkeästi sinnittelin kuitenkin kahviin asti, vaikka väliin tuntuikin kuin luennoitsijan ääni olisi ollut kärpäsen surinaa korvissani... ;) Loppupäivä ei sitten ollutkaan samanlaista tervanjuontia, sillä pääsimme testailemaan ohjelman uusia ominaisuuksia käytännössä, ja teoria limittyi jouhevasti käytäntöön.
Ennen koulutusta elättelin toivetta, että ohjelmaa olisi viimein kehitetty hieman nykyistä käyttäjäystävällisempään suuntaan. Ja totta tosiaan, jotkut asiat on saatu järkevämmälle tolalle! Kaikki tuntui olevan kunnossa, kun käyttelimme ohjelman koulutusversiota, täytyy nyt vain toivoa, että ohjelman uudet hienoudet toimivat todellisuudessakin yhtä kitkattomasti. Valitettavan usein alku on aina hankalaa, kun todellisuus ja suuret yhtäaikaiset käyttäjämäärät vasta paljastavat mahdolliset heikkoudet ohjelmissa.
Uusien asioiden opetteleminen ja omaksuminen imaisee aina melko tehokkaasti tankin tyhjäksi. Senpä vuoksi tämä ilta vierähtäneekin "aivottomien askareiden" parissa ;) - kuten esimerkiksi tiskatessa ja imuroidessa, ne kun ovat sen verran yksinkertaisia, "fyysisiä" tehtäviä, ettei niiden parissa tarvitse juuri nuppiaan rasittaa... :)
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Kissa kesäajassa
Kun sain Neiti Söpön kupit täytettyä, vilkaisin kelloa kännykästä... 6.55. Hmm. Onkohan tämä nyt kesä- vai talviaikaa sitten? Olin ja olen edelleen siinä uskossa, että kännykkäni osaa itse siirtää itsensä kesäajasta talviaikaan. Sammutin aparaatista virrat tyystin, koska unenpöpperön läpi muistin, että viimeksikin piti tehdä niin, jotta aika päivittyy. Ja asia varmistui: kissaneiti todellakin oli kesäajassa, kello oli oikeasti vasta 5.55, kun arvon katti alkoi vaatia aamiasta pöytään. Voi luoja!
Syy, miksi ylipäänsä aloin ruokkia nälkäistä peijoonia, kun on miltei vielä yö, oli yksinkertainen: minulla oli kaunis ajatus jatkaa uniani jahka saan kupit täytettyä ja Neiti Söpö hiljenee syömään. Vaan eihän se niin mennytkään. Neiti kyllä hiljeni syömään, mutta minulla sen sijaan ei ollut unesta tietoakaan. Ei vaikka heittäydyin takaisin pötkölleni, kääriydyin peittoon, laitoin silmät tiukasti kiinni ja ajattelin, että kyllä se nukkumatti tulee nopeammin kuin arvaankaan. Eipä tullut ei. Joten ei auttanut muu kuin kömpiä toistamiseen vällyjen alta ylös ja alkaa keittää aamukahvia.
Kahvia odotellessani harmittelin hiukan, etten ollut muistanut laittaa Neiti Söpön palloja yöksi lelulaatikkoon, jota likka ei omin neuvoin (tietääkseni) saa auki. Tosin näppäränä kissana neiti olisi sitten pallottomana keksinyt jotain muuta kovaäänistä viihdykettä minun herättämisekseni. Minun on oikeasti alettava ajastaa neidin aamiainen, jotta saan aamulla jatkaa rauhassa uniani! Ainoa hyvä puoli tässä kupletissa on se, että nukkumatti tuli minulle illalla jo ennen puolta yötä, reippaastikin ennen sitä (heti kohta BB:n jälkeen). Joten unen määrä on kyllä jotakuinkin siedettävän rajoissa aikaisesta ylösnousemuksesta huolimatta.
Nyt kun aamun toinen, höyryävä kupillinen kahvia on menoillaan, alkaa tuo nuppi pelata hiukan eri tavalla kuin vasta herättyäni. Onkohan tämä aikainen aamuherääminen nyt sitten kuitenkin niitä vanhenemisen merkkejä, kun pitää nousta ylös ennen heräämistä?! Kymmenen vuotta takaperin ei olisi tullut kuuloonkaan, että nousen vapaapäivänä ja vieläpä vapaaehtoisesti ylös "ennen kukonlaulua"...!
lauantai 25. lokakuuta 2008
Wanhan Rouwan voitelu
Tosin Rouwa oli aiemmin Äitini käytössä, ja tuolloin Rouwalle tehtiin harva se vuosi jos jonkilaista rempaa, isompaa ja pienempää. Ja Rouwan siirryttyä omistukseeni Äitini sanoikin, että varmaan muutaman vuoden Rouwan ja minun yhteiselon pitäisi sujua sen isommitta murheitta. Sitten kun jotain alkaa ilmetä, on se luultavasti suurta rahallista panostusta vaativaa, joten silloin lienee syytä harkita, kannattaako Rouwa ajaa viimeiselle parkkipaikalleen ja ostaa alle uudempi kärry. Mutta se on sen ajan murhe!
Kun varasin aikaa voiteluun, kysyin jälleen hinta-arvion sekä toimeenpiteen arvioidun keston. Ei pitäisi kovin paljon yli 50 eeroa maksaa (öljy, suodatin ja työ), ja noin puolessa tunnissa tästä selvittäisiin. Kuulosti muuten ihan hyvältä, mutta minun piti ilmoittaa töihin ajan varattuani, että iltavuoroon tuloni saattaa hiukan viivästyä, kun vien Rouwan voideltavaksi. Onneksi ymmärrystä jälleen löytyi.
Saavuin hiukan etuajassa voiteluun. Koska ilma oli sateinen, päätin jäädä korjaamolle odottelemaan, enkä lähteä poikkeamaan läheisissä kaupoissa kuten edellisellä kerralla tein, eihän minulla ollut edes sontikkaa mukanani! Annettuani Rouwan avaimet korjaajalle, herra sanoi, että voin mennä ottamaan kahvia ja lueksimaan lehtiä odotellessani. Hmm... kaltaiseni kahvikissa ei todellakaan kahta kehotusta tarvinnut, vaikka olin jo aamulla ennen lähtöä kyllä huolehtinutkin kofeiinin tarpeestani! ;)
Korjaamolla oli kahviautomaatti, josta sai tavallisen kahvin lisäksi mm. kaakaokahvia ja cappucinoa. Valitisin jälkimmäisen, sillä kokemukseni automaattien tavallisista kahveista ei ole kovinkaan positiivinen.
Lehtitelineessä oli monenlaista valikoimaa: oli mm. Tekniikan Maailmaa ja Anna-lehtiä, näyttipä pöydällä lojuvan päivän Etelä-Saimaakin liitteineen. Sanomalehden hylkäsin suoraan, sillä minulla oli laukussani mukana oma lehteni, jonka tavallisesti lukaisen ruokatunnilla, jos syön eväät kahvihuoneessamme enkä mene läheiseen lounaspaikkaan syömään. Valitsin sitten Annan, sillä jotenkin en nyt ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut kovin teknisiin lukemistoihin perehtyä...
Toimenpide kesti hiukan odotettua lyhyemmän aikaa. Ja se kustansi tasan 50 eeroa. Ei mikään paha hinta mielestäni, muistelin maksaneeni edellisellä kerralla siitä enemmän, mutta korjaamolla taisikin olla nyt jonkin kampanja menoillaan.
Sitä vaan ihmettelen, että öljynvaihto-väli suosituksissa on eroavaisuuksia. Moottoriöljyjen valmistajat suosittavat vaihtoa 10 000 km:n välein, jotkut autonvalmistajat taas 15 o00 km:n välein. Tietenkin öljynvalmistajille on eduksi, kun vaihtoväli on tiheämpi, koska sen myötä öljyäkin menee enempi kaupaksi... No, Rouwan kohdalla oli lähempänä totuutta tuo 15 ooo km edellisestä voitelusta. Tosin eipä Rouwa ollut mitenkään oireillut erityisesti, että nyt olisi jo hoppu voiteluun ja hiljan tehdyssä tarkistuksessa (itse tein) öljytikun mukaan öljyä oli vielä riittävästi (ei ollut lähelläkään minimiä) eikä öljy näyttänyt ulkonäön puoleen mitenkään... tuota... liian paljon käytetyltä :) Onpahan tuokin homma nyt kuitenkin hoidettu pois päiväjärjestyksestä!
Mutta hyvillä mielin siis huruttelin voitelun jälkeen töihin. Nyt taas voi hetken huokaista ennen kuin täytyy jokin vastaava operaatio Rouwalle suorittaa...
torstai 23. lokakuuta 2008
Päivän hyvät työt
Wanha Rouwa on viettänyt yönsä naapuritaloyhtiöstä vuokratussa lämpimässä autotallissa (omassa taloyhtiössäni ei talleja ole) siitä lähtien, kun oli tämä taannoinen akun latauksen varoitusvalo -show. Tallista lähteminen on yhden sortin ekoteko käsittääkseni - kuluttaahan Rouwa vähemmän polttoainetta kuin startatessaan taivasalta (parempi myös kukkarolleni, ei pelkästään ekologisesti siis), ja päästötkin taitavat olla hiukan eri luokkaa kuin kylmänä käynnistettäessä. Tosin taloyhtiössäni on kyllä pihalla tolpat, mutta myös minulle itselleni on mukavampaa istahtaa lämpimään autoon kuin kylmään, sillä taloyhtiöni säännöt eivät salli lohkolämmittimen lisäksi sisätilanlämmitintä.
Lämpimän yösijan lisäksi Rouwa sai pikkuhuollon: nyt kun näistä syksyn kosteista keleistä on tainnut tulla enempi sääntö kuin poikkeus, tarkistin pissapojan ja täytin sen, että saan edes osittain tuulilasin puhtaaksi tien päällä, jos kovasti alkaa rapa roiskua. Wanhan Rouwan takakontissa on kaksi lasinpesuneste-kanisteria: toisessa on täyttä tavaraa ja toisessa valmiiksi laimennettua. Näin minun on vaikka kesken matkanteon kätevä pysähtyä lisäämään pesunestettä, vaikka huoltamoa ei olisikaan juuri saapuvilla, jos neste on päässyt ehtymään. Tein tänään myös valmiiksi jo uuden kanisterillisen laimennettua pesunestettä, kun aiempi valmis liuos kanisterista hupeni siihen pissapoikaan.
Itse asiassa syy, miksi ylipäänsä ryhdyin aukomaan Rouwan konepeltiä oli se, että alun perin minun piti syynätä, mikä mahtaa mättää kuskinpuoleisessa ajovalossa. Ja siihen ajovaloonhan pääsee käsiksi vain konehuoneen puolelta. Luojan kiitos, että käytössäni ei ole näitä uuden uutukaisia autoja, joissa niinkin yksinkertainen asia kuin polttimon vaihtaminen on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Eräs tuttuni kiroili, että pitää purkaa autosta puoli nokkaa, ennen kuin pääsee polttimoa vaihtamaan. Toinen manasi, ettei hänen sentään puskureita myöten tarvitse irrottaa kaikkea mahdollista sälää pois tieltä ennen kuin polttimon voi vaihtaa, mutta paikka on niin äärimmäisen ahdas, että sinne on vaikea ujuttaa minkäänlaisia näppejä, nakkisormista puhumattakaan (tämä tuttava oli vanhempi herra). Pakko siis viedä auto ammattilaisille polttimon vaihtoon, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin!
No, Wanhan Rouwan suhteen polttimon vaihto on ihan pikkujuttu, ja vasta taannoin vaihdoin kuskinpuoleisen ajovalon polttimon palaneen tilalle. Äskettäin kuitenkin huomasin, että ajovalo on selvästi himmeämpi kuin repsikan puolella. Kauhistelin hiljaa mielessäni, että toivottavasti umpiota ei tarvitse vaihtaa (miten se voi kulua himmeäksi lasin takana?!), vaan kyse olisi esim. huonolaatuisesta polttimosta tai jostakin vastaavasta "pikkuviasta", joka olisi helposti hoidettavissa kuntoon. Niin kuin sitten olikin. Näpelöimällä umpiota ja sen johtoja, valo kirkastuikin, joten olin ilmeisen huonosti kiinnittänyt umpion johtoineen paikoilleen polttimoa vaihtaessani.
Siinä kurkistellessani konepellin alle tein huomion: kurkistaapa sinne kuka tahansa, ei ole vaikea päätellä, mikä hoitotoimenpide on Rouwalle viimeksi tehty (viittaan siis edelleenkin siihen lataus-hommaan). Nimittäin jokseenkin kaikki muut suuttimet, mutikat ja mötikät ovat enemmän tai vähemmän lian peitossa - paitsi uudenkarhea laturi, joka suorastaan silmiinpistävästi hohtaa muun konehuoneen kaluston seasta - ainakin toistaiseksi! :)
Huomenissa on edessä vielä Rouwan voitelu (ei viimeinen kuitenkaan!). Nimittäin ajan Wanhan Rouwan öljynvaihtoon ennen iltavuoroon menoa.
Töissä oli rauhaisaa: asiakkaita tuli verkkaisaan tahtiin, ei laumoittain, kuten kaoottisimpina päivinä. Työpäivän mittaan sain myös ilahduttavan uutisen: pääsen marraskuussa Helsinkiin 3 pv:n erikoiskurssille. Aihealue on minulle entuudestaan liki tuiki tuntematon, mutta erittäin mielenkiintoinen. Se on eräs kiinnostavimpia asioita, joita työssäni voin kohdata, en tosin päivittäin. Ottaen huomioon taannoisen tappioni Projektin suhteen ja sen että en ole oman toimipaikkani ulkopuolella vielä tähän mennessä käynyt niin minkäänlaisella kurssilla, tämä tuntui suorastaan ylenpalttiselta bonukselta!! Kukapa tietää, mitä se vielä poikiikaan...
Joten tänään oli kertakaikkisen loistava päivä! Ja voin pitkästä aikaa tyytyväisin mielin tänään vetäytyä yöpuulle! :)
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Kielimuuri
Ainakin Munya sai esimakua suomalaisen luonteen kaksijakoisuudesta jo ennen viikkotehtävän alkamista: illalla juodaan hilpeinä kaljaa, aamulla maataan kalpeina hiljaa. Varmasti tuo pätee minkä tahansa maan edustajaan, ei pelkästään suomalaisiin, mutta... Minua erityisesti risoo se, millaista kohtelua Munya on saanut osakseen ensimmäisen illan jälkeen.
Ensimmäiseen iltaan epäilemättä vaikutti sekä Munyan saapumisen ensihuuma että alkoholi. Kaikki olivat iloisia, puheliaita ja innokkaita tekemään tuttavuutta Munyan kanssa. Seuraava päivä puolestaan koitti hiljaisemmissa merkeissä. Asukkaat silmiinpistävän paljon puhuivat keskenään suomea, jolloin Munya kieltä ymmärtämättömänä jäi väkisin ulkopuoliseksi, ja harvat läpät tulivat ainakin koosteen mukaan tulkattua Munyalle englanniksi, jos keskustelua ei jo käyty sillä kielellä. Hyi häpeä!
Ymmärrän toki sen, etteivät kaikki ole kielineroja. BB-talon nykyisistä asukeista puuttensa tiedostavat ainakin Anniina ja Tuuli. Vaikka Anniina on itse sanonut häpeävänsä heikkoa englannin kielen taitoaan, on hän silti rohkeasti heittäytynyt kielikylpyyn Munyan kanssa (Munya "opetti" Anniinaa, perimmäinen tarkoitus oli varmaankin madaltaa kynnystä puhua ja hiukan pönkittää sanavarastoa). Iso plussa Anniinalle!!
Tuuli puolestaan Päiväkirja-huoneessa ilmaisi suoraan närkästyksensä englantia puhuvan vieraan saapumisesta ja toivoi, ettei tämä vierailu kestä kauan - koska neito itse ei ole kolmeen vuoteen juuri puhunut englantia eikä mitä ilmeisimmin haluaisi puhua sitä nytkään! Piiitkä miinus Tuulille!! Luulin hänestä löytyvän hiukan enemmän... avarakatseisuutta ja rohkeutta.
Kaiken kukkuraksi Tuuli ei muistanut Munyan nimeä... Mietin syytä tähän. Enkä keksinyt oikein mitään "järjellistä" selitystä. Taloon on tullut vain yksi uusi ihminen, siis yksi nimi muistettavana, joskin ulkomaalainen nimi. Mutta Munyan nimi ei suinkaan ole sieltä vaikeimmasta päästä lausuttavia / kirjoitettavia ulkomaalaisia etunimiä... Joten missä siis vika? Oppihan Tuuli helposti muistamaan Kaisa-Reetan ja Annankin nimet, kun nämä tulivat yhdessä jokin aika sitten taloon!
Sivuseikkana todettakoon, että varmaan osa syy korkeaan kynnykseen puhua vierasta kieltä monen, eikä pelkästään BB-asukkien, kohdalla löytynee koulunpenkiltä. Suomen kouluissa (ainakin siihen maailman aikaan, kun minä olen kouluni käynyt) painotettiin ihan liikaa kielioppia, piti muistaa sen seitsemän poikkeusta, jotka johonkin kielioppisääntöön liittyivät. Kun sitten joutuu yhenäkkiä lontoota puhumaan, väkisinkin tuntuu, että kylmä hiki nousee pintaan, kieli menee solmuun ja sitä miettii, pitääkö keskustelukumppani ihan idioottina, kun tekee jonkin mitättömän kielioppivirheen. Tällaisia tuntemuksia olen itsekin käynyt läpi, vaikkeivät vieraat kielet minulle vaikeita oppimisen kannalta ole olleetkaan. Mutta pääsin tuon muurin yli, en tiedä tarkalleen miten, mutta pääsin kuitenkin.
Mutta, päiväjärjestykseen! Kaisa-Reetta on mielestäni mallikkaasti paikannut tai ainakin yrittänyt paikata tilannetta, kertomalla Suomen historiasta ja jututtamalla muutenkin Munyaa... Ja tottahan toki tämä on herättänyt närää asukkaissa, taisi olla Jari-Matti, joka erityisesti vaikutti närkästyneen tästä "omimisesta". Onko tässä siis kyse perisuomalaisesta kateudesta (vai jostain ihan muusta)?!
BB-vaihdon alettua miinuksia menee myös itse Big Brotherille. Miksei Munyalle kerrottu talon säännöistä hänen sinne saapuessaan? Tarkoitan siis esimerkiksi tätä ehdollistamis-ääni -leikkiä... Kaikki asukkaat tekivät ennaltamäärättyjä liikkeitä äänimerkkien raikuessa aamulla, Munya jatkoi uniaan eikä sitten herättyään ollut pelkästään unenpöpperön vuoksi ihan pihalla hommasta. Toisaalta taas tuon äänimerkki-kuvion kuten suihkukäytäntöjenkin (lämmintä vettä vain 1 h aamussa) selvittämisen voidaan kai katsoa olevan asukkaiden velvollisuus, ehkä isäntien pitäisi vieraalle (ymmärtää) valaista talon tapoja nolojen tilanteiden ja turhien väärinkäsitysten välttämiseksi.
Oikein pahaa teki katsoa loppukoostetta, kun Munya istui yksin terassilla ja lauleskeli. En tiedä, oliko se miehen oma valinta, mutta kaunista katsottavaa se ei missään nimessä ollut - koosteessa näytetyt tökeryydet tuoreessa muistissa. Munya näytti niin yksinäiseltä ja surulliselta... Ikään kuin hän olisi miettinyt, miksi ihmeessä hänet viskattiin tähän maahan. Ei voi muuta kuin toivoa, että tilanne saadaan pelastettua, ettei Munyalle jää perin juurin kummallista, kenties jopa virheellistä kuvaa Suomesta ja suomalaisista...!
maanantai 20. lokakuuta 2008
Todellinen Prinsessa
Eilen likka malttoi odotella tarjoilun alkamista jopa n. klo 7 asti, ennen kuin ryhtyi ensimmäisiin mamman herätysyrityksiin. Kokeili peiton alta näkyvää säärtäni tassulla kerran. Kokeili toisen. Kun ei höyhenenkevyellä tassutuksellaan saanut minua jalkeille (heräsin kyllä, vaikka olenkin sikeäunista rotua, mutta en noussut ylös), neiti otti hiukan kynttä esiin ja kokeili jälleen tassulla. Vieläkään ei kissaparka saanut toivomaansa reaktiota aikaiseksi. Niinpä Neiti alkoi rymistellä pallonsa kanssa ja riehua niin kovasti, etten voinut toteuttaa aiettani raukean rauhallisesta heräilystä, vaan minun oli kammettava itseni petistä ylös ja annettava likalle sapuskaa. Kello oli hätinä 7.30...
Ehkä on hyvä, että Neiti Söpö pitää huolta ylösnousemisestani. Nimittäin sikäli, kun katti jatkaa noin säntillisellä linjalla aamiaisen suhteen, niin enpähän ainakaan kovin pahasti pysty myöhästymään töistä, jos sattuisinkin nukkumaan pommiin!
No, jos kello alkaa suunnilleen ollakin tuttu, niin Neiti Söpön ajantajussa noin muutoin olisi kyllä kosolti toivomisen varaa. Tai sitten laskutaidossa. Nimittäin tyttö ei näytä erottavan arkea pyhästä: siis että ymmärtäisi, että aamupala tarjoillaan kohta kuuden jälkeen arkisin viitenä peräkkäisenä päivänä viikossa. Sitten tulee kaksi päivää, jolloin on myöhäinen aamiainen, joka tarjoillaan "vasta" n. klo 8 aikoihin... ;)
Onhan Neidillä se ajastettava Ruokabaari MiunMaun Mukkaan. On varmaankin alettava ajastaa kattimuksen aamiainen, jotta saisin itse torkutella hiukan pidempään. Tähän mennessä likka kun on vasta totutellut syömään Ruokabaarista, jonka kannet ovat alati auki; aiemminhan Neiti Söpö nautti ateriansa kiipeilytolppansa ylimmällä tasolla, johon ruuvattiin ruokakuppiteline, ettei Miehen koira Sambakone pääse kissaneidin sapuskoihin käsiksi.
Ruokabaarin käyttöönoton myötä Neiti Söpön ruokailutavat ovat osoittautuneet kaikkea muuta kuin Hänen Korkeudelleen Prinsessalle sopiviksi. Neiti joko ahmii kupista suun täyteen ruokaa, ja pudottaa tarkoituksella osan lattialle vajaan 10 cm:n päähän kupista. Syö osan lattialta, mutta ei missään nimessä kaikkea. Tai sitten likka pyydystää kynsillään kupista lihaisia paloja, vain ravistaakseen ne samoin tein irti tassustaan, ja mikäpäs sen mukavampaa kuin syöksyä pää viidentenä jalkana liikkuvan päivällisen perään! :)
Ilmeisesti Hänen Korkeutensa tarkoitus on tehdä kotiorjan päivistä niin työntäyteisiä, ettei orja-polo ehdi liiaksi levätä joutilaana (siksipä se ylimääräinen torkkuhetki aamulla olisikin tarpeen!), sillä tokihan niitä lihaisia, mutta jokseenkin kuivahtaneita paloja sitten löytyy haudattuna maton alta, tuolin/ pöydän jalan juuresta jne. Joten keittiö on nuohottava ainakin pari kertaa päivässä, etteivät ruuat jää minnekään jemmaan haisemaan.
Eilen alkuiltapäivästä Neiti Söpö meni makuuhuoneeseen päiväunille, heittäytyi vuoteeni jalkopäähän pitkälleen, selälleen pöyhittyään ensin liian huolellisesti pedatun pedin mieleisekseen - eihän nyt Todellinen Prinsessa voi nukkua tutkimatta ensin, että 1) palvelijan patja ei ole liian kova tai 2) ettei palvelijan pussilakanan sauma tms ikävästi jää painamaan Prinesessan selkää ;)
Minun piti lähteä käymään kaupassa, sillä tarvitsin lisää sokeria leipomuksiini. Yleensä Neiti Söpö tulee eteiseen istumaan ja ihmettelemään (paheksuvasti), minne minä nyt taas olen menossa. Tai jos ei tule lähtöä seuraamaan, niin likka on ainakin eteisessä vastassa palatessani kotiin, olkoonpa kyse roskien viennistä, kaupassa käynnistä tai töistä tulemisesta. Vaan eipä näkynyt arvon neitiä eteisessä...
Kurkistus makuuhuoneeseen kertoi, että likka makasi edelleenkin samassa asennossa kuin lähtiessäni, niin umpisessa unessa, että aloin jo epäillä, onko kattikarvajalka enää hengissäkään.
Takuuvarmasti Neiti Söpön saa hereille, kun yrittää ottaa salaa valokuvaa... Mutta nyt edes kameralaukun tarranauhan rapsahdus tai kameran virran kytkeminen päälle eikä liion zoomaus saaneet elonmerkkejä likkaan! Outoa...
Mutta. Sainpahan ainakin likan ikuistettua mieliasennossaan, selällään. Mietin vain, onkohan noin viileämpi nukkua, kun tuota karvaa on ihan yli oman tarpeen?!
Johan oli käänne!
BB-vaihto vaikutti mielenkiintoiselta idealta. Mietin etukäteen, että vaatii melkoista henkistä kanttia vaihtoonpääsijältä, että pystyy sopeutumaan uuteen kulttuuriin, sillä kulttuurishokki eittämättä on edessä, jos vaihto kohdistuu kovasti pohjoismaisesta / suomalaisesta kulttuurista poikkeavaan maahan. Toisaalta talossa on ollut yksi asia varmaa: sieltä ei pääse ulkomaailmaan muutoin kuin joutumalla häädetyksi (tai no, onhan sitä lähdetty henkilökohtaisistakin syistä tai sairaalan kautta), siihen varmasti jokainen talon nykyasukki on jo sopeutunut, että talossa ollaan ja pysytään erillään ulkomaailmasta. Sopeutuminen siihen, että pääseekin matkalle, vieläpä ulkomaille, voi sen vuoksi olla melkoinen shokki.
Toivoin hartaasti, ettei vaihtoon valita sitä henkilöä, joka joutuu sunnuntaina häädetyksi... Nimittäin odotin Mariannen putoamista, enkä millään muotoa olisi suonut hänen pääsevän vaihtoon. Onnekseni tuo "kauhuskenaario" ei toteutunut.
Marianne kyllä häädettiin, mutta Johan pääsi BB-vaihtoon, vieläpä niin eksoottiseen paikkaan kuin Etelä-Afrikan BB-taloon! Ja vastaavasti Etelä-Afrikasta tuli Munya tuomaan säpinää ja väriä Suomen BB-taloon.
Mielestäni valinta ei olisi voinut mennä enempää nappiin! Toki mietin sitä, miksi juuri Johan valittiin vaihtariksi... Hänethän valittiin taannoisessa kolhoosi-tehtävässäkin työnjohtajaksi. Onko Johanin henkinen kantti kaikista kovin tai onko hänellä muita sellaisia ominaisuuksia, jotka puhuivat voimakkaimmin hänen puolestaan? Vai oliko kaikki sittenkin silkkaa arpaonnea? Jossain on mainittu (oliko jonkun jo häädetyn asukkaan kommentti?) Johanin olevan peluri, ja samainen sana vilahti Munyan yhteydessäkin eilisessä lähetyksessä. Vaihdettiinko siis peluri peluriin, ihan vain tasapainon säilyttämiseksi? No, tänään kollegani töissä tiesi kertoa, että vaihtari-vaihtoehtoja Suomen BB-talon asukeista oli ollut kaikkiaan neljä, ja Johan oli asiantuntijoiden / ammattilaisten toimesta todettu sopivimmaksi vaihtariksi.
Mutta ei voi sanoa muuta kuin: Johan oli käänne - sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä! ;) Tämä oli niin odottamaton, häkellyttävä ja mielenkiintoinen koukku, että se naulaa minut entistä tiukemmin sohvalle, kun BB-lähetyksiä on tiedossa!
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Kultakurkkuja, osa 2
Ensimmäisenä lavalle asteli Linda Herranen esittämään Tehosekoittimen biisin Kaikki nuoret tyypit. Minun korvaani (voin toki olla väärässäkin, kun itseäni ei ole noilla laulunlahjoilla siunattu) jotkut korkeat osuudet menivät vähän niin ja näin, ei ihan nappiin. Esitys oli kuitenkin itsevarma, ja Linda uskalsi hiukkasen revitelläkin. Silti yleisvaikutelma jäi valjuksi.
Jannike Sandström oli valinnut biisikseen Christina Aguileran Beautiful-biisin - mielestäni melkoinen riski, jos yhtään muistaa, millainen vahva lataus alkuperäisellä laulajalla on biisissään. Jannikella on kuitenkin hieno ääni, selvisi pienoisesta alkujännityksestään mainiosti. Mutta lattealta vaikutelmalta ei valitettavasti voinut välttyä, johtuen varmaankin suurelta osin biisivalinnasta, ei välttämättä (pelkästään) laulajasta.
Irinan Hiljaisuus kuultiin Saana Liikasen versiona. Saanalla on aivan järjetön ääni: toisaalta tumma, toisaalta kirkas, ja se sopi hyvin biisiin.
Neljäntenä esiintyi Jaana Leiniäinen Jennifer Lopezin biisillä You Belong To Me. Biisin sovitus oli pliisu, mieleen tuli jokin hotellin aulabaarin taustamusiikki - tai kuten Patric Scharin mainitsi "Ruotsinlaiva-meininki". Mutta esitys sinänsä oli ihan ok.
Anna-Kaisa Riitijoki taisi ottaa tämän illan suurimman riskin valitessaan Mark Cohnin Walking In Memphisin biisikseen. Anna-Kaisalla on mielettömän vahva ääni, joka sopi tähän biisiin kuin nenä päähän! Biisivalita oli ehdottomasti riski, joka hänen kannatti ottaa!
Toiseksi viimeisenä neitokaisista esiintyi Marika Tyyvi Anastacian biisillä Heavy On My Heart. Marikalla on mielestäni loistava ääni. Biisin sovitus tosin tuntui erikoiselta (jälleenkö minulla alkuperäinen biisi kummitteli häiritsevästi mielessä?).
Joukon viimeisenä nähtiin ja kuultiin Anna Puustjärvi, joka esitti Leonard Cohenin Hallelujahin. Biisi sopi hyvin Annalle, esitys oli herkkä, ja Anna suoriutui esityksestään hienosti.
Noin yleisvaikutelmana on todettava, että tyttöjen taso oli huomattavasti kovempi kuin torstaina nähtyjen poikien (siksi arvioita oli todella vaikea kirjoittaa kovinkaan monisanaisesti!). Lähes poikkeuksetta tytöt myös esiintyivät itsevarmemmin kuin pojat. Jos joku / jotkut jännittivätkin, se ei ainakaan näkynyt niin selvästi päälle päin kuin torstaisessa poikien semifinaalissa. Jatkoskaboja ajatellen siitä on epäilemättä etua. Ketkä sitten pääsevät jatkoon? Hmm... Vaikea kysymys, sillä kaikki illan esiintyjät osaavat laulaa ja esiintyä! Jos minä päättäisin asiasta, niin pudottaisin joko Linda Herrasen tai Jannike Sandströmin. Saapa nähdä, mitä mieltä kansa asiasta on...
Omppu-pomppu
Kun kollegani Titu taannoin lahjoitti minulle järjettömän säkillisen omenoita, metsästelin soseutusohjeiden lisäksi myös omenaleivonnaisten ohjeita. Sopiva ohje omenapiirakkaan löytyikin Hellapoliisin blogista, mutta tähän päivään mennessä se on vielä saanut odottaa toteutusta. Tänään kuitenkin tartuin tuumasta toimeen, vihdoin ja viimein!
Nyt kun olen saanut piirakan paistettua ja maistettua, täytyy sanoa, että se erehdyttävästi muistuttaa sitä omenapiirakkaa, mitä suvussamme on ollut tapana tehdä. Tosin tätini kertoi kahvitellessamme, että "sukureseptimme" on piimäpohjainen, kun tässä Hellapoliisin versiossa ei ole piimää, maitoa vain.
Piirakka oli nopea tehdä. Tein taikinan monitoimikoneessa, sillä erottuani Miehestä, taloudestani katosi myös sähkövatkain (ennen yhteiseloamme niitä oli kaksin kappalein ja yhteiselon alettua toisesta piti hankkiutua eroon). Mutta hyvin näytti monitoimikonekin homman hoitavan. Omenat lohkoin Fiskarisin Omenanlohkojalla, mikä on ollut minulle ihan ykkösapuväline omenoiden käsittelyssä. Ja tässä lopputulos, omppupiirakka koko komeudessaan:
Piirakka näytti ihan ok:lta uuniin mennessään. Mutta lopputulokseen en ole täysin tyytyväinen, vaikka tällä kertaa onnistuinkin välttämään piirakan kuorruttumisen karsinogeeneillä. Olisi nimittäin pitänyt latoa lohkot tiuhempaan, nyt railo lohkorivien välissä näyttää jättiläismäiseltä! Toisaalta, olipahan helpompi leikata piirakka palasiksi silpomatta uunissa pehmenneitä omppuja.
Männä-viikolla kuivatin myös pienen koe-erän omenoita. Pesin omenat, lohkoin ne, uitin lohkot kanelilla, vaniljasokerilla & tavallisella sokerilla maustetussa vedessä ja ladoin ne uunipellille. Kuivatin alkuun lohkoja uunissa, n. 50-asteen lämmössä, uunin luukku pikkuisen raollaan, noin pari-kolme tuntia. Mielestäni lohkot eivät kuitenkaan olleet vielä tarpeeksi nahkamaisia, mutta en voinut jättää niitä uuniinkaan yöksi, kun kävin nukkumaan. Joten jätin sitten omenat kuivahtamaan huoneenlämpöön tiskikaapin keskimmäiselle ritilälle (tiskikaappi on ollut kokolailla joutilas, sillä suurimman osan tiskeistäni hoitaa kone). Seuraavana päivänä lohkot olivat saavuttaneet sopivan nahkeuden, joten nypin ne leivinpaperin päältä rasiaan. Ja tässä siis koe-erä kuivattuja omena-snacksejä:
Valehtelijoiden klubi
lauantai 18. lokakuuta 2008
Pientä pintaremonttia
Ensinnäkin viikolla olen onnellisesti unohtanut villasukkaterapian. En ole muistanut/jaksanut/hoksannut vetäistä villasukkia jalkaan edes yöpuulle vetäytyessäni. Terapian toimivuuden testaaminen on siis jäänyt pahasti kesken, joten tulokset yhden ainokaisen lomaviikon perusteella ovat varmastikin laihat.
Suihkussa käydessäni siistin kinttuni, joihin oli jo päässyt muodostumaan terävää, muutaman millin sänkeä. Kohta nuo piikit olisivat olleet jo vaaraksi Neiti Söpön silmille likan tullessa puskemaan paljaita sääriäni, ellen olisi höylännyt sänkeä pois! ;) Tietenkin minun piti viimeistellä sileät sääreni Herbinan Spa Care -kuorinnalla ja vielä pisteenä iin päälle super-kosteuttavalla kosteusvoiteella. Minulla nimittäin on sellaista taipumusta, että varsinkin syksyisin/talvisin, kun joudun paljon käyttämään sukkahousuja, nahka eritoten polvista alas päin tuppaa menemään rutisen kuivaksi, liki hilseileväksi. Siksi säännöllinen rasvaus on enemmän kuin paikallaan.
Taannoin sain Äidiltäni ison purnukan WWW:n Moisture Repair Intensive Maskia, joka on tarkoitettu erityisesti kuiville, värjätyille ja kemiallisesti käsitellyille hiuksille. Hoitonaamio levitetään pyyhekuiviin hiuksiin, annetaan vaikuttaa 10-15 minuuttia ja huuhdotaan huolellisesti pois. Käytän naamiota kerran viikossa, jotta saisin kuontaloni hiukan parempaan jamaan, ja tänään oli jälleen aika sipaista tuo tahna tukkaan.
Hiukseni ovat muodostuneet varsinaiseksi murheenkryyniksi, nyt kun tukkani on pitkä. Hiukset vaikuttavat kuivahkoilta, etenkin latvoista, mutta hiuspohja rasvoittuu silti todella herkästi. Ja hiuksia irtoaa harjatessa aivan järkyttävästi, mielestäni lyhyttä mallia pitäessäni sulkasato ei ollut noin huomattava... Toki minulla ei ole pelkoa pälvi- tai muustakaan kaljuuntumisesta ihan pian, sen verran paksu harjas päätäni koristaa. Mutta silti ihmetyttää tuo hiusten variseminen. Onko kyse jonkin vitamiinin/hivenaineen puutoksesta vai onko se sittenkin ihan luonnollista uudistumista?!
Kaiken kukkuraksi suureksi harmikseni jo joitakin vuosia sitten kampaajani lausui kohtalokkaat sanat minulle: "Sinulla on aika paljon tätä valkohiuksisuutta." Äimistyin niin, että en ymmärtänyt pyytää häneltä tarkennusta, onko kyseessä jokin kiusallinen hiustauti vai ainoastaan poliittisesti korrekti termi hiusten harmaantumiselle. Melkein toivoin kyseessä olevan tauti, sillä silloinhan siihen olisi parannuskeino! :) Jos taas on kyse harmaantumisesta, niin... KÄÄÄK!! Enhän minä voi harmaantua, en ole kuin pikkaisen kolmenkympin paremmalla puolella...!
No, oireet eivät ole suinkaan laimenemaan päin. Tukkani on luonnostaan väriä maantie. Nyt yhä enenevässä määrin hiekanruskeiden kutrieni joukkoon on alkanut punkea väriltään ja laadultaan selvästi muusta kuontalosta poikkeavia karvoja: vitivalkoisia, karkeampia, paksumpia ja aivan säkkärällään! Jos tahti ei tästä yhtään himmaa, minulla on ennen neljääkymppiä Very Bad Hair Day jatkuvasti = harmaa pitkä afro, joka saa minut näyttämään Outi Heiskaselta. EI, EI, EI!!
Koska näitä valkoisia kutreja on tosiaan pää täynnä, ja ne erottuvat selkeästi maantienvärisen kasvuston joukosta, päätin n. 1,5 kk sitten värjätä pitkästä aikaa tukkani. Olen hyvin usein suosinut punaruskeaa väriä tukassani, ja tuollakin kertaa valintani oli mahonkinen kullanruskea.
Vasta kun värjäys-operaatiosta (johon sivumennen sanoen myös Mies urhoollisesti osallistui, jotta sain mahdollisimman tasaisen lopputuloksen) oli kulunut joitakin viikkoja ja väri selvästi haalistumaan päin, huomasin ettei värivalintani sittenkään ollut mennyt ihan niin nappiin kuin olin antanut itseni uskoa. Nimittäin jos ne valkoiset karvat näkyvät maantienvärin joukosta, niin mitenköhän on, näkyvätkö ne myös mahonkisen kullanruskean joukosta!?! Kyllä vaan! Ja entistä selvemmin. Niinpä päätin, että seuraavaksi tukkaani värjää ammattilainen, joka saa valita minulle sellaisen värin, johon nuo valkohapset kaikista parhaiten hukkuvat!
Illan tullen aion jatkaa vuosihuoltoani. Puhdistan kasvoni normaalia huolellisemmin, tavanomaisen pesun lisäksi ajattelin levittää Lumenen syväpuhdistavan turvenaamion tai tehdä kuorinnan kesällä hankkimallani Ella Bachén syväpuhdistavalla kuorintavoiteella, joka on tarkoitettu erityisesti rasvaiselle ja sekaiholle. Ja rasvainen ihoni totisesti on, ihan kuin olisi menoillaan ikuinen puberteetti, siinä määrin finnejä ja mustapäitä kasvoille pukkaa - huolimatta säännöllisistä kotihoitotoimenpiteistä. Lienee syytä harkita vakavasti käyntiä kosmetologilla syväpuhdistavassa hoidossa, josko se toisi lisäpotkua rasvaisuuden vähentämiseen.
Tietenkään en saa unohtaa käsiäni. Ostin alkukesästä Nevo-Span kynsien (ja käsien) hoitosetin, johon kuuluu käsivoide, kynsinauhaöljy ja kolmitehoinen manikyyrikiillottaja. Töissä käsittelen niin paljon erilaisia papereita, että käteni tuppaavat tämän tästä kuivahtamaan. Siksi aionkin kynsihuollon lisäksi huolehtia käsien riittävästä kosteuttamisesta - laitan yöksi erityisen hoitavan käsivoiteen.
Enköhän tällä pienellä pintaremontilla voi sitten kunniakkaasti ottaa vastaan kolmenkympin puolivälin rajapyykin...
perjantai 17. lokakuuta 2008
Vaali ääntäsi
Sen sijaan lukijoiden tekstaripalstaa tulee liki päivittäin vilkaistua. Lähinnä siksi, että palstasta on muodostunut varsinainen turpakäräjä-foorumi, vakiovalituksia ovat mm. koiran kakat, tupakoitsijat, paperimiehet, lapselliset ihmiset (siis joilla on lapsia), lemmikilliset ihmiset... Viestien joukosta onkin perin haasteellista löytää kiitoksen sanaa.
Tänään viesteistä eräs kiinnitti huomiotani. Siinä kiiteltiin sitä, että paikallislehtemme ei ole julkaissut varsinaisella mielipidepalstallaan ainuttakaan kuntavaaliehdokkaan kirjoitelmaa; asia mikä aikuisten oikeasti on positiivista! Olkoon vaalit mitkä hyvänsä kyseessä, niin minua suuresti korpeaa se ehdokkaiden sankka joukko, jolla "yllättäen" onkin paljon painavaa sanottavaa... ja jolta menee suu suppuun heti, kun vaalit on käyty - kunnes tulevat jälleen seuraavat vaalit. Miksi?! Kuinka sanottava voi loppua heti kohta, kun äänet on laskettu ja vaalitulos vahvistettu?! Touhu murentaa viimeisetkin uskottavuuden rippeet, ja vaikuttaa miltei ilmaisen mainoksen kalastelulta, kirjoitetaanhan palstalle omalla nimellä.
Yhtä lailla minua korpeaa se, että näitä ehdokkaita tunkee internetin yhteisöihin (kuten esim. Naamakirjaan) ja foorumeille (esim. blogosfääreihin). Ja juuri kätevästi vaalien alla! Joissakin blogeissa, mitä olen käynyt vilkaisemassa, on tehty liki tikusta asiaa. Okei, postauksia on määrällisesti paljon, mikä antaa sen vaikutelman, että on aktiivinen... Tai sitten on vain tärkeää näyttää aktiiviselta. Taitaa tämä keinotekoinen aktiivisuus useamman ehdokkaan kohdalla laskea kuin lehmän häntä, jahka vaalit on käyty, valitettavasti. Tietenkään kaikkien kohdalla näin ei ole, sitä en missään nimessä tarkoita. Onneksi on joukossa vielä niitäkin, jotka jaksavat pitää haloota vaalien välilläkin :)
Ennakkoäänestys alkoi tällä viikolla. Nykyään paikat eivät välttämättä ole niin "perinteisiä", vaan kaupungin-/kunnantalojen, kirjastojen ja postien rinnalle on tullut järkeviä vaihtoehtoja: ostoskeskukset ja marketit. Kirjastossa ja postissa varmaan moni vielä poikkeaakin asioimaan, mutta kuinka monella on oikeasti asioita toimitettavana kaupungintalolla?! Sen sijaan varmasti jokaisen täytyy käydä kaupoilla enemmin tai myöhemmin, ja mikäpä sen kätevämpää kuin ostosten lomassa poiketa äänestyskoppiin rustaamaan oman ehdokkaan numero lippuun :)
Minä kävin kaupunginkirjastossa asioidessani laskemassa ääneni uurnaan, sillä varsinaisena vaalipäivänä minulla on velvoitteita, joiden vuoksi en pääse äänestämään omalle äänestyspaikalle eli lähimmälle koululle.
Tällä kertaa jouduin vakavasti harkitsemaan, kenelle ääneni menee. Automaattisesti suljin pois konkarit, jotka ovat jo vuosikymmenet vaikuttaneet kuntapolitiikassa. Heillä on varmasti kokemusta päätöksenteosta, mutta löytyykö heiltä "tuoreita silmiä" asioille tai ennakkoluulottomutta ja rohkeutta päätöksiin. Rohkenen epäillä, sillä kyllä me kaikki jossain määrin kangistumme kaavoihimme iän ja kokemuksen myötä, valitettavasti. Mielestäni tällaisella konkarilla pitäisi jo olla tilannetajua ja pelisilmää, milloin on oikea hetki väistyä ja päästää nuorempaa verta osalliseksi kaupungin päätöksentekoon.
Samalle sulkulistalle joutuivat valitettavasti nyt eduskunnassa istuvat kansanedustajat, jotka ovat myös ehdolla kaupunginvaltuustoon. Ymmärrän toki sen, että kansanedustajalle on tärkeää säilyttää yhteys omaan maakuntaansa ja kotiseutuunsa, mutta silti minua askarruttaa, kuinka heillä riittää aika ja energia paneutua täysipainoisesti valtakunnan politiikan lisäksi myös paikallispolitiikkaan. Onhan eduskunnassakin jo paljon päällekkäisiä, eri toimielinten kokouksia... Ja sentään kunnallispolitiikkaan osallistuminen vaatii sukkulointia Helsingin ja oman maakunnan välillä melkoisesti!
Voisi sanoa, että tunnen ehdokkaani. Emme kuitenkaan ole ystäviä, sukulaisia emmekä ex-kollegoita tai muulla tavoin "kytköksissä" toisiimme. Mutta tiedän, että kyseinen henkilö on rohkea, napakka, ennakkoluuloton, toimeentarttuva ja nuori - sekä fyysiseltä että poliittiselta iältään. Mutta ei siis mikään nippa-nappa täysi-ikäisyyden ja vaalikelpoisuuden saavuttanut, vaan ainoastaan nuorempi kuin minä.
Äänioikeuden käyttäminen tai sen käyttämättä jättäminen ei ole tullut minulle "äidinmaidossa". Sen jälkeen, kun saavutin äänioikeuden, olen kantanut ääneni uurnaan presidentinvaalissa, kunnallis- ja eduskuntavaaleissa, jopa europarlamenttivaaleissa. En ihan kaikissa kunta-, eduskunta- tai europarlamenttivaaleissa, mutta suuressa osassa kuitenkin.
Tietenkin on jokaisen henkilökohtainen päätös, äänestääkö vai ei. Toiset ovat sitä mieltä, että valitsipa ehdokkaan millä kriteereillä hyvänsä, yksittäisen kansalaisen mahdollisuudet vaikuttaa valinnallaan oikeasti ovat häviävän pienet. Toiset puolestaan kuuluttavat sen perään, että jos ei ole ottanut kantaa äänestämällä, ei myöskään pitäisi valittaa asioiden huonosta hoidosta tai kehnoista päätöksistä. Sanoisin kuitenkin "ohjeeksi": vaali ääntäsi. Kannattaa todella miettiä, äänestääkö vai ei. Ja jos äänestää, kannattaa harkita tarkkaan, minkä puolesta ääni menee.
torstai 16. lokakuuta 2008
Kultakurkkuja, osa 1
Illan ensimmäinen esiintyjä Daniel S Diago oli kovasti epävarma esityksessään. Se oli ehkä odotettavissakin, kun panokset kovenevat kierros kierrokselta. Ja lauloivathan miespuoliset kultakurkut kuitenkin ensimmäistä kertaa suuren yleisön edessä. Biisi oli minulle tuntematon, mutta ensimmäinen mielikuva oli kuuma latino (ehkä tuo semifinalistin nimi sitten vain pisti mielikuvitukseni villiin laukkaan)... Mutta, mutta. Kuten Jorma Uotinenkin totesi Tanssii tähtien kanssa -skaban tiimellyksessä: "Sinne päin, mutta ei sinne asti."
Wellu Rowaltz vetosi jollain "kieroutuneella" tavalla minuun - vai vetosiko sittenkin minun "pimeään" puoleeni?! ;) Vähän samaan tapaan kuin HIMin Ville Valo, joka ei mielestäni ole komea, mutta silti hänessä on Se Jokin. Pidin Wellun biisivalinnasta, Madonnan Frozenista Talismanin versiona. Wellun äänessä on jotain rosoa ja särmää, joka saa aikaan niskakarvajumpan (se ei siis ole inhon väristyksiä!)... Oivallinen rokki-kukon alku! ;)
Kolmantena lavalle asteli Vesa Suonto esittämään Stone Temple Pilotsin Plush-biisin. Ensimmäinen arvio oli, että hänen esityksensä oli puhtain kolmesta ensin nähdystä esiintyjästä. Loppujen lopuksi herralla on melkoinen ääni!
Koop Arposen biisivalinta oli mielestäni melkoinen riski: U2:n With Or Without You. Alku oli tylsähkö, ja minäkin mietin, ketä tai mitä Koop ajatteli, kun biisi ei meinannut ottaa tuulta. Mutta ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Nimittäin Koop veti homman kotiin, ja suoriutui korkeista osuuksista loistavasti.
Pete Parkkonen on käsittääkseni jonkinlaisen ennakkosuosikin maineessa, siksi suhtauduin häneen jo valmiiksi hiukan varauksellisesti. Mutta Pete veti Foo Fightersin Come Aliven hienosti ja rohkeasti. Tosin täytyy sanoa, että kuunnelleessaan ja vastatessaan loppukommentteihin jätkä vaikutti jollain tapaa ylimieliseltä - vai kuvittelinko vain...?!
Viimeisenä esiintyjänä nähtiin ja kuultiin Kalle Löfström ja Guns'N'Rosesin Mr.Brownstone... Jossain vaiheessa Kalle taisi ohimennen tavoittaa Axl Rose -soundia, mutta minua alkoi suuresti häiritä liian kova yritys olla rokkari...
Päällimmäiseksi koko semifinaalista jäi mielikuva, että biisivalikoima oli jotenkin suppea, valinnat olivat joko rokahtavia tai suht raskaita versioita biiseistä, josseivät ne sitä alunperin ole olleet... Pientä yllätyksellisyyttä olisi kaivannut sen puoleen.
Luulenpa, että tänään ensimmäisenä esiintynyt Daniel S Diago lähtee tämän semifinaalin jälkeen kotiin. Hän oli selvästi epävarmin esiintyjistä. Toki muutkin jännittivät, mutta useimmat pääsivät sen yli, jolloin esityksiin tuli ihan uudenlaista potkua.
Täytyy kait se katsastaa se naistenkin semifinaali - ihan tasapuolisuuden nimissä... :)
Valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa!
Otin Zirin neuvoista vaarin ja tutkin pakettia huolellisesti, kun sain sen käsiini. 1W. 230V. E14-kanta. 20 ooo tuntia valoa. Voi herran tähden ja yhden kerran. Noinkohan minun tarvitsee kovin pian ostaa uutta polttimoa, mikäli led osoittautuu hintansaväärtiksi?!
Vaikka kuinka kääntelin pakettia, tavasin tuotekoodia (?) ja mitättömän vähäisiä tekstejä paketista, ei missään kerrottu, tuottaako kyseinen led-poltin kylmää (sininen?) vaiko lämmintä valoa (keltainen?). Ja hyllyssä oli tasan yksi vaihtoehto, joka täytti kriteerini: E14-kanta ja tasapäisyys. No, silmittelin itse polttimoa tarkemmin. Suojalasi antoi kyllä jo hiukan osviittaa, että valo ehkä-kenties-mahdollisesti-jopa todennäköisesti tuottaa sitä kylmempää valoa, joka mielestäni hiukan vääristää värejä. Tuumin, että ei auta muu kuin kipittää kassan kautta kotiin testaaman, minkälaista valoa led oikein tuottaa.
Kun kotiuduin töistä, suunnistin heti makuuhuoneeseen, missä minulla on seinässä kiinni lukuvalona sellainen kahden spotin valaisin (mistä lie halvennuksesta löytynyt, mutta asiansa ajaa täysin). Ja ei kun kiertämään energiansäästö-polttimoa pois ja vaihtamaan lediä tilalle.
Ensinnäkin led-poltin mielestäni asettui esteettisemmin spotti-valaisimen sisään kuin energiansäästö-lamppu, josta kyllä pulitin sievoisen summan (n. 14 - 16 eeroa) ihan vain siksi, että se oli mallia tasapäinen (eikä pyöreä). Naps. Valo päälle... Ja sain todistaa, että Zirin jo tekemät havainnot pitävät kutinsa...
Led-poltin tosiaan tuottaa sinistä, kylmää valoa kaikkien 18 ledin voimalla. Valitettava havainto oli se, että harhaluulottelin noiden 18 polttimon tuottavan paljon kirkasta valoa! Ehei. Led-polttimon valo kohdistuu suppeammalle alueelle verrattuna energiansäästölamppuun... Ja siksi antaa vaikutelman kuin olisi energiansäästölamppua heikompitehoisempi (?).
Plussaa suppeassa valokeilassa on se, että mikäli omaa petikaverin, niin tämä tuskin häiriintyy, vaikka olisi herkempi unistakin rotua, jos keskellä yötä joutuu napsauttamaan ledit päälle -kuten Zirikin mainitsi blogissaan. Mutta. Pieni lukutoukka nosti päätään minussa, ja sai aprikoimaan, kärsiikö ledin niin hennossa valokeilassa kovin pitkään esim. lukea. Luulenpa, että ei.
Ilmeisen vaatimattomasta valaisutehosta johtuen intouduin miettimään ihan tosissani, missä Kotini tilassa tai tarpeessa voisin hyödyntää led-polttimoa. En ainakaan makuuhuoneessa, sillä minulla tosiaan on usein tapana rauhoitusrutiinina selailla lehtiä tai lukaista pari lukua mehevää kirjaa ennen kuin luovin unten maille.
Eteinen lienee myöskin poissuljettu vaihtoehto paristakin syystä. Ensinnäkin haluan eteisen olevan kotoisan kutsuva, ja siihen määritelmään ei istu niin millään muotoa kylmä, sininen valo. Toisekseen eteistilassa on usein paljon käynnissä:pitää selata päivän posti pikaisesti läpi ovesta astuttaessa sisään, pitää sitoa kengännauhoja lähtöä tehdessä, pitää tehdä viimevilkaisut peiliin ennen syöksymistä ovesta ulos, mahdollisesti sipaista kammalla tukkaa... Joten eteisessäkin kaivataan ehdottomasti tehokasta valoa. Ja siihen tarpeeseen led on ilmeisen riittämätön.
Mutta. Ehkä tässäkin asiassa maltti on valttia. Jossain toisessa kaupassa on varmasti sitä lämpöisempääkin valoa tuottavia ledejä (vai onko se muka mahdottomuus teknisesti?). Joten täytyy jossain vaiheessa yrittää muistaa pälyillä muidenkin kauppojen valikoimia polttimoiden suhteen. Tai jos niitä lämpimiä ledejä ei ole vielä, niin niitä varmasti ajan myötä, kehityksen mennessä eteen päin, saadaan muiden polttimoiden rinnalle. Onko led sitten hintansaväärti? Mahdollisesti - jos vain löydän sille oikean käyttökohteen! :)
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Munat kiertoon! á la BB
Täytyy myöntää, että en kovinkaan uskollisesti seuraa BB:tä - ainakaan tölöstä. Siinä ei ole mitään vakaumuksellista tai periaatteellista tosi-tv:tä kohtaan. Näin vain on ollut näreet aiemmillakin kausilla: katson muutamia ensimmäisiä jaksoja, tulee jotain tärkeämpää / mielekkäämpää katsottavaa ja BB-talo asukkaineen painuu unholaan... kunnes jäljellä on enää kourallinen asukkaita. Ennen sitä BB:n seuraaminen jää korkeintaan lehtien varaan, ja niistäkin luen vain satunnaisesti talon asukkeja koskevia artikkeleita.
Tokihan tuolla menetelmällä en kovinkaan kummoista käsitystä saa BB-asukeista... ja siksi jonkun mielestä perusteluni siitä, kenen kuuluisi voittaa koko roska, voivat ehkä olla hataria, jopa tuulesta temmattuja. Tosin tässä vaiheessa kautta en ala vielä nimeämään suosikkeja tai inhokkeja, annetaan ajan vielä hieman kulua...
Tämä kausi on muodostanut poikkeuksen tuohon kuvioon, olen yllättävän paljon vilkuillut tölöstä, mitä talossa on menoillaan. Niinpä päätin omistaa ainakin tämän yhden postauksen BB:lle, ja arvioida eilisessä, myöhäisillan koosteessa ilmenneitä seikkoja.
Täytyy sanoa, että uusi viikkotehtävä on hykerryttävä: BB-kolhoosi ja munantuotantolaitos! :D Asukkaat ovat tasavertaisia tovereita toisiinsa nähden, lukuunottamatta yhtä työnjohtajaa, jolla - luonnollisesti - on joitakin etuoikeuksia tasavertaisiin kolhoosilaisiin nähden (oma huone yläkerrassa mukavuuksin). Talo on riisuttu mukavuuksista, mm. vuoteissa on vain yksinkertaiset viltit ja lakanat. Asukkaat on riisuttu mukavuuksista, siis henk.koht. vaatteista & "hiluista" (lue: korut ym), ja kullekin on annettu tilalle samanlainen, simppeli vaatekerta. Varsinaista neuvostohenkeä! <- Huom, tuota ei sitten pidä käsittää väärin, en millään muotoa ihannoi suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa, saati sen aatemaailmaa...
Mietin, mitä tällä tehtävällä halutaan sanoa tai saavuttaa. No, ainakin "valistava" merkitys tehtävälle tuli jo tehtävänannossa, kun Anniina (vai kuka se oli?) kysyi: "Mikä on kolhoosi? Mä en tiedä, mitä tuo sana tarkoittaa!" Siis häh?! Mitä ihmettä tulevaisuutemme toivoille opetetaan nykyään koulussa?! Minä kun luulin, että tuollaiset asiat olisivat ns. yleistietoa, onhan historian tunneilla varmasti jollain tapaa sivuttu sellaisiakin ilmiöitä kuin Neuvostoliitto ja sen "jalot" aatteet, siinä missä vaikkapa Saksaa ja toista maailmaansotaakin?
Asukkaat ovat itse jo jossain määrin tiedostaneet talossa vallitsevan yhteishengen. Tai lähinnä yhteishengettömyyden. Tulin ajatelleeksi, että kun BB-kolhoosissa on munantuontantolaitos toiminnassa 24/7 , niin jokaisen työpanosta tarvitaan, jotta munat saadaan kerättyä talteen ehjinä. Hommassa tarvitaan työläisten lisäksi organisaattoria /johtajaa. Ehkäpä tällä viikkotehtävällä pyritään osoittamaan, että jokainen asukas osaltaan vaikuttaa homman toimivuuteen ja vain puhaltamalla yhteen hiileen asiat rullaavat edes jotakuinkin kitkattomasti... ja että mikään homma ei suju, jos kukaan ei ota ohjia käsiinsä ja organisoi.
Yksi tehtävän pointti voi myös olla "Less Is More", erittäin vapaasti suomennettuna "yksinkertainen on kaunista". Semminkin kun talo sekä asukkaat ovat eräässä mielessä riisuttuja, kuten jo mainitsin. Tokihan asukkailla ei BB-talossa ole muutoinkaan ollut käytettävissään elektronisia viihdykkeitä, kuten nettiä, tölöä, pleikkaa tai edes radiota... Mutta ehkä tehtävänannossa määriteltyjen "asiapitoisten kolhoosi-iltamien" tarkoituksena onkin osoittaa, että ei viihdyttämiseen tarvita mitään ihme-gadgetejä, riittää kun vain päästää mielikuvituksensa valloilleen ja rohkeasti toteuttaa ideoitaan (kuten yhteislaulua, runonlausuntaa ym).
Big Brother määräsi kolhoosissa noudatettavan raittiuden periaatteita, mikä saattoi olla pikkuriikkinen piikki asukkaille, kun ovat niin merkillisen usein kritisoineet BB-talon kuivuutta eli sitä, ettei viina virtaakaan edellisen kauden veroisesti. No, viimeisimmät bileet ja niiden sangen ikävät loppukäänteet ovat varmasti kaikilla jollain tapaa muistissa, kellä hämärämmin, kellä kirkkaammin. Joten ehkäpä raittiuden periaatteiden noudattaminen on samalla myös pikkuriikkinen yhteisrangaistus taannoisesta örveltämisestä, siinä määrin humaltuneelta liki jokainen asukkaista surullisen kuuluisissa bileissä vaikutti.
No, oli miten oli, niin tänäiltanakin aion istua tölön ääressä tuijottamassa BB:tä. Silti se ei vielä tarkoita sitä, että ottaisin kyseisen ohjelman vakituiseksi iltarutiinikseni... "Kuhan kattelen..." :)
Osittainen mielenrauha 159,-
Wanha Rouwa starttasi oikein nätisti aamulla, kun lähdin töihin. Tosin piuhassa pitäminen ei harmikseni ollut tuonut olennaista muutosta, sillä latauksen varoitusvalo hohkasi yhtä punaisena kuin eilenkin.
Työmaalle päästyäni kaivoin esiin puhelinluettelon ja etsin Autosähkön numeron. Herra Autosähkömies langan päässä kuunteli oireet - uudehko Vartan akku (n. 1,5 vuotta sitten ostettu), mutta varoitusvalo sen kun loimottaa - ja totesi oitis, että daamilla on edessä laturin vaihto. Kysyin, onko kyseessä kovinkin työläs & kallis projekti, ja kuinka nopeasti pääsisin tuomaan Rouwan toimenpiteeseen. Autosähkömies ilmoitti, että juuri tänä aamuna sattuu olemaan sopiva puolen tunnin joutilas hetki - jos tulen välittömästi.
Niinpä minun oli tartuttava tilaisuuteen, ja vain ilmoitusluontoisesti sanoa lähimmälle esimiehelleni, että valitettavasti täytyy lähteä Autotohtorin luokse pikavisiitille, koska huominen töihin pääsemiseni on muutoin vakavassa vaarassa. Eihän minulla ollut mitään takeita, että pääsisin ylipäänsä kotiin töistä, saati sitten huomenna taas sorvin ääreen, kun latauksen varoitusvalo hehkuu entiseen malliin! Onneksi ymmärrystä löytyi, ja pääsin huristelemaan Autotohtorin vastaanotolle.
Ja kuinkas sitten kävikään, kun lähdin matkaan. Punahehku jatkui samaan malliin startatessani ja ajellessani Autotohtorin klinikalle. Mutta. Pari kilometriä ennen määränpäätä valo sammui! Se on kai sitten sitä Murphyn lakia. Suuni loksahti ihan auki, joten mahdoinpa näyttää todella fiksulta (nais)kuskilta kaartaessani liikenneympyrään... ;)
Tietenkään pieneen mieleeni ei juolahtanut, että olisin kurvannut samaa tietä takaisin, kun valokin oli viimein sammunut. Vaan käsitin, että jos kerran laturi on mitä ilmeisimmin sökönä, niin sama valoshow tulee vielä toistumaan lähitulevaisuudessa, ellen hoidata Rouwaa kuntoon. Tai mikä vielä pahempaa, yhtenä kauniina aamuna matkanteko tyssää ennen kuin ehtii alkaakaan.
Autosähkömiehen alustava arvio toimenpiteen kestosta (n. puoli tuntia) ja hinnasta (n. 120 eeroa) ei aivan pitänyt kutinsa, sillä Rouwan laturin lisäksi piti vaihtaa myös laturin hihna. Se oli kovettunut. Jaha, niinkö? En varmaankaan olisi voinut näyttää enempää kävelevältä kysymysmerkiltä, kun kuulin tuon diagnoosin kovettumisesta... Herra Autosähkömies huokasi raskaasti ja pyöräytti silmiään, ilmeisesti ajatteli jotain naiskuskeista... ;) Mutta mistä minä voin tietää, onko laturin hihna kovettunut (näkeekö sen vai pitääkö kokeilla)?! Kun en edes tiedä, missä koko hihna sijaitsee! Ja minä sentään yritin eilen illalla selata manuaalia, mutta en löytänyt konehuoneesta kuvaa for dummies, missä siis olisi selitetty selkeästi, mitä ihmettä ne kaikki suuttimet, letkut, johdot, mutikat ja mötikät ovat... :D No, kaikesta huolimatta on todettava, että suuri plussa Autosähkölle ripeästä toiminnastaan, jolla he pelastivat neidon uhkaavasta pinteestä!!
Toimenpide kesti kaikkinensa liki tunnin ja koko lysti maksoi n. 159 euroa. Kallista? No, kenties. Toisaalta taas ehkä se on pieni hinta osittaisesta mielenrauhasta, kun ei enää tarvitse arpoa, mikä Wanhaa Rouwaa vaivaa ja onko se vakavaa; tai pääsenkö vielä töihin / töistä kotiinkin. Tosin myönnettäköön, että jos Rouwa alkaa kovasti usein kaivata näitä 159 euron pikku-toimenpiteitä, on minun syytä vakavasti harkita, kuinka järkevää on sijoittaa ikääntyneeseen autoon tonnitolkulla huoltoa tai varaosia. (Olen myös miettinyt, kumpi on isompi ekoteko, ajaa ikäkulu auto loppuun vai vähän perästä ja uudestaan vaihtaa autoa aina vain uudempaan?)
Vielä kun keksisin, miten saavuttaisin täydellisen mielenrauhan = pääsisin irti työstressistä (lähinnä epävarmuus jatkumisesta), erostressistä sekä ärsyttävistä, hirvikärpästen aiheuttamista sarvistani, jotka vaivaavat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Auttaisikohan siihenkin hihnan vaihtaminen?! ;)
tiistai 14. lokakuuta 2008
Hihna kireällä
Kuitenkin vasta eilen töistä kotiuduttuani minulle valkeni koko totuus kaikessa karmeudessaan: minut on kupattu! Ja huolella. Vasemman korvan takana on miehekäs patti. Ja toinen. Ja kolmas! Nuo kaksi viimeistä ovat aivan hiusrajassa. Kovia paukamia, kokoa peukalonpää & mallia ruma - tarkistin asian kurkkimalla korvallista käsipeilin avulla kylppärin peilistä. Kutittaa... Kuumottaa... Punottaa...
Kotitohtoroin itseni eli tulin siihen tulokseen, että kyseessä on mitä todennäköisimmin hirvikärpäs(i)en aikaansaannokset. Olinhan ollut metsässä sunnuntaina ja riipinyt useamman kuin yhden sitkeän hirvikärpäsen peijoonin vaatteistani tai tukastani pois reissun päätteeksi. Ja löytänyt suureksi järkytyksekseni nuo sarvenalut korvalliseltani seuraavana päivänä, maanantaina.
Tiedonvaltatieltä löytyi infoa aiheesta ihan riittävästi kotitohtorointini tueksi. Sieltä löytyi myös tieto, että patit voivat vaivata todella pitkään. Kuukausia. Siis k u u k a u s i a !! Anna mun kaikki kestää! Mainittakoon, että olen yliherkkä / allerginen hyttysille, ja siinä missä "normaali" ihminen tokenee hyttysen pistosta päivässä-parissa-muutamassa, minulla vierähtää helposti vähintään viikko kipristellessä tuskassa, kun pistokohtaa kutittaa, kirveltää, polttelee, syyhyttää ja ties mitä muuta ennen kuin punainen patti pikkuhiljaa haalistuu ja häviää. En tietenkään kärsi noista oireista tauotta, mutta aika-ajoin kuitenkin. Joten sillä perusteella aloin miettiä, kuinkahan kauan saan kiristellä hampaitani näiden sarvien kanssa!?! Puoli vuotta, vai?!?
Nettipoliklinikan mukaan hirvikärpäsen puremasta aiheutuvaa tuskaa voi lievittää samoin kotikonstein kuin muidenkin hyönteisten pistoksia/puremia: antihistamiinia sisäisesti ja kortisonia ulkoisesti. No, tietenkään siihen hätään ei ensimmäistäkään zyrteciä ollut huushollissani ja kortisonivoidettakin vain tuubin jämät. Apteekkireissu siis edessä...
Laihan lohdutuksen sanankin löysin netistä: hirvikärpänen voi toki imaista ihmistä tai muita eläimiä, mutta pystyy loisimaan vain ja ainoastaan hirvissä. Joten mistään siinä mielessä vaarallisesta ei ole kyse! :)
Pahkurat olivat (ja ovat edelleen) hiukan kosketusarkoja, esim. kun laitoin pään tyynyyn illalla, se tuntui epämiellyttävältä. Nukkumisjärjestelyt menivät siis uusiksi, kun minun täytyi hylätä tykkänään selälläni ja vasemmalla kyljelläni nukkuminen epämukavuussyistä. Niinpä unen määrä ehkä oli suunnilleen riittävän rajoissa, mutta unen laatu taas ei sinne päinkään.
Levottomasta yöstä johtuen tänään sitten oli hihna melko kireällä liki koko päivän; kireyteen varmasti vaikutti sekin, että ne orastavat sarvet vaivasivat aika-ajoin päivän mittaan (hyttysoireilukin saa minut ärtyneeksi). Sinnittelin kuitenkin läpi työpäivän ja yritin kaikesta huolimatta olla ystävällinen asiakaspalvelija. Täytyy silti myöntää, että pitkään aikaan en ole ollut niin helpottunut kuin tänään, kun työpäiväni viimein päättyi!
Valitettavasti päivä ei suinkaan lähtenyt paranemaan päin, kun lähdin kotiin. Nimittäin Wanhan Rouwan kojetaulussa hohkasi punaisena akunlatauksen varoitusvalo. Voi kerpele, tämäkin vielä!! Olen aikamoinen untamo mitä autoihin tulee, ainakin jos kyse on jostain mystillisestä viasta - niin kuin ilmeisesti nyt on. Minulla ei nimittäin ole aavistustakaan, mikä voisi moisen aiheuttaa... Siis ymmärrän kyllä, että jostain syystä akku ei lataudu kunnolla tai mahdollisesti virtaa "hukkaantuu" johonkin. Mutta miksi?! Okei... Laturin hihna voi tietysti olla löysällä - toisin kuin oma hihnani ;) Tai laturissa itsessään voi olla jokin vika...
No, tästä odottamattomasta ongelmasta huolimatta poikkesin kotimatkalla marketissa ruokaostoksilla sekä apteekissa - silläkin riskillä, että Wanha Rouwa heittäytyisi yhteistyökyvyttömäksi eikä suostuisi enää starttaamaan kauppa- ja apteekkiasioinnin jälkeen. Mutta starttasihan se Rouwa kuitenkin nätisti, ja pääsin onnellisesti kotiin.
Soitin Miehelle ja kysyin akkulaturia lainaksi. Arvelin, että lienee syytä laittaa akku lataukseen ihan vain siltä varalta, että virta hukkaantuukin nollille illan ja yön mittaan, enkä aamulla pääse töihin - ainakaan ajoissa.
Mies muistutti, että Wanhan Rouwan kanssa on ennenkin ollut vastaavanlaisia pulmia. Ja nimenomaan syksyisin, kun ilmat alkavat olla kosteita ja kylmiä. Niinpä Wanha Rouwa viettää ensi yön tallissa laturin päässä, jotta aamu olisi meille molemmille huomenna hiukan kivuttomampi. Ja minä otan huomenna aamulla luurin kauniiseen käteeni, soitan Autosähköön ja kyselen, mistä moinen oireilu voisi johtua ja mitä sille olisi tehtävissä... sekä voisinko tulla Rouwan kanssa näytille, josko sitten löytyisi syy ja korjaava toimenpide tähän kummalliseen temppuiluun.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Paluu sorvin ääreen
Mikä ihme siinä on, että lomaillessa sitä herää täysin sujuvasti ilman herätyskelloa ja vieläpä tuntee itsensä likimain virkeäksi herättyään? Annas olla, kun koitti tämä ensimmäinen arkiaamu loman jälkeen... Herätyskello soitti armeliaasti vasta klo 7.30, sillä luvassa oli iltavuoro. Vain vaivoin sain silmäni auki, vaikka Neiti Söpö riehaantuikin minussa havatsemistaan elonmerkeistä siinä määrin, että ryntäsi välittömästi keittiöön odottamaan ruokakuppien täyttöä. Jäin kuitenkin köllimään vielä petiin toviksi ja kampesin vasta kahdeksalta jalkeille. Ja silti... vaikka kroppa oli jotakuinkin hereillä, niin mieli tuntui olevan umpisessa unessa - vielä suihkun jälkeenkin! Uh!
Pidän erittäin paljon työstäni (ja työyhteisöstäni), ja juuri siksi suin into pinnassa itseni valmiiksi töihin lähtöön: kampasin tukkani kireälle virkanutturalle - pitäähän minulla pienellä hippiäisellä jokin arvovaltakikka olla, että uskottavuus säilyy! ;) - ja laitoin työvaatteet ylleni jo kotona (en kyllä yleensäkään jaksa alkaa puljata vaatteiden kanssa työpaikan pukuhuoneessa). Sitten suuntasin reippaasti töihin.
Toisaalta vatsanpohjassa kipristeli pari perhosta, sillä hain taannoin Projektiin, pääsin jopa haastatukseen... Tiesin, että Projektiin oli tehty valintoja lomani aikana. Tiesin myös tuloksen, sillä olin sopinut hyvän kollegani Mrs. Willow-B:n kanssa, että mikäli Projektin tiimoilta kuuluu uutisia lomani aikana, hän pitää minut ajantasalla.
Harkitsin todella pitkään ja hartaasti, kun Mrs. Willow-B kysyi ennen lomaani, haluanko oikeasti tietää Projektiin valitut, vaikka olen lomalla. Olin ehtinyt punnita vaihtoehtoja mielessäni jo parin päivän ajan, siis haluanko vai enkö halua... Päätös tulisi lomani alkumetreillä, ja jos se olisi kielteinen, ehkä siinä yksi päivä menisi märehtiessä pettymystä, mutta sen jälkeen minulla olisi vielä aikaa koota itseni ja palata reippain mielin sorvin ääreen. Missään tapauksessa koko lomani ei menisi piloille kielteisestäkään päätöksestä - niin kuin ei sitten mennytkään! Joten vastaukseni Mrs. Willow-B:lle oli ehdoton kyllä.
No, ne uutiset eivät minun kannaltani olleet kovinkaan suotuisia: minua ei valitettavasti valittu Projektiin - siihen pääsivät osallisiksi talon vakikalustoon kuuluvat henkilöt. Senkin tiesin, että Päällikkö haluaa ottaa tämän valinta-asian ihan henkilökohtaisesti puheeksi, kun palaan lomaltani - siitä siis perhostelu vatsanmutkassakin aiheutui.
Niinhän siinä sitten kävi, että työpäiväni ei kovin monta tuntia ollut ehtinyt vanheta, kun Päällikkö kutsui juttusille huoneeseensa. Hän arveli tiedon Projektin valinnoista jo saavuttaneen minut, mutta halusi kuitenkin sanoa pari sanaa... Päällikkö pahoitteli sitä, ettei valinta kohdistunut minuun, että vain vakikalusto valittiin, vaikka minulla varmasti olisi ollut paljon annettavaa Projektille.
Yllättäen tappio alkoi kirvellä ankarasti; ankarammin kuin olin osannut kuvitellakaan, sillä luulin jo päässeeni sen yli. Vaan ei. Kaikki, mitä olin aikonut sanoa asiasta Päällikölle, valui kieleni ja mieleni ulottumattomiin... Minusta tuntui, etten saanut järkevää sanaa suustani, kun Päällikkö vielä toivoi, ettei tämä kielteinen päätös kuitenkaan vaikuttaisi hyvään työhöni... -Ei tietenkään vaikuta, millään muotoa, sain vaivoin sanottua (mikä vähämielinen minusta, yleensä niin sanavalmiista oikein tuli?!) . Just joo, tuolla verbaaliakrobatialla ne pisteet varmasti kerätäänkin kotiin...! :-s
Mutta ei siinä kaikki. Valotan historiaani nykyisessä paikassani sen verran, että minä tosiaankin olen ollut vähän kaikkien sijaisena. Olen paikannut erään rouvan vuorotteluvapaata, tuurannut Titun hoitovapaata ja nyt Sunia hänen äitiyslomansa ajan. Mutta on mahdollista, että sijaisuudet päättyvät aikanaan... ja tässä yhteydessä on epämääräisesti väläytelty mahdollisuutta työskennellä toisessa toimipisteessä. Se puolestaan tietäisi mm. huomattavasti pidempää, mutta myös huomattavasti vaarallisempaa työmatkaa; eroa nykyisestä työyhteisöstäni, johon olen jo kovin kiintynyt, sekä mitä todennäköisimmin kolmivuorotyötä (ihan vain muutaman asian mainitakseni)...
Päällikön puheissa vilahti jälleen tämä vaihtoehto, siirtyminen toiseen toimipisteeseen; vilahti ihan vaivihkaa, melkein puolihuolimattomasti. Silti se sai minut varpailleni. Niinpä loppupäivä sujuikin sitten urheasti pinnistellen, tappion karvasta makua nieleksien, ja sangen sekavissa tunnelmissa. Vaikka tiedänhän minä, että turha surra etukäteen asioita... ja että tässä on ainakin pari kuukautta aikaa ennen kuin jälleen nousee ajankohtaiseksi kysymys, mitä minä seuraavaksi teen - ja missä!
No, kaikesta huolimatta Päällikön puolihuolimaton lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni. Nyt kuitenkin työnnän nuo aatoksen syvemmälle mieleni perukoille ja levittäydyn neuleen kanssa sohvalle katsomaan suosikkiohjelmaani, Täydellisiä naisia.