lauantai 14. maaliskuuta 2009

Hammaspeikkojen karkottelua

Muistan vieläkin hammaslääkärireissun, joka oli elämäni ensimmäisiä, alle kouluikäisenä. Urhoollisena, mutta kovin jännittyneenä menin äitini kanssa vastaanotolle, missä tovin jouduimme odottelemaan vuoroamme. Minulle oli kerrottu, että tohtori vain kurkistaa purukalustoani, ja jos olen kiltisti, saan jonkin pienen palkinnon tohtorilta. Ei tietenkään mitään tikkaria, siitähän saa hammaspeikkoja, mutta ehkä kiiltokuvan, tarran tai jotakin muuta mukavaa.

Pian koittikin meidän vuoromme. Alati kasvavan pelon vallassa astelin aroin askelin äidin käsipuolessa toimenpidehuoneeseen ja kipusin tuolille istumaan. Katselin ympärilleni silmät teelautasen kokoisina ja kauhistelin niitä kaikkia kummalllisia kapineita, joita oli pöydällä toimenpidetuolin läheisyydessä. Ja aloin parkua keuhkojeni täydeltä kuin kurkkua leikattaisiin auki - jo ennen kuin tohtori loihe lausumaan "Avaapa suusi, niin kurkataan niitä hampaita". Sydäntä raastavan parkumisen lomassa hoksasin, että nythän minä en olekaan kiltisti niin kuin sovittiin enkä siis saa silmissäni siintänyttä palkintoakaan. Ja koska peli oli jo menetetty, parkuni yltyi, jos vielä mahdollista, ennenkuulumattomaksi, korvia raastavaksi kakofoniaksi! Mahtoipa äitimuori olla tyttärestään ylpeä...

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Hammaspeikkoja ei löytynyt karkoitettavaksi, ja kaikesta huolimatta sain sen palkinnon, jonkin värikkään tarran liimattavaksi hammasmukiini... Mutta pelonsekainen kauhu hammaslääkärissä asiointia kohtaan ei vain ota helpottaakseen edes näin aikuisella iällä, joskin se on myönnettävä, että en enää nykyään kilju kuin teuraaksi vietävä pikkupossu! ;)

Niinpä keskiviikkoaamu oli minulle kaikkea muuta kuin leppoisa, sillä taannoisen tarkastuksen yhteydessä olin saanut uuden ajan paikkaukseen ja hammaskiven poistoon. Alun pitäen ajan piti olla jo viime viikolla, perjantaina, mutta alkuviikosta hammashoitaja soitti minulle ja perui ajan. Toisaalta olin helpottunut, toisaalta taas hiukan näreissäni. Olinhan aikaa varatessa maininnut erityisesti, että järjestelen työvuoroni niin, että pääsen hoidattamaan purukalustoni ilman, että minun täytyy lähten kesken päivän sorvin äärestä omalle asialle. Lisäksi lievää ärtymystäni lisäsi se, että tällä kyseisellä hammaslääkärillä oli pari-kolme vuotta sitten enempikin sitä "oiretta", että tämän tästä varatut ajat peruuntuivat.

Odottaessani vastaanotolle pääsyä keskiviikkona selailin haparoivin sormin naistenlehteä ja yritin silmäillä sitä mitään näkemättömin silmin, kylmän hien hiljalleen kohotessa hiusrajani tuntumaan ja ilkeän solmun kiristellessä vatsaani. Viimein koitti hetki, kun reipas hammashoitaja kutsui minut toimenpidehuoneeseen.

Asettauduin käsinojattomalle toimenpidetuolille odottamaan pelonsekaisin tuntein, mitä seuraavien 20 minuutin kuluessa tulisi tapahtumaan. Olin jo tarkastuskäynnin yhteydessä ilmoittanut, että hammaskiven poisto on ainoa toimenpide, johon suostun ilman tymäkkää puudutusta. Niinpä ensitöikseen hammaslääkäri otti esiin massiivisen kokoisen puudutuspiikin, sillä ensin hoidettaisiin paikka-asiat kuntoon, ja vasta sitten poistettaisiin hammaskivi ultraäänellä. Piikki nipisti keljusti. En todellakaan tainnut osoittaa likimainkaan yhtä suurta urhoollisuutta kuin Pirpana taannoisella eläinlääkärikäynnillään, kun suojalasien läpi loin armoa anelevan katseen hammaslääkäriin ja olin aikeissa upottaa kynteni toimenpidetuolin käsinojiin... kunnes muistin, että tuolissahan ei ollut niitä, joten se kynsiminen olisi sitten kohdistunut miestohtorin reisilihakseen... ;) *noloa*

Puudutus alkoi tehota varsin rivakasti, ja katsoin parhaaksi sulkea silmäni toimenpiteiden ajaksi. Minulla nimittäin ei ollut niin mitään intressiä nähdä, minkälaisia kapineita tohtori käyttäisi purukalustoni kuntoon saattamiseksi.

Valitettavasti 20 minuuttia myöhemmin en saanut palkintoa. Ellei sellaiseksi lasketa helpottavaa tietoa "Näemme sitten maaliskuussa 2010, kun kutsumme sinut tarkastukseen". Tai juhlallisen suuruista laskua ;) Tosin maksun yhteydessä meinasi tohtorille käydä ihan pikkuinen pilkkuvirhe, ensin hän veloitti vain kymmenesosan laskusta pankkikortiltani! No, virhe oli sitä luokkaa, että mikäli tohtori ei olisi sitä itse huomannut, niin olisin tunnollisena, kunnollisena ja miltei umpirehellisenä kansalaisena huomauttanut itse, että tämä ei tainnut mennä ihan oikein.

Yhtä kaikki nyt taas kelpaa hymyillä, kun on purukalustokin kunnossa! :)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

PAKKO tähän oli tulla kommentoimaan, että kaikesta pelosta huolimatta saat olla onnellinen, että selviät moisesta käynnistä yhden hampaan paikkauksella! Lucky you!

Olin itse eilen aamulla siellä omalla kiduttajallani ja kuten blogistani on luettavissa, ei paikkauksesta ollut puhettakaan. Kolme hammasta lähti eri puolilta suuta samalla reissulla, arghh! Jälkikipu oli suurempi kuin mellevä, uskotko?

Voisin luopua todella paljosta jos saisin omat hampaat ehjänä paikalleen, mutta eihän se onnistu. Tulossa on koko proteesi ylös ja osaproteesi alas. 42-vuotiaana, hitto!!! :(