Kellopeliä - 2. erä, yövuoro

Olo on kuin eilen kuolleella sillillä, silmissä orpo katse ja järki aivan jäässä. Ohimoissa kivistää orastava päänsäryn alku. Paleltaa. Korvissa kohisee. Väsymys kaihertaa kropan joka sopukkaa, vaikka olen juuri nukkunut kahdeksan tunnin unet edellisen yövuoron päälle, reilusti yli vähimmäissuosituksen (6h).

Hämärä on jo mailleen hiipinyt, sillä onhan kello reilusti yli neljän iltapäivällä. Ulkona on taas pimeää. Kuten oli aamullakin tullessani kotiin. Alan muistuttaa enempi menninkäistä kuin päivänsädettä, sillä olen jörö ja alavireinen - huolimatta siitä, että olen nukkunut sikeää, raskasta unta riittävän määrän. Kaipaan kipeästi luonnonvaloa! En varmaan koskaan pystyisi elämään Lapissa kaamoksen keskellä?

Isäntä yrittää selvittää jotain päivänsä tapahtumista, mutta äänensä on kuin kärpäsen surinaa korvissani, aivan kuin puhuisi minulle tuntemattomalla kielellä. Niin, minun täytyy kovasti pinnistellä, sillä yksinkertaiset asiatkin ovat tavattoman vaikeita, kun olen vielä täydellisessä horteessa ;)

Juon verkkaisaan tahtiin kahvia. Ehkäpä minä tämän kupillisen myötä tokenen. Tai seuraavan. Tai jos en tokene, aina voin ottaa kylmän suihkun. Ei. Se on täysin kuolleena syntynyt ajatus, sillä kuten alussa mainitsin: minua paleltaa jo valmiiksi.

Jotain täytyisi saada syötyäkin, mutta ”aamiaiseksi” ei sovellu herkullisesta tuoksustaan huolimatta jauhelihapastakastike, jonka Isäntä on juuri kokkaillut. Se on aivan liian raskasta apetta heti ensimmäiseksi ateriaksi, kun elimistöni ei tunnu olevan kovin vatsaanottavainen muutenkaan yövuorojen aikaan. Sen sijaan käteni kurottelee kohti hedelmäkorissa lojuvia klementiinejä. Ehkäpä aimo annos C-vitamiinia virvoittaa, kun kofeiini ei tänään tunnu tehoavan.

Laahustan suihkuun ja vilkaisen peiliin. Z-sus. Silmien alla on niin tummat varjot, että niillä pääsisi jo pandakerhon puheenjohtajaksi! ;)

Kumma kyllä, nahkaa korventavan kuuma suihku herättää minut viimein, sillä suihkun jälkeen olen piirun verran pirteämpi… ja jauhelihapastakastikekin on maistillaan jo. Kyllä se vaan totta on: hyvä ruoka, parempi mieli! :)

Syötyäni valmistelen eväät tulevaa yötä varten. Vaatimattomat tosin, sillä tiedän, että pelkkä ajatuskin vahvemmasta ruuasta keskellä yötä saa vatsan vellomaan, joten vedän yöt hyvin kevyellä linjalla: ruisleipää, jogurttia ja hedelmiä. Vatsa ei muutenkaan tahdo oikein toimia, ja minua turvottaa – navasta nilkkoihin. Ihan totta. Työni on istumavoittoista, joten vaikka pyörittelen nilkkojani ja kipristelen varpaitani, on minun silti yön mittaan lähdettävä aika ajoin liikekannalle pökkelökinttujen verryttämiseksi.

Vilkaisen kelloa. Aikaa on runsaasti ennen kuin pitäisi suunnistaa vielä yhteen yöhön. Niin runsaasti, että ehtisin käydä vaikkapa lenkillä. Tai kolata lumet pihalta. Mutta mikä tahansa fyysinen ponnistus tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta, sillä sydän läpättää levottomasti jo muutenkin, joten ei. Parempi kaihtaa turhia riskejä ja ottaa ihan rauhallisesti vain, onhan viimeisen yön jälkeen edessä kolmen päivän vapaat ja pikkulomanenkin. Jahka saan levättyä itseni terhakkaampaan kuntoon, ehdin varmasti ulkoilla ja urheilla ihan kyllästymiseen asti.

Kellopeliä - 1. erä, aamuvuoro

Vaikka herätyskelloni hälytysääni ei olekaan sumusireenin tavoin korvia raastava ujellus, vaan lempeä, liki linnunliverrystä muistuttava tilu-lilu-lei, eivät aikaiset aamuherätykset vain sovi minun vartalolleni. Biologinen kelloni – siis ei se, joka liittyy lisääntymisviettiin, vaan se, joka määrittää luontaisen vuorokausirytmini - sotii ankarasti aamuvuoroja vastaan, olen aina ollut pikemminkin illanvirkku ja aamuntorkku, kuin päinvastoin.

Kun vekkarin ääni siis kajahtaa ilmoille, alkaa armoton minuuttipeli. Aikaa on niukalti. Syöksyn kiireen vilkkaa lämpöisen peiton alta sammuttamaan aparaatin, Isännän unirauhan on sentään säilyttävä, vaikkei aamu minulle olekaan järin armelias. Unihiekka painaa vielä raskaana silmäluomissa, vaikka olen luovinutkin Höyhensaarille jo ennen kello yhdeksää illalla. Vaan ei auta, hamuan makuukamarin pimeydessä aamutakkia ylleni, sillä aamun viileys on julma, kun on juuri vääntäytynyt lämpöisten vällyjen välistä. Samaan aikaan yritän kolinatta kompuroida kohti ovea, sulkea sen äänettömästi perässäni. Täpärällä oli, mutta sentään Isäntä jää jatkamaan tasaista, tyytyväistä tuhinaansa! Huh.

Vaan keittiössä odottaa seuraava haasteellinen rasti. Kodinhoitohuoneen ovi. Minun on saatava se ripeästi auki, ennen kuin kumpikaan nälkäisistä hännäkkäistä ehtii tunkea käpälänsä, viiksensä tai sen häntänsä ovirakoseen ja pujahtaa keittiöön vaatimaan apetta. Nuo peijoonit piirittävät minua iloisena jälleennäkemisestä pitkän yön jälkeen, miltei kompastun mokomiin elikoihin matkallani vessaan. Hellyttävä purina ja hurina vaihtuu äänekkäämmäksi vaatimukseksi: ”Meille heti ruokaa nyt!!” Mumisen tyynnytteleviä sanoja:”Ihan pian, minun täytyy ensi saada silmät auki!” ja huuhdon samanaikaisesti kasvojani kylmällä vedellä.

Sentään olen ollut kaukaa viisas, ja laittanut kaiken mahdollisen valmiiksi, sillä toden totta, aamuisin ei ole sekuntiakaan hukattavaksi. Kahvinkeitin on ladattu jo edellisenä iltana, ja nyt se pulputtaa viimeisiä porinoitaan, ehkäpä kupillinen kofeiinia viimeistelee mieleni hereille. Siis keittiöön, hakemaan tassukkaiden aamiainen, jota on jo kolmeen otteeseen vaadittu, viimeimmäksi ilvehtien, heittäytymällä keskelle lattiaa makaamaan kuin nälkäkuoleman partaalla konsanaan. Niin ja se tuiki tärkeä kahvikupillinen, josta hörppäisen ahnaasti ensimmäisen, nautinnollisen kulauksen kieltä ja kitalakea kuumottavaa kahvia...

Sitten sama ovirasti uudelleen, pykälää korkeammin panoksin vain. Kuuma kahvimuki kädessäni ja tassukkaiden raksupussi toisessa, taituroin oven kahvastaan auki kyynärpäälläni ja saan torjuttua Pirpanan innokkaan aikeen keittiöön hyökkäämisestä raksupussilla (tarjoan pussia esteeksi ovirakoseen) ja onnistun kuin onnistunkin pujahtamaan takaisin kodinhoitohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan tuosta höyryävästä piristeestä lattialle. Saatuani oven visusti kiinni, siemaisen toisen hörpyn sekä kolmannen ja viimeisen samaan syssyyn...

Ja seuraavaksi taistoista vaikeimpaan, kurittomien kutrien kääntämiseen edes etäisesti siistiä muistuttavaan muotoon. Takahiusten osalta kireän virkanutturan sitaisu olisi nopein tapa, vaan minua on siunattu sikäli runsaalla määrällä leijonanharjasta, että takaraivolle sidottu sykerö on hankala autoa ajaessa, joten päädyn kietomaan harottavat hapseni hätäiselle poninhännälle. Otsatukkaan tarvitaankin sitten järeämmät aseet, fööni ja kierreharja, jotta luonnontaipuisa kuontaloni asettuisi aloilleen. Kesken kiihkeimmän föönaamisen otteeni epähuomiossa kirpoaa harjasta ja harja tipahtaa lavuaariin. Saa riittää, kellokin on jo niin paljon, että aikaa on enää hätäiseen hampaiden harjaamiseen.

Hangatessani pepsodent-hymyäni kuntoon, vahdin syrjäsilmällä tassukkaiden aamuateriointia. Pirpana ahmii kuin viimeistä päivää ja kurottaa jo kaulaansa himokkaasti kohti Neiti Söpön ruokakuppia. Sihahdan suu vaahdossa – kirjaimellisesti, onhan hampaiden harjaus loppusuoralla - Pirpanalle napakasti kehotuksen pysyttäytyä oma kuppinsa äärellä vain.

Sitten vaatteet päälle, kengät jalkaan, eväät reppuun ja menoksi. Poistun takaoven kautta, etten kolinoillani herättäisi Isäntää. Takaterassilla onnistun välttämään yöllä kuuran muodostaman jäätävän petollisen ansan enkä liukastu, vaan töppöseni pitävät, vaikka hetken jo sutivatkin tyhjää.

Parilla harppauksella olen Wanhan Rouwan luona. Kopeloin kohmeista kahvaa - kappas, olen unohtanut lukita oven yöksi – viskaan repun sisään ja istahdan autoon. Olen juuri kääntämäisilläni virta-avainta, kun tajuan… Eeeeee-ii-iiiiiih. Lämmitysjohto on vielä paikoillaan! Siis konepelti auki, johto irti ja autoon mukaan, vasta sitten pääsen nostamaan kytkintä.

Peruuttaessani pois katoksesta vilkaisen autoradion kelloa… 5.30. On kulunut vain reipas puolituntinen herätyskellon säälimättömästä kajahduksesta starttiin. Aika miehekäs suoritus, vaikka aamu tuntuikin jälleen kerran yhdeltä kaaokselta! Niin tai näin, aamut alkavat aina samalla tavalla – aivan liian varhain.

Back on track

En ole hylännyt Blogistaniaa saati blogiani, vaikka viime ajat olenkin viettänyt hiljaiseloa. Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa rivin pari, deletoinut ne, yrittänyt uudestaan - turhautumiseen asti.

Turhautunut olen totta vie ollut! En pelkästään runosuoneni tukkeutumiseen, vaan kaikkeen. Ihan kaikkeen. Turhautunut alati nahisteleviin tassukkaisiin, kun "teini-ikään" ehtinyt Pirpana on koetellut sekä minun että Neiti Söpön hermoja ihan urakalla... Turhautunut kesään, joka on tuntunut lähteneen käyntiin nyt vasta juhannuksen jälkeen, vaikka käytännössä kai sään vaihtelut ovat normaali alkukesän ilmiö... Turhautunut tietöihin, jotka joka aamu osuvat reitilleni ennalta-arvaamattomissa paikoissa ja pakottavat minut valitsemaan jonkin mystillisen kiertotien matkallani työmaalle (ja missä ovat ne silmiähivelevän salskeat, nuoret asfalttimiehet?! Nyt on ollut tarjolla vain elähtäneitä, pöhöttyneitä karvaturpia!)... Turhautunut työhöni, josta on tullut intohimotonta suorittamista; sillä sehän loppuu kuitenkin, miksi siis vaivautua antamaan kaikkensa, eikö riitä että tekee vain osuutensa... Turhautunut katsastamaan avoimia työpaikkoja kaikista mahdollisista eri foorumeista...

Niin. Kaikkea elämistäni ja olemistani on varjostanut uhkakuva työn loppumisesta, mikä on käynyt päivä päivältä konkreettisemmaksi. Mitä pitemmälle kesä on edennyt, sitä lähempänä työsuhteeni pää on häämöttänyt. Olen aloittanut surutyön... Surrut sitä, että joudun luopumaan työyhteisöstäni. Suurinta surua ei ole aiheuttanut pelko yhteyden katkeamisesta lähimpiin ja rakkaimpiin kollegoihin, koska tiedän, että niin ei vain käy. Eikä minua ole hirvittänyt edes taloudellinen tilanne, joka eittämättä olisi olennaisesti huonompi ilman työtä, vaikka olenkin valmistautunut tulevaan karsimalla ylimääräisiä menoja (joita ei kyllä pilvin himmein ole ollutkaan), kasvatellut pikkuhiljaa "varmuusvarastoja" eli ostanut kaappeihin säilyviä peruselintarvikkeita (puurotarpeita, säilykkeitä, pastaa, kahvia, sokeria jne jne). Vaan pikemminkin huolta on aiheuttanut se, mistä löydän yhtä mutkattoman työyhteisön kuin tämä nykyinen on, ja miten sopeudun siihen, jos ja kun joskus satun uuden työpaikan jostain saamaan.

Pari viikkoa ennen juhannusta alkoi kuitenkin valoa pilkahdella tunnelin päässä. Pomo kutsui minut jälleen kammioonsa, tällä kertaa parempien uutisten toivossa kuin pääsiäisen alla. Minulle mahdollisesti olisi tarjolla muutaman kuukauden lisäsiivu valtion leipää, tosin toisessa toimipaikassa, hiukan toisentyyppisissä tehtävissä kuin mitä olen tähän asti tehnyt.

Suostuin silmää räpäyttämättä. Sillä vaikka olenkin ajoittain moittinut työtäni hiukan paperinmakuiseksi, olen kaikesta huolimatta hyvin kiintynyt siihen ja alkanut vahvasti epäillä, olenko enää "salonkikelpoinen" muuhun kuin tähän työhön, jota olen tehnyt kohta 2,5 vuoden ajan, ja joka ei tietyllä tapaa ole kuitenkaan "siistiä sisätyötä" (sellaista siis, jota ennen tein), ja joka on kasvattanut minulle lehmän hermot, mutta myös huumorinkukkani ehkä entistä kierompaan - se taitaisikin olla se suurin kompastuskivi minun sopeuttamisessani "normaaliin työhön" ;)

Siksi oli helppo suostua tähän viritelmään - sikäli kun se nyt sitten koskaan toteutuisi. Nimittäin pääsiäisen jälkeen pomo on kyllä urheasti ja sinnikkäästi yrittänyt viritellä jos vaikka minkälaista ratkaisua, vaan mikään ei ole ottanut onnistuakseen, niin tiukkana on ylimmäinen kirstunvartija ollut rahan ja jatkopestien, edes pienen pienten siivujen, suhteen.

Pari päivää ennen juhannusta kaikista ennakkotunnelmista poiketen sain asiasta mustaa valkoisella, jatkomääräyksen muutamaksi kuukaudeksi toiseen toimipaikkaan... eikä vähiten nykyisen pomoni sinnikkäiden ponnisteluiden ansiosta, vaan myös siksi, että edeltäjänsä oli minusta puhunut varsin ylistävin sanankääntein pomolle, jonka alaisuuteen olen siirtyvä syksyn kuluessa. Muutama kuukausi saattaa tuntua mitättömältä pätkältä, mutta on se tyhjää parempi kuitenkin, sillä työ jatkuu katkotta, lomat kertyvät kuten ennenkin ja niin edespäin.

Tilanne on silti vähintäänkin haasteellinen. Nimittäin minulla ei ole aavistustakaan, miten selviän kymmeniä kilometrejä pidemmästä työmatkasta yhdistettynä kolmivuorotyöhön, minulla kun ei kummastakaan ole juurikaan kokemusta... Vaan sitäkin suurempana huolenani on edelleenkin uuteen työyhteisöön sopeutuminen sekä se, millaisen vastaanoton saan toisessa toimipisteessä, sieltä kun joutui eräs henkilö pois ja minä siirryn ikään kuin hänen tilalleen. No, siirtymiseen on vielä pari kuukautta aikaa ja oikea kesälomakin ennen sitä, joten turha kai sitä on etukäteen murehtia... Pääasia, että pysyn leivän syrjässä kiinni!

Työkuvion selvittyä olen saanut uutta puhtia kaikkeen. Jopa siinä määrin, että valjastin viattoman luontokappaleen, Neiti Söpön, markkinavoimien kynsiin. Tai ainakin yritän valjastaa. Nimittäin lähetin ihka ensimmäistä kertaa elämässäni itse ottamani valokuvan kilpailuun, jonka eräs kissanruokavalmistaja julisti alkaneeksi kesän kynnyksellä kysymyksellä: "Onko kissassasi huippumallin vikaa?" Muistin välittömästi Neiti Söpöstä taannoin nappaamani kuvan, jossa likka poseeraa ylväänä, huokuen kissamaista diivaa koko olemuksellaan ja ilmeellään :) Täydellistä, ainakin tehtävänantoon nähden!

Kaksitoista parasta otosta palkitaan tavarapalkinnolla, ja kattimus voi päästä ensi vuoden kalenteriin :) Myös hiukan heikommin sijoittuneille on luvassa pientä vaivanpalkkaa - arvatenkin kissanruokaa. Jos siis on onni myötä, Neiti Söpö voi viimein alkaa tuottaa muutakin kuin iloa ja irtokarvoja lattioille! ;)

Kärsimysnäytelmä

Tämä pääsiäinen on jäävä pysyvästi mieleeni, sillä en kuunaan ole munajuhlaa niin apeissa tunnelmissa viettänyt kuin tänä vuonna. Siitäkin huolimatta, että sain kauan kaivattuja & kaukaisia vieraita: siskoni tyttärineen tuli pääsiäisen viettoon synnyinkaupunkiinsa jo kiirastorstain iltana, mutta myös äitini innostui pikaisesta pääsiäisvierailusta ja pölähti tänne kaakonkulmalle pääkaupunkiseudun humusta lankalauantaina.

Sekä siskoani katraineen että äitiäni oli mukava nähdä pitkästä aikaa, samaten muita sukulaisia, jotka kylläkin asuvat tällä samalla kylällä, mutta joihin valitettavan harvoin tulee pidettyä yhteyttä. Joten vaikka pääsiäinen menikin käytännössä siirtymiseen kahvipöydästä toiseen, niin sitä ei suin surminkaan voi kutsua kärsimysnäytelmäksi... tai no, ehkä sentään vatsan kannalta, kun useammin kuin kerran pyhien mittaan sitä huomasi syöneensä itsensä typeräksi :)

Hyvän ruuan, rakkaiden sukulaisten ja pitkien pyhien raukean olla-öllöttelyn mukanaan tuomaa euforiaa väkisin himmensi takaraivossa aika-ajoin armottomanakin häilyvä, ankea ja karu tulevaisuuden kuva - kiitos työnantajani, joka pudotti uutispommin juuri pääsiäisen kynnyksellä:

"Ja tapahtui niinä päivinä, että valtion ylimmäiseltä kirstunvartijalta kävi käsky, että kaikki virastot oli säästökuurille pantava. Niin saavutti säästösanoma myös kaakonkulmalla sijaitsevan byroon, jäädyttäen uudet virat ja toimet, pistäen pisteen sijaisten palkkaamiselle ja hätistäen vakibyrokraatit vaihtamaan lomarahansa vapaaksi..."

Tarkalleen ottaen keskiviikkona, kiirastorstain "aattona" minäkin sitten pääsin osalliseksi tuosta säästämisen ah, niin trendikkäästä sanomasta, kun Päällikkö kutsui kammioonsa ja kertoi, että se pätkä valtion paperinmakuista patonkia, joka juuri nyt minulla on hampaissani, on oleva viimeinen murunen. Nimittäin syksyn tullen uutta siivua ei minulle enää tarjota, sillä nyt säästetään, joten se on sitten dasvidaanja.

Olin tyrmistynyt. Väri pakeni kasvoiltani. Silmissä sumeni (saattoi johtua pettymyksen karvaista kyyneleistäkin, jotka väkisin pyrkivät pintaan ja joita väkisin yritin räpytellä pysymään poissa). Korvissa kohisi. Vatsaa väänsi. Jostain etäältä kuulin Päällikön sanat: "...ei johdu sinusta... sijaisia ei nyt vain palkata... virkoja ei täytetä jonkun eläköityessä... blaa-blaa-blaa-blaa-blaa... yritä nyt kuitenkin tsempata!"

Syöksyin suorinta tietä vessan. En itkenyt. En oksentanut. Mutta lähellä oli. Mulkaisu peiliin vahvisti sen, että asiakaspalveluun ei vielä toviin ollut menemistä, tunnekuohut ja naaman väri oli saatava tasaantumaan. "Koita nyt tsempata kuitenkin." Voi jumalauta! Helppohan se on sanoa, kun ei itse ole tyrmistynyt, vihainen, järkyttynyt, pettynyt, surullinen, yllättynyt, kiukustunut, katkera, turhautunut, ahdistunut, kauhistunut... Nujerrettu.

Minä luulin, että kärsimysnäytelmä olisi jo käyty läpi tuona uutispommi-päivänä. Että olisin saanut pommin aiheuttamat, pahimmat henkiset kolhut paikattua pyhien mittaan. Ehei. Ei sinne päinkään. Kärsimysnäytelmä sai uusia ulottuvuuksia tänään, kun pyhien jälkeen arki taas alkoi!

Minulla oli tänä aamuna tunne, jota en ole kokenut reiluun 2 vuoteen, koko sinä aikana, kun olen ollut nykyisessä työpaikassani. Outo tunne. Epämiellyttävä tunne. Onhan noita hankalia aamuja ennenkin ollut, sellaisia kun kaikki menee pieleen... tai kun unihiekka ei vain lähde, vaikka miten huuhdon sitä pois ulkoisesti vedellä ja sisäisesti kofeiinilla. Mutta koskaan aiemmin tässä työpaikassa ollessani ei ole vituttanut lähteä töihin. Nyt vitutti. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt...

Mutta yhden asian kuitenkin päätin: vituttaa tahi ei, niin työni hoidan tunnollisesti ja kunnollisesti, katkeraan loppuun asti. En ehkä nauti siitä kuten ennen, mutta hoidan sen.

Satulasta lomalle

Saimme tällä viikolla töihin pitkään toivomamme satulatuolin. Saattaa kuulostaa saituruuden maksimoinnilta, kun saimme yhden ainokaisen tuolin, johon kukin meistä noin kymmenestä asiakaspalvelijasta voi vuorollaan ahterinsa sovittaa… Mutta toisaalta oli kyllä järkevä tikki hankkia ensin yksi kokeilukappale, kun eihän ole mitään takeita siitä, että kaikki ovat into pinnassa tällaisesta muutoksesta.

Vaan täytyy sanoa, että kylläpä mokomasta mööpelistä onkin irronnut iso ilo, niin fyysisen kuin henkisenkin työhyvinvoinnin kannalta katsoen! Varsinkin kun älysimme kurkistaa valmistajan nettisivuja…

Päivänselvän ergonomisen istuma-asennon lisäksi mainitsen pari esimerkkiä. Satula tuoli kaunistaa. Kun ruoto on suorempi ja ryhdikkäämpi, ihminen on automaattisesti kauniimpi. Ergonomisesta asennosta seuraa myös vääjäämättä parempi verenkierto alaraajoihin, mikä voi vaikuttaa selluliitin ja turvotuksen määrää vähentävästi. Herran tähden ja yhden kerran! Muuta ei sitten tarvitakaan, joka päivä kun malttaa tuolissa istua sen tunnin-pari kerrallaan (mikä oli suositus), niin johan me olemme koko remmi bikinikunnossa maaliskuussa! ;)

Ja koska kyseessä on raollinen satulatuoli, intiimialueet tuulettuvat ja viilentyvät mukavasti tuolissa istuttaessa, mikä puolestaan lisää hyvinvointia ja mukavuutta, jopa terveyttä navan alapuolella - niin miehillä kuin naisillakin - kun ei hiota, kiristä tai purista. :)

Mutta ihan vakavasti puhuen, omat ensimmäiset kokemukseni tuolista olivat pelkästään positiivisia. Tuoli näyttää kovalta, ehkä epämukavaltakin, mutta ei todellakaan ole sitä. Istuminen totta tosiaan tuntuu luonnolliselta siinä... niin kauan kuin työskentelen tietokoneella.

Nimittäin satulassa kun istutaan hiukka normaalia korkeammalla, niin sitä soisi, että näppiksen alla olevan tason lisäksi muutkin pöytälevyt olisivat säädettävissä sopivampaan korkoon. Vaan kun ei ole, ei ainakaan kovin kätevästi. Ja kun joudun kääntymään koneelta pois tehdäkseni merkintöjä asiakkaan papereihin (näin tapahtuu melkein jokaisen asiakkaan kohdalla), joudun ottamaan hiukan mäkihyppääjämäistä etukenoa ja varaamaan painoa pikkuisen päkiöille... Ei kovin luonteva asento sekään, mutta parempi kuin röhnöttäminen selkä pyöreänä pöydän yllä, mikä ei luonnaa laisinkaan satulassa.

No, näiden ergonomisten kokeilujen tiimellyksessä ahersin eilen viimeistä päivää ennen lomaa. Yleensä ottaen olen pyrkinyt livistämään liukuvan työaikani turvin hiukan etuajassa lomille, mutta eilen venytin pyynnöstä päivää hiukan pidemmäksi, sillä aiemmassa postauksessani ohimennen mainittu kumma kulkutauti jatkaa kollegoiden kaatamista ketoon kuin saarnamies herätysjuhlilla konsanaan... Nyt vain täytyy toivoa, etten osoittaudu liian tunnolliseksi työntekijäksi ja sairastu itse lomaillessani!

Kompurointia kielimuurilla

Huh-huh. Olen aivan rätti-poikki-puhki. Ei niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Nimittäin tänään töissä osakseni koitui selvitellä ulkomaalaiselle asiakkaalle vaikeahkoa asiaa ja pelkällä lontoonmurteella! Osaan kyllä puhua englantia ihan kohtuullisen sujuvasti. Ja periaatteessa tunnen & osaan asiankin. Mutta ko. herra puhui melko eksoottista englantia, selvästi se ei ollut hänenkään äidinkielensä. Lisäksi asian selittäminen ummikolle mahdollisimman yksinkertaisesti (sekä sisällön että kielen puoleen) olikin melkoinen savotta, ja erinäisistä yksityiskohdista jouduimme vääntämään melko pitkäänkin, ennen kuin viesti viimein meni perille.

Kollegat olivat seuranneet tilannetta sivusta ja pohtineet, meneekö tukkani kuinka kiharaan (lue: olenko hermo pinteessä) noin ankaran väännön johdosta. Ja se totta vie meni kiharaan. Kirjaimellisesti. Olen nimittäin hylännyt kireän virkanutturan pitämisen ja sitaissut leijonanharjani tiukahkolle palmikolle viime aikoina. Ja kappas, liki kaksi tuntia kestäneen (1h 45min) erittäin haastavan asiakastilanteen jälkeen Mrs. Willow-B huomasi paksun palmikkoni alkaneen purkautua - keskeltä. :) No, päivä oli jo likipitäen pulkassa muutenkin, joten en enää siinä vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi könytä vessaan sukimaan harottavia hapsiani kuriin. Olkoot. Who cares anyway...

Intoni, saati puhtini ei riittänyt töiden jälkeen edes varsinaiseen ruuanlaittoon, vaan turvauduin kotitekoiseen pikaruokaan: tein lämpimiä curry-tonnikala-ananas-voileipiä ja hörppäsin kyytipojaksi pari kuppia kahvia. Nimittäin pikaisen tankkauksen ja blogin päivittelyn jälkeen minun on laittauduttava imurin jatkoksi, sillä noin ziljardi kissankarvaa pyörii jälleen nurkissa ;) Sen jälkeen todennäköisesti olen myös fyysisesti melko zipissä. Sinänsä se ei haittaa, sillä tarvitsen tänäyönä intensiiviset treffit Nukkumatin kanssa, minulla on nääs hammaslääkäri huomenna aamupäivällä...

Sitä sun tätä

Viikonlopun virkistelyreissu on painanut puntissa vielä alkuviikostakin, vaikka arki onkin jo alkanut ihan tosissaan. Retki oli ratkisen riemukas, ja toi kipeästi kaipaamaani vaihtelua tavalliseen taapertamiseen ja kissojen paimentamiseen... Tuli istuskeltua, tarinoitua ja turinoitua liki aamuun asti, joten yöunet jäivät luvattoman lyhkäisiksi. Ja se tietenkin kostautui hiukan pidemmän kaavan kautta = koko loppuviikonlopun, kun näillä kymmenillä palautuminen ei todellakaan tapahdu yhtä näpsäkästi kuin hamassa nuoruudessa, kun yöuniksi saattoi riittää se, että tuijotti vartin pimeää nurkkaa! ;)

Niinpä viikonloppua voisikin kuvailla oikeastaan millä tahansa muulla sanalla kuin "reipas" tai "aktiivinen", sillä en saanut juuri mitään aikaiseksi kotona (esim. sohvaprojekti / kotityöt), saati tänne blogiinkaan, mitä nyt fiksasin blogin ilmeen hiukan freesimmäksi! :) Ja virkistin mieltäni kuuntelemalla musiikkia, lähinnä sitä raskaamman sorttista osastoa, kuten esim. Metallicaa...

MiesMan (aiemmin siis pelkkä Mies, nyt selvyyden vuoksi tuo, kun on kuitenkin exästä kyse) oli suostunut huoltamaan kissat yhden yön reissuni ajan, joten hän soitteli vielä lauantaina ja varmisteli, että olen selviytynyt ehjin nahoin kotiin korvesta. Ja kyseli samalla, onko minulla luistimia. (No, eipä ole, ei... kun en ole luistellut lukion jälkeen kertaakaan). Patisteli minua menemään jäälle, edes kävelemään, ja ottamaan vaikka kameran mukaan. Ei siis kutsunut kanssaan ulkoilemaan, kehotti minua vain reippailemaan... No, en oikein ymmärtänyt jutun pointtia, mutta kukapa nyt miesten aivoituksia ymmärtäisikään! ;)

Lötköttely-viikonlopun jälkeen, eilen & tänään, olen sitten ottanut vahingon takaisin, ainakin mitä tulee kotitöihin. Tein ruokaa useamman päivän eväiksi. Tiskailin. Pyykkäilin ja viikkailin. Imuroin. Sain myös hiukan asioita hoideltua: palautin reilusti myöhässä olleen kirjan kirjastoon. Ja muistin kuin muistinkin käydä asioimassa Internet Operaattorin myymälässä; ilmoitin tyytyväisyyteni uuteen, uljaaseen mobiilielämääni, irtisanoin kiinteän laajakaistani ja siirrätin sen yhteydessä olleen sähköpostitilini mobiilikaistani yhteyteen. Joten kallisarvoisten viestieni ja osoitekirjani pitäisi oleman turvassa.

Lisäpuhtia noihin pikkupuuhiin varmaan toi jutustelu Pomon kanssa töissä tänään. Nimittäin kevään mittaan eräs kollega jää virkavapaalle, joten minulle voisi ehkä-kenties-mahdollisesti olla luvassa lisää valtion leipää järsittäväksi. Ja vieläpä hiukkasen uusin maustein. Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa! Sillä varmaahan se on vasta sitten, kun on mustaa valkoisella.

Tällä viikolla posti toi pilkkahinnalla hankkimani läjän leffoja: Horton, Ice Age, Madagaskar, Kala nimeltä Wanda ja Menetetty maa. Olen jotenkin hullaantunut näihin nykyajan "piirrettyihin", sillä ne mielestäni viihdyttävät yhtä hyvin pikkukansaa kuin meitä vähän isompiakin. Katson ne kaikkein mieluiten alkuperäisäänillä, vaikka suomennokset ovatkin liki poikkeuksetta varsin osuvia. Kala nimeltä Wanda puolestaan on legenda, ja ollakseen kasarileffa, se on kestänyt yllättävän hyvin ajan hammasta! Menetetty maa niitti Oscareita ja ylistystä vasta viime vuonna... Tosin MiesMan väitti, että hänen on vaikea nähdä minua viihtymässä Menetetyn maan äärellä. No, sehän nähdään!

Mutta nyt iltapuuhiin, ennen kuin on aika luovia taas Höyhensaarille!

Mitä Missä Milloin 2008

Näin vuoden 2008 loppumetreillä ja uuden vuoden kynnyksellä lienee syytä hiukan kertailla menneen vuoden merkittävimpiä asioita, tapahtumia, ilmiöitä ym. Ja tämän idean saa ihan vapaasti varastaa tahi kopioida, jos siltä tuntuu!! :)

Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...

KISS

Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)

Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.

Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.

Työ ja loma

Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)

Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!

Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!

Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.

Ero

Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!

Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.

Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)

Pirpana

Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)


Ystävät & Facebook

Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.

Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!

Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.

Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!

Blogi

Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.

Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...

Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...

Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)

Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)

Viri-viri-tööt-tööt

Huh, nyt se on vihdoin ja viimein takana päin. Nimittäin työvuosi 2008! Tänään totta tosiaan oli viimeinen aamu, kun minun piti tänä vuonna nousta herätyskellon herättämänä töihin - tai yhtään mihinkään muuhunkaan!! :) ...kunnes muistin, että minähän varasin itselleni kasvohoidon lauantaiksi, ja aika on aamu-10:ltä. Mitä ihmettä päässäni on liikkunut, kun olen noin "aikaisen" ajan valkannut?! Ei ilmeisesti mitään... No, ehkä sen miten-kuten sietää, kun luvassa on kuitenkin pientä luksusta heti loman kärkeen! ;)

Vaan harmikseni tämä viimeinen työaamu ei lähtenyt lainkaan niin auvoisissa tunnelmissa käyntiin, kuin olisin toivonut. Nimittäin minulla ei taaskaan ole niin minkäänlaista havaintoa, että herätyskello olisi soinutkin tai että olisin sen peräti sammuttanut. Havahduin umpisesta unesta klo 6.58. KÄÄÄÄK!! Ja jälleen kerran sarjakuva-ylösnousemus... En ehtinyt pestä tukkaa (noin periaatteessa se ei kyllä välttämätöntä olisikaan joka aamu, ellei luonnontaipusa tukkani haluasi taipua mihin tykkää) ...tai käydä sen paremmin suihkussakaan, vaan yritin sukia kurittomat kutrini harjalla kuriin, pesaisin suit-sait naaman ja kainalot, sipaisin kiireesti meikit naamaan, hyppäsin vaatteisiini, ruokin kissat ja syöksyin ovesta ulos tyynyn kuva vielä poskessani.

Mutta ehdin kuin ehdinkin suunnillensa ajoissa töihin, vaikka minun piti vielä koukata lähikaupan kautta hakemassa lomalle lähtijäisiksi herkkuja (jouluisesti suklaakonvehteja aamukahville) ja läheiseltä kylmäasemalta lirauttaa Wanhan Rouwan tankkiin tilkkanen menovettäkin.

Työpäivä sujui muuten varsin normaaliin tahtiin ja malliin, mutta tänään kävimme lähikuppilassa joululounaalla, jossa kokki & kokittaret olivatkin loihtineet kystä kyllä!! Taivaallisen ihania laatikoita... rosollia... salaattia... lohta... kinkkua... herneitä... luumuja... ja jälkkäriksi glögiä ynnä "pätkä joulutorttua", ei siis perinteistä joulutorttua, vaan jouluiseksi sorvattua kääretorttua. Niin se vaan on, että hyvä ruoka on niitä elämän suurimpia nautintoja! :)

Hiukkasen haikein mielin lähdin töistä tänään kotiin ja toivottelin joulut ynnä uudet vuodet rakkaille kollegoilleni. Meneehän ainakin liki kaksi viikkoa, kenties hiukkasen pidempäänkin lomien limittymisen vuoksi, ennen kuin koittaa riemukas jälleennäkeminen (ellen nyt sitten satu törmäämään heihin muissa merkeissä siviilissä). Ja todellakin ansaitusti heistä voi käyttää ilmaisua "rakkaat kollegat", sillä työyhteisömme on erittäin hyvinvoiva, voisi melkein sanoa, että olemme ikään kuin yhtä suurta perhettä... Mutta en saarnaa työhyvinvoinnista tai kollegoiden merkityksestä tällä kertaa sen enempiä.

Kotona minua odotti positiivinen ylläri: digiboxini olisi noudettavissa, joten ei kun täyskäännös eteisen kynnyksellä ja samoin tein kitkaravia kioskille, jossa sijaitsee lähin asiamiesposti (kävelen todella, siis t o d e l l a rivakkaan tahtiin lähestulkoon aina, vaikka ei olisi edes kiire, siitä tuo termi).

Ulkona tihkusade oli muuttunut räntäsateeksi. Sitä räntää kait se oli, mitä taivas alas työnsi... Ei mitään romanttisia, isoja riekaleita. Ehei! Vaan kovan puoleisia, reilun kokoisia, hiukan pisteleviäkin klönttejä. Uh!! Mutta edes tuo kurja koiranilma ei saanut fiiliksiäni laskemaan, niin iloinen mieli minulla oli (ja on siis edelleenkin) loman alkamisesta ja boxin pikaisesta toimittamisesta.

Nyt sitten boxi virittelee itse itseään ja minä odotan kuin kuuta nousevaa, että homma valmistuisi tuota pikaa, jotta pääsen testailemaan boxin ominaisuuksia...

Tankki tyhjä

Huh-huh... Viikko on ollut jokseenkin rankka, sillä se alkoi matkustamisella. Lähdin 3 päiväksi Helsinkiin kurssille 3 kollegani kanssa. Maanantai-aamuna piti siis nousta ylös ennen heräämistä, sillä meidän oli lähdettävä matkaan viimeistään klo 7, jotta ehtisimme ajoissa ensimmäiselle luennolle - joka, luojalle kiitos, oli määrätty alkavaksi vasta kello 10...

Nämä opintopäivät olivat sangen mielenkiintoiset. Kollegoilleni, jotka ovat olleet tällä alalla järkiään pitempään kuin minä, eivät nämä opintopäivät juurikaan antaneet uutta informaatiota. Toisin kuin minulle, olenhan ollut tässä työpaikassa vasta vajaat 2 vuotta, enkä ennen sitä millään muotoa tämän ammattialan tehtävien kanssa tekemisissä (ja näiden opintopäivien aihe oli meidän ammattimme ehkä erikoisin osa-alue)...

No, ehkä näille kokeneemmillekin konkareille tuli pikkiriikkisen uutta haastetta vanhaan aiheeseen, sillä pääosa opintopäivien luennoista olikin englanniksi!! Olihan se tavallaan luonnollistakin, sillä osallistujia oli myös mm. naapurimaista (ei kuitenkaan Venäjältä), USA:sta ja Virosta. Yllättävän nopeasti nuppi ja korva tottuivat lontoonmurteeseen; mitä nyt alku hiukan takkuili, kun mietin, kirjoitanko muistiinpanojani suomeksi vaiko englanniksi... Suomen kielen käyttö olisi ollut perusteltua siksi, että ehkä-kenties ne kollegat, jotka eivät täysin kaikkea ymmärtäneet, olisivat saaneet tietonsa paikattua muistiinpanojeni avulla. Toisaalta taas englanniksi kirjoittaminen vaikutti olevan huomattavasti nopeampaa... Ja yllättävää kyllä, vaikka siellä-täällä vilahtikin ammattitermistöä englanniksi, ne eivät olleetkaan mitään munkkilatinaa, vaan merkitys tuli kyllä muusta yhteydestä ihan riittävän selväksi :)

Eilen illalla palasin tältä turneelta kotiin jokseenkin väsähtäneenä. Sen verran jaksoin kuitenkin, että tyhjensin matkalaukun, tai pikku-trolleyhan se on, se sellainen, jonka saa käsimatkatavarana lentokoneeseenkin, ja kippasin likaiset vaatteet suoraan pesukoneeseen & hurautin koneen käyntiin. Tämä ihan siksi, että seuraava reissu on jo pikemmin kuin huomaankaan - nimittäin lauantaina. Lähdemme tuolloin työporukan kanssa miniviikonloppua viettämään (=yhdeksi yöksi) Flamingoon!!

On se muuten kumma, että kuukausimääriin ei ole niin mitään äksöniä, ja sitten näitä riittää ihan jonoksi asti: nyt jo suoritettu 3 päivän työreissu Helsinkiin, seuraavaksi ohjelmassa on tuo yhden yön Flamingo, viikonpäästä pikkujoulut (tosin ihan kotipaikkakunnalla) ja sitten vielä yhden päivän mittainen kurssitus Helsingissä. Ja sitten onkin jo korkea aika huokaista taas ihan rauhassa & nauttia olla öllöttelystä kotona!

Tokihan nämä matkustelut aiheuttavat hiukan järjestelyitä Neiti Söpönkin suhteen. Niin tulevan reissun ajan Neiti Söpö pysyttelee kotona (kuten pysytteli jo alkuviikonkin). Neidille on juuri näitä tilanteita varten hankittu se ajastettava ruokabaari MiunMaun Mukkaan. Sillä ei ole mahdollista ajastaa kuin kaksi ateriaa, joten siksi jouduin nakittamaan Miehen tsekkaamaan Neiti Söpön hyvinvoinnin kerran vuorokauteen; ajastamaan & täyttämään ruokabaarin sitä myöten kun ateria(t) on syöty, huolehtimaan hiekkalaatikon siisteydestä ja riittävästä vedestä sekä pienimuotoisesta seuranpidosta.

Minulle selvisi vast'ikään (lähikaupan ilmoitustaululla oli ilmoitus), että Eläinkoti Pesä jatkaakin toimintaansa taas. Pesä on paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen paikka, jonne löytöeläimet viedään, mutta sinne voi viedä kissan myös hoidettavaksi pienten matkojen ajaksi. Neiti Söpö on siellä joskus aiemmin ollut muutaman päivän hoidossa. Ja vaikka minulla ei olekaan mitään moitteen sanaa sanottavanani Pesän toiminnasta, päätin siis pitää Neiti Söpön kotona. Luin nimittäin jostain kissakirjasta, että kissa kokee vähempi stressiä, jos saa olla tutussa ympäristössään, vaikka hoitaja kävisikin vain harvakseltaan pitämässä seuraa kissalle.

No, kotiintullessani Neiti Söpö ei vaikuttanut stressaantuneelta eikä kyllä loukkaantuneeltakaan. Oli vain lähinnä onnellisen oloinen nähdessään minut taas! :) Kun puolestaan jo edesmennyt Taskutiikerini seurasi minua joka paikkaan kuin hai laivaa, jos olin päivän-pari poissa, saattoipa joskus kommentoidakin minulle matalalla naukunallaan, että olikin jo korkea aika palata kotiin... ;)

Mutta nyt rauhoitun hetkiseksi tölön ääreen ennen maate menoa. Huomenna on tiedossa iltavuoro, mutta aamupäiväni jää silti sangen lyhyeksi tässä kotosalla, sillä menen kampaajalle kadottamaan nuo kirotut, valkoiset haiveneni, joita puskee päivä päivältä yhä enenevässä määrin muun, tummahkon hiuskasvuston joukkoon...

Yhden sortin lottovoitto

Huh, työviikko on taas takana päin! Tosin tämä viikko ei ollut erityisen hektinen, ainakaan noin asiakasmäärien suhteen. Haastavia tilanteita silti riitti, eikä varmasti yhtään kevyemmäksi työntekoa tehnyt alitajunnassa hiertävä, päivä päivältä yhä voimakkaammaksi käyvä huoli tulevaisuudesta ja työn jatkumisesta - semminkin kun uutiset kotimaasta ja maailmalta talouden saralla ovat olleet kaikkea muuta kuin positiivisia. Miten hankalaa olisi löytää uusi työ, kun talous näyttää kaikkialla epävarmalta ja laman uhka vaanii vähän joka mutkan takana?! En tietenkään asiaa päivittäin vatvo, mutta ei käy kieltäminen, etteikö se mielessä olisi pyörinyt jollain tasolla. Sellaista tämä pätkätyöläisen arki vaan on!

Tämä päivä keveni kuitenkin varsin yllättäin, sillä Päällikkö asteli luokseni... jatkosopimus kourassaan. Uskomatonta! Nykyisen sopimuksen päättymiseen on vielä pari kuukautta aikaa, ja jo nyt minulla on mustaa valkoisella, että työt jatkuvat sittenkin! JIPPII!! Olo on nyt tällä haavaa kuin lottovoittajalla!!!

Eikä ihan pieni pätkä tällä kertaa, jatkoa riittää reilusti kesän yli. Mikä tarkoittaa sitä, että voin ja saan pitää kesälomaa ihan normaalissa järjestyksessä niin kuin muutkin työläiset! Ja kyllä vaan, saan jatkaa nykyisessä toimipisteessä, joten peikon vaarallisemmasta työmatkastakin voin haudata ainakin toviksi!

Nämä järisyttävän hienot uutiset eivät silti siirtäneet ajatuksiani täysin toisaalle alkuviikosta, sillä olen lähdössä Helsinkiin 3 päiväksi eräänlaiselle kurssille (taisin ohimennen mainitakin tästä jo aiemmin). Aihe on erittäinkin mielenkiintoinen, minulle entuudestaan täysin vieras, mutta silti sellainen, johon voin vallan hyvin törmätä työssäni - en tosin päivittäin, mutta silloin-tällöin ainakin.

Noinkin pitkään reissuun täytyy tietenkin valmistautua jo viikonlopun mittaan. Ensinnäkin täytyy puunata paikat jotakuinkin siedettävään kuntoon (kuka kumma täällä käy joka viikko sotkemassa ja kylvämässä tavaroita aivan vääriin paikkoihin ym?!). Mikään ei ole minusta kurjempaa kuin tulla reissun päältä kotiin, jossa joka nurkka huutaa oikomista. Niinpä olen ennen matkoja, olivatpa ne sitten ihan vaan viikonlopuksi mökille tai viikoksi Siskon luokse valtakunnan toiselle laidalle tai työperäisiä päivän-parin-muutaman reissuja, pyrkinyt laittamaan kodin suht kuntoon. Eipä sitten heti kotiuduttua tarvitse miettiä, milloinka sitä jaksaa / ehtii imuroida tai pestä lattiat tms. ja voi sen sijaan keskittyä olennaiseen, eli hekumoimaan sillä tunteella, kuinka mukava on taas olla Kotona!

Tietenkin minun täytyy pakata tavaratkin jo hyvissä ajoin valmiiksi. Valita matkustusta kestävät vaatekerrat, jotka eivät mielellään mene kovin helposti ryppyyn tai muutoin rähjäänny reissussa - ainakaan ennen perille pääsyä! Tiedossa on myös erään sortin puolivirallinen iltariento, jonne olisi syytä laittaa parempaa ja asiallisempaa vaatetusta. Hmm... noiden kriteereiden täyttäminen tuskin on kovin vaikeaa. Haastavampaa onkin löytää karvattomat vaatteet, joita Neiti Söpö ei olisi ehtinyt tuunata viehkoilla n. 10-15 cm pitkillä, ja tottahan toki vaaleilla, kissankarvoilla. :) Kun sitä karvaa leijaa ja pöliseen kodissani ja vieläpä mitä omituisimmissa paikoissa, imuroipa täällä miten taajaan tahtojaan. Juu, ja tietenkin vaatteet ym. tarpeellinen pitäisi saada mahdutettua kompaktisti ja kevyesti matkakassiin... Oih ja voih!

No, orastavasta vaatetuspulmasta ja ihan pikkuruisesta siivoussavotasta huolimatta, viikonloppu alkaa erittäin positiivisissa tunnelmissa... Mieli on suorastaan euforinen... Kyllä elämä on sitten ihanaa!! :)

Pikainen piipahdus koulunpenkillä

Tänään oli työmaalla tiedossa virkistävää vaihtelua, sillä olin uuden uljaan tietokoneohjelman tiimoilta koulutuksessa. Tai itseasiassa ohjelma on kyllä ollut käytössä jo hyvän tovin, mutta nyt siihen on tehty uudistuksia ja lisäyksiä menetelmien sähköistyessä. Uusien toimintojen lisäksi meiltä käyttäjiltä edellytetään myös uudenlaisten tietojen hallintaa. Siksi päivän ohjelmassa oli sekä teoreettisia että käytännönläheisempiä osuuksia.

Päivä oli sangen mielenkiintoinen. Aamu alkoi teorialla. Vaikka se ei kestänyt kuin tunnin, oli minulla suuria vaikeuksia pitää ajatukset kurissa, siis tiukasti päivän aiheessa. En nimittäin ollut ehtinyt kotona enkä työmaalla nauttia edes yhtä kupillista kahvia, ja koulutuskahvit olivat tiedossa vasta aamun ensimmäisen teoriaosuuden jälkeen! Voi mikä tuskien taival! Sitkeästi sinnittelin kuitenkin kahviin asti, vaikka väliin tuntuikin kuin luennoitsijan ääni olisi ollut kärpäsen surinaa korvissani... ;) Loppupäivä ei sitten ollutkaan samanlaista tervanjuontia, sillä pääsimme testailemaan ohjelman uusia ominaisuuksia käytännössä, ja teoria limittyi jouhevasti käytäntöön.

Ennen koulutusta elättelin toivetta, että ohjelmaa olisi viimein kehitetty hieman nykyistä käyttäjäystävällisempään suuntaan. Ja totta tosiaan, jotkut asiat on saatu järkevämmälle tolalle! Kaikki tuntui olevan kunnossa, kun käyttelimme ohjelman koulutusversiota, täytyy nyt vain toivoa, että ohjelman uudet hienoudet toimivat todellisuudessakin yhtä kitkattomasti. Valitettavan usein alku on aina hankalaa, kun todellisuus ja suuret yhtäaikaiset käyttäjämäärät vasta paljastavat mahdolliset heikkoudet ohjelmissa.

Uusien asioiden opetteleminen ja omaksuminen imaisee aina melko tehokkaasti tankin tyhjäksi. Senpä vuoksi tämä ilta vierähtäneekin "aivottomien askareiden" parissa ;) - kuten esimerkiksi tiskatessa ja imuroidessa, ne kun ovat sen verran yksinkertaisia, "fyysisiä" tehtäviä, ettei niiden parissa tarvitse juuri nuppiaan rasittaa... :)

Päivän hyvät työt

Tein tänään tärkeän yksityiselämää koskevan Päätöksen. Se on erittäin positiivinen asia, ja tämän päivän tärkein hyvä työ. Päätös vaikuttaa sekä minun että Neiti Söpön elämään, ja vaatinee Neiti Söpöltä hiukan enemmän sopeutumista kuin minulta, mutta loppupelissä parantaa Neiti Söpön elämän laatua olennaisesti - toivon... korjaan tiedän sen parantavan! :) Mutta tässä vaiheessa en vielä paljasta sen yksityiskohtaisemmin, millaisesta muutoksesta on kyse, sillä asia on vasta alkutekijöissään... ja sen tiimoilta on vielä tehtävä pari päätöstä lisää...

Wanha Rouwa on viettänyt yönsä naapuritaloyhtiöstä vuokratussa lämpimässä autotallissa (omassa taloyhtiössäni ei talleja ole) siitä lähtien, kun oli tämä taannoinen akun latauksen varoitusvalo -show. Tallista lähteminen on yhden sortin ekoteko käsittääkseni - kuluttaahan Rouwa vähemmän polttoainetta kuin startatessaan taivasalta (parempi myös kukkarolleni, ei pelkästään ekologisesti siis), ja päästötkin taitavat olla hiukan eri luokkaa kuin kylmänä käynnistettäessä. Tosin taloyhtiössäni on kyllä pihalla tolpat, mutta myös minulle itselleni on mukavampaa istahtaa lämpimään autoon kuin kylmään, sillä taloyhtiöni säännöt eivät salli lohkolämmittimen lisäksi sisätilanlämmitintä.

Lämpimän yösijan lisäksi Rouwa sai pikkuhuollon: nyt kun näistä syksyn kosteista keleistä on tainnut tulla enempi sääntö kuin poikkeus, tarkistin pissapojan ja täytin sen, että saan edes osittain tuulilasin puhtaaksi tien päällä, jos kovasti alkaa rapa roiskua. Wanhan Rouwan takakontissa on kaksi lasinpesuneste-kanisteria: toisessa on täyttä tavaraa ja toisessa valmiiksi laimennettua. Näin minun on vaikka kesken matkanteon kätevä pysähtyä lisäämään pesunestettä, vaikka huoltamoa ei olisikaan juuri saapuvilla, jos neste on päässyt ehtymään. Tein tänään myös valmiiksi jo uuden kanisterillisen laimennettua pesunestettä, kun aiempi valmis liuos kanisterista hupeni siihen pissapoikaan.

Itse asiassa syy, miksi ylipäänsä ryhdyin aukomaan Rouwan konepeltiä oli se, että alun perin minun piti syynätä, mikä mahtaa mättää kuskinpuoleisessa ajovalossa. Ja siihen ajovaloonhan pääsee käsiksi vain konehuoneen puolelta. Luojan kiitos, että käytössäni ei ole näitä uuden uutukaisia autoja, joissa niinkin yksinkertainen asia kuin polttimon vaihtaminen on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Eräs tuttuni kiroili, että pitää purkaa autosta puoli nokkaa, ennen kuin pääsee polttimoa vaihtamaan. Toinen manasi, ettei hänen sentään puskureita myöten tarvitse irrottaa kaikkea mahdollista sälää pois tieltä ennen kuin polttimon voi vaihtaa, mutta paikka on niin äärimmäisen ahdas, että sinne on vaikea ujuttaa minkäänlaisia näppejä, nakkisormista puhumattakaan (tämä tuttava oli vanhempi herra). Pakko siis viedä auto ammattilaisille polttimon vaihtoon, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin!

No, Wanhan Rouwan suhteen polttimon vaihto on ihan pikkujuttu, ja vasta taannoin vaihdoin kuskinpuoleisen ajovalon polttimon palaneen tilalle. Äskettäin kuitenkin huomasin, että ajovalo on selvästi himmeämpi kuin repsikan puolella. Kauhistelin hiljaa mielessäni, että toivottavasti umpiota ei tarvitse vaihtaa (miten se voi kulua himmeäksi lasin takana?!), vaan kyse olisi esim. huonolaatuisesta polttimosta tai jostakin vastaavasta "pikkuviasta", joka olisi helposti hoidettavissa kuntoon. Niin kuin sitten olikin. Näpelöimällä umpiota ja sen johtoja, valo kirkastuikin, joten olin ilmeisen huonosti kiinnittänyt umpion johtoineen paikoilleen polttimoa vaihtaessani.

Siinä kurkistellessani konepellin alle tein huomion: kurkistaapa sinne kuka tahansa, ei ole vaikea päätellä, mikä hoitotoimenpide on Rouwalle viimeksi tehty (viittaan siis edelleenkin siihen lataus-hommaan). Nimittäin jokseenkin kaikki muut suuttimet, mutikat ja mötikät ovat enemmän tai vähemmän lian peitossa - paitsi uudenkarhea laturi, joka suorastaan silmiinpistävästi hohtaa muun konehuoneen kaluston seasta - ainakin toistaiseksi! :)

Huomenissa on edessä vielä Rouwan voitelu (ei viimeinen kuitenkaan!). Nimittäin ajan Wanhan Rouwan öljynvaihtoon ennen iltavuoroon menoa.

Töissä oli rauhaisaa: asiakkaita tuli verkkaisaan tahtiin, ei laumoittain, kuten kaoottisimpina päivinä. Työpäivän mittaan sain myös ilahduttavan uutisen: pääsen marraskuussa Helsinkiin 3 pv:n erikoiskurssille. Aihealue on minulle entuudestaan liki tuiki tuntematon, mutta erittäin mielenkiintoinen. Se on eräs kiinnostavimpia asioita, joita työssäni voin kohdata, en tosin päivittäin. Ottaen huomioon taannoisen tappioni Projektin suhteen ja sen että en ole oman toimipaikkani ulkopuolella vielä tähän mennessä käynyt niin minkäänlaisella kurssilla, tämä tuntui suorastaan ylenpalttiselta bonukselta!! Kukapa tietää, mitä se vielä poikiikaan...

Joten tänään oli kertakaikkisen loistava päivä! Ja voin pitkästä aikaa tyytyväisin mielin tänään vetäytyä yöpuulle! :)

Paluu sorvin ääreen

Mikä ihme siinä on, että lomaillessa sitä herää täysin sujuvasti ilman herätyskelloa ja vieläpä tuntee itsensä likimain virkeäksi herättyään? Annas olla, kun koitti tämä ensimmäinen arkiaamu loman jälkeen... Herätyskello soitti armeliaasti vasta klo 7.30, sillä luvassa oli iltavuoro. Vain vaivoin sain silmäni auki, vaikka Neiti Söpö riehaantuikin minussa havatsemistaan elonmerkeistä siinä määrin, että ryntäsi välittömästi keittiöön odottamaan ruokakuppien täyttöä. Jäin kuitenkin köllimään vielä petiin toviksi ja kampesin vasta kahdeksalta jalkeille. Ja silti... vaikka kroppa oli jotakuinkin hereillä, niin mieli tuntui olevan umpisessa unessa - vielä suihkun jälkeenkin! Uh!

Pidän erittäin paljon työstäni (ja työyhteisöstäni), ja juuri siksi suin into pinnassa itseni valmiiksi töihin lähtöön: kampasin tukkani kireälle virkanutturalle - pitäähän minulla pienellä hippiäisellä jokin arvovaltakikka olla, että uskottavuus säilyy! ;) - ja laitoin työvaatteet ylleni jo kotona (en kyllä yleensäkään jaksa alkaa puljata vaatteiden kanssa työpaikan pukuhuoneessa). Sitten suuntasin reippaasti töihin.

Toisaalta vatsanpohjassa kipristeli pari perhosta, sillä hain taannoin Projektiin, pääsin jopa haastatukseen... Tiesin, että Projektiin oli tehty valintoja lomani aikana. Tiesin myös tuloksen, sillä olin sopinut hyvän kollegani Mrs. Willow-B:n kanssa, että mikäli Projektin tiimoilta kuuluu uutisia lomani aikana, hän pitää minut ajantasalla.

Harkitsin todella pitkään ja hartaasti, kun Mrs. Willow-B kysyi ennen lomaani, haluanko oikeasti tietää Projektiin valitut, vaikka olen lomalla. Olin ehtinyt punnita vaihtoehtoja mielessäni jo parin päivän ajan, siis haluanko vai enkö halua... Päätös tulisi lomani alkumetreillä, ja jos se olisi kielteinen, ehkä siinä yksi päivä menisi märehtiessä pettymystä, mutta sen jälkeen minulla olisi vielä aikaa koota itseni ja palata reippain mielin sorvin ääreen. Missään tapauksessa koko lomani ei menisi piloille kielteisestäkään päätöksestä - niin kuin ei sitten mennytkään! Joten vastaukseni Mrs. Willow-B:lle oli ehdoton kyllä.

No, ne uutiset eivät minun kannaltani olleet kovinkaan suotuisia: minua ei valitettavasti valittu Projektiin - siihen pääsivät osallisiksi talon vakikalustoon kuuluvat henkilöt. Senkin tiesin, että Päällikkö haluaa ottaa tämän valinta-asian ihan henkilökohtaisesti puheeksi, kun palaan lomaltani - siitä siis perhostelu vatsanmutkassakin aiheutui.

Niinhän siinä sitten kävi, että työpäiväni ei kovin monta tuntia ollut ehtinyt vanheta, kun Päällikkö kutsui juttusille huoneeseensa. Hän arveli tiedon Projektin valinnoista jo saavuttaneen minut, mutta halusi kuitenkin sanoa pari sanaa... Päällikkö pahoitteli sitä, ettei valinta kohdistunut minuun, että vain vakikalusto valittiin, vaikka minulla varmasti olisi ollut paljon annettavaa Projektille.

Yllättäen tappio alkoi kirvellä ankarasti; ankarammin kuin olin osannut kuvitellakaan, sillä luulin jo päässeeni sen yli. Vaan ei. Kaikki, mitä olin aikonut sanoa asiasta Päällikölle, valui kieleni ja mieleni ulottumattomiin... Minusta tuntui, etten saanut järkevää sanaa suustani, kun Päällikkö vielä toivoi, ettei tämä kielteinen päätös kuitenkaan vaikuttaisi hyvään työhöni... -Ei tietenkään vaikuta, millään muotoa, sain vaivoin sanottua (mikä vähämielinen minusta, yleensä niin sanavalmiista oikein tuli?!) . Just joo, tuolla verbaaliakrobatialla ne pisteet varmasti kerätäänkin kotiin...! :-s

Mutta ei siinä kaikki. Valotan historiaani nykyisessä paikassani sen verran, että minä tosiaankin olen ollut vähän kaikkien sijaisena. Olen paikannut erään rouvan vuorotteluvapaata, tuurannut Titun hoitovapaata ja nyt Sunia hänen äitiyslomansa ajan. Mutta on mahdollista, että sijaisuudet päättyvät aikanaan... ja tässä yhteydessä on epämääräisesti väläytelty mahdollisuutta työskennellä toisessa toimipisteessä. Se puolestaan tietäisi mm. huomattavasti pidempää, mutta myös huomattavasti vaarallisempaa työmatkaa; eroa nykyisestä työyhteisöstäni, johon olen jo kovin kiintynyt, sekä mitä todennäköisimmin kolmivuorotyötä (ihan vain muutaman asian mainitakseni)...

Päällikön puheissa vilahti jälleen tämä vaihtoehto, siirtyminen toiseen toimipisteeseen; vilahti ihan vaivihkaa, melkein puolihuolimattomasti. Silti se sai minut varpailleni. Niinpä loppupäivä sujuikin sitten urheasti pinnistellen, tappion karvasta makua nieleksien, ja sangen sekavissa tunnelmissa. Vaikka tiedänhän minä, että turha surra etukäteen asioita... ja että tässä on ainakin pari kuukautta aikaa ennen kuin jälleen nousee ajankohtaiseksi kysymys, mitä minä seuraavaksi teen - ja missä!

No, kaikesta huolimatta Päällikön puolihuolimaton lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni. Nyt kuitenkin työnnän nuo aatoksen syvemmälle mieleni perukoille ja levittäydyn neuleen kanssa sohvalle katsomaan suosikkiohjelmaani, Täydellisiä naisia.