sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Katsastus

Käytin Wanhan Rouwan katsastuksessa perjantaina. Olen joka vuosi passaillut aikaa tarkoituksellisesti mahdollisimman lähelle maaliskuun 30. päivää - mikä on Wanhan Rouwan rekisteröintipäivä ja siis viimeinen, oikea-aikainen katsastuspäivä. Niin tein nytkin varatessani netistä aikaa - ihan vain siltä varalta, että katsastuksessa sattuisi tulemaan hylky, muttei sentään ajokieltoa, niin minulla olisi tasan 1 kk aikaa ajella vielä ja miettiä samalla, miten toimia mahdollisen hylkäyspäätöksen tultua... Siis ratkaista, kannattaako ikäkulun auton laittoon alkaa tärvätä tuntitolkkuja aikaa ja tukuttain seteleitä, jotta sen saa hyväksyttävään kuntoon?

Nuo japanilaiset peltilehmät ovat vähän kummia kapineita. Tekniikka ei suinkaan ole ensimmäisiä asioita, joka alkaa iän karttuessa pettää, vaan heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu useimmiten alusta ja kori, jotka ruoste raiskaa pikemmin kuin vaihteisto tai moottori laukeaa.

Kori ja alustahan ne koituivat Wanhan Rouwankin kohtaloksi. Nimittäin katsastuksesta tuli hylätty, alustassa ja korissa on ruostevaurioita 5 eri kohdassa, ja ne on laitettava kuntoon. Toki listalla oli muutakin "pikkuvikaa", mutta nuo olivat ne merkittävimmät korjaamisen kannalta, siis aikavimmat ja myös hintavimmat, jopa minä autoista-mitään-ymmärtämättömänä ihmisenä käsitän sen. Onnekseni nuiva katsastusmies ei kuitenkaan paiskannut kaiken päälle välitöntä ajokieltoa, vaan antoi minulle suopeasti sen kuukauden aikaa miettiä, miten menettelen Rouwan kanssa.

En suinkaan ajellut raskain mielin kotiin katsastuksesta. En noitunut, en sadatellut, en lasketellut ärräpäitä - en edes hiljaa mielessäni, sillä mitä se olisi enää auttanut, ei räävitön kiroilu olisi muuttanut ainakaan katsastustulosta toiseksi, korkeintaan se olisi muuttanut naamani väriä sävystä kalkkilaivankapteenin valkoinen sävyyn raivokkaan punainen ;) Sitäpaitsi tuomio oli toisaalta helpotus. Olinhan jo alitajuisesti ymmärtänyt viimeaikaisten pikkuvikojen tiimoilta, että Wanha Rouwa on tulossa tiensä päähän, että olisi vain ajan kysymys, milloinka se viimeinen maili ajetaan.

Päätös kypsyi kotimatkalla. Ajelen vielä parisen viikkoa Rouwalla, juuri sen ajan, kun saa / voi käyttää nyt alla olevia talvirenkaita, ettei minun tarvitse alkaa renkaanvaihto-operaatioon, joka tässä tilanteessa olisi täydellistä ajan ja energian haaskausta.

Onni onnettomuudessa, että tämä katsastus ajoittui juuri tähän vuodenaikaan, kun talven selkä on taittumaan päin, lumet kaikkoamassa ja kevät on puhkeamaisillaan täyteen teräänsä. Nimittäin viikon-parin kuluessa on varmasti jopa meidän leveyspiireillämme vallankin siedettävät kelit esim. fillarointiin. Joten tämän pariviikkoisen aikana, ennen kuin ajan Wanhan Rouwan silmissäni siintävälle viimeiselle parkkipaikalleen, kaivan esiin naftaliinista fillarini, Uskollisen Helkaman. Täytän renkaat ja tsekkaan, että ketjut ovat hyvässä öljyssä jne. Ja tietenkin suoritan pienet lämmittelyajot ennen kuin valjastan Uljaan Kaksipyöräiseni aktiivikäyttöön.

Mitä enemmän mietin tätä hylkyä, sitä enemmän se alkaa tuntua hyvältä, positiiviselta käänteeltä. Olin nimittäin jo muutenkin vakavasti harkinnut työmatkafillaroinnin aloittamista tänä keväänä/kesänä, mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nyt minulla ei ole mitään syytä jättää toteuttamatta aikeitani! :) Työmatkafillarointi on mitä mainiointa hyötyliikuntaa, ja kuntoni epäilemättä kasvaa kohisten, mitä pidemmälle kevät etenee ja mitä lähemmäs kesää päästään. Vaan mikä parasta: enää ei pala rahaa bensaan, moottoriöljyihin, renkaisiin, autovakuutuksiin, ajoneuvoveroihin tai mystillisten pikkuvikojen laittoon!

Kyllä vaan, kaikella on sittenkin tarkoituksensa! :)

torstai 26. maaliskuuta 2009

Terveisiä tassun alta

Vierailevat tähdet, Neiti Rämäpää ja Mr. Look-Alike, ovat olleet luonani nyt kohta kaksi viikkoa. Molemmat ovat löytökissoja, ja luultavasti Mr. Look-Alikea elämä on kohdellut varsin kaltoin ensimetreistä lähtien aina löytöeläinhoitolaan pääsemiseen asti, sillä niin varautunut herra on, varsinainen arkajalka ja ujopiimä. Siksipä kaikkein ilahduttavinta on ollut silminnähtävä muutos juuri Mr. Look-Alikessa, se kuinka päivä-päivältä kissaherra on rohkaistunut ja kasvattanut luottamusta tilapäiskortteeriinsa ja -emokkeeseensa (kiitos, Siru, lainaan sinun loistavaa termiäsi ihan omin lupineni!).

Aivan päättömäksi meno ei sentään ole tässä Kattilassa yltynyt - vielä - vaikka epäilemättä tassukkaat ovatkin lyöneet söpöt pikkupäänsä yhteen keksiäkseen kuningasideoita minun ries... korjaan, riemukseni.

Ensinnäkin olen saanut huomion arvoisen sisustusvinkin. Mattojen asettaminen lattialle suoraan ja siististi on "so last season", joten eräänä päivänä palatessani töistä kotiin eteiseen oli luotu vähintäänkin lennokas, uusi kevätilme ;)

On tietysti mahdollista, että tässä on viritelty ansaa mahdollisten murtovarkaiden pään menoksi - kurtussa olevaan mattoonhan voi kompastua - sillä käytävästä kantautuvat äänet välillä saavat erityisesti Neiti Söpön valpastumaan ja hiipimään matalana muristen eteiseen.






















Säilytän kissojen tarvikkeita, ruokia, herkkuja ym. ruokakuppien yläpuolella, liki 2 m:n korkeudessa olevalla, täpötäydellä hyllyllä, jonne kissoilla ei ole pääsyä. Tai niin ainakin luulin, ettei ole...

Vaan maanantaina kotiin tullessani kohtasin keittiössä yllättävän näyn: kissanminttuaskin keskellä ruokakuppia ja Dentabits-raksurasian lattialla. Sentään askien sisältöä ei oltu yritetty (ehditty?) saada väkivalloin esille, kun kummassakaan ei näkynyt raivokkaan kynsimisen tai puremisen jälkiä!

Mitä ilmeisimmin tassukkailla - tai ainakin yhdellä heistä - on ollut siis painava sanansa sanottavanaan tarjoilun riittävyydestä tai laadusta! Nimittäin voisin laittaa vaikka pääni pantiksi, että asialla on ollut Neiti Rämäpää, joka on mestari availemaan kaappien ovia ja järjestämään itsensä paikkoihin, jonne ei olisi mitään asiaa... Mitähän älyn väläyksiä on seuraavaksi tiedossa?! :)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Lottovoitto

Voitin lauantaina lotossa. Neljällä maagisella, oikealla numerolla olen saava tililleni näinä päivinä juhlalliset 12 euroa 10 senttiä. Jiihaa!!

Onneksi en tuon suurempaa summaa voittanut, ihan paristakin syystä. Ensinnäkin, nyt mielenterveyteni ei järky käsittämättömästä rahamäärästä... Toisekseen, en saa pankista paniikinomaista puhelua koskien tilini rajallista kokoa, eihän sinne nyt mikään 5 miljoonan päävoitto edes mahtuisi, kun rahavirrat tililläni ovat totutusti huomattavasti vaatimattomampia... ;)

Juhlan kunniaksi taidan silti pistää elämän risaiseksi ja sijoittaa suunnilleen kolmasosan voitostani ...en suinkaan itseeni, vaan rakkaiden kollegoideni kestitsemiseen mehevällä lähileipomon pullapitkolla :D Ja loppurahat laitan poikimaan, eli uutta matoa koukkuun vaan! Semminkin kun tuo lauantainen 5 miljoonan päävoitto jäi vielä orpona odottamaan ottajaansa...

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Pillitys

Ajelin tänään kaikessa rauhassa töistä kotiin, ja olin jo miltei perillä, kun kotimatkani sai yllättävän käänteen. Olin juuri kääntynyt meidän kylän raitille vievälle tielle, kun Kissalan pojat ajoivat vastaan. Vaikka he olivat kääntymässä vasemmalle, päätin olla Teiden Ritaritar ja himmasin Wanhan Rouwan muutoinkin kohtuullista vauhtia antaakseni tietä heille. Vaan pojatpa eivät paljon näyttäneet perustavan yrityksestäni olla kohtelias autonainen, kun maija ei liikahtanutkaan kääntyäkseen, joten minä jatkoin sitten muina tyttöinä matkaani.

Kotiin oli matkaa enää pari sataa metriä, kun bongasin taustapeilistä maijan, joka väläytti vilkkujaan pysähtymisen merkiksi - missäpä muuallakaan kuin täsmälleen kotikerrostaloni kohdalla! Kaikissa talomme asunnoissa ainakin yhden huoneen ikkunat ja parveke antavat nimenomaan kylämme raitille päin. Minun tuurillani koko talon väki oli varmasti juuri parahiksi saapuvilla parvekkeillaan - tupakoimassa tai puistelemassa pöytäliinasta murusia tai muuten vaan patsastelemassa - ja pääsi siten todistamaan, kun saavun kotiin poliisit kannoillani... *nolo*

Käännyin talollemme vievälle tielle ja päätin pysähtyä talon päädyn kohdalle, siellä kun ei ole ikkunoita, joten säästyisin naapurien enemmiltä uteliailta katseilta (sikäli kun sillä nyt enää oli kauheasti väliä). Kaivoin rahapussin esiin käsilaukkuni uumenista, sillä epäilemättä he haluaisivat ajokorttini ihasteltavakseen. Veivasin ikkunan apposen auki... ja mietin kuumeisesti, olinko syyllistynyt johonkin rikkeeseen - turvavyö oli kiinni, kännykkä visusti povitaskussa, en tupakoinut ajon aikana, en näplännyt stereoitakaan, enkä edes kaahannut... Mitä vielä olisin voinut tehdä tai jättää tekemättä?!

Herra konstaapeli asteli Wanhan Rouwan viereen, pyysi ajokorttini nähtäväkseen; sitten pilli suuhun ja napakka puhallus, kiitos. No, pillittämisen jälkeen nuoren ja kiltinnäköinen konstaapeli vielä empi tovin auton vierellä ennen kuin kysyi: "Oletko muuten huomannut, että sulta on toinen etuajovalo palanut?" (pari haparoivaa askelta lähemmäs Wanhan Rouwan nokkaa höystettynä arvioivilla silmäyksillä) "Täältä..." (ankaraa sanojen hapuilua) "...öö ...vasemmalta puolelta?" Tietenkään en ollut moista huomannut, mutta lupasin korjata tilanteen pikimmiten.

Olikin muuten ensimmäinen kerta, kun Kissalan pojat pysäyttivät minut "mittavan", liki 3 vuoden ajourani aikana! ;) Ja oli myös ensimmäinen kerta, kun minut puhallutettiin. Mutta vaikka olenkin nyt kahta kokemusta rikkaampi, niin vielä sentään on sakot saamatta! :)

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

2 + 2 = kattistrofi ??

Kattilani koko on tuplaantunut, huushollissani vilistää nyt 4 viiksiniekkaa. Ei, en ole hyvää vauhtia tulossa hulluksi kissamummoksi (vielä) ;) tämä on täysin tilapäinen ratkaisu. Nimittäin erinäisten tapahtumien johdosta Myyn tyttärellä oli akuutti hätä löytää kissoilleen evakkopaikka, joten lupauduin ottamaan kattimukset hoiviini pariksi viikoksi. Sivumennen sanoen olisin joutunut todella turhauttavaan ja tuloksettomaan etsintäsavottaan, jos olisin yrittänyt kaivaa sydämestäni kivettyneen ja kovettuneen pikkupläntin, minkä nojalla olisin kieltäytynyt ojentamasta auttavaa kättäni, varsinkin kun on kissoista kyse, mutta muutenkin. Joten eilen sitten kissavieraat saapuivat.

Tunnelma oli vähintäänkin jännittyneen latautunut, niin meillä orjilla kuin kaikilla viiksiniekoillakin. Toinen, kovasti Pirpanan näköinen uroskissa painui ensitöikseen makuuhuoneeseen sängyn alle, missä Neiti Söpö oli jo murjottamassa; likka oli pujahtanut sinne heti, kun kuuli vieraiden tulon. Molemmat kissat tuijottivat toisiaan järkähtämättömästi silmiin, mutta tilanteessa ei sentään ollut orastavia kissatappelun merkkejä ilmassa (ei sähinää, suhinaa, murinaa tai aggressiivista käpälöintiä tms). Vaikka Neiti Söpö lähtikin jonkin ajan kuluttua liikekannalle, pysytteli Pirpana-Look-Alike tiukasti sängyn alla koko illan.

Vasta yön pimeinä tunteina herra lähti tutustumisretkelle. Ai että mistäkö minä sen tiedän? Havahduin hereille jossain vaiheessa yötä, ja näin unisten silmieni raosta Look-Aliken pamppailemassa makuuhuoneessa... Ja kyllä. Se nimenomaan oli Mr. Look-Alike, ei Pirpana, on jätkillä sen verran kokoeroa, että sen erottaa jopa puolipimeässä, kun Pirpana on vielä ... no, ei nyt ihan pentu, mutta "teini" kuitenkin!

Toinen tulokas, Neiti Rämäpää, oli huomattavasti uteliaampi tutustumaan uuteen kortteeriinsa. Joskaan kissaneiti ei innokkuudessaan silti yltänyt Pirpanan tasolle, jätkä kun olisi suin päin syöksynyt tekemään tuttavuutta molempien vierailevien tähtien kanssa heti näiden saavuttua.

Ainakaan toistaiseksi ilmassa ei ole leijunut kattistrofin aineksia, pieniä suhinoita tai murinoita lukuunottamatta yhteiselo on lähtenyt käyntiin mallikkaasti, ja jäätävän jännittynyt tunnelmakin on sulamaan päin. Mr. Look-Alike ja Neiti Rämäpää lienevät vielä hiukan vieraskoreita - Myyn tytär sanoi, että kissansa ovat mestareita saamaan kaikenlaisia kuningasideoita - joten voihan se olla, että tässä parin viikon mittaan on yhä enenevässä määrin luvassa vilinää, vilskettä pienten tassujen... :)

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Hammaspeikkojen karkottelua

Muistan vieläkin hammaslääkärireissun, joka oli elämäni ensimmäisiä, alle kouluikäisenä. Urhoollisena, mutta kovin jännittyneenä menin äitini kanssa vastaanotolle, missä tovin jouduimme odottelemaan vuoroamme. Minulle oli kerrottu, että tohtori vain kurkistaa purukalustoani, ja jos olen kiltisti, saan jonkin pienen palkinnon tohtorilta. Ei tietenkään mitään tikkaria, siitähän saa hammaspeikkoja, mutta ehkä kiiltokuvan, tarran tai jotakin muuta mukavaa.

Pian koittikin meidän vuoromme. Alati kasvavan pelon vallassa astelin aroin askelin äidin käsipuolessa toimenpidehuoneeseen ja kipusin tuolille istumaan. Katselin ympärilleni silmät teelautasen kokoisina ja kauhistelin niitä kaikkia kummalllisia kapineita, joita oli pöydällä toimenpidetuolin läheisyydessä. Ja aloin parkua keuhkojeni täydeltä kuin kurkkua leikattaisiin auki - jo ennen kuin tohtori loihe lausumaan "Avaapa suusi, niin kurkataan niitä hampaita". Sydäntä raastavan parkumisen lomassa hoksasin, että nythän minä en olekaan kiltisti niin kuin sovittiin enkä siis saa silmissäni siintänyttä palkintoakaan. Ja koska peli oli jo menetetty, parkuni yltyi, jos vielä mahdollista, ennenkuulumattomaksi, korvia raastavaksi kakofoniaksi! Mahtoipa äitimuori olla tyttärestään ylpeä...

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Hammaspeikkoja ei löytynyt karkoitettavaksi, ja kaikesta huolimatta sain sen palkinnon, jonkin värikkään tarran liimattavaksi hammasmukiini... Mutta pelonsekainen kauhu hammaslääkärissä asiointia kohtaan ei vain ota helpottaakseen edes näin aikuisella iällä, joskin se on myönnettävä, että en enää nykyään kilju kuin teuraaksi vietävä pikkupossu! ;)

Niinpä keskiviikkoaamu oli minulle kaikkea muuta kuin leppoisa, sillä taannoisen tarkastuksen yhteydessä olin saanut uuden ajan paikkaukseen ja hammaskiven poistoon. Alun pitäen ajan piti olla jo viime viikolla, perjantaina, mutta alkuviikosta hammashoitaja soitti minulle ja perui ajan. Toisaalta olin helpottunut, toisaalta taas hiukan näreissäni. Olinhan aikaa varatessa maininnut erityisesti, että järjestelen työvuoroni niin, että pääsen hoidattamaan purukalustoni ilman, että minun täytyy lähten kesken päivän sorvin äärestä omalle asialle. Lisäksi lievää ärtymystäni lisäsi se, että tällä kyseisellä hammaslääkärillä oli pari-kolme vuotta sitten enempikin sitä "oiretta", että tämän tästä varatut ajat peruuntuivat.

Odottaessani vastaanotolle pääsyä keskiviikkona selailin haparoivin sormin naistenlehteä ja yritin silmäillä sitä mitään näkemättömin silmin, kylmän hien hiljalleen kohotessa hiusrajani tuntumaan ja ilkeän solmun kiristellessä vatsaani. Viimein koitti hetki, kun reipas hammashoitaja kutsui minut toimenpidehuoneeseen.

Asettauduin käsinojattomalle toimenpidetuolille odottamaan pelonsekaisin tuntein, mitä seuraavien 20 minuutin kuluessa tulisi tapahtumaan. Olin jo tarkastuskäynnin yhteydessä ilmoittanut, että hammaskiven poisto on ainoa toimenpide, johon suostun ilman tymäkkää puudutusta. Niinpä ensitöikseen hammaslääkäri otti esiin massiivisen kokoisen puudutuspiikin, sillä ensin hoidettaisiin paikka-asiat kuntoon, ja vasta sitten poistettaisiin hammaskivi ultraäänellä. Piikki nipisti keljusti. En todellakaan tainnut osoittaa likimainkaan yhtä suurta urhoollisuutta kuin Pirpana taannoisella eläinlääkärikäynnillään, kun suojalasien läpi loin armoa anelevan katseen hammaslääkäriin ja olin aikeissa upottaa kynteni toimenpidetuolin käsinojiin... kunnes muistin, että tuolissahan ei ollut niitä, joten se kynsiminen olisi sitten kohdistunut miestohtorin reisilihakseen... ;) *noloa*

Puudutus alkoi tehota varsin rivakasti, ja katsoin parhaaksi sulkea silmäni toimenpiteiden ajaksi. Minulla nimittäin ei ollut niin mitään intressiä nähdä, minkälaisia kapineita tohtori käyttäisi purukalustoni kuntoon saattamiseksi.

Valitettavasti 20 minuuttia myöhemmin en saanut palkintoa. Ellei sellaiseksi lasketa helpottavaa tietoa "Näemme sitten maaliskuussa 2010, kun kutsumme sinut tarkastukseen". Tai juhlallisen suuruista laskua ;) Tosin maksun yhteydessä meinasi tohtorille käydä ihan pikkuinen pilkkuvirhe, ensin hän veloitti vain kymmenesosan laskusta pankkikortiltani! No, virhe oli sitä luokkaa, että mikäli tohtori ei olisi sitä itse huomannut, niin olisin tunnollisena, kunnollisena ja miltei umpirehellisenä kansalaisena huomauttanut itse, että tämä ei tainnut mennä ihan oikein.

Yhtä kaikki nyt taas kelpaa hymyillä, kun on purukalustokin kunnossa! :)

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

And Justice for All...

Aloitin tänä aamuna kierrokseni täällä blogistaniassa hiippailemalla hitain virtuaaliaskelin Stanstan luokse kylään ...ja päätin tehdä saman What tarot card are you? -testin, jonka hän oli jo ehtinyt tehdä. Kas tässäpä tulos:


You are Justice


Equity, rightness, probity, executive; triumph of the observing side in law.


Justice is about cold, objective balance through reason or natural force. You can't keep smoking and drinking without consequences to your health. It is the card that advises cutting out waste and insists that you make adjustments, do whatever is necessary to bring things back into balance, physically, emotionally, socially, spiritually. It is a card of balance and harmony; if there is imbalance, the correction may
require recourse to the law.


What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.



Täytyy sanoa, että tämä meni kyllä nappiin. En siedä vääryyttä, etenkään jos se kohdistuu heikompiin tai jopa puolustuskyvyttömiin olentoihin. Olen aika tunnollinen: pyrin tekemään "niin kuin oikein on", noudatan ohjeita (suunnilleen kaikkia muita paitsi ruokaohjeita!) ja sääntöjä jne jne...

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille Hyvää Kansainvälistä Naistenpäivää!! :)

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Vieläkin asian vierestä

Tässä marhatessani tiedon valtatietä pitkin, törmäsin Mikä kouluruoka olet? -testiin.

Jos olisin kouluruoka, olisin

Ideakeittiön kouluruokatesti: olen Kaalilaatikko ja lasi vettä

Kaalilaatikko ja
lasi vettä

Olen hyvää pataa kaikkien kanssa.

Tee sinäkin
Ideakeittiön kouluruokatesti



Mitäpä tähän on enää sanottavana? Ei niin outoa testiä, ettei toinen puoli totta... ;)

Kuusikko

Kiitokset Stanstalle haasteesta! Monta päivää on ollut hiiren hiljaista tässä blogissa, joten josko tekemällä tämän meemin "alkulämmittelynä" saisin taas runosuonet aukeamaan... ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
  1. Koulussa lemppariaineitani olivat vieraat kielet. Niiden opettelu/oppiminen ei ole koskaan tuottanut minulle suuria vaikeuksia... Ja kielet olivat myös ratkaisevassa roolissa, kun piti ekan opiskeluvuoden jälkeen valita suuntautumisvaihtoehto. Tällä hetkellä parhaiten taittuu englanti ja venäjä, ruotsia täytyisi vähän petrata ja saksan kanssa täytyisi verestää muistia vielä rajummin kuin ruotsin.
  2. En ole koskaan ollut laihdutuskuurilla. Taitaa olla hyvät geenit - kiitos, äiti & iskä :) - kun paino ei ole koskaan ollut minulle ongelma, muutoin kuin ehkä siinä mielessä, että jokunen kilo sitä voisi olla lisää, vaikka syönkin kuin hevonen! Siksipä eräs ystävä kuvailikin minua sanoilla "Ihan kuin urheiluauto - kaunis katsella, mutta kallis syöttää!" :)
  3. Lapsuuden haaveammattini oli näyttelijätär - se, joka näyttelee Suomen maailman kartalle! :) Mutta sitten haaveet kaatuivat, kun viimein tajusin vajavaisuuteni laulunlahjojen suhteen (absoluuttisen nuottikorvaton yksilö) ja kait sitä nyt näyttelijättären pitäisi edes jollain tasolla osata laulaa...
  4. Inhokkiruoka numero uno on minulle läskisoossi. Pelkkä ajatuskin aiheuttaa täydellisen niskakarvajumpan puistatuksineen... hyi olkoon!
  5. Ajoin ajokortin vasta "kypsällä" iällä, yli kolmikymppisenä... Olen nyt siis ollut muutaman vuoden autonainen... :) Aiemmin sitkeästi uskoin ja uskottelin, että minähän en ajokorttia saati autoa tarvitse, mutta esim. nykyistä työtäni en olisi saanut varsinkaan kortitta.
  6. Pelkään koiria. Valitettavasti. Mitä isompi ja tuntemattomampi, sen pahempi. Syynä on varhaisteini-iässä sattunut erittäin ikävä kohtaaminen sekarotuisen Samin kanssa, mistä jäi pysyvät arvet - niin henkiset kuin fyysisetkin. Tosin sen verran täytyy sanoa, että pelko on erityisesti viime vuosien mittaan ollut pikkaisen lientymään päin - kiitos MiesManin & Sambakoneen, joiden kanssa huusholleerasin pari vuotta, ja Myyn & hänen koiriensa, jotka ovat niin hyvin koulutettuja & hyvätapaisia, että jopa minä olen uskaltanut tutustua lähemmin...

    Haastan Mierolaisen, Yökkösen, Sho(e)paholicin, Cherryn, Icen ja Tylsyyden.

    Tämä viimeinen osio oli hiukan hankala... Yritin miettiä, kenelle edellisellä kerralla tämän haasteen tuikkasin ja kenestä bloggaajasta haluaisin tietää enemmän sattuman varaisia asioita...

tiistai 3. maaliskuuta 2009