Olin vasta hät'hätää päässyt asettumaan taloksi, alkanut totutella Isännän tapoihin ja hän minun, kun elämä heitti eteemme uuden käänteen, joka oli ainakin minulle järisyttävämpi mullistus kuin muutto kaupungista maalle. Tai siirtyminen normipäivätyöstä vuorotyöhön, jossa vuorot poukkoilevat säännöllisen epäsäännöllisesti. Niin, sen käänteen muodosti Nassikka, Isännän poika, joka ilmoitti halukkuudestaan muuttaa kansamme asumaan. Pysyvästi.
Asiaa tietenkin puitiin sen vaatimalla hartaudella ja vakavuudella puolin jos toisin. Silti minua hirvitti, enemmän kuin mikään tähän asti kokemani. Sanalla sanoen, se oli shokki. Tai ei, ei sittenkään, vaan paniikki. Kokonaisvaltainen, täysimittainen pa-niik-ki.
En minä osaa elää perheessä, luulin. En ainakaan vastuullisen aikuisen roolissa. Ja se vastuu painoi raskaana, enhän ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen sen paremmin ajallisesti kuin kokemusperäisestikään. Ja kokemustahan minulla on vain kahden kissapeijoonin emokkeena olemisesta, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ynnä johdonmukaisuutta huolenpidon lisäksi. "Päteekö sama myös lapsiin?!?" aprikoin.
Niinpä tein sitä, mitä osasin. Siivosin, pyykkäsin, tiskasin. Kokkasin, sillä uumoilin tien niin Nassikan kuin Isännänkin sydämeen käyvän vatsan kautta - ja kyllä se kävikin! Jätin vaivihkaa tuvan poikamiesboximaiseen ilmeeseen sen niin kipeästi kaipaaman naisen käden jäljen.
Arkinen askarointi oli ainoa tuttu ja turvallinen asia, johon tukeutua, olinhan ns. vieraalla maalla, vieraassa kulttuurissa. Yritin karistaa kannoiltani urbaanielon uljauksia ja opetella aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä kaikenlaisten kyläkinkerien muodossa, aina koulun luokkaretkimyyjäisistä ja kylän joulujuhlista marttojen talvikarkeloihin. Tapasin laumoittain uusia ihmisiä, joiden nimiä en sen paremmin kyennyt muistamaan kuin sanomaan jälkeen päin, olivatko he sukulaisia, ystäviä, tuttavia vaiko vain kylänmiehiä.
Mutta ennen kaikkea yritin sopeutua, sillä sitä minulta odotettiin, ja odotetaan yhä. Että löydän paikkani tässä yhteisössä, tässä uudessa perheessä, omaksun sen elämäntahdin ja -tavan, jota täällä on aikojen alusta eletty. Tai ei, en yrittänyt, vaan tein parhaani löytääkseni sen. Ja samalla kun etsin paikkaani, jollain tapaa kadotin itseni.
Luulin maalaiselämän olevan leppoisaa, rauhallistakin, kaukana kaupungin hulinasta ja pakkotahtisesta rytmistä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti! Vauhti on kovempi kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin kova, että ihan päätä huimaa ja henki salpautuu.
Ja nyt on jo kova hoppu löytää se jarrupedaali. Minä enemmän kuin kernaasti painaisin sitä pedaalia! Painaisin saadakseni aikaa imeä itseeni maalaisilmaa hyperventiloimatta, tavata perhe-elämän aakkosia änkyttämättä heti ensimmäisen tavun kohdalla. Opetella elämään uudella tavalla, ihan kaikessa rauhassa. Vaan kun siihen polkimen painallukseen ei ole tilaa, ei mahdollisuutta. C'est la vie, on vain sopeuduttava ja elettävä elämää eteen päin - kuulemma.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muutos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muutos. Näytä kaikki tekstit
maanantai 11. tammikuuta 2010
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Tiedän paikan armahan, punaisen tuvan ja puutarhan
Edellinen nk. lämmittelypostaukseni saattoi tuntua hyvinkin aivottomalta ja tarkoituksettomalta bittiavaruuden täytteeltä, mutta sitä se ei ollut. Se sisälsi, kuten ehkä tarkkaavaisimmat lukijat saattoivat rivien välistä panna merkille, hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää... Ja tietenkin siitä, mihin sitä toppapukua oikein tarvitaan :D
Olen aina ollut perin juurin mukavuudenhaluinen. Ehkä juuri siksi olenkin viihtynyt paremmin kuin hyvin kaupungissa, puhtoisessa lähiössä, jossa ei ole huolta lämmityksestä, lumitöistä, nurmikon leikkuusta tahi puutarhanhoidosta. Niin. Olen kokenut omakotitalossa asumisen, maaseudulla elämisestä puhumattakaan, jollain tapaa työlääksi. Kokenut sen elämäntavaksi, joka ei ainakaan minulle sovi. Toki siihen on saattanut vaikuttaa myös se, että olen syntynyt, noh, en ehkä niin puhtoisessa lähiössä, mutta tehtaan varjossa kuitenkin. Ja se, että olen ikäni asunut kerrostalossa. Vaan oli miten oli, joka tapauksessa olen kaupunkimiljöössä kasvanut ja sinne vankasti juurtunut. Tai niin ainakin luulin... ennen viime kesää, joka oli kääntävä minun takkini täydellisesti.
Olin käynyt jo kevättalvesta Isännän kotitorpalla naapurikunnan puolella, mikä on aivan ehtaa maaseutua, ja nähnyt, millaista tupaa hän oikein asui. Eikä se torppa ollut hullumpi laisinkaan, punaisine lautakuorineen ja avarine pihoineen - vaikkei pihamaa sentään parhaassa kuosissaan vielä huhtikuun lopulla ollutkaan. Ja sisällä oli tilaa vallan julmasti, naisena tietenkin aprikoin hiljaa mielessäni, montako tuntia noiden neliöiden siivoaminen mahtaisi nielaista :)
Vasta kesällä, kun Isäntä viimein palasi Koto-Suomeen maailman laidalta, pääsimme todenteolla viettämään aikaa yhdessä hänen luonaan, maaseudun rauhassa, viljavien peltojen ja sankkojen metsien katveessa. Ja vaikka kesä alkoi olla jo ehtoopuolellaan, oli se toisaalta myös vielä kukkeimmillaan, ja niin täynnä elämää... Pihapiirissä pyrähteli kosolti U.F.O.ja, eli minulle tunnistamattomia lentäviä objekteja, siis supisuomalaisia lintuja, joiden nimiä en muistini perukoilta kertakaikkisesti ollut kykenevä kaivelemaan :D Niin, ja neli- tai useampi jalkaista vipeltäjää pihamaalla tapasi myös, hämähäkeistä sisiliskoihin ja oravista kanijusseihin.
Viihdyimme yhdessä niin hyvin ja niin tiivisti, että syksyn kynnyksellä Isäntä useaan otteeseen kosiskeli minua luokseen asumaan. Emmin. Epäröin. Pelkäsin. Muutto maaseudulle tuntui kuin sukellukselta syvään veteen tuntemattomassa rannassa, enkä ollenkaan ollut varma, pysyisinkö pinnalla tai tavoittaisivatko jalkani vankan pohjan. Toisaalta se oli mahdollisuus hypätä rauhattomasta kaupunkiympäristöstä toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, josta minulla ei kylläkään ollut niin minkäänlaista kokemusta, ainoastaan oma rajoittunut näkemykseni vain. Maailmaan, jossa en tarkalleen tiennyt, miten elää ja olla.
Mutta houkutus kävi ylitsepääsemättömäksi, ja minä otin riskin. Pakkasin tassukkaat kimpsuineen ja kampsuineen sekä oman vaatimattoman maallisen omaisuuteni kasaan ja otin ratkaisevan askeleen. Kaikki kävi niin nopeasti, että jopa lähipiirini äimisteli: "Miten sinä nyt tuollaisen salamaratkaisun teit? Eihän se ole sinun tapaistasi ollenkaan..." Mutta minä olin varma valinnastani, varma siitä, että kyllä se maailma opettaisi minut kävelemään - uudella tavalla. Totta totisesti se opettikin, ja opettaa yhä vielä uusia askelkuvioita. Luonnollisestikin tie on välillä ollut mutkainen ja kuoppainenkin, mutta mikäpä tässä kävellessä, visusti Isännän vahvojen käsivarsien tukemana?! =)
Olen aina ollut perin juurin mukavuudenhaluinen. Ehkä juuri siksi olenkin viihtynyt paremmin kuin hyvin kaupungissa, puhtoisessa lähiössä, jossa ei ole huolta lämmityksestä, lumitöistä, nurmikon leikkuusta tahi puutarhanhoidosta. Niin. Olen kokenut omakotitalossa asumisen, maaseudulla elämisestä puhumattakaan, jollain tapaa työlääksi. Kokenut sen elämäntavaksi, joka ei ainakaan minulle sovi. Toki siihen on saattanut vaikuttaa myös se, että olen syntynyt, noh, en ehkä niin puhtoisessa lähiössä, mutta tehtaan varjossa kuitenkin. Ja se, että olen ikäni asunut kerrostalossa. Vaan oli miten oli, joka tapauksessa olen kaupunkimiljöössä kasvanut ja sinne vankasti juurtunut. Tai niin ainakin luulin... ennen viime kesää, joka oli kääntävä minun takkini täydellisesti.
Olin käynyt jo kevättalvesta Isännän kotitorpalla naapurikunnan puolella, mikä on aivan ehtaa maaseutua, ja nähnyt, millaista tupaa hän oikein asui. Eikä se torppa ollut hullumpi laisinkaan, punaisine lautakuorineen ja avarine pihoineen - vaikkei pihamaa sentään parhaassa kuosissaan vielä huhtikuun lopulla ollutkaan. Ja sisällä oli tilaa vallan julmasti, naisena tietenkin aprikoin hiljaa mielessäni, montako tuntia noiden neliöiden siivoaminen mahtaisi nielaista :)
Vasta kesällä, kun Isäntä viimein palasi Koto-Suomeen maailman laidalta, pääsimme todenteolla viettämään aikaa yhdessä hänen luonaan, maaseudun rauhassa, viljavien peltojen ja sankkojen metsien katveessa. Ja vaikka kesä alkoi olla jo ehtoopuolellaan, oli se toisaalta myös vielä kukkeimmillaan, ja niin täynnä elämää... Pihapiirissä pyrähteli kosolti U.F.O.ja, eli minulle tunnistamattomia lentäviä objekteja, siis supisuomalaisia lintuja, joiden nimiä en muistini perukoilta kertakaikkisesti ollut kykenevä kaivelemaan :D Niin, ja neli- tai useampi jalkaista vipeltäjää pihamaalla tapasi myös, hämähäkeistä sisiliskoihin ja oravista kanijusseihin.
Viihdyimme yhdessä niin hyvin ja niin tiivisti, että syksyn kynnyksellä Isäntä useaan otteeseen kosiskeli minua luokseen asumaan. Emmin. Epäröin. Pelkäsin. Muutto maaseudulle tuntui kuin sukellukselta syvään veteen tuntemattomassa rannassa, enkä ollenkaan ollut varma, pysyisinkö pinnalla tai tavoittaisivatko jalkani vankan pohjan. Toisaalta se oli mahdollisuus hypätä rauhattomasta kaupunkiympäristöstä toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, josta minulla ei kylläkään ollut niin minkäänlaista kokemusta, ainoastaan oma rajoittunut näkemykseni vain. Maailmaan, jossa en tarkalleen tiennyt, miten elää ja olla.
Mutta houkutus kävi ylitsepääsemättömäksi, ja minä otin riskin. Pakkasin tassukkaat kimpsuineen ja kampsuineen sekä oman vaatimattoman maallisen omaisuuteni kasaan ja otin ratkaisevan askeleen. Kaikki kävi niin nopeasti, että jopa lähipiirini äimisteli: "Miten sinä nyt tuollaisen salamaratkaisun teit? Eihän se ole sinun tapaistasi ollenkaan..." Mutta minä olin varma valinnastani, varma siitä, että kyllä se maailma opettaisi minut kävelemään - uudella tavalla. Totta totisesti se opettikin, ja opettaa yhä vielä uusia askelkuvioita. Luonnollisestikin tie on välillä ollut mutkainen ja kuoppainenkin, mutta mikäpä tässä kävellessä, visusti Isännän vahvojen käsivarsien tukemana?! =)
lauantai 2. tammikuuta 2010
Ja tuhkasta nousee...
...ei sentään Fenix-lintu, vaan Nerikah ;) Syvän hiljaisuuden jälkeen palaan Blogistaniaan, yhtä vaivihkaa kuin "lähdinkin". Tai enhän minä varsinaisesti mihinkään lähtenyt, siinä kävi vain niin, että seikkailu nimeltä Elämä vei minut muassaan. Elämä, joka niin väkevänä, niin arvaamattomana imaisi minut suoraan myrskyn silmään, eräässä mielessä. Tai oikeastaan monessakin mielessä. Myrskyn, jonka kylläkin aivan itse uhkuin ja puhkuin käyntiin omilla valinnoillani.
Ja nyt. Nyt kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun... Mutta kaikesta huolimatta minä sinnikkäästi yritän edelleen taapertaa, ottaa haparoivia askelia kohti Tuntematonta Taivasta, jossa ei ole sijaa piintyneelle vakaumukselleni - onneksi! Siitä siis blogin uudistettu otsikointikin.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Samba has left the building
No niin, nyt on sitten velvollisuus dog-sitterinä hoidettu ja täytetty kunniakkaasti loppuun! Mies palasi tänään Lapin turneeltaan, ja tuli tuossa hiukan klo 22 jälkeen perimään koiraansa takaisin... Sambakone on ihan jees hurtaksi - pieni ...ei mikään räksytin - jos kyseessä ei ole posteljooni/lehdenjakaja ;) ...kiltti - joskin perso kaikelle, minkä ihminen väittää tai Samba luulee olevan ruokaa ;) Vaan kyllä minä luovutin Samban ilomielin takaisin Miehelle, vaikka koirassa itsessään ei varsinaisesti vikaa olekaan. Minusta vain ei taida olla koiraihmiseksi...
Ensinnäkin, minun oli muistettava nostaa kaikki vähänkään ruuaksi luultava tai ruokaa etäisesti muistuttava Samban ulottumattomiin: naulakkoon Marimekon olkakassini, jossa hyvin usein on jotain herkkua, lähinnä karkkia tai suklaata... kaappiin kissojen ruokabaari joka aterian jälkeen, siis ihan koko ruokabaari, sillä jokin olematon hajujälki ruuasta ruokabaarissa vielä oli, vaikka olin jo nostanut ruokabaarin irrotettavat kupit tiskattavaksi. Edes ruokapöydälle en voinut jättää pipareita tai suklaata tarjoilukulhoon, sillä Samba osaa käydä tyhjentämässä pöydän, vaikka tuolit olisivat pöydän ääressä omilla paikoillaan, ikään kuin "esteenä" (tuli koettua pari kertaa, kun vielä asuin Sambakoneen kanssa saman katon alla) - kun taas armaat kissani eivät ole niin millään muotoa kiinnostuneita ihmisten ruuista, vaikka niitä olisi tarjolla missä.
Toisekseen, koira on vietävä ulos tarpeilleen pari-kolme kertaa päivässä, säässä kuin säässä - toisin kuin useimmat kissat... tai kissojen kohdalla on jopa suotavaa, etteivät ne tekisi ulos tarpeitaan! Se on vähän kaksipiippuinen juttu, siis tuo ulkoilu: toisaalta minun olisi ulkoilutettava Sambaa, vaikka taivas työntäisi alas ämmiä äkeet selässä... yhtäältä taas minun olisi Samban vierailun ajan aivan välttämätöntä hinata takalistoni ylös sohvalta tai petistä, hellittää otteeni läppäristä taikka mehukkaasta kirjasta ja lähteä virkistävälle, reippaalle kävelylenkille/happihyppelylle, mikä ei olisi ollenkaan huono juttu!
Vaikka tunnen ja tiedän Sambakoneen tapoineen karvoineen, niin silti olin jotenkin ajatellut saavani käyttööni viikoksi pienoisen personal trainerin, jonka kanssa tulisi liikuttua edes hiukkasen. Enpä saanut personal traineria, en. Sain anti-personal-trainerin: koiran, joka on talvisin kenties jopa kissojakin haluttomampi ulkoilemaan ylipäänsä, saati sitten reippaasti...
Tai ei, ei sittenkään! Haluton kyllä, mutta reippauden puutteesta Sambakonetta ei sentään voi moittia: hurtta kipitti mahdollisimman nopeasti omalta pihalta lähimmän keltaisella kirjotun lumikinoksen luokse, jossa kertakyykyllä suoriutui molemmista tarpeistaan, sitten täyskäännös ja takaisin kotiin. Joten valitettavasti kovin kummoiseksi eivät lenkit sen paremmin Sambakoneen kuin minunkaan liikunnan tarpeen suhteen päässeet muodostumaan, sillä kesto lenkkiä kohden oli max 15 minuuttia ja teho jotakuinkin olematon ;)
No, ei sillä. Kyllä Sambakone on jatkossakin tervetullut väliaikaishoitoon luokseni, kun kerran yhteiselo kissojen kanssakin sujui suuremmitta pulmitta. Voinpahan sitten tulevaisuudessa karhuta Mieheltä vastapalvelusta, jos tarvitsen kissoille hoitajaa! :)
Onpa muuten tainnut Mies tehdä jonnin sortin ajatustyötä siellä pohjoisessa ollessaan. Nimittäin nyt hakiessaan Sambaa hän otti oma-aloitteisesti puheeksi sen, että hänen pitäisi kantaa pois tavaransa, jotka vielä viereksivät autotallissani sekä Kotonani. No, eiväthän nuo romppeet nyt vallan leipää pyydä tuolla autotallin nurkassa tai vintissäkään... Mutta toisaalta taas olin kyllä ajatellut pääseväni aloittamaan tämän vuoden siltä osin puhtaalta pöydältä, että Miehen maallista omaisuutta nurkissani ei enää olisi. No, ajatukseksihan se vain jäi... toivottavasti samoin ei käy Miehen pikaiselle tavaroiden siirto-operaatiolle!
Mutta nyt minulla on kuumat treffit Nukkumatin kanssa! ;) Öitä!!
Ensinnäkin, minun oli muistettava nostaa kaikki vähänkään ruuaksi luultava tai ruokaa etäisesti muistuttava Samban ulottumattomiin: naulakkoon Marimekon olkakassini, jossa hyvin usein on jotain herkkua, lähinnä karkkia tai suklaata... kaappiin kissojen ruokabaari joka aterian jälkeen, siis ihan koko ruokabaari, sillä jokin olematon hajujälki ruuasta ruokabaarissa vielä oli, vaikka olin jo nostanut ruokabaarin irrotettavat kupit tiskattavaksi. Edes ruokapöydälle en voinut jättää pipareita tai suklaata tarjoilukulhoon, sillä Samba osaa käydä tyhjentämässä pöydän, vaikka tuolit olisivat pöydän ääressä omilla paikoillaan, ikään kuin "esteenä" (tuli koettua pari kertaa, kun vielä asuin Sambakoneen kanssa saman katon alla) - kun taas armaat kissani eivät ole niin millään muotoa kiinnostuneita ihmisten ruuista, vaikka niitä olisi tarjolla missä.
Toisekseen, koira on vietävä ulos tarpeilleen pari-kolme kertaa päivässä, säässä kuin säässä - toisin kuin useimmat kissat... tai kissojen kohdalla on jopa suotavaa, etteivät ne tekisi ulos tarpeitaan! Se on vähän kaksipiippuinen juttu, siis tuo ulkoilu: toisaalta minun olisi ulkoilutettava Sambaa, vaikka taivas työntäisi alas ämmiä äkeet selässä... yhtäältä taas minun olisi Samban vierailun ajan aivan välttämätöntä hinata takalistoni ylös sohvalta tai petistä, hellittää otteeni läppäristä taikka mehukkaasta kirjasta ja lähteä virkistävälle, reippaalle kävelylenkille/happihyppelylle, mikä ei olisi ollenkaan huono juttu!
Vaikka tunnen ja tiedän Sambakoneen tapoineen karvoineen, niin silti olin jotenkin ajatellut saavani käyttööni viikoksi pienoisen personal trainerin, jonka kanssa tulisi liikuttua edes hiukkasen. Enpä saanut personal traineria, en. Sain anti-personal-trainerin: koiran, joka on talvisin kenties jopa kissojakin haluttomampi ulkoilemaan ylipäänsä, saati sitten reippaasti...
Tai ei, ei sittenkään! Haluton kyllä, mutta reippauden puutteesta Sambakonetta ei sentään voi moittia: hurtta kipitti mahdollisimman nopeasti omalta pihalta lähimmän keltaisella kirjotun lumikinoksen luokse, jossa kertakyykyllä suoriutui molemmista tarpeistaan, sitten täyskäännös ja takaisin kotiin. Joten valitettavasti kovin kummoiseksi eivät lenkit sen paremmin Sambakoneen kuin minunkaan liikunnan tarpeen suhteen päässeet muodostumaan, sillä kesto lenkkiä kohden oli max 15 minuuttia ja teho jotakuinkin olematon ;)
No, ei sillä. Kyllä Sambakone on jatkossakin tervetullut väliaikaishoitoon luokseni, kun kerran yhteiselo kissojen kanssakin sujui suuremmitta pulmitta. Voinpahan sitten tulevaisuudessa karhuta Mieheltä vastapalvelusta, jos tarvitsen kissoille hoitajaa! :)
Onpa muuten tainnut Mies tehdä jonnin sortin ajatustyötä siellä pohjoisessa ollessaan. Nimittäin nyt hakiessaan Sambaa hän otti oma-aloitteisesti puheeksi sen, että hänen pitäisi kantaa pois tavaransa, jotka vielä viereksivät autotallissani sekä Kotonani. No, eiväthän nuo romppeet nyt vallan leipää pyydä tuolla autotallin nurkassa tai vintissäkään... Mutta toisaalta taas olin kyllä ajatellut pääseväni aloittamaan tämän vuoden siltä osin puhtaalta pöydältä, että Miehen maallista omaisuutta nurkissani ei enää olisi. No, ajatukseksihan se vain jäi... toivottavasti samoin ei käy Miehen pikaiselle tavaroiden siirto-operaatiolle!
Mutta nyt minulla on kuumat treffit Nukkumatin kanssa! ;) Öitä!!
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
Mitä Missä Milloin 2008
Näin vuoden 2008 loppumetreillä ja uuden vuoden kynnyksellä lienee syytä hiukan kertailla menneen vuoden merkittävimpiä asioita, tapahtumia, ilmiöitä ym. Ja tämän idean saa ihan vapaasti varastaa tahi kopioida, jos siltä tuntuu!! :)
Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...
KISS
Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)
Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.
Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.
Työ ja loma
Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)
Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!
Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!
Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.
Ero
Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!
Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.
Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)
Pirpana
Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)
Ystävät & Facebook
Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.
Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!
Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.
Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!
Blogi
Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.
Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...
Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...
Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)
Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)
Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...
KISS
Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)
Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.
Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.
Työ ja loma
Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)
Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!
Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!
Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.
Ero
Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!
Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.
Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)
Pirpana
Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)
Ystävät & Facebook
Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.
Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!
Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.
Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!
Blogi
Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.
Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...
Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...
Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)
Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)
maanantai 17. marraskuuta 2008
Sydämenvaltaaja
Noniin. Taannoin kirjoittelin päivän hyvistä töistä enkä tuolloin suostunut sen tarkemmin valottamaan salaisuuden verhoa kuin että "kevennän kollegan taakkaa ja vaikutan samalla Neiti Söpön elämän laatuun". Nyt on aika raottaa tuota verhoa, itse asiassa avata se kokonaan.
Minun ja Neiti Söpön elämään astui tänään uusi tulokas, Pirpana. Kollegani asuu "maaseudulla" ja heidän perheensä kissa teki syyskuun alulla yllättäin pennut. Ja tietenkin pennuille täytyi löytää parhaat mahdolliset kodit. Minun piti nukkua muutaman yön yli ja haudutella asiaa, ennen kuin lupauduin tarjoamaan kodin yhdelle pienelle Pirpanalle. Näin siis kevensin kollegani taakkaa hyvien kotien etsinnässä.
Miehen ja Sambakoneen poistuttua elämästämme, Neiti Söpö on selvästi ollut kaveria vajaa... Siitäkin huolimatta, että toisinaan Neiti Söpö ja Sambakone näyttivät vain sietävän toisiaan, sillä aina eivät ihan kissojen ja koirien sanattomat viestit kohdanneet. Tosin, enhän voi mennä takuuseen, kuinka kylki-kyljessä kotona nukuttiin meidän poissaollessamme tai kuinka reihakasta, eläimellistä elämää ;) Neiti Söpö vietti Sambakoneen kera työpäiviemme mittaan. Niinpä Neiti Söpön yksinäisyyskin edesauttoi minua myöntymään uuden kissakaverin kannalle, arvelin... siis tiesin sen parantavan Neiti Söpön elämän laatua loppupelissä.
Tänään viimein koitti sitten se päivä, jolloin lähdin töiden jälkeen Pirpanaa noutamaan. Hieman minua jännitti, kuinka ikävissään Pirpana laulaa lähtiessään ensi kertaa matkaan pois sisarustensa ja emonsa luota. Vaan huoleni oli turha, sillä Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan ajan.
Kotiintulo sen sijaan ei sujunut aivan niin iloisesti kuin olin toivonut. Neiti Söpö tuli kyllä eteiseen vastaan, mutta heittäytyi heti varaukselliseksi, kun näki minut kuljetusboxin kanssa. Laskin boxin maahan ja annoin luukun olla vielä kiinni. Neiti Söpö nuuhki kummissaan ilmaa ja alkoi ottaa epävarmoja askelia kohti koppaa, päästeli matalaa kurkkumurinaa mennessään. Murahtelustaan huolimatta Neiti ei kuitenkaan ollut hyökkäämässä laatikon kimppuun, vaan pikemminkin tuntui aristelevan boxissa olevaa Pirpanaa.
Päätin antaa tilanteen rauhoittua ja houkuttelin Neidin syömään. Ja tokihan ruoka maittoi, kun aamiastarjoilustakin oli jo kulunut se tavanomainen, työpäivän mittainen aika! ;) Kun Neiti Söpö keskittyi päivälliseensä, tarjoilin kahdessa pikkukipossa Pirpanalle hiukan ruokaa ja vettä boxiin, mutta annoin oven olla vielä vain rakosillaan, että kakara saisi rauhassa syötyä. Ja kylläpä ruoka maittoi Pirpanallekin!
Päivällisensä päätteeksi Neiti Söpö vetäytyi murjottamaan kiipeilytolpassa olevaan pesään. Ravasin eteisen ja keittiön väliä silittämässä vuoroin Neiti Söpöä, vuoroin Pirpanaa... Näin kissat tottuvat pikkuhiljaa toistensa tuoksuun (vinkki taisi olla Helena Telkänrannan kirjassa Matka kissan mieleen). Kumpikaan ei sähissyt, murissut tai käyttäytynyt uhkaavasti, kun tulin silittämään toisen kissan hajut käsissäni. Hienoa!
Siirsin Pirpanan boxeineen makuuhuoneen puolelle, sillä olin päättänyt, että Pirpana saa aloittaa tutustumisen uuteen kotiinsa sieltä. Laitoin varmuuden vuoksi sängyn päälle muovisuojan, jos sattuu vahinko, vaikka Pirpana onkin jo oppinut sisäsiistiksi. Vein yöpöydälle kipolliset ruokaa ja vettä, sekä huoneen nurkkaan hiekkalaatikon. Ja sitten odotin, odotin ja odotin, että Pirpana uskaltautuu boxista ulos. En siis istunut koko ajan sängyllä vieressä vahtimassa, vaan jatkoin omia touhujani kaikessa rauhassa. Välillä kävin antamassa extra-paijauksia Neiti Söpölle, sillä jossakin kissakirjassa neuvottiin antamaan enemmän huomiota vanhalle kissalle, joka saattaa tuntea itsensä hylätyksi, kun talouteen tulee uusi tulokas. Harvemmin kuulemma uusi tulokas mitään traumoja saa siitä, että jää hiukan vähemmälle huomiolle.
Eniten minua huoletti hiekkalaatikko, kelpaako Pirpanalle paakkuuntuva mikrohiekka, sillä synnyinkodissaan kissojen laatikoissa oli kuivikkeena pellettejä. Ne sitovat hajut melkoisen hyvin, jopa paremmin kuin jotkut paakkuuntuvat hiekat, mutta niiden varjopuolena on joka paikkaan kantautuva sahanpuru, jollaiseksi pelletti purkautuu saadessaan kosteutta. Joillakin foorumeilla on esitetty myös sitä, että jotkut kissojen virtsavaivat tai ongelmallinen pissaaminen vääriin paikkoihin saattaa johtua pelleteistä. Mutta huoleni hiekkalaatikon kelpaamisesta oli jokseenkin turha, sillä jossain vaiheessa olinkin kuulevinani hiekan kaapimista ja kun kävin tarkistamassa asian jonkin ajan päästä, niin Pirpana oli pyöräyttänyt nätisti pienet pisut ja pienet kakat laatikkoon! Jess!! :)
Pirpana saa nyt alkuun siis olla makuuhuoneessa, suljetun oven takana, varsinkin työpäivieni ajan tai muulloin, kun kissat eivät ole valvovan silmäni alla. Kattimukset pääsevät rauhassa tutustumaan toisiinsa vain minun läsnäollessani, jotta vältytään ikäviltä yhteenotoilta. Uskon myös vakaasti, että Neiti Söpö tästä vielä leppyy, muutamien päivien, viikon tai parin mittaan, ja oivaltaa kissakaverin ihanuuden. Siihen asti edetään pienin askelin ja pikkuhiljaa...
Minun ja Neiti Söpön elämään astui tänään uusi tulokas, Pirpana. Kollegani asuu "maaseudulla" ja heidän perheensä kissa teki syyskuun alulla yllättäin pennut. Ja tietenkin pennuille täytyi löytää parhaat mahdolliset kodit. Minun piti nukkua muutaman yön yli ja haudutella asiaa, ennen kuin lupauduin tarjoamaan kodin yhdelle pienelle Pirpanalle. Näin siis kevensin kollegani taakkaa hyvien kotien etsinnässä.
Miehen ja Sambakoneen poistuttua elämästämme, Neiti Söpö on selvästi ollut kaveria vajaa... Siitäkin huolimatta, että toisinaan Neiti Söpö ja Sambakone näyttivät vain sietävän toisiaan, sillä aina eivät ihan kissojen ja koirien sanattomat viestit kohdanneet. Tosin, enhän voi mennä takuuseen, kuinka kylki-kyljessä kotona nukuttiin meidän poissaollessamme tai kuinka reihakasta, eläimellistä elämää ;) Neiti Söpö vietti Sambakoneen kera työpäiviemme mittaan. Niinpä Neiti Söpön yksinäisyyskin edesauttoi minua myöntymään uuden kissakaverin kannalle, arvelin... siis tiesin sen parantavan Neiti Söpön elämän laatua loppupelissä.
Tänään viimein koitti sitten se päivä, jolloin lähdin töiden jälkeen Pirpanaa noutamaan. Hieman minua jännitti, kuinka ikävissään Pirpana laulaa lähtiessään ensi kertaa matkaan pois sisarustensa ja emonsa luota. Vaan huoleni oli turha, sillä Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan ajan.
Kotiintulo sen sijaan ei sujunut aivan niin iloisesti kuin olin toivonut. Neiti Söpö tuli kyllä eteiseen vastaan, mutta heittäytyi heti varaukselliseksi, kun näki minut kuljetusboxin kanssa. Laskin boxin maahan ja annoin luukun olla vielä kiinni. Neiti Söpö nuuhki kummissaan ilmaa ja alkoi ottaa epävarmoja askelia kohti koppaa, päästeli matalaa kurkkumurinaa mennessään. Murahtelustaan huolimatta Neiti ei kuitenkaan ollut hyökkäämässä laatikon kimppuun, vaan pikemminkin tuntui aristelevan boxissa olevaa Pirpanaa.
Päätin antaa tilanteen rauhoittua ja houkuttelin Neidin syömään. Ja tokihan ruoka maittoi, kun aamiastarjoilustakin oli jo kulunut se tavanomainen, työpäivän mittainen aika! ;) Kun Neiti Söpö keskittyi päivälliseensä, tarjoilin kahdessa pikkukipossa Pirpanalle hiukan ruokaa ja vettä boxiin, mutta annoin oven olla vielä vain rakosillaan, että kakara saisi rauhassa syötyä. Ja kylläpä ruoka maittoi Pirpanallekin!
Päivällisensä päätteeksi Neiti Söpö vetäytyi murjottamaan kiipeilytolpassa olevaan pesään. Ravasin eteisen ja keittiön väliä silittämässä vuoroin Neiti Söpöä, vuoroin Pirpanaa... Näin kissat tottuvat pikkuhiljaa toistensa tuoksuun (vinkki taisi olla Helena Telkänrannan kirjassa Matka kissan mieleen). Kumpikaan ei sähissyt, murissut tai käyttäytynyt uhkaavasti, kun tulin silittämään toisen kissan hajut käsissäni. Hienoa!
Siirsin Pirpanan boxeineen makuuhuoneen puolelle, sillä olin päättänyt, että Pirpana saa aloittaa tutustumisen uuteen kotiinsa sieltä. Laitoin varmuuden vuoksi sängyn päälle muovisuojan, jos sattuu vahinko, vaikka Pirpana onkin jo oppinut sisäsiistiksi. Vein yöpöydälle kipolliset ruokaa ja vettä, sekä huoneen nurkkaan hiekkalaatikon. Ja sitten odotin, odotin ja odotin, että Pirpana uskaltautuu boxista ulos. En siis istunut koko ajan sängyllä vieressä vahtimassa, vaan jatkoin omia touhujani kaikessa rauhassa. Välillä kävin antamassa extra-paijauksia Neiti Söpölle, sillä jossakin kissakirjassa neuvottiin antamaan enemmän huomiota vanhalle kissalle, joka saattaa tuntea itsensä hylätyksi, kun talouteen tulee uusi tulokas. Harvemmin kuulemma uusi tulokas mitään traumoja saa siitä, että jää hiukan vähemmälle huomiolle.
Eniten minua huoletti hiekkalaatikko, kelpaako Pirpanalle paakkuuntuva mikrohiekka, sillä synnyinkodissaan kissojen laatikoissa oli kuivikkeena pellettejä. Ne sitovat hajut melkoisen hyvin, jopa paremmin kuin jotkut paakkuuntuvat hiekat, mutta niiden varjopuolena on joka paikkaan kantautuva sahanpuru, jollaiseksi pelletti purkautuu saadessaan kosteutta. Joillakin foorumeilla on esitetty myös sitä, että jotkut kissojen virtsavaivat tai ongelmallinen pissaaminen vääriin paikkoihin saattaa johtua pelleteistä. Mutta huoleni hiekkalaatikon kelpaamisesta oli jokseenkin turha, sillä jossain vaiheessa olinkin kuulevinani hiekan kaapimista ja kun kävin tarkistamassa asian jonkin ajan päästä, niin Pirpana oli pyöräyttänyt nätisti pienet pisut ja pienet kakat laatikkoon! Jess!! :)
Pirpana saa nyt alkuun siis olla makuuhuoneessa, suljetun oven takana, varsinkin työpäivieni ajan tai muulloin, kun kissat eivät ole valvovan silmäni alla. Kattimukset pääsevät rauhassa tutustumaan toisiinsa vain minun läsnäollessani, jotta vältytään ikäviltä yhteenotoilta. Uskon myös vakaasti, että Neiti Söpö tästä vielä leppyy, muutamien päivien, viikon tai parin mittaan, ja oivaltaa kissakaverin ihanuuden. Siihen asti edetään pienin askelin ja pikkuhiljaa...
torstai 23. lokakuuta 2008
Päivän hyvät työt
Tein tänään tärkeän yksityiselämää koskevan Päätöksen. Se on erittäin positiivinen asia, ja tämän päivän tärkein hyvä työ. Päätös vaikuttaa sekä minun että Neiti Söpön elämään, ja vaatinee Neiti Söpöltä hiukan enemmän sopeutumista kuin minulta, mutta loppupelissä parantaa Neiti Söpön elämän laatua olennaisesti - toivon... korjaan tiedän sen parantavan! :) Mutta tässä vaiheessa en vielä paljasta sen yksityiskohtaisemmin, millaisesta muutoksesta on kyse, sillä asia on vasta alkutekijöissään... ja sen tiimoilta on vielä tehtävä pari päätöstä lisää...
Wanha Rouwa on viettänyt yönsä naapuritaloyhtiöstä vuokratussa lämpimässä autotallissa (omassa taloyhtiössäni ei talleja ole) siitä lähtien, kun oli tämä taannoinen akun latauksen varoitusvalo -show. Tallista lähteminen on yhden sortin ekoteko käsittääkseni - kuluttaahan Rouwa vähemmän polttoainetta kuin startatessaan taivasalta (parempi myös kukkarolleni, ei pelkästään ekologisesti siis), ja päästötkin taitavat olla hiukan eri luokkaa kuin kylmänä käynnistettäessä. Tosin taloyhtiössäni on kyllä pihalla tolpat, mutta myös minulle itselleni on mukavampaa istahtaa lämpimään autoon kuin kylmään, sillä taloyhtiöni säännöt eivät salli lohkolämmittimen lisäksi sisätilanlämmitintä.
Lämpimän yösijan lisäksi Rouwa sai pikkuhuollon: nyt kun näistä syksyn kosteista keleistä on tainnut tulla enempi sääntö kuin poikkeus, tarkistin pissapojan ja täytin sen, että saan edes osittain tuulilasin puhtaaksi tien päällä, jos kovasti alkaa rapa roiskua. Wanhan Rouwan takakontissa on kaksi lasinpesuneste-kanisteria: toisessa on täyttä tavaraa ja toisessa valmiiksi laimennettua. Näin minun on vaikka kesken matkanteon kätevä pysähtyä lisäämään pesunestettä, vaikka huoltamoa ei olisikaan juuri saapuvilla, jos neste on päässyt ehtymään. Tein tänään myös valmiiksi jo uuden kanisterillisen laimennettua pesunestettä, kun aiempi valmis liuos kanisterista hupeni siihen pissapoikaan.
Itse asiassa syy, miksi ylipäänsä ryhdyin aukomaan Rouwan konepeltiä oli se, että alun perin minun piti syynätä, mikä mahtaa mättää kuskinpuoleisessa ajovalossa. Ja siihen ajovaloonhan pääsee käsiksi vain konehuoneen puolelta. Luojan kiitos, että käytössäni ei ole näitä uuden uutukaisia autoja, joissa niinkin yksinkertainen asia kuin polttimon vaihtaminen on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Eräs tuttuni kiroili, että pitää purkaa autosta puoli nokkaa, ennen kuin pääsee polttimoa vaihtamaan. Toinen manasi, ettei hänen sentään puskureita myöten tarvitse irrottaa kaikkea mahdollista sälää pois tieltä ennen kuin polttimon voi vaihtaa, mutta paikka on niin äärimmäisen ahdas, että sinne on vaikea ujuttaa minkäänlaisia näppejä, nakkisormista puhumattakaan (tämä tuttava oli vanhempi herra). Pakko siis viedä auto ammattilaisille polttimon vaihtoon, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin!
No, Wanhan Rouwan suhteen polttimon vaihto on ihan pikkujuttu, ja vasta taannoin vaihdoin kuskinpuoleisen ajovalon polttimon palaneen tilalle. Äskettäin kuitenkin huomasin, että ajovalo on selvästi himmeämpi kuin repsikan puolella. Kauhistelin hiljaa mielessäni, että toivottavasti umpiota ei tarvitse vaihtaa (miten se voi kulua himmeäksi lasin takana?!), vaan kyse olisi esim. huonolaatuisesta polttimosta tai jostakin vastaavasta "pikkuviasta", joka olisi helposti hoidettavissa kuntoon. Niin kuin sitten olikin. Näpelöimällä umpiota ja sen johtoja, valo kirkastuikin, joten olin ilmeisen huonosti kiinnittänyt umpion johtoineen paikoilleen polttimoa vaihtaessani.
Siinä kurkistellessani konepellin alle tein huomion: kurkistaapa sinne kuka tahansa, ei ole vaikea päätellä, mikä hoitotoimenpide on Rouwalle viimeksi tehty (viittaan siis edelleenkin siihen lataus-hommaan). Nimittäin jokseenkin kaikki muut suuttimet, mutikat ja mötikät ovat enemmän tai vähemmän lian peitossa - paitsi uudenkarhea laturi, joka suorastaan silmiinpistävästi hohtaa muun konehuoneen kaluston seasta - ainakin toistaiseksi! :)
Huomenissa on edessä vielä Rouwan voitelu (ei viimeinen kuitenkaan!). Nimittäin ajan Wanhan Rouwan öljynvaihtoon ennen iltavuoroon menoa.
Töissä oli rauhaisaa: asiakkaita tuli verkkaisaan tahtiin, ei laumoittain, kuten kaoottisimpina päivinä. Työpäivän mittaan sain myös ilahduttavan uutisen: pääsen marraskuussa Helsinkiin 3 pv:n erikoiskurssille. Aihealue on minulle entuudestaan liki tuiki tuntematon, mutta erittäin mielenkiintoinen. Se on eräs kiinnostavimpia asioita, joita työssäni voin kohdata, en tosin päivittäin. Ottaen huomioon taannoisen tappioni Projektin suhteen ja sen että en ole oman toimipaikkani ulkopuolella vielä tähän mennessä käynyt niin minkäänlaisella kurssilla, tämä tuntui suorastaan ylenpalttiselta bonukselta!! Kukapa tietää, mitä se vielä poikiikaan...
Joten tänään oli kertakaikkisen loistava päivä! Ja voin pitkästä aikaa tyytyväisin mielin tänään vetäytyä yöpuulle! :)
Wanha Rouwa on viettänyt yönsä naapuritaloyhtiöstä vuokratussa lämpimässä autotallissa (omassa taloyhtiössäni ei talleja ole) siitä lähtien, kun oli tämä taannoinen akun latauksen varoitusvalo -show. Tallista lähteminen on yhden sortin ekoteko käsittääkseni - kuluttaahan Rouwa vähemmän polttoainetta kuin startatessaan taivasalta (parempi myös kukkarolleni, ei pelkästään ekologisesti siis), ja päästötkin taitavat olla hiukan eri luokkaa kuin kylmänä käynnistettäessä. Tosin taloyhtiössäni on kyllä pihalla tolpat, mutta myös minulle itselleni on mukavampaa istahtaa lämpimään autoon kuin kylmään, sillä taloyhtiöni säännöt eivät salli lohkolämmittimen lisäksi sisätilanlämmitintä.
Lämpimän yösijan lisäksi Rouwa sai pikkuhuollon: nyt kun näistä syksyn kosteista keleistä on tainnut tulla enempi sääntö kuin poikkeus, tarkistin pissapojan ja täytin sen, että saan edes osittain tuulilasin puhtaaksi tien päällä, jos kovasti alkaa rapa roiskua. Wanhan Rouwan takakontissa on kaksi lasinpesuneste-kanisteria: toisessa on täyttä tavaraa ja toisessa valmiiksi laimennettua. Näin minun on vaikka kesken matkanteon kätevä pysähtyä lisäämään pesunestettä, vaikka huoltamoa ei olisikaan juuri saapuvilla, jos neste on päässyt ehtymään. Tein tänään myös valmiiksi jo uuden kanisterillisen laimennettua pesunestettä, kun aiempi valmis liuos kanisterista hupeni siihen pissapoikaan.
Itse asiassa syy, miksi ylipäänsä ryhdyin aukomaan Rouwan konepeltiä oli se, että alun perin minun piti syynätä, mikä mahtaa mättää kuskinpuoleisessa ajovalossa. Ja siihen ajovaloonhan pääsee käsiksi vain konehuoneen puolelta. Luojan kiitos, että käytössäni ei ole näitä uuden uutukaisia autoja, joissa niinkin yksinkertainen asia kuin polttimon vaihtaminen on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Eräs tuttuni kiroili, että pitää purkaa autosta puoli nokkaa, ennen kuin pääsee polttimoa vaihtamaan. Toinen manasi, ettei hänen sentään puskureita myöten tarvitse irrottaa kaikkea mahdollista sälää pois tieltä ennen kuin polttimon voi vaihtaa, mutta paikka on niin äärimmäisen ahdas, että sinne on vaikea ujuttaa minkäänlaisia näppejä, nakkisormista puhumattakaan (tämä tuttava oli vanhempi herra). Pakko siis viedä auto ammattilaisille polttimon vaihtoon, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin!
No, Wanhan Rouwan suhteen polttimon vaihto on ihan pikkujuttu, ja vasta taannoin vaihdoin kuskinpuoleisen ajovalon polttimon palaneen tilalle. Äskettäin kuitenkin huomasin, että ajovalo on selvästi himmeämpi kuin repsikan puolella. Kauhistelin hiljaa mielessäni, että toivottavasti umpiota ei tarvitse vaihtaa (miten se voi kulua himmeäksi lasin takana?!), vaan kyse olisi esim. huonolaatuisesta polttimosta tai jostakin vastaavasta "pikkuviasta", joka olisi helposti hoidettavissa kuntoon. Niin kuin sitten olikin. Näpelöimällä umpiota ja sen johtoja, valo kirkastuikin, joten olin ilmeisen huonosti kiinnittänyt umpion johtoineen paikoilleen polttimoa vaihtaessani.
Siinä kurkistellessani konepellin alle tein huomion: kurkistaapa sinne kuka tahansa, ei ole vaikea päätellä, mikä hoitotoimenpide on Rouwalle viimeksi tehty (viittaan siis edelleenkin siihen lataus-hommaan). Nimittäin jokseenkin kaikki muut suuttimet, mutikat ja mötikät ovat enemmän tai vähemmän lian peitossa - paitsi uudenkarhea laturi, joka suorastaan silmiinpistävästi hohtaa muun konehuoneen kaluston seasta - ainakin toistaiseksi! :)
Huomenissa on edessä vielä Rouwan voitelu (ei viimeinen kuitenkaan!). Nimittäin ajan Wanhan Rouwan öljynvaihtoon ennen iltavuoroon menoa.
Töissä oli rauhaisaa: asiakkaita tuli verkkaisaan tahtiin, ei laumoittain, kuten kaoottisimpina päivinä. Työpäivän mittaan sain myös ilahduttavan uutisen: pääsen marraskuussa Helsinkiin 3 pv:n erikoiskurssille. Aihealue on minulle entuudestaan liki tuiki tuntematon, mutta erittäin mielenkiintoinen. Se on eräs kiinnostavimpia asioita, joita työssäni voin kohdata, en tosin päivittäin. Ottaen huomioon taannoisen tappioni Projektin suhteen ja sen että en ole oman toimipaikkani ulkopuolella vielä tähän mennessä käynyt niin minkäänlaisella kurssilla, tämä tuntui suorastaan ylenpalttiselta bonukselta!! Kukapa tietää, mitä se vielä poikiikaan...
Joten tänään oli kertakaikkisen loistava päivä! Ja voin pitkästä aikaa tyytyväisin mielin tänään vetäytyä yöpuulle! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)