Vasemmalla kädellä

Kätöseni osuman sai, haava on Fiskarsin veitsestä kai (on se!), syvälle se upposi niin... Niin. Valitettavasti kauan kaipaamani hengähdystauko työn raskaan ikeen alta ei alkanut kovin iloisissa merkeissä, vaan Zirin sanoja lainatakseni, tapaturma-alttiilla koheltamisella perjantaina alkuillasta.

Siivosin kyökkiä ankaran kokkisodan tiimellyksen jäljiltä, kun se tapahtui. Ladoin tiskikoneen täyteen kippoa, kuppia ja kapustaa, jotka kaikki olivat olleet tuikitarpeellisia loihtiessamme useita pellillisiä mokkapaloja myytäväksi junioreiden futsal-turnaukseen. Osa välineistä kun ei mahtunut koneeseen, oli saatettava savotta valmiiksi kaurapuurokäyttöisen moottorin voimin, omin pikkukätösin siis. Ja kun minä puolitehoisena yritin saada ripeästi homman haltuun, että voisin viimein taipua sohvan viekoittelevaan seireenikutsuun, kävi vahinko. Fiskarsin veitsi lipesi märästä otteestani, ja minä hölmöläinen torjuin veitsen pikkuilmalennon... kuinkas muutenkaan kuin käsilläni, kohtalokkain seurauksin: veitsi sipaisi ilkeännäköisen vekin oikeaan käteeni, nimettömän ja pikkurillin väliin.

Toimin vastonvaraisesti. Salamannopeasti työnsin käteni kylmän vesivanan alle ja huuhdoin syvältä vaikuttavaa viiltoa. Oli pakko ottaa vasemmalla kädellä tukea tiskipöydästä. Vatsaa väänsi ja silmät sumenivat muustakin kuin tuskan kyynelistä, sillä en siedä vuotavien haavojen näkemistä yhtään. Varovasti laskeuduin keittiön lattialle istumaan käsi koholla; jospa se kohoasento hiukan tyrehdyttäisi vuotoa, tuumailin. Huutelin Isäntää hätiin ja pyysin tuomaan sidetarpeita.

Istuma-asennosta laskeuduin edelleen makuuasentoon ennen kuin Isäntä alkoi arvioida vamman vakavuutta, enpähän ainakaan tipahtaisi korkealta, jos tajuni hämärätyisikin ihan todenteolla! ;)

Viilto oli pitkä ja paikka-paikoin melko syvä, mutta tikkejä tuskin tarvitsisi silti lähteä hakemaan, uumoili Isäntä teipatessaan haavan suojaksi löyhää sidetaitosta. Yöksi mahtava tullo vaihdettiin pois, annoin vammalle hetkellisen ilmakylvyn ennen kuin Isäntä siveli hellävaroen Bepantenia suhteellisen siististi yhteen nivoutuneiden haavan reunojen päälle ja suojasi ne sievästi teipillä.

Tänä aamuna oli vielä edessä yksi kiperä koitos: vain yön ajaksi laitettujen teippien poisto-operaatio, sillä kokopäivän mittainen ilmakylpy tekisi varmasti terää haavan parantumiselle. Vesi tirskahti silmistäni, kun Isäntä määrätietoisesti, mutta varovaisesti nyhtäisi teipit pois. Minä en vieläkään tohtinut katsoa kättäni, vaikka Isäntä kehuikin haavan siistiä kuntoa.

Nyt ihan tavallisten asioidenkin tekeminen tahmoo, kaikki on niin paljon hankalampaa puolikätisenä. Kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kätevää, sillä yleensä käytän kaikkia kymmentä sormea, olenhan jout... korjaan, saanut opiskella 10-sormijärjestelmän jalon taidon opiskeluaikoinani. Nyt käytössäni on noin 8,5 sormea. Ihan totta. Oikean käden pikkurilliä ei kärsi tuskatta painaa oikein millekään näppäimelle, nimetön sentään taipuu joillekin niistä näppäimistä, joille sen kuuluisikin. Enkä minä osaa kirjoittaa niin, että vain kaksi toimii (etusormet) ja kahdeksan lepää! Tai se ei ainakaan ole sujuvaa, en vain löydä kirjaimia, kun olen tottunut sormien tasatahtiseen tanssiin näppäimistöllä! (Tämän kirjoittamiseenkin on vierähtänyt reippaasti toista tuntia, kun ne kirjaimet ovat oikeasti rajusti hakusessa...)

Haavakohta aristaa yhä vielä, en kärsi tehdä puristusliikkeitä oikealla kädelläni. Niinpä esimerkiksi hampaiden harjaus tai hiusten sukiminen on varsin työlästä, kun joudun turvautumaan vasempaan käteen, puhumattakaan vaikkapa juuston höyläämisestä, joka on sula mahdottomuus. Mutta yhtä asiaa ei pikkuvamma sentään estä, ja se on ulkoilu! Joten taidankin sujahtaa uudenkarheaan toppapukuuni ja tehdä pienimuotoisen päiväkävelyn kylän halki... :)

Pedon kynsiin se jäi

Eipä kovin pitkälle kantanut minun salainen, urbaani puutarhaunelmani. Siis se, joka sai kipinän, kun löysin viime viikolla kaappieni kätköistä muutamia mysteeripusseja. Tarkemman tarkastelun alla kävi ilmi, että ne sisälsivät erinäisten yrttien (mm. persiljan, basilikan ja ruohosipulin) ja auringonkukan siemeniä.

Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.

Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.

No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..

Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.

Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.

Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!

No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)

Kärsimysnäytelmä

Tämä pääsiäinen on jäävä pysyvästi mieleeni, sillä en kuunaan ole munajuhlaa niin apeissa tunnelmissa viettänyt kuin tänä vuonna. Siitäkin huolimatta, että sain kauan kaivattuja & kaukaisia vieraita: siskoni tyttärineen tuli pääsiäisen viettoon synnyinkaupunkiinsa jo kiirastorstain iltana, mutta myös äitini innostui pikaisesta pääsiäisvierailusta ja pölähti tänne kaakonkulmalle pääkaupunkiseudun humusta lankalauantaina.

Sekä siskoani katraineen että äitiäni oli mukava nähdä pitkästä aikaa, samaten muita sukulaisia, jotka kylläkin asuvat tällä samalla kylällä, mutta joihin valitettavan harvoin tulee pidettyä yhteyttä. Joten vaikka pääsiäinen menikin käytännössä siirtymiseen kahvipöydästä toiseen, niin sitä ei suin surminkaan voi kutsua kärsimysnäytelmäksi... tai no, ehkä sentään vatsan kannalta, kun useammin kuin kerran pyhien mittaan sitä huomasi syöneensä itsensä typeräksi :)

Hyvän ruuan, rakkaiden sukulaisten ja pitkien pyhien raukean olla-öllöttelyn mukanaan tuomaa euforiaa väkisin himmensi takaraivossa aika-ajoin armottomanakin häilyvä, ankea ja karu tulevaisuuden kuva - kiitos työnantajani, joka pudotti uutispommin juuri pääsiäisen kynnyksellä:

"Ja tapahtui niinä päivinä, että valtion ylimmäiseltä kirstunvartijalta kävi käsky, että kaikki virastot oli säästökuurille pantava. Niin saavutti säästösanoma myös kaakonkulmalla sijaitsevan byroon, jäädyttäen uudet virat ja toimet, pistäen pisteen sijaisten palkkaamiselle ja hätistäen vakibyrokraatit vaihtamaan lomarahansa vapaaksi..."

Tarkalleen ottaen keskiviikkona, kiirastorstain "aattona" minäkin sitten pääsin osalliseksi tuosta säästämisen ah, niin trendikkäästä sanomasta, kun Päällikkö kutsui kammioonsa ja kertoi, että se pätkä valtion paperinmakuista patonkia, joka juuri nyt minulla on hampaissani, on oleva viimeinen murunen. Nimittäin syksyn tullen uutta siivua ei minulle enää tarjota, sillä nyt säästetään, joten se on sitten dasvidaanja.

Olin tyrmistynyt. Väri pakeni kasvoiltani. Silmissä sumeni (saattoi johtua pettymyksen karvaista kyyneleistäkin, jotka väkisin pyrkivät pintaan ja joita väkisin yritin räpytellä pysymään poissa). Korvissa kohisi. Vatsaa väänsi. Jostain etäältä kuulin Päällikön sanat: "...ei johdu sinusta... sijaisia ei nyt vain palkata... virkoja ei täytetä jonkun eläköityessä... blaa-blaa-blaa-blaa-blaa... yritä nyt kuitenkin tsempata!"

Syöksyin suorinta tietä vessan. En itkenyt. En oksentanut. Mutta lähellä oli. Mulkaisu peiliin vahvisti sen, että asiakaspalveluun ei vielä toviin ollut menemistä, tunnekuohut ja naaman väri oli saatava tasaantumaan. "Koita nyt tsempata kuitenkin." Voi jumalauta! Helppohan se on sanoa, kun ei itse ole tyrmistynyt, vihainen, järkyttynyt, pettynyt, surullinen, yllättynyt, kiukustunut, katkera, turhautunut, ahdistunut, kauhistunut... Nujerrettu.

Minä luulin, että kärsimysnäytelmä olisi jo käyty läpi tuona uutispommi-päivänä. Että olisin saanut pommin aiheuttamat, pahimmat henkiset kolhut paikattua pyhien mittaan. Ehei. Ei sinne päinkään. Kärsimysnäytelmä sai uusia ulottuvuuksia tänään, kun pyhien jälkeen arki taas alkoi!

Minulla oli tänä aamuna tunne, jota en ole kokenut reiluun 2 vuoteen, koko sinä aikana, kun olen ollut nykyisessä työpaikassani. Outo tunne. Epämiellyttävä tunne. Onhan noita hankalia aamuja ennenkin ollut, sellaisia kun kaikki menee pieleen... tai kun unihiekka ei vain lähde, vaikka miten huuhdon sitä pois ulkoisesti vedellä ja sisäisesti kofeiinilla. Mutta koskaan aiemmin tässä työpaikassa ollessani ei ole vituttanut lähteä töihin. Nyt vitutti. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt...

Mutta yhden asian kuitenkin päätin: vituttaa tahi ei, niin työni hoidan tunnollisesti ja kunnollisesti, katkeraan loppuun asti. En ehkä nauti siitä kuten ennen, mutta hoidan sen.

Sulo Vilén -syndrooma jatkuu

No, jos eilen sainkin kevyen mielen, kun kukkaron keveneminen hiukan hidastuu internet- ja matkapuhelinasioideni uudelleen järjestelyjen johdosta, niin olen tänään jatkanut tallaamista samaisella saiturin tiellä... ;)

Tämän päiväiset aikaansannokseni eivät kylläkään olleet mitenkään suunnitelmallisia, vaan kaikki alkoi ihan viattomasti siitä, kun palasin töistä kotiin. Tuolla naapuritalossa, mistä olen vuokrannut autotallin Wanhaa Rouwalle, on mitä ilmeisimmin menoillaan jonnin sortin remppa. Ainakin pihamaalle, parkkipaikkojen ja autotallien läheisyyteen on kärrätty miehekkään kokoisia roskalavoja, joille on ilmestynyt ikkunoita, parvekkeen ovia tms.

Todellakin autotallien läheisyyteen. Sanonpahan vaan, että vähempikin läheisyys olisi riittänyt! Nimittäin yksi lava on niin liki, että sain tänäänkin hyvän tovin yrittää survoa ohjaustehostinta vailla olevaa Rouwaa talliin, kun ei kosla meinannut niin millään taipua sinne. Sentti eteen, kaksi taakse ...pyöritä, kieritä rattia ees ja taas... Argh! No, eipähän tartte salille vaivautua habaa kasvattelemaan, kun auton ratin veivaaminenkin on niin työlästä, että hiki miltei lentää! ;)

Kun viimein sain Rouwan talliin, olin vahvasti sitä mieltä, että nyt jos koskaan minä olen ansainnut i-iison kupin höyryävää kahvia ja siunatun hengähdystauon sohvalla. Sitten muistin, että kahvi oli aivan finaalissa jo eilen, ja minun oli tarkoitus muistaa käydä kotimatkalla kaupassa, mutta kuinkas sitten kävikään... En muistanut, en. No, ei muuta kuin lapikasta toisen eteen, lähikauppaanhan on vain reilu kivenheiton matka!

Kaupassa oli työn alla valikoimien uudistaminen. Toivon hartaasti, ettei siinä samalla uudisteta myös hintoja "vieläkin lähemmäs kattoa" ;) Nimittäin jos lähikaupassa asiointi onkin yhden sortin ekoteko ympäristölle (kun menee jalan), niin ainakaan kukkarolle se ei sitä ole, sitä luokkaa ovat hinnat, valitettavasti.

Kun olin poiminut koriini ne asiat, joita olin tullut hakemaankin, bongasin alennuskärryn, johon oli lastattu erinäisiä tex-mex-tuotteita... ja kaikissa tuotteissa oli päiväykset pitkälle ensi vuoteen, joten ei ihan pian menossa huonoksi. Silloin se sitten iski, Sulo Vilén -syndrooma. Pitäähän se nyt ostaa, kun halvalla saa! ;) Mukaan tarttui 1 aski Mini-taco-tubseja, 1 tölkki salsaa (mietoa), 1 purnukka cheddarjuusto-dippiä, 2 pussia taco-maustetta (kermaviilipohjaiseen kastikkeeseen), 2 pussia taco-maustetta lihalle ja 2 pussia fajita-maustetta kanalle. Hintaa koko satsilla oli peräti 8 euroa! Johan noilla ruokkii pienen heimon... ;)

Ei tämä nyt vallan poikkeuksellista käytöstä minulle ollut. Nimittäin harrastan aika useinkin sitä, että katselen kauppojen ruokahyllyjä sillä silmällä, josko siellä olisi oranssilla hintalapulla varustettuja tuotteita, jotka joko poistuvat valikoimasta tai sitten niiden paras käyttöhetki on menoillaan umpeen viimeistään seuraavana päivänä. Ostan sitten näitä poisto-tuotteita, vaikka en juuri sillä hetkellä niitä tarvitsisikaan, ja laitan ne pakkaseen pahan päivän varalle. Odottamaan siis sitä hetkeä, kun minulla on kiljuva nälkä jo kotiintullessa eikä kaapeissa ole mitään syötävää enkä ole muistanut taaskaan käydä kotimatkalla kaupassa.

Vaan loppuillaksi taidan köllähtää sohvalle neulomus näpeissäni, tuleehan tölöstäkin peräti siedettävää ohjelmaa - ainakin House... :)

Outo valoilmiö

Ihana valo! Aurinko armashan se suvaitsi heti aamusta alkaen hiukkasen pilkistellä pilviverhojen lomasta... Mieleni oli yhtä päivänpaisteinen kuin ilmakin, ja vaikka joulukuun viimeiseen päivään yhdistetään pikemminkin suojalasit kuin aurinkolasit, niin minä tyttöpä se ohjasin Wanhan Rouwan tankin kautta markettiin aurinkolasit silmilläni, sillä niin häikäisevä tuo outo valoilmiö oli! (No, onhan ne yhden sortin suojalasit ne aurinkolasitkin, kun suojaavat uv-säteiltä...)

Lähdin mielestäni liikkeelle varsin hyvissä ajoin, hiukan ennen puolta päivää. Luulin, että tuolloin ei ihan vielä ole kummoinen ruuhka. No, luulo ei todellakaan ole tiedon väärti, minkä olin piakkoin todistava.

Päivänpaisteinen mieleni alkoi himmetä jo parkkihalliin päästessäni. Ärsyttää lähinnä ajokäyttäytyminen, joka kyllä ilmenee muuallakin kaupungissamme kuin vain parkkihalleissa. Myönnän tässä nyt ihan julkisesti ja avoimesti olevani siitä vajavainen ihminen, että valitettavasti en ole ajatusten lukija, en edes auton ratissa. Joten: Mikä ihme siinä vilkun käytössä on niin jumalattoman vaikeaa?!?! Vaikuttaa siltä, että vilkku on yhtä outo valoilmiö aika monelle autoilijalle kuin auringonpaiste näin vuoden viimeisenä päivänä!

No, onhan se tietty yhden sortin energiansäästöä sekin, kun sitä vilkkua ei tohota joka mutkassa ;) ...mutta oikeasti, pliis, käyttäkää vilkkua, ettei kenenkään tarvitse tuhlata energiaa paniikinomaiseen jarrujen kirskutteluun tai mikä vielä pahempaa pikkuruttujen oikomiseen autoista tai ihmisistä! Ja en nyt tarkoita, että itse olisin kaistapää ratissa ajaessani parkkihallissa tai muuallakaan, vaan nytkin matelin rauhaisasti etsien sopivaa parkkiruutua Wanhalle Rouwalle. Silti en voinut olla huomaamatta muutamia tilanteita, joissa se vilkku olisi ollut enemmänkin kuin tuikitarpeellinen.

Kun viimein pääsin muutoin ehjänä, mutta mieli hiukan rutussa parkkihallin uumenista itse markettiin, huomasin tyrmistyksekseni laskelmoineeni väärin... Näköjään "muutama" muukin ihminen oli ajatellut asioivansa suit-sait-sukkelaan päiväseltään ruokaostoksilla. Jono pankkiautomaatille. Jono pitkäripaiseen. Jono pullonpalautukseen. Jono siellä, jono täällä... Voi ei!! Useimmilla oli - kuten joulun allakin - kärritolkut ruokaa ynnä muuta tarpeellista tavaraa, täytyyhän sitä nyt varautua reippaamman kautta, kun huomenna on pyhäpäivä ja kaupatkin kiinni; ruokahan voi loppua vaikka kesken... ;)

Minun ostokseni olivat sangen vaatimattomat tuohon yleiseen toimintatapaan nähden, vaikka menihän minultakin ruokapuoleen hiukan alle 50 euroa (siinä tosin on useamman päivän ruokatarpeet minulle & kissoille) ja a-markettiin kymppi, sillä ostin pullon punaviiniä ja "bonsai-pullon" kuohuvaa illaksi.

Lähtiessäni kauppareissulle olin myös päättänyt ajaa Wanhan Rouwan pesumaattiin kotimatkalla. Pettymyksekseni huomasin muidenkin olevan samoissa aikeissa peltilehmiensä suhteen, sillä matkani varrella olevan huoltoaseman pesumaattiin jonotti puolen tusinaa autoa. No, ehkä ensi vuonna on parempi sauma pesettää Wanha Rouwakin! ;)

Uudenvuoden aatto sujuu minulta tällä kertaa rauhaisasti kotosalla, osin olosuhteiden pakosta. Katselen outoa valoilmiötä eli raketteja korkeintaan omalta parvekkeeltani. Tai televisiosta. Neiti Söpö ja Sambakone eivät juuri korvaansa lotkauta rakettien räiskeelle ja paukkeelle, mutta Pirpanan suhtautumisesta en voi mennä takeisiin - vaikkakin meidän raitilla se paukuttelu on kyllä aloitettu jo: heti tapaninpäivän jälkeen yhä enenevässä määrin on iltahämärissä kuulunut paukahduksia. No, nähtäväksi jää ovatko satunnaiset paukahdukset täysin eri juttu eläimille kuin "armoton" sarjatuli, johon paukuttelu epäilemättä tänäiltana menee, mitä lähemmäs puoltayötä päästään...

Ensimmäinen adventti

Myy soitteli minulle vielä eilen illalla ja kyseli, lähtisinkö hänen & koirien (2 x nahkacollie) kanssa metsään käppäilemään sunnuntaina. Mikä jottei! Johan tässä on lenkillä käyminen pyörinytkin mielessä, mutta kelit vaan eivät ole oikein sattuneet kohdalleen. Ja sitä paitsi metsätiellä on kuitenkin kivempi taapertaa kuin kahlata loskaisia jalkakäytäviä lähiössä. Sovimme siis, että menen Myylle puolilta päivin, ja lähdemme siitä matkaan, sinne samaiseen metsään, joka oli mitä mainioin suppilovahveroapaja aiemmin syksyllä.

Tänään tosiaan oli kosteahko keli, ja kun ajelin Myylle päin kaupungin toiselle laidalle, huomasin että sitä loskaa oli jonnin verran kävelyteillä. Ei nyt järkyttävästi, mutta oli kuitenkin. Ja taivaalta ripsi räntää hiljalleen.

Metsän laidalle päästyämme totesimme, että se loska tosiaan on näemmä vaivana vain kaupunkioloissa, ei metsätiellä... Eikä tuo pienoinen räntäsadekaan juuri haitannut, sen verran terää teki vetää keuhkojen täydeltä raitista ilmaa. Siinä kävellessä sitten ruodimme kaikenlaisia asioita; koiria, kissoja ja hiukan myös taannoista eroani. Mieli ja ruumis saivat kipeästi kaipaamaansa tuulettautumista siis! :)

Paluumatkalla sattui sitten jotain odottamatonta. Myylle ei ollut enää montaakaa kilometriä matkaa, ja ajelimme kaikessa rauhassa erään sillan alta, kun yhtäkkiä farmariauton takalasiin pasahti jotain. Joko sillalta tipahti lumikokkare tai sitten joku heitti jotain tarkoituksellisesti. Jälkimmäinen vaihtoehtokaan ei ole täysin poissuljettu, sillä Etelä-Saimaan tekstaripalstalla kyllä kirjoiteltiin viime talvena siitä, että lapsoset pienoiset viskovat silloilta mm. lumipaakkuja ja jopa jäätä alla ajavien autojen päälle... Todella latvalahoa touhua!! Grrrr... No, me emme ehtineet peileistä nähdä tilannetta, joten kaikki on nyt vain arvailujen varassa. Mutta kieltämättä outoa sinänsä, että tuo pasahdus kuului juuri, kun Myyn auto tuli sillan alta.

Alkuun näytti siltä, että lasiin tosiaan oli osunut kimpale märkää lunta ja että lumi oli levinnyt vesivanoiksi pitkin takalasia, kun kurkimme peilien kautta takalasia. Pysähdyimme lähimmälle bussipysäkille tarkistamaan kuitenkin tilanteen, sillä Myyn koirat olivat farmariauton takatilassa, ja jos lasi tosiaan oli pasahtanut rikki asti, pitäisi koirat saada turvallisesti pois autosta & takapenkille. Ja totta tosiaan, lasi oli murtunut kauttaaltaan tuhansille pikkumurtumille, jotka antoivat periksi, kun Myy yritti varovasti avata farkun takaluukkua!

Koirat olivat säikähtäneet jo pasahdusta kamalasti, mutta vielä enemmän ne säikähtivät, kun lasi takalasi mureni pikkusirpaleiksi - pääosin kylläkin auton ulkopuolelle, mutta väkisin osa siruista tippui myös takatilaan. Saimme kuitenkin koirat vahingoittumattomina ulos takatilasta ja päästimme ne takapenkille. Mutta ennen kuin minä kerkesin pelkääjän paikalle takaisin istumaan, oli Neiti E ehtinyt jo rynnätä takapenkiltä pelkääjän paikalle ja tärisi aivan kauttaaltaan. No, minä sovitin pienen takalistoni penkille, ja olin juuri saanut turvavyön miten-kuten kiinni, kun toinenkin koirista, Iso Mees, tuli myöskin syliini istumaan ja tärisemään! Ja kerrottakoon, että nämä koiruudet eivät ole sieltä pienimmästä päästä, vaan painavat n. 20 - 30 kg... Keräsimme melko kiitettävästi kummastuneita katseita körötellessämme Myylle, mutta pakko, mikä pakko, kun Neiti E:tä ja Isoa Meestä ei saanut muutoin rauhoittumaan.

Myytä ei niinkään harmittanut lasin hajoaminen taloudellisena menetyksenä, vaan lähinnä koirien hyvinvointi, sillä me kaikki olimme niin kovin säikähtäneet äkillistä pasahdusta. Lisäksi Myy pelkäsi, että koirat olisivat saaneet käpäliinsä siruja, mutta tarkistettuaan kotona tilanteen, Myy totesi huolensa turhaksi.

Ensimmäinen adventti sai siis hiukan kummallisia ja odottamattomia käänteitä. Myy pyysi minut jäämään heille vielä syömään, ensimmäisenä adventtina kun on tapana jo maistaa jouluruokia... Joten Myyn mies oli edellisenä iltana paistanut kinkun, jonka kanssa söimme laatikoita. Kinkku oli jumalaisen hyvää!!! Jälkkäriksi joimme kahvit, ja sitten Myyn mies viritteli kyntteliköt ikkunoille.

Minä olen yleensä ennen ensimmäistä adventtia ostanut keskikokoisen marmorikynttilän, jota sitten pikkuhiljalleen polttelen ennen joulua. Vaan tänä vuonna on tyytyminen ainoastaan sähkökynttelikköön, sillä harva se ilta on Kodissani käynnissä kissaravit, ja minun on vaikea löytää Kodistani "elävälle" kynttilälle turvallista paikkaa, jossa kynttilä ei olisi törmäyskurssilla kissojen kanssa. Mutta eiköhän sillä sähkökynttelikölläkin saa riittävästi tunnelmaa aikaiseksi! Vielä kun muistaisin, minkä kaapin perukoille survaisin sen kynttelikön... :)

No, loppuilta vierähtääkin sitten jälleen tölön ääressä, sillä tänään tulee BB-finaali. Mutta jottei ilta sentään ihan passiiviseksi tölön tuijottamiseksi mene, taidanpa kaivaa peräti jomman kumman UFOistani (UnFinished Objects) esiin ja kilisytellä puikkoja ahkeraan samalla!

Flamingon saldo

Huh, tulin noin puolisen tuntia sitten kotiin viikonlopun virkistysreissulta, Vantaan Flamingosta. Ihan ensimmäiseksi elvytin jokseenkin rasittuneet jalkani, pesin ja kuivasin varpaat huolella, ja sujautin puhtaisiin jalkoihin villasukat. Ah, tätä onnea ja autuutta, kun viimein pääsin tassuttelemaan tasajaloin ilman korkokantakenkiä!! Purin trollikan tavaroista ja mätin matkagarderoobini pesukoneeseen, ja nyt pesukone on jo laulaunut hyvän tovin.

Täytyy kyllä sanoa, että tämän päivän perusteella näytti siltä, että reissu ei suinkaan virkistänyt, vaan päinvastoin, sikäli väsyneitä reissareita koko seurueemme oli! Varmastikin eilisellä ankaralla shoppailulla Jumbossa ja vielä ankarammalla hippaamisella Flamingo Clubilla oli osuutensa asiaan... :)

Lauantaina lähdimme puoli yhdeksän aikoihin junalla kohti Tikkurilaa, jonne saavuimme jotakuinkin yhdentoista maissa. Nappasimme asemalta tilataksin, johon koko 7 hengen seurueemme mahtui mainiosti, ja hurautimme Flamingoon. Minun ja Myyn huone ei ollut vielä tuolloin valmiina luovutettaviksi, mutta seurueemme herrojen huoneet yllättäin olivatkin, joten jätimme matkapakaasit herrojen haltuun, menimme Amarilloon nauttimaan varhaisen lounaan ja sen jälkeen kipitimme Jumboon shoppailemaan.

Minun oli tarkoitus silmäillä kauppoja sillä silmällä, että sattuisin löytämään jotain joululahjaideoita sekä mahdollisesti näpsäkät pikkujouluvaatteet, ovathan kinkerit jo ensi viikolla! Täytyy sanoa, että ihmeellisen aikavaa palvelua monessa liikkeessä oli! Minä ja Myy aloimme jo hiukan tuskastua toimintaan, kun niinkin yksinkertainen ja mitätön asia kuten rannekorun paketoiminen lahjapakettiin alkoi kestää reippaan varttitunnin kultasepän liikkeessä... Grrr... No, eihän meillä varsinaisesti kiire ollut, mutta silti. Joissakin paikoissa palvelu oli jopa töykeähköä, en sitten tiedä, olemmeko Myyn kanssa jotenkin vaativampia asiakkaita vai onko se "maan tapa" pääkaupunkiseudulla.

Parin tunnin jälkeen hipsimme takaisin Flamingon puolelle lepuuttamaan Sir Einoon jalkaparkojamme, jotka jo alkoivat hiukan kiljahdella hoosiannaa, kun meistä kumpikaan ei normaalisti käytä korkkareita... siis töissä tai muutoin noin pitkään ja yhtäjaksoisesti kuin lauantaina. Niinpä kun siemailimme siideriä Sir Einossa, päätimme että sitten kun jatkamme shoppailua kotvan kuluttua, marsimme apteekkiin ostamaan geelityynyt, jotka laitetaan kenkiin päkiöiden kohdalle keventämään askelta. Aivan lyömätön keksintö, suosittelen ehdottomasti muillekin korkkaristeille!!

Ennen kuin jatkoimme takaisin Jumboon, kävimme kyselemässä myös huoneitamme, jotka olivat kuin olivatkin valmiit. Parin tunnin taukomme aikana tilanne oli muuttunut Jumbossa täysin, sillä kuulemamme mukaan siellä oli juuri lauantaina Joulun avajaiset... ja väkeäkin sitten sen mukaisesti! Huh-huh...

Keskityimme poikkeamaan sellaisiin liikkeisiin, joita ei kotipaikkakunnaltamme löydy, kuten Biancoon, Zaraan ja Vilaan. Toki kävimme vilkaisemassa myös kotikonnuilta tuttuja ketjujakin, mm. Vero Modaa ja Lindexiä, sillä isommissa kaupungeissa tuppaa olemaan hiukan veikeämpi valikoima kuin kotona.

Stockman Beautystä löysin viimein Kanebon 38 astetta eye linerin, jota olen jo tovin etsinyt (jossain vaiheessa se oli loppunut koti-Emotionistamme).


Vilasta löysin viimein sopivan mekon pikkujouluihin, Myyn suosiollisella avustuksella, eikä se ollut edes kallis (55 e)!! Mekkoa oli myös sinisenä, maitokahvinvärisenä ja punaisena, mutta tämä musta-valkoinen oli mielestäni paras.

Menin hiukan epävarmana sovituskoppiin, sillä epäilin vahvasti, kuinka tämän tyyppinen mekko istuisi minulle rinnan kohdalta (se tuntuu olevan ongelmallisin alue minulle, jos pitää tuollaista tyköistuvaa löytää). Huoleni oli kuitenkin turha, sillä mekko istui kuin valettu!! Mekkoa voi käyttää olkaimettomanakin, se istui sikäli napakasti, ettei tarvitse miettiä, pysyykö miehusta paikoillaan pelkän tahdonvoiman avulla ;) Mutta mukaan tulivat myös olkaimet, jotka voi tarvittaessa mekkoon kiinnittää. Toki helma pituus edellyyttää erityisen korkeita korkoja, joten minun oli siis alettava metsästää sopivia kenkiä! :)


Vilasta löytyi myös tämä musta toppi (30 e), joka on kuvassa mallia olkaimeton, mutta tähänkin tuli irto-olkaimet mukana. Tämäkin toppi istui kuin hanska käteen, ei valunut rinnukselta eikä saanut lantion seutuani näyttämään tuplasti leveämmältä, vaikka helma hiukan leveneekin. Rinnan alla on musta satiinikaistale, ja nuo nyt edessä roikkuvat sifonkinauhat voi solmia eteen, taakse tai sivulle rusetille. Tätä toppia oli myös beigenä (joka oli toinen vaihtoehtoni) ja voimakkaan violetin värisenä. Beige olisi toki mennyt eräiden vaaleiden "liituraita"-kuvioisten juhlahousujeni kanssa, mutta sittenkin musta tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta.


Shoppailupäivämme alkoi olla jo loppupuolellaan, ja olimme taivaltaneet varmasti jo kilometritolkut normaalia korkeammissa koroissa Jumbon käytäviä, joten ajankohta ei ollut lainkaan sopiva kenkien sovittamiseen. Niinpä vaikka löysin über-ihanat korkkarit Biancosta, en ollut aivan varma pitäisikö minun ostaa kengät numeroa 37 (ne tuntuivat hiukan piukoilta) vai numeroa 38 (ne tuntuivat taas väljemmiltä, ehkä liiankin). Niinpä sanoin palaavani asiaan sunnuntaina tuoreemmilla jaloilla, jotka eivät olisi niin rasittuneet ja turvoksissa. Sunnuntaina kävin sitten lunastamassa nämä kiiltopintaiset korkkarit, mielestäni varsin siedettävään 59 e:n hintaan. :)

Aika sujahti shoppaillessa ihan huomaamattamme, ja lopulta meille tulikin jo hiukan kiiru pyrähtää huoneeseemme suihkuun ja laittautumaan iltaa varten. Tarkoitus oli käydä syömässä jossakin Flamingon ravintoloista, eikä lähteä merta edemmäs kalaan. Ikäväksemme respan neiti tiesi kertoa, että ravintolat ovat melkoisen buukattuja, kun koko hotelli on aivan täysi näin pikkujoulusesongin alettua. Mutta sanoi, että Amarillossa kyllä on varattu joitakin pöytiä erityisesti hotelliasukkaille, joten ruokailu tuskin muodostuisi ongelmaksi.

Päädyimme siis Amarilloon syömään, joka totta tosiaan oli täpö-täynnä. Pitkän odottelun jälkeen saimme pöydän, ja ruuatkin tilattua, mutta kyllä siinä odotellessa alkoi olla yhden jos toisenkin matkalaisen kärsivällisyys koetuksella. Osaltaan varmaan vaikutti sekin, että olimme edellisen kerran syöneet silloin klo 11-12 aikoihin.

Flamingo Clubiin oli ehtinyt jo hyvissä ajoin ennen ovien aukeamista kehkeytyä varsin näyttävän näköinen jono. Eikä jono suinkaan näyttänyt olevan lyhenemään päin. Tosin se veti oikein sujuvasti, joten kovin kauan ei kestänyt, kun pääsimme viimein yläkertaan ja pulittamaan kassalle 10 e:n sisäänpääsymaksun (melko kallista mielestäni).

Päivän sana ravintolapuolella tuntuu olevan monipuolisuus. Flamingo Clubissakin oli useita eri puolia, löytyi mm. vanhempia, mutta myös uudehkoja hittejä soittava ravintolan osa, teknopuoli, karaokebaari... Kiertelimme ja kaartelimme paikan läpikotaisin ja kävimme tanssahtelemassa. Ihan aamuun asti ei kukaan meistä jaksanut bilettää, mutta venyihän se ilta joka tapauksessa reilusti puolen yön toiselle puolelle.

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut reissu ja ihan tervetullutta vaihtelua välillä nähdä jotain muitakin maisemia kuin vain näitä kotikontuja! Kylpyläpalveluja emme Flamingossa valitettavasti ehtineet katsastaa... Myyn kanssa pohdimme paluumatkalla, että se olisi kenties edellyttänyt kahden yön reissua, jolloin perjantaina olisi voinut käydä rentoutumassa vesipuistossa ja lauantaina keskittyä sitten shoppailuun & bailaamiseen. No, seuraavalla kerralla sitten! Tai voihan ne pelkät kylpyläpalvelutkin käydä testaamassa, kun muu on jo nähty...

Neiti Söpö ei tälläkään kertaa loukkaantunut sydänjuuriaan myöten, vaikka lähdin reissuun. Ihme juttu sinänsä, sillä olin sopinut jälleen Miehen kanssa, että hän käy tsekkaamassa Neidin voinnin jossain vaiheessa lauantaita, mutta Miespä ei ollutkaan ehtinyt (?!) remonttikiireidensä vuoksi käydä Neiti Söpön luona ollenkaan!! Grrrr... Olinhan minä varmistellut Neiti Söpön hyvinvointia sikäli, että olin laittanut ajastettavan ruokabaarin lisäksi myös toisen kupin raksuja likalle, ison kulhon juomavettä ja varahiekkalaatikonkin WC:hen. Silti minua sieppasi, ettei Mieheltä liiennyt kahdesta päivästä reilua puolta tuntia - tuntia Neiti Söpölle, hän kuitenkin lupasi käydä...! On kai aika keksiä toiset konstit, mikäli joskus vielä joudun reissaamaan jonnekin enkä voi ottaa Neitiä mukaan...

Mutta nyt iltapesulle & -palalle ynnä hetki rentoutumista tölön äärellä ennen maata menoa, että jaksaa aloittaa uuden työviikon reippaana ja virkistäytyneenä! ;)

Hihna kireällä

Myyn ja minun sunnuntaisella, toistaiseksi viimeisellä sieniretkellä oli sangen iljettävä hinta. Nimittäin hirvikärpäset. Huolellisista suojausyrityksistämme huolimatta niitä oli eksynyt villapaidan poolokauluksen taitteeseen, housujen kaulukseen, tukkaan...

Kuitenkin vasta eilen töistä kotiuduttuani minulle valkeni koko totuus kaikessa karmeudessaan: minut on kupattu! Ja huolella. Vasemman korvan takana on miehekäs patti. Ja toinen. Ja kolmas! Nuo kaksi viimeistä ovat aivan hiusrajassa. Kovia paukamia, kokoa peukalonpää & mallia ruma - tarkistin asian kurkkimalla korvallista käsipeilin avulla kylppärin peilistä. Kutittaa... Kuumottaa... Punottaa...

Kotitohtoroin itseni eli tulin siihen tulokseen, että kyseessä on mitä todennäköisimmin hirvikärpäs(i)en aikaansaannokset. Olinhan ollut metsässä sunnuntaina ja riipinyt useamman kuin yhden sitkeän hirvikärpäsen peijoonin vaatteistani tai tukastani pois reissun päätteeksi. Ja löytänyt suureksi järkytyksekseni nuo sarvenalut korvalliseltani seuraavana päivänä, maanantaina.

Tiedonvaltatieltä löytyi infoa aiheesta ihan riittävästi kotitohtorointini tueksi. Sieltä löytyi myös tieto, että patit voivat vaivata todella pitkään. Kuukausia. Siis k u u k a u s i a !! Anna mun kaikki kestää! Mainittakoon, että olen yliherkkä / allerginen hyttysille, ja siinä missä "normaali" ihminen tokenee hyttysen pistosta päivässä-parissa-muutamassa, minulla vierähtää helposti vähintään viikko kipristellessä tuskassa, kun pistokohtaa kutittaa, kirveltää, polttelee, syyhyttää ja ties mitä muuta ennen kuin punainen patti pikkuhiljaa haalistuu ja häviää. En tietenkään kärsi noista oireista tauotta, mutta aika-ajoin kuitenkin. Joten sillä perusteella aloin miettiä, kuinkahan kauan saan kiristellä hampaitani näiden sarvien kanssa!?! Puoli vuotta, vai?!?

Nettipoliklinikan mukaan hirvikärpäsen puremasta aiheutuvaa tuskaa voi lievittää samoin kotikonstein kuin muidenkin hyönteisten pistoksia/puremia: antihistamiinia sisäisesti ja kortisonia ulkoisesti. No, tietenkään siihen hätään ei ensimmäistäkään zyrteciä ollut huushollissani ja kortisonivoidettakin vain tuubin jämät. Apteekkireissu siis edessä...

Laihan lohdutuksen sanankin löysin netistä: hirvikärpänen voi toki imaista ihmistä tai muita eläimiä, mutta pystyy loisimaan vain ja ainoastaan hirvissä. Joten mistään siinä mielessä vaarallisesta ei ole kyse! :)

Pahkurat olivat (ja ovat edelleen) hiukan kosketusarkoja, esim. kun laitoin pään tyynyyn illalla, se tuntui epämiellyttävältä. Nukkumisjärjestelyt menivät siis uusiksi, kun minun täytyi hylätä tykkänään selälläni ja vasemmalla kyljelläni nukkuminen epämukavuussyistä. Niinpä unen määrä ehkä oli suunnilleen riittävän rajoissa, mutta unen laatu taas ei sinne päinkään.

Levottomasta yöstä johtuen tänään sitten oli hihna melko kireällä liki koko päivän; kireyteen varmasti vaikutti sekin, että ne orastavat sarvet vaivasivat aika-ajoin päivän mittaan (hyttysoireilukin saa minut ärtyneeksi). Sinnittelin kuitenkin läpi työpäivän ja yritin kaikesta huolimatta olla ystävällinen asiakaspalvelija. Täytyy silti myöntää, että pitkään aikaan en ole ollut niin helpottunut kuin tänään, kun työpäiväni viimein päättyi!

Valitettavasti päivä ei suinkaan lähtenyt paranemaan päin, kun lähdin kotiin. Nimittäin Wanhan Rouwan kojetaulussa hohkasi punaisena akunlatauksen varoitusvalo. Voi kerpele, tämäkin vielä!! Olen aikamoinen untamo mitä autoihin tulee, ainakin jos kyse on jostain mystillisestä viasta - niin kuin ilmeisesti nyt on. Minulla ei nimittäin ole aavistustakaan, mikä voisi moisen aiheuttaa... Siis ymmärrän kyllä, että jostain syystä akku ei lataudu kunnolla tai mahdollisesti virtaa "hukkaantuu" johonkin. Mutta miksi?! Okei... Laturin hihna voi tietysti olla löysällä - toisin kuin oma hihnani ;) Tai laturissa itsessään voi olla jokin vika...

No, tästä odottamattomasta ongelmasta huolimatta poikkesin kotimatkalla marketissa ruokaostoksilla sekä apteekissa - silläkin riskillä, että Wanha Rouwa heittäytyisi yhteistyökyvyttömäksi eikä suostuisi enää starttaamaan kauppa- ja apteekkiasioinnin jälkeen. Mutta starttasihan se Rouwa kuitenkin nätisti, ja pääsin onnellisesti kotiin.

Soitin Miehelle ja kysyin akkulaturia lainaksi. Arvelin, että lienee syytä laittaa akku lataukseen ihan vain siltä varalta, että virta hukkaantuukin nollille illan ja yön mittaan, enkä aamulla pääse töihin - ainakaan ajoissa.

Mies muistutti, että Wanhan Rouwan kanssa on ennenkin ollut vastaavanlaisia pulmia. Ja nimenomaan syksyisin, kun ilmat alkavat olla kosteita ja kylmiä. Niinpä Wanha Rouwa viettää ensi yön tallissa laturin päässä, jotta aamu olisi meille molemmille huomenna hiukan kivuttomampi. Ja minä otan huomenna aamulla luurin kauniiseen käteeni, soitan Autosähköön ja kyselen, mistä moinen oireilu voisi johtua ja mitä sille olisi tehtävissä... sekä voisinko tulla Rouwan kanssa näytille, josko sitten löytyisi syy ja korjaava toimenpide tähän kummalliseen temppuiluun.