Back on track

En ole hylännyt Blogistaniaa saati blogiani, vaikka viime ajat olenkin viettänyt hiljaiseloa. Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa rivin pari, deletoinut ne, yrittänyt uudestaan - turhautumiseen asti.

Turhautunut olen totta vie ollut! En pelkästään runosuoneni tukkeutumiseen, vaan kaikkeen. Ihan kaikkeen. Turhautunut alati nahisteleviin tassukkaisiin, kun "teini-ikään" ehtinyt Pirpana on koetellut sekä minun että Neiti Söpön hermoja ihan urakalla... Turhautunut kesään, joka on tuntunut lähteneen käyntiin nyt vasta juhannuksen jälkeen, vaikka käytännössä kai sään vaihtelut ovat normaali alkukesän ilmiö... Turhautunut tietöihin, jotka joka aamu osuvat reitilleni ennalta-arvaamattomissa paikoissa ja pakottavat minut valitsemaan jonkin mystillisen kiertotien matkallani työmaalle (ja missä ovat ne silmiähivelevän salskeat, nuoret asfalttimiehet?! Nyt on ollut tarjolla vain elähtäneitä, pöhöttyneitä karvaturpia!)... Turhautunut työhöni, josta on tullut intohimotonta suorittamista; sillä sehän loppuu kuitenkin, miksi siis vaivautua antamaan kaikkensa, eikö riitä että tekee vain osuutensa... Turhautunut katsastamaan avoimia työpaikkoja kaikista mahdollisista eri foorumeista...

Niin. Kaikkea elämistäni ja olemistani on varjostanut uhkakuva työn loppumisesta, mikä on käynyt päivä päivältä konkreettisemmaksi. Mitä pitemmälle kesä on edennyt, sitä lähempänä työsuhteeni pää on häämöttänyt. Olen aloittanut surutyön... Surrut sitä, että joudun luopumaan työyhteisöstäni. Suurinta surua ei ole aiheuttanut pelko yhteyden katkeamisesta lähimpiin ja rakkaimpiin kollegoihin, koska tiedän, että niin ei vain käy. Eikä minua ole hirvittänyt edes taloudellinen tilanne, joka eittämättä olisi olennaisesti huonompi ilman työtä, vaikka olenkin valmistautunut tulevaan karsimalla ylimääräisiä menoja (joita ei kyllä pilvin himmein ole ollutkaan), kasvatellut pikkuhiljaa "varmuusvarastoja" eli ostanut kaappeihin säilyviä peruselintarvikkeita (puurotarpeita, säilykkeitä, pastaa, kahvia, sokeria jne jne). Vaan pikemminkin huolta on aiheuttanut se, mistä löydän yhtä mutkattoman työyhteisön kuin tämä nykyinen on, ja miten sopeudun siihen, jos ja kun joskus satun uuden työpaikan jostain saamaan.

Pari viikkoa ennen juhannusta alkoi kuitenkin valoa pilkahdella tunnelin päässä. Pomo kutsui minut jälleen kammioonsa, tällä kertaa parempien uutisten toivossa kuin pääsiäisen alla. Minulle mahdollisesti olisi tarjolla muutaman kuukauden lisäsiivu valtion leipää, tosin toisessa toimipaikassa, hiukan toisentyyppisissä tehtävissä kuin mitä olen tähän asti tehnyt.

Suostuin silmää räpäyttämättä. Sillä vaikka olenkin ajoittain moittinut työtäni hiukan paperinmakuiseksi, olen kaikesta huolimatta hyvin kiintynyt siihen ja alkanut vahvasti epäillä, olenko enää "salonkikelpoinen" muuhun kuin tähän työhön, jota olen tehnyt kohta 2,5 vuoden ajan, ja joka ei tietyllä tapaa ole kuitenkaan "siistiä sisätyötä" (sellaista siis, jota ennen tein), ja joka on kasvattanut minulle lehmän hermot, mutta myös huumorinkukkani ehkä entistä kierompaan - se taitaisikin olla se suurin kompastuskivi minun sopeuttamisessani "normaaliin työhön" ;)

Siksi oli helppo suostua tähän viritelmään - sikäli kun se nyt sitten koskaan toteutuisi. Nimittäin pääsiäisen jälkeen pomo on kyllä urheasti ja sinnikkäästi yrittänyt viritellä jos vaikka minkälaista ratkaisua, vaan mikään ei ole ottanut onnistuakseen, niin tiukkana on ylimmäinen kirstunvartija ollut rahan ja jatkopestien, edes pienen pienten siivujen, suhteen.

Pari päivää ennen juhannusta kaikista ennakkotunnelmista poiketen sain asiasta mustaa valkoisella, jatkomääräyksen muutamaksi kuukaudeksi toiseen toimipaikkaan... eikä vähiten nykyisen pomoni sinnikkäiden ponnisteluiden ansiosta, vaan myös siksi, että edeltäjänsä oli minusta puhunut varsin ylistävin sanankääntein pomolle, jonka alaisuuteen olen siirtyvä syksyn kuluessa. Muutama kuukausi saattaa tuntua mitättömältä pätkältä, mutta on se tyhjää parempi kuitenkin, sillä työ jatkuu katkotta, lomat kertyvät kuten ennenkin ja niin edespäin.

Tilanne on silti vähintäänkin haasteellinen. Nimittäin minulla ei ole aavistustakaan, miten selviän kymmeniä kilometrejä pidemmästä työmatkasta yhdistettynä kolmivuorotyöhön, minulla kun ei kummastakaan ole juurikaan kokemusta... Vaan sitäkin suurempana huolenani on edelleenkin uuteen työyhteisöön sopeutuminen sekä se, millaisen vastaanoton saan toisessa toimipisteessä, sieltä kun joutui eräs henkilö pois ja minä siirryn ikään kuin hänen tilalleen. No, siirtymiseen on vielä pari kuukautta aikaa ja oikea kesälomakin ennen sitä, joten turha kai sitä on etukäteen murehtia... Pääasia, että pysyn leivän syrjässä kiinni!

Työkuvion selvittyä olen saanut uutta puhtia kaikkeen. Jopa siinä määrin, että valjastin viattoman luontokappaleen, Neiti Söpön, markkinavoimien kynsiin. Tai ainakin yritän valjastaa. Nimittäin lähetin ihka ensimmäistä kertaa elämässäni itse ottamani valokuvan kilpailuun, jonka eräs kissanruokavalmistaja julisti alkaneeksi kesän kynnyksellä kysymyksellä: "Onko kissassasi huippumallin vikaa?" Muistin välittömästi Neiti Söpöstä taannoin nappaamani kuvan, jossa likka poseeraa ylväänä, huokuen kissamaista diivaa koko olemuksellaan ja ilmeellään :) Täydellistä, ainakin tehtävänantoon nähden!

Kaksitoista parasta otosta palkitaan tavarapalkinnolla, ja kattimus voi päästä ensi vuoden kalenteriin :) Myös hiukan heikommin sijoittuneille on luvassa pientä vaivanpalkkaa - arvatenkin kissanruokaa. Jos siis on onni myötä, Neiti Söpö voi viimein alkaa tuottaa muutakin kuin iloa ja irtokarvoja lattioille! ;)

Pedon kynsiin se jäi

Eipä kovin pitkälle kantanut minun salainen, urbaani puutarhaunelmani. Siis se, joka sai kipinän, kun löysin viime viikolla kaappieni kätköistä muutamia mysteeripusseja. Tarkemman tarkastelun alla kävi ilmi, että ne sisälsivät erinäisten yrttien (mm. persiljan, basilikan ja ruohosipulin) ja auringonkukan siemeniä.

Sain kuningasidean: yritänpä jälleen kerran kasvattaa rehevän yrttitarhan ihan itse! Tiedän toki, että en ole minkään valtakunnan multasormi, eikä minulla ole viherpeukaloakaan, edes keskellä kämmentä. Mutta josko sitä silti kokeilisi! Ovathan ne ennenkin lähteneet hyvin kasvamaan läntisellä ikkunallani... Juu. Ovat kyllä lähteneet kasvamaan. Paino sanalla lähteneet. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ripeän itämisen ja pikkuruisen kasvupyrähdyksen jälkeen lopputulos on nimittäin ollut sangen säälittävä, etten sanoisi surkuhupaisa: kimppu kituliaita bonsai-versioita alkuperäisestä, rehevästä yrtistä tai parimetrisestä auringonkukasta.

Mutta en antanut tuon ikävän puutarhamuiston lannistaa intoani. Vaan tartuin tuumasta toimeen; eikun multapussi esiin ja kylvämään! Käytin kylvösastioina kananmunakennoja, niitä pahvisia, jollaisissa munia kaupassa myydään. Arvelin, että alkuvaiheessa riittää tuollainen pikkuastia, kun ne oraathan pitää kuitenkin siirtää isompaan astiaan kasvamaan... pienessä kipposessa verso ei vielä kummoista juurakkoa saa kehitettyä, joten siirtokin on sitten helpompi, eikös juu!?! Noin niin kuin amatööriyrttiviljelijän logiikalla ajateltuna. Sitä paitsi tuollainen kenno on mukavan imukykyistä materiaalia, jossa kosteus pysyy tasaisena, mikä on eittämättä hyvä juttu itämisen alkuvaiheessa... Ääh, myönnetään, silkkaa mukavuudenhaluisuuttani päädyin pahvimaisiin munakennoihin. Toki ne imevät vettä ja toki pitävät kosteudenkin tasaisena. Ja se puolestaan keventää minun taakkani merkittävällä tavalla, kun ei tarvitse silmä kovana vahdata, joko niitä kylvöksiä pitää taas kastella.

No, oli miten oli. Sain kylvökset kylvettyä (omasta mielestäni) varsin mallikkaasti ja aloin malttamattomana odottaa pieniä, vihreitä piippoja nousevaksi mullasta. Parilla aiemmalla kerralla, kun olen yrttejä yrittänyt viljellä omiksi tarpeiksi, ensimmäisten vihreiden sirkkalehtien ilmaantumiseen ei ole mennyt kovin monta päivää... Joskin se täytyy myöntää, että nyt saatoin olla hiukan myöhässä kylvöajan suhteen, muistaakseni nuo minun yrittini olisi kai pitänyt laittaa itämään jo maalis-huhtikuussa (?). Enkä kyllä ollut lainkaan varma, joko siementen parasta ennen -päivä oli ohitettu, sillä tottahan toki se oli painettu pussin yläosaan, sinne, mistä pussi repäistään auki... ja parhaimmassakin tapauksessa tuosta päiväyksestä näkyi vain 08/20..

Muutamaan päivään bonsai-plantaasillani ei tapahtunut niin mitään. Jos ei oteta lukuun sitä, että minun piti pariin otteeseen kastella sitä. Mutta sitten alkoi näkyä elonmerkkejä: auringonkukan verso yritti varovasti nostella päätään! Jiihaa!! Ainakaan ne siemenet eivät olleet pamahtaneet käyttökelvottomiksi, kun kerran edes yksi niistä lähti itämään (kylvin 6 kpl, enempää ei ollut). Verso oli ponnistanut jo pontevat pari senttiä mullan pinnan yläpuolelle, kun päätin, että se on aika siirtää suurempaan, muoviseen astiaan.

Se päivä oli eilen. Ja se oli osoittautuva kohtalon päiväksi. Nimittäin istuin keittiön pöydän ääressä, kupponen teetä seuranani ja virtuaalikäyskentelin pikaiselle kierrokselle blogistaniaan, kun eteisestä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa. Syöksyin kiireen vilkkaa tsekkaamaan tilanteen. Syyllinen oli selvillä jo ennen kuin ahterini oli noussut kymmentä senttiä jakkaralta, se oli epäilemättä Pirpana, joka on viimeaikoina osoittautunut varsinaiseksi rosvoroopeksi, jätkä pöllii kaiken, aivan kaiken mahdollisen irtosälän. Niin nytkin, mutta halusin tarkennusta asiaan, minkä luihuinen pikkukolli oli tällä kertaa omin lupineen anastanut.

Eeeii... Eihän se vain ole mahdollista? Kyllä, valitettavasti. Karu totuus valkeni välittömästi, kun astuin eteiseen. Pirpana oli näpistänyt juuri sen pikkuisen, muovisen istutusruukun, jossa toistaiseksi ainoa auringonkukan taimeni kurotteli kohti valoa. Nimenomaan kurotteli, eipä kurottele enää. Sillä taimea ei löytynyt mistään. Olohuoneeseen oli kyllä onnistuneesti kylvetty multaa ruukusta vähän joka paikkaan, eritoten pitkin sohvaa, joka on ikkunalaudan edustalla, mutta taimesta ei ollut tähteellä edes pientä lehden hitustakaan. Voihan toki olla, että taimi-polo on ajautunut esim. maton alle tai sohvatyynyn väliin, ehkä peräti sohvan alle lattialle, mistä silmäni ei sitä kylläkään tavoittanut... Yhtä kaikki mennyttä!

No, oma moka. Aivan selkeästi. Vaan kai minä läksyni taas opin kantapään kautta: 1) Kissojen ulottuville ei voi jättää mitään, yhtään mitään! Ja lattialta ikkunalaudalle ponnistaminen ei ole temppu eikä mikään kissalta, ei edes sellaiselta pikkusintiltä kuin Pirpana. 2) Jopa kotikutoiset, urbaanit yrttiplantaasit on muistettava suojata "suurpetojen" hyökkäyksiltä, ettei sato jää pedon kynsiin! ;)

Terassikauden avaus

Ilo ja kunnia terassikauden avauksesta menee pikkupeijooni Pirpanalle, nimittäin jätkä pääsi eilen ihka ensimmäistä kertaa parvekkeelle :D Parveke on tähän asti ollut visusti pikkukollilta kiellettyä aluetta, vain Neiti Söpö on sinne saanut mennä jäähdyttelemään.

Parvekkeeni on toki kissaturvallinen eli lasitettu, ja lasit yleensä ottaen kiinni - paitsi jos käyn tupakoimassa tai jos aurinko paistaa kuumottaen partsin tuskalliseksi pätsiksi. Putoamisen vaara on siis lasien johdosta liki olematon, varsinkin kun pidän tarkkaa huolta, että lasit on työnnetty tiukasti kiinni, kun jompi kumpi tassukkaista astuu parvekkeen kynnyksen ylitse. Minusta jätkä vain on ollut tähän asti liian pieni ja hentoinen mennäkseen bongailemaan lintuja & oravia lasin takaa...

Mutta nyt n. 8 kk:n kunnioitettavassa iässä ;) Pirpanalle viimein koitti se päivä, kun tuon mystillisen ulkotilan ovi viimein aukeni. Eikä kyllä ollut riemulla rajaa, kun jätkä viimein pääsi sinuiksi parvekkeella oleilun kanssa! ;) Ensitöikseen pikkukolli kantoi parvekkeelta yksitellen kaikki sinne syksyllä harhautuneet kuivat puunlehdet sisään - jouduin illalla tekemään todella tarkan syynin mm. punkkaani, ettei noita "aarteita" ole kätketty salaa sinne. Mutta malttoipa Pirpana sen verran sentäs, että poseerasi kameralle n. sekunnin, joten sain ikuistettua jätkän ensihetket parvekkeella:



Pahoin pelkään, että pikkupeijoonilla ns. nälkä kasvaa syödessä - kuten kävi aikanaan Neiti Söpönkin kanssa. Eli sinne parvekkeelle pitää päästä mahdollisimman usein, eikä sieltä malteta tulla pois, ei edes syömään...

Terveisiä tassun alta

Vierailevat tähdet, Neiti Rämäpää ja Mr. Look-Alike, ovat olleet luonani nyt kohta kaksi viikkoa. Molemmat ovat löytökissoja, ja luultavasti Mr. Look-Alikea elämä on kohdellut varsin kaltoin ensimetreistä lähtien aina löytöeläinhoitolaan pääsemiseen asti, sillä niin varautunut herra on, varsinainen arkajalka ja ujopiimä. Siksipä kaikkein ilahduttavinta on ollut silminnähtävä muutos juuri Mr. Look-Alikessa, se kuinka päivä-päivältä kissaherra on rohkaistunut ja kasvattanut luottamusta tilapäiskortteeriinsa ja -emokkeeseensa (kiitos, Siru, lainaan sinun loistavaa termiäsi ihan omin lupineni!).

Aivan päättömäksi meno ei sentään ole tässä Kattilassa yltynyt - vielä - vaikka epäilemättä tassukkaat ovatkin lyöneet söpöt pikkupäänsä yhteen keksiäkseen kuningasideoita minun ries... korjaan, riemukseni.

Ensinnäkin olen saanut huomion arvoisen sisustusvinkin. Mattojen asettaminen lattialle suoraan ja siististi on "so last season", joten eräänä päivänä palatessani töistä kotiin eteiseen oli luotu vähintäänkin lennokas, uusi kevätilme ;)

On tietysti mahdollista, että tässä on viritelty ansaa mahdollisten murtovarkaiden pään menoksi - kurtussa olevaan mattoonhan voi kompastua - sillä käytävästä kantautuvat äänet välillä saavat erityisesti Neiti Söpön valpastumaan ja hiipimään matalana muristen eteiseen.






















Säilytän kissojen tarvikkeita, ruokia, herkkuja ym. ruokakuppien yläpuolella, liki 2 m:n korkeudessa olevalla, täpötäydellä hyllyllä, jonne kissoilla ei ole pääsyä. Tai niin ainakin luulin, ettei ole...

Vaan maanantaina kotiin tullessani kohtasin keittiössä yllättävän näyn: kissanminttuaskin keskellä ruokakuppia ja Dentabits-raksurasian lattialla. Sentään askien sisältöä ei oltu yritetty (ehditty?) saada väkivalloin esille, kun kummassakaan ei näkynyt raivokkaan kynsimisen tai puremisen jälkiä!

Mitä ilmeisimmin tassukkailla - tai ainakin yhdellä heistä - on ollut siis painava sanansa sanottavanaan tarjoilun riittävyydestä tai laadusta! Nimittäin voisin laittaa vaikka pääni pantiksi, että asialla on ollut Neiti Rämäpää, joka on mestari availemaan kaappien ovia ja järjestämään itsensä paikkoihin, jonne ei olisi mitään asiaa... Mitähän älyn väläyksiä on seuraavaksi tiedossa?! :)

2 + 2 = kattistrofi ??

Kattilani koko on tuplaantunut, huushollissani vilistää nyt 4 viiksiniekkaa. Ei, en ole hyvää vauhtia tulossa hulluksi kissamummoksi (vielä) ;) tämä on täysin tilapäinen ratkaisu. Nimittäin erinäisten tapahtumien johdosta Myyn tyttärellä oli akuutti hätä löytää kissoilleen evakkopaikka, joten lupauduin ottamaan kattimukset hoiviini pariksi viikoksi. Sivumennen sanoen olisin joutunut todella turhauttavaan ja tuloksettomaan etsintäsavottaan, jos olisin yrittänyt kaivaa sydämestäni kivettyneen ja kovettuneen pikkupläntin, minkä nojalla olisin kieltäytynyt ojentamasta auttavaa kättäni, varsinkin kun on kissoista kyse, mutta muutenkin. Joten eilen sitten kissavieraat saapuivat.

Tunnelma oli vähintäänkin jännittyneen latautunut, niin meillä orjilla kuin kaikilla viiksiniekoillakin. Toinen, kovasti Pirpanan näköinen uroskissa painui ensitöikseen makuuhuoneeseen sängyn alle, missä Neiti Söpö oli jo murjottamassa; likka oli pujahtanut sinne heti, kun kuuli vieraiden tulon. Molemmat kissat tuijottivat toisiaan järkähtämättömästi silmiin, mutta tilanteessa ei sentään ollut orastavia kissatappelun merkkejä ilmassa (ei sähinää, suhinaa, murinaa tai aggressiivista käpälöintiä tms). Vaikka Neiti Söpö lähtikin jonkin ajan kuluttua liikekannalle, pysytteli Pirpana-Look-Alike tiukasti sängyn alla koko illan.

Vasta yön pimeinä tunteina herra lähti tutustumisretkelle. Ai että mistäkö minä sen tiedän? Havahduin hereille jossain vaiheessa yötä, ja näin unisten silmieni raosta Look-Aliken pamppailemassa makuuhuoneessa... Ja kyllä. Se nimenomaan oli Mr. Look-Alike, ei Pirpana, on jätkillä sen verran kokoeroa, että sen erottaa jopa puolipimeässä, kun Pirpana on vielä ... no, ei nyt ihan pentu, mutta "teini" kuitenkin!

Toinen tulokas, Neiti Rämäpää, oli huomattavasti uteliaampi tutustumaan uuteen kortteeriinsa. Joskaan kissaneiti ei innokkuudessaan silti yltänyt Pirpanan tasolle, jätkä kun olisi suin päin syöksynyt tekemään tuttavuutta molempien vierailevien tähtien kanssa heti näiden saavuttua.

Ainakaan toistaiseksi ilmassa ei ole leijunut kattistrofin aineksia, pieniä suhinoita tai murinoita lukuunottamatta yhteiselo on lähtenyt käyntiin mallikkaasti, ja jäätävän jännittynyt tunnelmakin on sulamaan päin. Mr. Look-Alike ja Neiti Rämäpää lienevät vielä hiukan vieraskoreita - Myyn tytär sanoi, että kissansa ovat mestareita saamaan kaikenlaisia kuningasideoita - joten voihan se olla, että tässä parin viikon mittaan on yhä enenevässä määrin luvassa vilinää, vilskettä pienten tassujen... :)

Potilas Pirpana

Tänään oli sikäli poikkeuksellinen lomapäivä, että herätyskello - ei siis kumpainenkaan noista karvavekkareista, vaan se piipittävä, paristoilla toimiva kapine - herätti minut jo klo 7. Nimittäin Pirpanalle oli varattu aika eläinlääkärille klo 9 kastrointiin ja rokotuksiin, ja minun piti ennen sitä saada riittävä määrä kofeiinia ääntä kohti, että tolkku pelaisi, jos järki nyt ei ihan vielä juoksisikaan.

Kahvia lukuun ottamatta muutkin aamutoimet olivat poikkeukselliset. En nimittäin voinut tarjoilla tassukkaille aamiaista normaaliin tapaan, sillä Pirpanan piti tulevan operaation vuoksi olla aamulla syömättä. Niinpä Neiti Söpökin joutui odottamaan aamiaistaan normaalia pidemmän tovin, siihen asti kunnes olin saanut Pirpanan kuljetusboxiin ja olin miltei jo astumassa ovesta ulos boxin kanssa. Neiti Söpön aiemmin minuun sinkoamat hitaasta aamiaispalvelusta johtuneet halveksuvat katseet vaihtuivat kummastuneisiin, kun likka älysi minun olevan aikeissa kävellä Pirpanan kanssa ovesta ulos. Neiti näytti ilmiselvästi pohtivan, mihin päätä huimaaviin seikkailuihin Pirpanaa olin viemässä ;)

Liekö sitten jätkä aavistellut matkamme määränpäätä, mutta Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan pieneläinklinikalle. Ei kouristuksenomaista boxin seinien raapimista. Ei kynsin-hampain boxin kalteriovessa roikkumista. Ei volttien heittämistä boxissa. Eikä edes sydäntä särkevää tai korvia raastavaa ulvomista. Näitä kaikkia olin nimittäin jo nähnyt, kun pariin otteeseen yritin Pirpanaa totuttaa boxiin menoon ja siellä oloon ennen tätä päivää. Toinen vaihtoehto tietysti on, että jätkä oli niin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut minuun, ettei viitsinyt vaivautua edes protestoimaan.

Toimenpidehuoneeseen päästyämme jouduin tovin houkuttelemaan Pirpanaa ulos boxista, jätkä kun oli ängennyt itsensä boxin perimmäiseen nurkkaan ja nökötti siellä jääräpäisesti selkä boxin oviaukkoon päin. Sain kuin sainkin houkuteltua sällin lähemmäs boxin suuta, mistä hoikka poika oli helppo nostaa toimenpidepöydälle ihmettelemään.

Edelleenkään Pirpana ei tehnyt elettäkään luikkiakseen karkuun tai edes yrittääkseen sitä. Seistä nökötti vain pöydällä suolapatsasmaisella tavalla ylväänä, silmät teelautasen kokoisina. Ilmeenkään värähtämättä Pirpana otti kannikkaansa lääkäritädin pistämän rauhoittavan piikin. Ja vaikka pojulta ei taju vielä ollutkaan hämärän rajamailla, niin yhä suurta urheutta huokuen Pirpana antoi laittaa niskapoimuun pitkävaikutteisen antibioottipistoksen ja kissojen kolmoisrokotteen. Pointsit Pirpanalle, sillä minulle sen sijaan tuo neulashow oli miltei liikaa. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään vastauksessani, kun lääkäritäti tiedusteli, haluaisinko jäädä seuraamaan toimenpidettä. Se, jos mikä olisi viimeistellyt minun tajuntani hämärtymisen!

Odotin Neiti Söpön olevan ilahtunut palattuani pikkukollin kanssa kotiin. Katin kontit! Likka liikehti äärimmäisen varautuneesti eteisessä, jäykin jaloin ja seiniä pitkin nuohoten, ilme ja olemus huokuen suurta närkästyneisyyttä - ihan kuin olisin tuonut uuden kissatulokkaan kotiin.

Lääkäritädin ohjeiden mukaisesti sijoitin Pirpanan lämpimään paikkaan odottamaan virkoamista - vein jätkän boxeineen päivineen vessaan, sillä siellä boxin saisi kätevimmin patterin läheisyyteen, eikä niin suuresti haittaisi, jos pikkukolli olisi huonovointinen palatessaan "tripiltään".

Muutaman tunnin kuluessa Pirpana alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä: silmissään orpo katse pikkusälli punnersi kissan sitkeydellä ulos boxista ja yritti ottaa ensimmäiset huteran hoippuvat askeleensa. Tietenkään eivät jalat kantaneet paria askelta pidemmälle, joten minun oli puututtava peliin ennen kuin kävisi köpelösti. Levitin vieraspatjan olohuoneen lattialle, kävin siihen loikoilemaan ja katselemaan boxille tallennettuja ohjelmia - ja nostin Pirpanan varovasti viereeni jatkamaan elpymistä.

Noissa raukean leppoisissa tunnelmissa loppupäivä sitten vierähtikin koko konkkaronkan osalta. Vasta myöhään iltapäivällä Pirpana oli sen verran terhakoitunut, että saatoin tarjoilla herralle päivän ensimmäisen aterian, jonka jätkä ahmi hyvällä ruokahalulla - yhdessä Neiti Söpön kanssa. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin Nerikahin Kattilassa. :)

Karvavekkareita ja poikkeuksellinen perjantai

Tällä viikolla olen saanut osakseni Pirpanan jakamattoman huomion jo ennen kukonlaulua. Tiistai-aamuna jätkä tuli tallomaan päälleni, purisemaan ja hurisemaan onnellisena klo 5.19. Eihän siinä enää nukkumisesta tullut mitään, joten oli noustava ylös ennen heräämistä. Seuraavana aamuna, keskiviikkona, arvon karvavekkari soi armeliaasti minulle ruhtinaalliset 11 extra-minuuttia, purinaattori iski "vasta" klo 5.30.

Sanomattakin on selvää, että olin jokseenkin väsynyt töissä luvattoman lyhyiden yöunien vuoksi. Eräs kollega ehdotti, että sulkisin peijoonit makuuhuoneen ulkopuolelle vetäytyessäni yöpuulle. Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt idea, kiitos vaan. Nimittäin alkuyö menisi kuunnellessa viattomien luontokappaleiden ei-niin-hiljaista protestia: miukumista, maukumista, ehkä jopa mouruamista yhdistettynä kouristuksenomaiseen oven raapimiseen. Ja klo 5.19 / 5.30 lopputulema olisi suunnilleen sama = kissat makuuhuoneessa osoittamassa kiintymystään kotiorjaa kohtaan purinallaan + yksi makuuhuoneen ovi raavittuna säpäleiksi ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Perjantaina tarjouduin tekemään ylimääräisen iltavuoron, kun jokin kaamea kulkutauti kaatoi erään kollegan vuoteen omaksi. Oma-aloitteisuus on aina plussaa, varsinkin kun on vailla vakisopparia! ;)

No, sainpahan hiukan paikattua univelkasaldoani, kun ei tarvinnut kirmata sorvin ääreen aamu-kahdeksaksi. Muutenkin aikataulun muutos sopi pirtaani, sillä Wanhan Rouwan putkisto-ongelmaan oli saatava jokin ratkaisu. Joten ennen töihin menoa poikkesin serkkupojan pajalla, mistä sainkin tuomion: pakoputkesta on vaihdettava pari osaa uusiin, niin matka jatkuu hiukan äänettömämmin.

Töiden jälkeen olikin sitten luvassa poikkeuksellista ohjelmaa: lähdin baariin tapaamaan miestä menneisyydestä, Milhousea, joka oli pölähtänyt vanhaan kotikaupunkiinsa visiitille pitkästä aikaa. Ehei, ei mitään romanttista virittelyä, vaan tervetullutta vaihtelua käydä siemaisemassa pari siideriä hyvässä seurassa :)

Lauantai-aamuna eivät karvavekkarit toimineet. Taisin haiskahtaa liiaksi rock-musiikille pitkäksi venähtäneen perjantai-illan johdosta... Nimittäin lausahdus "Ei sitten olla yömyöhään" osoittautui jälleen kerran kuuluisiksi viimeisiksi sanoiksi... ;)

Sika sisäsiistiksi!

Ei, nettideittailu ei ole vielä edennyt siihen pisteeseen, että täällä miestä jo koulutettaisiin, vaikka joku sellaisen mielleyhtymän voikin otsikoinnista saada ;)

Sen sijaan tassukkaat ovat alkaneet koulia minisika Wagneria sisäsiistiksi:



Mitä luultavimmin tämä on pikku-paholaisen, Pirpanan, tekosia. Jätkä kun on viime päivinä ankarasti heitellyt tätä pikku-possua. Viimeksi pari päivää sitten se löytyi tyynyltäni, kun olin vetäytymässä yöpuulle. Ilmeisesti sitä on ajateltu, että kotiorja on unilelun tarpeessa! ;) Tämän hiekkalaatikko-käynnin jälkeen Wagner ei kyllä ole enää tervetullut sänkyyni, ei lähimaillekaan sitä - ainakaan ennen kuin on käynyt pesukoneessa!

Kaavailuja

Mies kävi tänään hiukan hakemassa tavaroitaan, paino sanalla hiukan... Hän koppasi mukaansa pienen pahvilaatikollisen sekalaista sälää. Tavaraa, minkä olin vielä löytänyt olohuoneesta viereksimästä ja latonut laatikkoon; tuikkukippoa, kastekynttilää, viiriä, shakki-kirjaa... sen sellaista pikku-tilpehööriä. Niin ja kourallisen... en dollareita, vaan ruåtsinkruunuja, jotka olivat yhteen kippoon unohtuneet ajelehtimaan Ruotsin reissulta, jonka Mies teki reilusti yli vuosi sitten. Olin laittanut kruunut pieneen minigrip-pussiin päällimmäiseksi eteisessä avoinaisena noutajaansa odottavaan lootaan. Kissat ovat ilmeisesti suunnitelleet lomamatkaa (tai pakomatkaa) Svealandiaan, sillä tuo kruunupussi löytyi yhtenä päivänä keskeltä eteisen lattiaa! ;)

Mutta palatakseni asiaan... Onneksi ostin taannoin oman, uuden digiboxin, nimittäin Mies vei tänään mennessään myös boxin, samaten imurin viemästä siivouskomerosta tilaa. Ja metritolkut johtoja. Vaikka vielähän piuhoja jäi minullekin: 2 scarttia ja 3 antennijohtoa. Kaikki eri mittaisia, kaikki yhtä joutilaita; eivät silti kelvanneet Miehelle. Mitä hittoa minä niillä teen?! Eihän minulla ole edes teknisiä vehkeitä noihin kaikkiin johtoihin!

No, sentään vähän jotain ylimääräistä painolastia poistui Kodistani. Ja siitäkös minä sitten innostuin! Sain sisustuskärpäsen pureman, ja pahemman laatuisen sittenkin... Uudistin hiukkasen olohuoneen ilmettä: järjestelin mm. kirjat uuteen uskoon - mutta aakkostamisesta en silti luovu! ;) - ja vaihtelin muutenkin tavaroita järkevämpiin paikkoihin; itseasiassa muutamat jutut hakevat vieläkin paikkaansa...

Silmittelin sohvan raakkiani, ja yritin tehdä päätöstä. Ostaako uusi vai uudistaako sohva vain uudella päällisellä? Uusi on aina uusi, mutta toisaalta en jaksaisi lähteä marhaamaan liikkeestä toiseen ja etsimään täydellistä sohvaa. Siis siinä mielessä täydellistä, että malli miellyttää, kangas kestää eläimellistä menoa, materiaali on helppo puhdistaa, sohva on riittävän pehmeä, mutta ei liian upottava, hinta on kohtuullinen... ja... ja...

Toisaalta taas pelkästään nuhvaantunut, ehkä hiukan kärsinyt ulkonäkö (kiitos kissat!) ei mielestäni tuntunut riittävän suurelta syyltä vaihtaa uudempaan ja trendikkäämpään sohvaan. Kun sohvavanhus on kuitenkin muuten toimiva ja siitä saa tarvittaessa varavuoteenkin vieraille.

Kotvasen vatkattuani vaihtoehtoja ees ja taas päädyin ihan vain huvikseni ottamaan sohvan strategiset mitat ylös... Sitten syöksyin vaatehuoneeseen ja pengoin läpikotaisin "aarrearkkuni" - jättimäisen pahvilaatikon, jonne olen säilönyt lankoja... kankaita... vaatteenriepuja, joille vielä koittaa uusi elämä uusiokäytössä - josko kässylootastani löytyisi jotain varteenotettavaa vaihtoehtoa sohvan pikauudistamiseen. Ja löytyihän sieltä jotain, ehkä.

Tosin, jos ja kun tarpeet riittävät sohvanpäälliseen ja saan sen vieläpä kunnialla kursittua kasaan, tarkoittaa se auttamatta sitä, että myös verhot menevät olohuoneesta uusiksi... Näinköhän tuo mattokaan enää istuu uuteen, pirteämpään sohvaan?! Ja seuraavaksi varmaan tapetitkin näyttävät tylsiltä, ellei jopa kellastuneilta & ikäkuluilta...

Mutta yksi asia kerrallaan! Katsotaan nyt ensin, saanko loihdittua sohvan kaavat paperille... että voin sitten sommitella noita materiaaleja ja varmistaa niiden riittävyyden... Epäilemättä siinä samalla kypsyttelen muitakin ideoita, miten saisin pikkuvaivalla ja pikkurahalla Kotiini uutta ilmettä. Siitä se lähtee, uusi vuosi, uusi elämä! ;)

Kolmas sunnuntai

Loppiainen on käynnistynyt rennon raukeissa merkeissä, ainakin minun osaltani. Pihalta kuuluu ankaraa matontamppauksen läiskettä... Mitä ihmettä?! Siivoaako joku jo tähän aikaan aamusta (kello hätinä 10) joulun jälkiä noin tarmokkaasti pois?! Ja pyhäpäivänä! No, minun ei ainakaan tarvitse joulua siivota kaappiin, kun en sitä ihmeemmin laittanutkaan; ei joulukoristeita, ei kuusta, ei joulumattoja, ei jouluverhoja...

Kuusen & koristeet hylkäsin ihan eläimellisistä syistä: kattimukset olisivat varmasti keksineet kuusen koristeille ja muillekin paljon paremmat ja enempi heidän silmäänsä miellyttävät paikat, joten EI. En myöskään ole koskaan ollut sitä rotua, joka vaihtaa Kotiin joulumatot, jouluverhot jne. - olen aivan liian mukavuudenhaluinen ryhtyäkseni moiseen puljaamiseen vain parin viikon ajanjakson vuoksi! No, en kyllä vaihda kesä-/talviverhojakaan, vaan verhot vaihtuvat vasta siinä vaiheessa, kun Koti kaipaa oikeasti uutta ilmettä - pysyvästi... tai ainakin siihen asti kunnes sisustuskärpänen puraisee jälleen! ;)

Ajantajuni on viety rajusti hämäränrajamaille - kiitos näiden monituisten pyhien ja vapaapäivien! Uudenvuoden aattona minusta tuntui perjantailta, ja uudenvuodenpäivä puolestaan... ei lauantailta, vaan sunnuntailta, koska seuraavana päivänä piti mennä töihin... Viikonloppu sentään meni ihan normaalin tuntuisesti, mutta tänäänkin tuntuu ihan sunnuntailta, jo kolmatta päivää peräkkäin... ;)

Uuden uutukaiset sarjat eilen tölössä eivät oikein innostaneet. Kotimainen Helppo elämä jäi jotenkin pliisuksi, vaikka alkuasetelma ainakin mainoksen perusteella oli mielenkiintoinen. Life puolestaan yritti olla nokkela, Dr.House-maisella tavalla omalaatuinen ja ties mitä muuta, mutta olen nähnyt monta monituista (poliisi)sarjaa, jotka peittoavat Lifen mennen-tullen. Ja Fringe oli kaikessa scifiydessään vain liian kummallinen, sekä toi liian vahvasti mieleen Minority Report -leffan.

Jokaisessa em. sarjassa oli yksi ja sama puute. Ensimmäisen jakson pitää olla yhtä aikaa paljastava ja salamyhkäinen... Juuri sopivassa suhteessa, niin että katsoja pääsee kartalle keskeisistä hahmoista ja tapahtumista, mutta niitä paljastetaan vain sen verran, että katsojan on pakko vaivautua toisenkin kerran ruudun ääreen. Missään eilisistä sarjoista ei ollut tuollaista koukkua, joten eipä ole vieläkään löytynyt Täydellisten naisten voittanutta, tai edes sellaista, joka pääsisi samaan kastiin eli pakko katsoa -kategoriaan.

Mutta sentään tölön ei-niin-nautittavien sarjojen lomassa sain Miehen villapaidan hihan etenemään vajaat 10 cm, kokonaispituus hihalla on nyt hiukan alle 30 cm. Silmämääräisesti arvioituna hihan pituus ehkä nippa-nappa peittää Miehen hauiksen, kas kun pitkällä miehellä on pitkät kädetkin... Eli vielä on hyvän matkaa silmukoitavaa jäljellä, ennen kuin vasta toinen hiha on valmis!

Kuten kuvasta näkyy, teen hihan hiukan poikkeuksellisesti, Miehen nimenomaisesta pyynnöstä: en aloittanut hihaa ranteesta lähtien, vaan neulon hihan kiinni muuten jo valmiiseen työhön, kun Mies halusi mahdollisimman saumatonta jälkeä... Ei sen hihan neulominen noin päin ole varsinaisesti konstikkaampaa, mutta raskaampaa ainakin, onhan käsissäni koko villapaidan massa, kun neulon hihoja.

Minun piti vaihtaa ainakin toistaiseksi pyöröpuikko sukkapuikkoihin, sillä hihan kavennusten vuoksi pyöröpuikko alkoi käydä liian pitkäksi. Eikä minulla tietenkään ole sopivan mittaista pyöröpuikkoa tähän hommaan, kaikki ovat siimapituudeltaan joko liian pitkiä tai sitten pätkiä.

Tänään varmaankin tämä neulesavotta jatkuu, pitäähän Kahlekunikaan / Köysimiehen paita saada valmiiksi, että pöytä puhdistuu tältäkin osin!

Automaattinen tupakoinnin rajoitin ja meritähti-asento

En ole polttanut tänään kuin kolme tupakkaa! Ei, en ole sairas, en itseaiheutetusti (lue: krapulainen) enkä edes ole onnistunut saamaan mitään kiertävää lentsuakaan. En myöskään ole lopettanut tupakanpolttoa, ehei! Näiden pakkasten yhä jatkuessa mukavuudenhaluisuuteni on vain voittanut tupakan"himon", en siis ole "jaksanut" kovin taajaan lähteä parvekkeelle palelemaan sätkä hampaissa. En nimittäin mitään vihaa niin kuin kylmää - ihan totta, tämä ei todellakaan ole enää millään söpöllä inhoan kylmää -tasolla! - joten pakkanen on automaattisesti rajoittanut tupakointiani, tupruttelu on vähentynyt olennaisesti normaalista... Varmaan ihan positiivinen asia? ;) No, mutta sepä siitä! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut alkaa sen syvällisemmin pohtia tupakoinnin haittoja tai mahdollisia "etuja"...

Olen mennyt noin muutenkin tämän päivän ihan fiiliksillä, ei mitään velvoitetta ahkeroida, mutta ei mitään tarvetta pakkolepoonkaan... Olen vuoroin laiskotellut Mary Higgins Clarkin Yö kuuluu minulle -kirjan parissa tai surffanut netissä, vuoroin vähän askaroinut kotihommia: siivosin veskin, tiskailin käsin pestävät potit pois ajelehtimasta tiskialtaasta ja pyöräytin koneellisen pyykkiä.

Pirpana on ollut jälleen kerran huomattavan oma-aloitteinen pyykkien kanssa. Hätinä sain pari paitaa ripustettua pyykkitelineen narulle kuivamaan, kun jätkä jo loikkasi paitaan roikkumaan meritähti-asennossa! :D Tottahan toki vastaripustettu paita tuli alas alta aikayksikön... Näemmä pikkumies on niin haltioissaan noista pyykeistä, että vielä märät pyykitkin voisi samoin tein "viikata" lattialle kasaan... :) No, parin tähtiesityksen jälkeen se ei enää ollut kovin hauskaa, kun pyykkien ripustamisesta ei kertakaikkisesti meinannut tulla mitään.

Tästä muuten tuli mieleen, että nyt kun oikein muistelen, niin ehkäpä se Mies ei sitten saanutkaan sitä inspiraatiota tavaroidensa nopeutettuun pois kantamiseen siellä Lapissa... Meinaan taisin eilen tulla maininneeksi hänelle, että Pirpana väliin hartaasti esittelee tätä meritähti-temppuaan - joko pyykeissä tai naulakossa roikkumalla. Ja nyt kun vielä enemmän pinnistän muistiani, niin hörppiessämme iltateetä ja Miehen esitellessä Lapin kuviaan taisipa hän siinä samalla liki "kouristuksenomaisesti" ;) varjella tuolin selkämyksellä roikkunutta fleecetakkiaan ...ettei Pirpana nääs saisi mitään inspiraatiota valtoimenaan roikkuvista hihoista tai takin liepeistä. No, ihan sama, mistä Mies on tuon äkillisen intonsa tavaroiden kantamiseen saanut, kunhan se into ei lopahda ennen kuin ehtii alkaakaan! ;)

Ja tuosta "ihan samasta" tulikin sitten vielä kätevä aasinsilta tähän loppuun: jostain kumman syystä nimittäin Apocalyptican uusin biisi, I Don't Care soi vähän väliä päässäni... Joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin - toistaiseksi - sillä minä lähden nyt laittamaan ruokaa! :)

Kuinka wanna-be-blondi sulattaa pakkasen?

Huh, olipa "raskas työviikko", ohi peräti yhdessä päivässä!! ;) No, okei, korkeintaan typerryttävän pitkäpiimäinen, sillä asiakasvirrat pysyivät erittäin loivina ja muutoinkin oli aika kitsaasti äksöniä. Mutta sellaisiahan nämä välyspäivät tuppaavat monella työpaikalla olemaan, kait. Ihan oikeasti koin vilpitöntä työhön paluun riemua, sillä oli mukava kohdata jälleen kollegat ja oli mukava palata mieluisaan työhön - vaikka päivä ei kovin tapahtumarikas ollutkaan.

Kun tulin iltavuorosta kotiin, Sambakone kirjaimellisesti sambasi eteisessä: vinkui, heilutti häntää, hyppi ilmaan ja heilutti lanteitaan - kaikkea tätä yhtä aikaa. On se kiva, kun joku edes ilahtuu kotiin paluustani! :) Kissat puolestaan katsoivat halveksuen moista riekkumista, ikään kuin sanoen:"Phyi, mitä energian tuhlausta!" ...vaikka kyllähän sekä Neiti Söpö että Pirpana tulivat nyt (kuten ennenkin) eteiseen kiehnäämään.

Tänään on ollut kirpsakka pakkaspäivä. Varmuudella en voi sanoa asteista, kun ei sitä lämpömittaria ole (kiitos jomman kumman kissa-peijoonin, joka söi digitaalisesta mittarista johdon poikki!), mutta nettitietojen mukaan lukemat ovat kaiketi pyörineet jossain -11... -12 celsiuksen hujakoilla. Ja yöksi kuulemmati hiukan kiristymään päin. Jess!! Vihdoinkin oikea talvi!! Tällaisia pakkaspäiviä kun riittäisi, niin kevätkin tuntuisi oikeasti keväältä, eikä kävisi niin kuin vuosi sitten, että syksy, talvi ja kevät sekoittuivat epämääräiseksi puuroksi ainaisen vesisateen ja kuran ja loskan vuoksi...

Olin huomattavan reipas töiden jälkeen. Otin imurin käteen ja imureerasin kaikki ziljaardi kissan karvaa (ja pari koiran karvaa) pois nurkista ja lattioilta. Vaikka keli olisi ollut mitä suotuisin esim. mattojen pöllyttämiseen ulkona, niin sentään siihen en viitsinyt ryhtyä enää ilta-kahdeksan aikaan. Jääkööt johonkin toiseen kertaan, samoin kuin petivaatteiden tamppauskin!

Sen sijaan sain kuningasidean. Sulatan pakkasen! Siis ihan vain kaapista, muuhun eivät valitettavasti ja onneksi kykyni taida riittää... ;) Keli on siihenkin mitä passelein, sillä saanhan kätevästi pakasteet parvekkeelle sulattelun ajaksi ilman, että ne kovasti paljon ottavat siitä itseensä. Joten ei kun tuumasta toimeen!

Kerrottakoon, että pakastimeni on sitä mallia, jossa on kolme eri tasoa ja jokaisella tasolla on oma laatikko, jossa pakasteita säilytetään. No, avasin pakastimen oven ja vedin ensimmäisen lootan auki. Sain puolet sisällöstä mätettyä muovikassiin, jossa pakasteet olisi niin kätevä siirtää parvekkeelle odottamaan pakkaskaapin sulamista ja... Siis hetkinen, haloo! Miksi ihmeessä järkevä - ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen - ihminen tekisi turhaa työtä siirtämällä pakasteet napakasta laatikosta heppoiseen muovikassiin ja sitten vielä takaisin laatikkoon, kun savotta olisi valmis?! Varsinkin kun ne lootat pitäisi joka tapauksessa nostaa pois, että pakkanen sulaa paremmin ja että sen saa myös pestyä & kuivattua paremmin!

No juu, ei niitä älykkäimpiä hetkiäni, myönnetään... Näemmä jälleen kerran pääsi wanna-be-blondius yllättämään minut! Joten lopetin mättämisen... tai siis mätin jo kassiin mätetyt pakasteet takaisin laatikkoon, kannoin laatikon parvekkeelle ja kannoin sitten loputkin laatikot sisältöineen parvekkeelle. Täpärällä oli, mutta onneksi järki leikkasi ajoissa kuitenkin! :D

Jaa, että mikäkö sitten on wanna-be-blondi?? Se on minun ja Myyn keksimä nimitys ihmiselle, joka ei ole synnäinen blondi (kuten meistä ei kumpainenkaan ole edes keinotekoiselta väriltään), mutta joka ehkä haluaisi olla (meissä kaikissahan asuu pikkuinen sisäinen blondi, eikös juu!?)... ja jolle kuitenkin sattuu ja tapahtuu blondimaisia asioita - täysin yllättäen, ja juuri silloin kuin sitä vähiten odottaisi. No, lähinnä tämä wanna-be-blondius ilmenee kummallisten, suusta pääsevien sammakoiden muodossa, mistä varmaan muutama esimerkki lienee paikallaan:

Juttelin muutaman kollegan kanssa tässä männä-syksynä siitä, mistä päin armasta Suomen maata kukakin on kotoisin, siis syntyjään... Totesin sitten eräälle miespuoleiselle kollegalleni, että en tosiaan olisi uskonut hänen olevan puhdasjalkainen stadilainen. :D Koko pöytäseurue repesi! Tarkoitukseni oli siis sanoa paljasjalkainen, mutta jotenkin ne sanat taas kiepsahtivat ihan vinksin-vonksin kielen päällä!

No, eipä aikaakaan, kun Myy yllätti itsensä ja kaikki muut kertomalla, että oli lukenut tietokoneeltaan jotakin infoboxia... että oli sellaista tekstiä, ettei siitä lukitautinen olisi ottanut tolkkua! Jaaha, että ihan tautinen... :D Myyn tarkoittama termi oli luonnollisesti lukihäiriöinen, eikä tarkoituksena ollut loukata ketään siinä mielessä, että tuo lukihäiriö nyt vallan sairaus olisi.

Ja hännän huipuksi vielä tämä: Joulun alla puhuin Siskoni kanssa puhelimessa ja tein lähtöä kauppaan. Samalla kun läyrysin Siskoni kanssa, etsin itselleni varsin tyypillisesti avaimiani, rahapussiani, hansikkaitani... ja tokaisin sitten yhtäkkiä:"Hemmetti, missähän minun puhelin on?" Sisko luurin toisessa päässä vain ilmoitti:"No... missäköhän sä olisit viimeksi voinut sitä käyttää...?" Jep-jep. Niin, missäköhän?!

Mutta nyt keittiön suunnalta kuuluu lupavaa kolinaa - toivottavasti se lähtee tipahtelevista huurrekokkareista eikä esim. siitä, että kaikki elukat ovat ängenneet itsenä syynäämään avoinna olevaa pakastinta... Joten täytyypä kipaista tarkistamaan, joko ne sitkeimmätkin huurtumat ovat sulaneet ja pääsen pyyhkäisemään pakastimen puhtaaksi ja kuivaksi... että sitten voin hyvällä omatunnolla sohvaperunoitua loppuillaksi, kun olen ollut niin reipas!

Mitä Missä Milloin 2008

Näin vuoden 2008 loppumetreillä ja uuden vuoden kynnyksellä lienee syytä hiukan kertailla menneen vuoden merkittävimpiä asioita, tapahtumia, ilmiöitä ym. Ja tämän idean saa ihan vapaasti varastaa tahi kopioida, jos siltä tuntuu!! :)

Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...

KISS

Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)

Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.

Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.

Työ ja loma

Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)

Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!

Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!

Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.

Ero

Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!

Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.

Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)

Pirpana

Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)


Ystävät & Facebook

Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.

Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!

Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.

Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!

Blogi

Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.

Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...

Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...

Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)

Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)

Samban tahtiin

Taannoin lupasin Miehelle, että voin huolehtia hänen koirastaan Sambakoneesta, kun Mies lähtee allergisine kavereineen Lappiin uutta vuotta vastaanottamaan. Eilen Mies sitten pikipäiten pyörähti illan suussa tuomaan Sambakoneen tarvikkeineen: talutushihnoineen, ruokineen, peteineen ja talvitakkeineen... Ihan totta, Samba tarvitsee takin - vaikka muutoin ankarasti vastustankin eläinten pukemista! - jo ihan pienilläkin pakkasilla, kun brasilianterriereillä lämmittävää aluskarvaa ei ole.

Mies viivähti kuitenkin sen hetken, että keittelin kaffet ja laitoin pöydän koreaksi, tai edes vähän sinne päin eli pipareita, voileipäkeksejä, leipää sekä juustoja, maksapateeta ynnä Talvipaistia tarjolle... Kerkesimme siinä kahvin ryystämisen ja muun särpimisen lomassa sitten vaihtamaan joulukuulumiset.

Voi veljet, siitä se vasta riemu repesikin! Nimittäin Mies kehui saaneensa mantelin joulupuurosta. Minä tokaisin siihen: "Kai sinä tiedät mitä se tarkoittaa..." (Mies oli ilmielävä kysymysmerkin ruumiillistuma) "...sitä että se, joka löytää joulupuurosta mantelin, joutuu ensi vuonna naimisiin!" jatkoin voidellen tyynesti leipääni. Mies meinasi tukehtua ja tikahtua kahviinsa... ja minä puolestani hysteeriseen, liki mielipuoliseen hihityskohtaukseeni, jonka Miehen reaktio aiheutti ja joka väkisin kupli ilmoille (sain vain vaivoin sen pidäteltyä)! :D

Herrantähden ja yhden kerran! Olemmehan me nyt ennenkin leikkiä laskeneet, ja paljon vakavammillakin asioilla, ja Mies varsin hyvin tietää minun... tuota, jokseenkin omalaatuisen huumorintajuni. En olisi voinut kuuna päivänä kuvitellakaan, että hän sen noin ottaisi! No, yritin korjata tilannetta sanomalla: "Niinno, sillä tavallahan ne vanhat inssit entisellä työpaikallani kiven kovaa väittivät minulle, kun löysin mantelin työmaaruokalan joulupuurosta... ja näkeehän sen nyt tyhmempikin, että ihan huuhaata koko manteli, kun en minäkään ole naimisiin joutunut ja siitä on jo sentään 7 vuotta aikaa..."

Okei. Tiesinhän minä Miehen kannan avioliittoon ylipäänsä, joten kai minä sitten tietoisen alitajuisesti tms. heitin tuon läpän, ihan vain ikki-pikkiriikkisen pienenä piikkinä, mutta en minä nyt uskonut sillä Miestä puolikuoliaaksi säikäyttäväni... Huh-huh! Sitä paitsi, se ei todellakaan ollut mikään kömpelö vihjaus siihen suuntaan, että meillä olisi mitään tulevaisuutta, ainakaan sanan romanttisessa merkityksessä, jos Mies sitä pelkäsi. Minä olen päätökseni tehnyt ja pysyn siinä! No, kahvihetkemme sujuikin siitä eteenpäin sitten hiljaisemmissa merkeissä, mitä nyt haastelimme niitä-näitä-kaalinpäitä...

Mutta palatakseni nyt näihin kaiken karvaisiin kavereihini. Neiti Söpö suhtautui Sambakoneen uuteen, joskin tilapäiseen tulemiseen varovaisen kiinnostuneesti. Näinköhän Neiti muistaa Sambakoneen, onko se mahdollista?! Likka kävi pari kertaa nuuhkaisemassa Sambaa, ja samalla Samba nuuhkutteli Neitiä, ilman sen suurempia mutinoita tai murinoita, mutta sen jälkeen molemmat vetäytyivät omiin oloihinsa - Neiti kiipeilytolpan huipulle, Sambakone taasen lattialle petiinsä köllimään. Olikohan se jokin sanaton viesti Neidin ja Samban arvoasemista...?! ;)

Pirpana puolestaan oli uhkarohkean utelias Sambakonetta kohtaan ja teki kaikki klassiset virheet. Ensin istui lattialla noin metrin päässä Sambasta ja tuijotti koiraa (="koiraksi" uhkaava ele). Sitten Pirpana yritti tarjota varovasti etutassua kohti Sambaa - ja huom, Pirpanalla vain aniharvoin on kynnet esissä, kun tarjoaa tassua kokeillakseen jotain uutta ja ennen näkemätöntä (="kissaksi" se voi olla yhden sortin leikkiin kutsu, mutta ei välttämättä kuitenkaan uhkaava ele, mutta "koiraksi" taas ei niin kovin rauhoittava elekään). Tässä vaiheessa Sambakone jo nosteli clint-eastwoodmaisesti ylähuultaan ja väläytti hammasta sekä urahti - kaikki selviä varoitusmerkkejä, että nyt olisi syytä perääntyä...

Minä lepertelin rauhoittavalla äänellä Samballe ja kehuin, miten hyvä & kiltti koira Samba on jne... jne... ja silittelin Sambaa samalla, tarpeen tullen työnsin hellästi Pirpanaa kauemmas välittömältä vaaravyöhykkeeltä, kun jätkä olisi väenvängällä halunnut työntää pikkunokkansa Sambaan kiinni ...ja sain kuin sainkin tilanteet laukeamaan ilman yhteenottoja!

Jo loppuillasta tilanne oli sikäli lientynyt, että sain paparazzeiltua eli napsaistua peräti foton Sambasta ...öh, hieman kyseenalaisessa seurassa ja hieman kyseenalaisessa tilanteessa - nimittäin köllöttämässä tyynen rauhassa puolivallattoman kissanpojan vieressä! ;)


Näistä hyvistä merkeistä huolimatta pelasin varman päälle, joten minä ja kissat nukuimme makuuhuoneessa suljetun oven takana ja Samba omassa petissään olohuoneessa. Katsotaan nyt, kuinka tämä yhteiselo jatkossa sujuu!

Johan on markkinat!

Tänä aamuna minulla oli poikkeuksellisesti herätyskello soimassa, että varmasti heräisin ajoissa, sillä tänään on ohjelmassa kaikenlaista. Vaikka tokihan nuo karvavekkarini yleensä huolehtivat siitä, että nousen viikonloppuisin ja loma-aikoinakin ajoissa (lue: viimeistään klo 7-8), kun alkavat hillua levottomasti saadakseen kotiorjansa tarjoilemaan aamiaisen samaan aikaan kuin arkenakin.

On se muuten kumma, etteivät nuo kisuliinit vaivautuneet eilen aamulla toteuttamaan herätysoperaatiotaan. Minulla ei nimittäin ole mitään mielikuvaa, että kello olisi soinut, saatika että olisin sen jossain vaiheessa sammuttanut - ja aivan saletisti laitoin vekkarin herättämään illalla ennen kuin kävin nukkumaan ja aivan saletisti oikeaan aikaan, hiukan yli kuuden. No, minä heräsin klo 6.48... enkä todellakaan kaikessa rauhassa, vaan tuli taas sellainen sarjakuvamainen syöksyminen suihkuun: vatsalihaksilla ylös petistä ja ensimmäiset askeleet ruopivat tyhjää ilmaa! :) Niin kiiru tuli, että ehdin kahdeksaksi töihin, kun kuitenkin (pitkä) tukkakin piti pestä ja kuivata, meikata, ruokkia kissat, putsata hiekkalaatikot ym... Mutta sepä siitä!

Tänäaamuna, kun minä siemailin ensimmäistä, höyryävää kupillista kahvia, Pirpana sai ahmaistua aamiaisensa ja osan Neiti Söpönkin aamiaisesta hyvällä ruokahalulla. Sitten olikin duracell-kissassa taas virtaa siihen malliin, että oksat pois!

Tällä viikolla Pirpana on toteuttanut "puutarhaunelmiaan" eli ollut suunnattoman kiinnostunut olohuoneen ikkunalaudalla olevista kasveista - parista anopinkielestä (toinen Miehen) ja sitruunapuiden aluista. Tai ei niinkään itse kasveista, vaan lähinnä siitä mullasta. En ymmärrä, mistä moinen intohimo kukkamultaa kohtaan! Nimittäin Neiti Söpö ei ole koskaan kaivellut multaa ruukuista tai ollut kasveistani kiinnostunut - ainakaan valvovan silmäni alla. No, sinne ikkunalaudallehan tuo pikkujätkä taasen ampaisi heti, kun oli aamiaisensa nauttinut! Ei kait auta muu kuin tehdä tutkimusretki kaapin perukoille, minne olen muistaakseni säilönyt pieniä luonnonkoristekiviä myöhempää käyttöä varten, ja peittää mullan pinta niillä, josko Pirpana sitten luopuisi noista hortonomisista taipumuksistaan.

Mutta palatakseni siihen herätykseen tänään... Oli "pakko" laittaa kello soimaan, että saan oikeasti tänään jotain aikaiseksikin. Meinasin nimittäin jatkaa edellisessä postauksessani mainittua puhdistus-operaatiota ainakin jossain määrin. Myyn kanssa tuli myös sovittua, että järjestämme tänään Myyllä ehkä maailman pienimmät pikkujoulut (=minä ja Myy, mahdollisesti myös hänen miehensä) yhdistettynä paketointitalkoisiin. Nimittäin tuo lahjojen paketoiminen on melkoisen haasteellista kissataloudessa, kun kateista olisi suunnattoman kivaa leikkiä vienosti rapisevalla lahjapaperilla, jahdata käherrettyjä lahjanauhoja ja miksei käpälöidä vähän teipinpalasiakin.

On siis viisaampaa suoriutua paketoinnista muualla. Myymälöiden paketointipalveluihin en ole sen koommin sortunut, kun joitakin vuosia sitten ostin Siskoni vanhimmalle tyttärelle sukset joululahjaksi. Ne olivat sikäli haasteelliset saattaa lahjapaperin suojiin, että mieluusti pulitin omatuntoni mukaisen maksun paketoinnista - ja menihän se hyvään tarkoitukseen, olisko nyt ollut jonkin paikallisen urheiluseuran junnutoimintaan tms. En siis periaatteesta vastusta näitä paketointipalveluita, vaikka ne saattavatkin joskus olla hiukan aikavia, mutta minusta joulun odotukseen kuuluu olennaisesti lahjojen kääriminen paketteihin. Enkä kovin mieluusti luopuisi siitä nautinnosta!

Tänään on myös Linnoituksen Perinteiset Joulumarkkinat, ja vakaa aikomukseni on pyörähtää siellä pälyilemässä, josko saisin muutamiin joululahjoihin hiukan täydennystä. Sieltä voi löytää vaikka mitä metkaa, kun paikalliset tuottajat ja käsityöläiset ovat valloittaneet myyntikojut.

Viime vuonnakin tarttui mukaani sellainen erikoisuus kuin kuusenkerkkäsiirappi. Myyjä vakuutti sen olevan mitä oivallisinta flunssantorjunta-ainetta sekoitettuna teehen tai kuumaan veteen... ja tehot sen kuin kovenevat, jos hömpsäyttää vielä tilkkasen rommia joukkoon! :) Ja totta tosiaan, se oli mainion makuista teen joukossa - ihan ilman terästystäkin! - ei ällö-makea, kuten sokeri tai hunaja saattaa joskus olla, vaan hiukan kirpeällä tavalla pirteä tai ehkä jopa raikas. Joten yritän metsästää ainakin tuota eliksiiriä lisää markkinoilta!

Mutta nyt tuumasta toimeen ja töpinäksi, ensin Koti kuntoon ja sitten markkinoille!

Rakkautta on...

...yhteinen aamiaishetki kaverin kanssa!! Tosin yleensä peijoonit syövät kylki-kyljessä, nyt on pitänyt muodon vuoksi ottaa hiuka "hajurakoa"... :)

On ihan tuurissaan, että nämä peijoonit malttavat keskittyä syömään oman ruokakuppinsa tyhjäksi, sillä tokihan ruoka on aina makoisampaa kaverin kupissa!! Niinpä olenkin tehnyt sellaisen ratkaisun, että laitan Neiti Söpön kuppiin pääasiassa aikuisten kissojen ruokaa & ihan vain rippusen penturuokaa mausteeksi ja Pirpanalle puolestaan valtaosaksi penturuokaa maustettuna parilla lihaisalla palalla aikuisten kissojen ruokaa. Tällä järjestelyllä katti-karvajalat keskittyvät tyhjentämään oman kuppinsa sisällön eivätkä närki kaverin kupin antimia.

Pirpana oli varsin hoikkanen poikanen tullessaan huusholliini, sisälsi suunnillensa 1200 g elämän iloa... Tänä aamuna punnasin pikkuherran ja painossa on tapahtunut positiivista kehitystä: herra painoi hiukan yli 1500 g. Paino siis kehittyy (mielestäni) normaalisti.

Sen sijaan Neiti Söpön painoa ei voi kuin arvailla. Punnasin likan viimeksi joskus kesällä, ja tuolloin taisi mittari näyttää n. 4,5 kg. Pitäisi hommata "oikea" vaaka, että saisin myös Neidin nykyisen painon selville, sillä se talousvaaka, jolla Pirpanaa on punnailtu, riittää vain 4 kg:aan asti... Tosin Mies epäili Neiti Söpön laihtuneen hiukkasen poiketessaan yllättäin kylälle toissailtana. Sekin on kyllä mahdollista, sillä Kodissani on harva se ilta käynnissä kissaravit tai -painit, joten Pirpana on kyllä huolehtinut kiitettävällä tavalla oman liikunnan tarpeensa lisäksi Neiti Söpön tarpeista! ;)

Viimeinen sika uunista ulos

Kat-astrofaalisesta aamusta huolimatta Itsenäisyyspäivä on sujunut sangen leppoisissa tunnelmissa. Olen puikotellut ahkeraan tässä päivän mittaan, kun sain akuutin neuloosin -> pakko saada neuloa :) Tosin kätevät kätöseni eivät tarttuneet kumpaankaan UFOistani, mohairhuiviin tai Miehen villapaitaan - viime sunnuntaina yritin neuloa huiviani, enkä saanut kuin pari kerrosta aikaiseksi, kun neulominen tuntui väkisin väkertämiseltä ja työ jäi sikseen. Noiden "oireiden" vuoksi aloitin uuden työn, joka on minua poltellut jo pidempään: Saltkråkan-sukat, joiden ohjeen löysin Ullaneuleesta. Lanka tuontyyppisiä villasukkia varten on levännyt vaatehuoneen hyllyllä jo hyvän tovin, Smart Superwash, joka on 100 % puhdasta uutta villaa. Laittelen kuvia, jahka maltan kaivaa kamerani esiin.

Kattimusten hyvinvointiakin on tullut kohennettua tänään: Neiti Söpö ja Pirpana saivat matolääkkeensä. Operaatio sujui yllättävän kivuttomasti, sillä olin ostanut Mirrix-tahnan kissoille. Ja totisesti se on helpompi antaa kuin yrittää tunkea pilleriä vastahakoisen kissan kitaan - ja saada se pilleri vielä pysymään suussa, ettei kissa sylkäise sitä pois! Kumpikaan kateista ei suureksi ihmetyksekseni kiskaissut poroja nokkaansa moisen keljun operaation vuoksi. No, saivathan nuo peijoonit palkkioksi hiukkasen raksuja, vaikka päivän toinenkin ateria oli jo syöty n. tuntia aiemmin, joten ehkä se lievitti hiukan pahaa mieltä...

Edelleenkin kaipaan kovasti "elävän" kynttilän luomaa tunnelmaa näihin joulun odotus -päiviin, ja aivan erityisesti tähän Itsenäisyyspäivään. Mutta tämä aamu totisesti osoitti, että ainakin tänä vuonna saan aidot kynttilät unohtaa, muutoin voipi käydä niin kuin laulussa lauletaan: "Yksi oli liehuva liekin varsi..." ;) Tosin eräs kollega töissä ehdotti, että ripustaisin kattokoukkuun tuikkuastioita tai jopa kynttilälyhdyn. Hmm... ei pöllömpi idea! Mutta toistaiseksi en ole ryhtynyt tuumasta toimeen, koska sopivaa tuikkuastiaa tai lyhtyä ei löydy Kodistani - ainakaan vielä ;)

No, jos minun on kynttilöiden lempeästä tunnelmasta luovuttava, niin korvaan sen sitten vähän juhlavammalla atrialla tänään. Kävin eilen kaameassa tungoksessa kaupassa ja ostelin hiukan herkkuja nimenomaan tätä päivää varten: ruuaksi porsaan paistin, jonka kylkiäisiksi & kevennykseksi tulee salaattia - en valmista perunoita, en riisiä tai ohrattoakaan, pasta nyt possupaistin kylkeen ei oikein sopisikaan! Lisäksi ostin Musta Leima Emmentalia ja Mustapekka -pippurijuustoa nautittavaksi voileipäkeksien kera samalla kun seuraan puolella silmällä Linnan pukuloistoa tölöstä. Glögi jäi vielä kauppaan, en ostanut edes valmiita glögiaineksia, sillä edelleenkään en ole löytänyt viimevuotista, omenamehu-pohjaista glögiohjetta...

Tosiaankin... Sika siis on paistumassa uunissa. Ja tämä onkin sitten viimeinen sika, joka tuossa uuninraakissa paistuu! Lieteni on epäilemättä perujaan jostain 70-luvulta, kuten koko tämä talokin, missä Kotini sijaitsee... Kyllähän se hellapuoli pelaa liedessä ihan ok, mitä nyt ehkä saattaa pienoinen energiasyöppö olla, mutta uuni on täysin luokaton. On aivan tuurissaan, milloin paistokseni onnistuvat niin kuin niiden pitäisi ja milloin ne puolestaan kuorruttuvat karsinogeeneillä pintapuolisesti - kuten olen tainnut jo aiemminkin mainita.

Niinpä päätin sijoittaa osan sievoisista veronpalautuksistani uuteen lieteen. Silmittelin jo männäviikolla alati kasvaa mainostulvaa ja etsiskelin kodinkoneliikkeiden tarjonnasta sopivaa liesiehdokasta. Vaatimukset eivät ole järin korkeat: ihan perusliesi, jossa on toimiva uuni! :) Huomenissa täytynee sitten lähteä liesijahtiin, kun ei viikolla ollut siihen oikein puhtia eikä liioin aikaakaan.

Mutta nyt vilkaisemaan, josko olisi aika nostaa viimeinen sika uunista ulos! :)

Räyhäkkä aamun avaus

Itsenäisyyspäivä näytti valkenevan varsin raukeissa ja rauhallisissa merkeissä (paino sanalla näytti)... Ulkona ei ole vesikeli, ei pyrytä lunta, mutta ilmeisesti lämpötila on kuitenkin nippa-nappa pakkasen puolella - en tiedä tarkalleen, sillä en omista ulkolämpömittaria.

Heti noustuani kissat ottivat kilpajuoksun ruokakupeilleen ja ahmaisivat tarjoamani aamiaisen yhdeltä istumalta. Sillä välin minä keittelin muutaman kupin kahvia itselleni ja avasin tietokoneen tsekatakseni meilit. Tähän asti kaikki sujuikin varsin mallikkaasti.

Istahdin sohvalle läppäri sylissäni ja pujahdin kaikessa rauhassa pälyilemään tiedon valtatielle... Neiti Söpö pamppaili ympäriinsä, ja Pirpanalla puolestaan oli sen verran kova vauhti heti aamusta päällä, että sivusilmällä piti seurata pikkuherran toilailuja.

Pirpanan viimeisin villitys on kiipeillä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja hyppiä sohvalle, pöydälle, lipastolle, ihan mihin vain. No, minulla on seinää vasten nojallaan muutama keittiökaapin ovi odottamassa, että sitaisen niiden pintaan uuden maalin. Ja tottahan toki Pirpanan piti mennä niiden ovien päälle keikkumaan... ja ne ovet tietenkin kaatuivat kauhealla rytinällä, ensin pari ovea ja sitten loput perässä!! Apua!!

Minä sain liki sydänkohtauksen, sillä pelkäsin, että Pirpana oli loukannut itsensä rytäkässä. Mutta pelästyivät kyllä kissatkin pahan päiväisesti: Neiti Söpö ryntäsi makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon, Pirpanakin hävisi näköpiiristä kuin nato-ohjus ja löytyi olohuoneesta sohvan takaa - säikähtäneenä, mutta muutoin täysin kunnossa. Luojan lykky, että tästä episodista selvittiin pelkällä säikähdyksellä... ja Pirpana ehkä pienellä opetuksella, että ihan joka paikkaan ei tarvitse eikä kannata nokkaansa työntää!! ;)

Minä puolestani kärvistelen lievissä omatunnon tuskissa, kun olin niin ajattelematon, etten korjannut ovia turvallisempaa paikkaan odottamaan maalausta. No, nyt tilanne on toinen, sillä siirsin jo ovet vaatehuoneeseen... ja huolehdin muutenkin, etteivät kissat pääse enää koheltamaan noin vaarallisesti!!

Uneton Lappeenrannassa

Huh-huh, pitkänmakuinen työviikko on vihdoin ja viimein takana päin!! Töissä ei ole ollut mitenkään erityisen hektistä tai edes haasteellista, vaikka joulukuu on menoillaan ja sen pitäisi näkyä työmaalla kovenevana työtahtina. Toisaalta hyvä niin, sillä unen määrä ei ole tällä viikolla ollut likikään suotavan rajoissa, vaan jäänyt suunnilleen 5 - 6 tuntiin per yö.

Osaltaan rakkaat kissani ovat osallistuneet näihin unettomuus"talkoisiin". Erehdyin jo luulemaan, että iltarutiinit alkaisivat tässä Kattilassa (lue: kissalassa) sujua eli kun on iltapalat syöty, tölö sammutettu, kömmitty petiin vällyjen väliin ja valot pantu puhuksiin, niin kissatkin ymmärtäisivät rauhoittua. Katin kontit! Muutamana iltana on näyttänyt siltä, että peijoonit malttavat kuin malttavatkin asettua yöpuulle - paino sanalla näyttänyt... Mutta sitten Neiti Söpö on alkanut hiippailla ympäri Kotia, ja siitäkös puolestaan duracel-kissa Pirpana on riemastunut, kun leikkikaveri onkin hereillä... Uh, tätä kissojen kotiorjan onnea ja autuutta! ;)

Voisin toki sulkea kattimukset eri huoneisiin, jos ei näytä homma muutoin toimivan, mutta Neiti Söpön tuntien se johtaisi vaan uuteen ongelmaan: oven raapimiseen ja maukumiseen. Joten täytyy uskoa & toivoa, että tämä on vain tilapäinen häiriö, ja tasaantuu ajan myötä, onhan Pirpana ollut huushollissani vasta kolmisen viikkoa. Tai sitten minun on kertakaikkiaan järjestelmällisesti leikitettävä kissoja vimmatusti tunti-pari ennen yöpuulle vetäytymistä ja tarjoiltava sitten pikkuisen iltapalaa, mikä viimeistelee sen, että duracelit todellakin hyytyvät - molemmilta!

Toisaalta myös erinäiset ajatukset ovat valvottaneet - niin kuin nyt ihmisellä ei parempaakaan tekemistä olisi kuin vatvoa asioita yökaudet! Mutta se puolestaan on meillä sukuvika, mm. isoäitini on samanlainen. En tiedä, johtuuko tämä yövalvominen omalla kohdallani tällä kertaa mahdollisesti uudelleen orastavasta 3-kympin kriisistä (?) vai siitä, että nyt viikonloppuna on Itsenäisyyspäivä, ensimmäinen juhlapyhä, jota vietän yksin (lue: ilman Miestä).

Tällä viikolla nappasin unilukemiseksi alkuun hömppä-kirjalta vaikuttaneen Emily Griffinin Rakkauden pudotuspelin (keskittymiskyky ei taida tällä haavaa tuon vakavampaan kirjallisuuteen riittää). Kirjassa oli yksi lause, joka ehkä osaltaan laukaisi ajatusvirrat: Rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, vaan välinpitämättömyys. Jaa?? Jonkinasteisesta siirappisuudestaan huolimatta lause jäi kaihertamaan mieltä, ja tulin siihen tulokseen, että niinhän se taitaa sittenkin olla. Ja taisi olla yksi ratkaisevista tekijöistä myös minun ja Miehen suhteen kohdalla (tuo välinpitämättömyys konkretisoitui melko ikävästi Miehen taholta). Siksi minä vihelsin pelin poikki... No, vaikka aika-ajoin synkistelenkin sinkkuuttani, minua ei silti kaduta, vaan tiedän tehneeni oikean päätöksen. Tiedän myös sen, että näistä syvistä vesistä on vain yksi suunta ja se on ylös päin!! :)

Oma koti kullan kallis...

Ihanan leppoisa viikonloppu - ei mitään ohjelmaa!! Olen ollut "tiukasti" kotosalla ja tehnyt juuri sitä, mitä sattuu huvittamaan tai ollut sitten tekemättä, jos ei ole huvittanut...

Kyllä vaan, minä olen koti-ihmisiä, oma Koti on minulle maailman paras paikka! Tiedän, että on olemassa niitäkin ihmisiä, joilla on täysin erilainen asenne... asuntoonsa, johon ei liity sen suuremmin ihastusta kuin vihastustakaan - on vain kämppä, jossa voi käydä nukkumassa, suihkussa ja syömässä. No, kukin taaplaa tavallaan, minä olen kuitenkin aina pyrkinyt rakentamaan vaatimattomimmasta luukustakin omannäköiseni Kodin, jonne pääsen rauhoittumaan ja jossa viihdyn, myös yksin. Sangen surulliselta tuntuu ajatus, ettei ihminen viihtyisi omassa kodissaan...

Tätä ei nyt sitten pidä käsittää väärin, että olisin jollain tapaa erakkoihminen. Ehei! Tykkään kyllä käydä ulkonakin ja viihdyn porukoissa, mutta väliin sielu ja ruumis kaipaavat raukeaa olla-öllöttelyä vaan. Ja totisesti muutamat viimeiset viikot ovatkin olleet enempi tai vähempi täynnä normaalista poikkeavaa ohjelmaa, työ- & virkistysmatkoineen ja pikkujouluineen.

Siksi huruttelinkin väsyneenä, mutta onnellisena eilen töistä Kotiin. Väsymyksestä huolimatta olin silti sen verran reipas töiden jälkeen, että pistin töpinäksi: imuroin koko Kodin läpikotaisin ja pesaisin lattiat, viikkailin pyykkejä vaatehuoneeseen ja järjestelin muutoinkin paikkoja.

Ja sitten sohvaperunoiduin loppuillaksi, sillä YLE Teemalta tuli eräs suosikkileffoistani, Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind). Leffassa Clementine Kruzynski (Kate Winslet) eroaa poikaystävästään Joel Barishista (Jim Carrey) ja poistaa Joelin mielestään. Kuullessaan tästä Joel haluaa saman järjestelmän avulla poistaa Clemintinen ja kaikki häneen liittyvät muistot mielestään... Sen enempää leffasta ei oikein voi sanoakaan paljastamatta liikaa, paitsi että tämä on Carreyn ns. vakavampi rooli, jossa ei juurikaan nähdä hänelle tyypillistä naamanvääntelyä. Outo, mutta hyvä leffa ja varsin ajatuksia herättävä; välillä naurattaa ja välillä taas kyyneleet eivät ole kovin kaukana!

No, tänään on ollut vieläkin letkeämpi päivä kuin eilen. Katti-karvajalat yrittivät kyllä herätellä minua jo taas klo 7 aikoihin, mutta käänsin tuolloin tyynen rauhassa kylkeä ja nukuin vielä pari tuntia, ennen kuin kömmin ruokkimaan peijoonit ja keittämään aamun ensimmäiset höyryävät kupilliset kahvia itselleni :)

Täytyy sanoa, että Pirpana on tosiaan jo tässä ajassa vaikuttanut Neiti Söpön toimintaan. Nimittäin Neiti on ollut jokseenkin huono syömään märkäruokaa, ei Neiti nirso ole ruuan suhteen (siis että vain tietyn merkkinen ruoka kelpaisi), mutta nappulat ovat mieluisampaa apetta - niitä menisi kahmalokaupalla. Tässä on tapahtunut Pirpanan tultua selvä muutos. Aamuisin annan molemmille omiin kuppeihinsa annokset märkäruokaa, ja molemmat syövät kuppinsa tyhjiksi hyvällä ruokahalulla - myös Neiti Söpö.

Ruokailuissa on kuitenkin vielä oltava tarkkana, sillä Pirpana syö penturuokaa ja Neiti Söpö puolestaan aikuisten kissojen ruokaa. Ja tottahan toki kaverin ruokakupin sisältö kiinnostaa enemmän kuin oma! Joten vähän väliä saan olla toppuuttelemassa jompaa kumpaa kattia, että josko kuitenkin sieltä omasta kupista syötäisiin ne omat ruuat.

Käsittääkseni se nyt ei vallan vaarallista ole, jos aikuinen kissa syö penturuokaa, mutta se sisältää enemmän rasvaa, proteiineja & energiaa, ja mitään noista Neiti Söpö ei totisesti tarvitse, on likka sen verran muhkeissa muodoissa jo nyt! Ja Pirpana puolestaan niitä tarvitsee, joten aikuisten kissojen ruoka on hiukan liian "laimeaa" pikkuherralle. Joten siksi pidän huolta, etteivät kissat kovin suuressa määrin vierailisi toistensa kupeilla.

Mies soitteli tänään, ja kertoili remonttinsa etenemisestä. No, olihan hänellä muutakin asiaa: kyseli, huolisinko Sambakoneen hoitooni Tapaninpäivän jälkeisestä lauantaista Uuteen Vuoteen. Hmmm... Sinne astihan minä en tietenkään ole vielä mitään suunnitelmia tehnyt, semminkin kun minulla on viimeisistä joulunalus-päivistä lähtien loppuvuoteen asti lomaa. Mies kertoi olevansa menossa kaverinsa mökille, ja tämä kaveri sattuu olemaan allerginen koirille, joten Sambakonetta ei voi ottaa mukaan. Sanoin, että eiköhän se järjesty, täytyy vaan sitten lähempänä sopia Sambakoneen tuominen ja noutaminen. Joten loppuvuodesta on sitten tiedossa todella eläimellistä menoa, kun kaksiossani vilistää kissojen lisäksi myös koira... ;)