Huh-huh, pitkänmakuinen työviikko on vihdoin ja viimein takana päin!! Töissä ei ole ollut mitenkään erityisen hektistä tai edes haasteellista, vaikka joulukuu on menoillaan ja sen pitäisi näkyä työmaalla kovenevana työtahtina. Toisaalta hyvä niin, sillä unen määrä ei ole tällä viikolla ollut likikään suotavan rajoissa, vaan jäänyt suunnilleen 5 - 6 tuntiin per yö.
Osaltaan rakkaat kissani ovat osallistuneet näihin unettomuus"talkoisiin". Erehdyin jo luulemaan, että iltarutiinit alkaisivat tässä Kattilassa (lue: kissalassa) sujua eli kun on iltapalat syöty, tölö sammutettu, kömmitty petiin vällyjen väliin ja valot pantu puhuksiin, niin kissatkin ymmärtäisivät rauhoittua. Katin kontit! Muutamana iltana on näyttänyt siltä, että peijoonit malttavat kuin malttavatkin asettua yöpuulle - paino sanalla näyttänyt... Mutta sitten Neiti Söpö on alkanut hiippailla ympäri Kotia, ja siitäkös puolestaan duracel-kissa Pirpana on riemastunut, kun leikkikaveri onkin hereillä... Uh, tätä kissojen kotiorjan onnea ja autuutta! ;)
Voisin toki sulkea kattimukset eri huoneisiin, jos ei näytä homma muutoin toimivan, mutta Neiti Söpön tuntien se johtaisi vaan uuteen ongelmaan: oven raapimiseen ja maukumiseen. Joten täytyy uskoa & toivoa, että tämä on vain tilapäinen häiriö, ja tasaantuu ajan myötä, onhan Pirpana ollut huushollissani vasta kolmisen viikkoa. Tai sitten minun on kertakaikkiaan järjestelmällisesti leikitettävä kissoja vimmatusti tunti-pari ennen yöpuulle vetäytymistä ja tarjoiltava sitten pikkuisen iltapalaa, mikä viimeistelee sen, että duracelit todellakin hyytyvät - molemmilta!
Toisaalta myös erinäiset ajatukset ovat valvottaneet - niin kuin nyt ihmisellä ei parempaakaan tekemistä olisi kuin vatvoa asioita yökaudet! Mutta se puolestaan on meillä sukuvika, mm. isoäitini on samanlainen. En tiedä, johtuuko tämä yövalvominen omalla kohdallani tällä kertaa mahdollisesti uudelleen orastavasta 3-kympin kriisistä (?) vai siitä, että nyt viikonloppuna on Itsenäisyyspäivä, ensimmäinen juhlapyhä, jota vietän yksin (lue: ilman Miestä).
Tällä viikolla nappasin unilukemiseksi alkuun hömppä-kirjalta vaikuttaneen Emily Griffinin Rakkauden pudotuspelin (keskittymiskyky ei taida tällä haavaa tuon vakavampaan kirjallisuuteen riittää). Kirjassa oli yksi lause, joka ehkä osaltaan laukaisi ajatusvirrat: Rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, vaan välinpitämättömyys. Jaa?? Jonkinasteisesta siirappisuudestaan huolimatta lause jäi kaihertamaan mieltä, ja tulin siihen tulokseen, että niinhän se taitaa sittenkin olla. Ja taisi olla yksi ratkaisevista tekijöistä myös minun ja Miehen suhteen kohdalla (tuo välinpitämättömyys konkretisoitui melko ikävästi Miehen taholta). Siksi minä vihelsin pelin poikki... No, vaikka aika-ajoin synkistelenkin sinkkuuttani, minua ei silti kaduta, vaan tiedän tehneeni oikean päätöksen. Tiedän myös sen, että näistä syvistä vesistä on vain yksi suunta ja se on ylös päin!! :)
2 kommenttia:
Minä en osaa vatvoa asioita yökausia. Tai sittne pitää olla todella paha asia. Mutta vastaavasti jään vatvomaan niitä päivisin. Omalla osallani on varmasti sekin, että minä en osaa ajatella ellei käsilläni ole samalla jotakin puuhaa.
Sitä sanotaan, että isossa menetyksessä, oli sittne kyse erosta tai kuolemasta, menee asian työstämiseen kuta kuinkin vuosi. Että tavallaan ihmisen pitää elää kaikki ne juhlapyhät ja vuoden tapahtumat ensin muuttuneessa tilanteessa ennen kuin on jälleen tolpillaan. En tiedä pitääkö se paikkansa muiden kohdalla (ottaen huomioon miten aktiivisesti nuo julkkikset menevät naimisiin ja eroavat) mutta omalla kohdallani asia on juurikin näin. Että ihan rauhassa vain...
Huomenta Ziri!
No en minäkään varsinaisesti niitä vatvomalla vatvo (tietoisesti), mutta kun uni ei tule heti silmään valojen sammuttua tai jos herään kesken yön, niin ne ajatukset tulevat ihan pyytämättä ja yllätyksenä, ihan kuin se kuulusia faksikin Jäätteenmäelle! ;) En aina osaa tyhjentää mieltäni voidakseni jatkaa uniani, valitettavasti.
Sanotaanko nyt näin, että varmaankin jollain tasolla olen hyväksynyt nykyisen sinkkuuteni, tiedostan että minun on parempi elää yksin kuin Miehen kanssa. Ja vaikka päätös olikin minun, silti se välillä kirveltää! En tiedä, olisiko tilanne helpompi, jos olisin 10 vuotta nuorempi, tässä iässä ero tuntuu jotenkin paljon... raskaammalta, semminkin kun olen lähipiirissäni erilainen "nuori" ...eli ystäväni ovat kaikki pariutuneet ja valtaosa perustanut perheenkin.
Mutta kuten sanottu, tästä suosta on vain yksi suunta... Ihan pian olen jälleen oma pirteä ja rempseä itseni!!
Lähetä kommentti