Back on track

En ole hylännyt Blogistaniaa saati blogiani, vaikka viime ajat olenkin viettänyt hiljaiseloa. Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa rivin pari, deletoinut ne, yrittänyt uudestaan - turhautumiseen asti.

Turhautunut olen totta vie ollut! En pelkästään runosuoneni tukkeutumiseen, vaan kaikkeen. Ihan kaikkeen. Turhautunut alati nahisteleviin tassukkaisiin, kun "teini-ikään" ehtinyt Pirpana on koetellut sekä minun että Neiti Söpön hermoja ihan urakalla... Turhautunut kesään, joka on tuntunut lähteneen käyntiin nyt vasta juhannuksen jälkeen, vaikka käytännössä kai sään vaihtelut ovat normaali alkukesän ilmiö... Turhautunut tietöihin, jotka joka aamu osuvat reitilleni ennalta-arvaamattomissa paikoissa ja pakottavat minut valitsemaan jonkin mystillisen kiertotien matkallani työmaalle (ja missä ovat ne silmiähivelevän salskeat, nuoret asfalttimiehet?! Nyt on ollut tarjolla vain elähtäneitä, pöhöttyneitä karvaturpia!)... Turhautunut työhöni, josta on tullut intohimotonta suorittamista; sillä sehän loppuu kuitenkin, miksi siis vaivautua antamaan kaikkensa, eikö riitä että tekee vain osuutensa... Turhautunut katsastamaan avoimia työpaikkoja kaikista mahdollisista eri foorumeista...

Niin. Kaikkea elämistäni ja olemistani on varjostanut uhkakuva työn loppumisesta, mikä on käynyt päivä päivältä konkreettisemmaksi. Mitä pitemmälle kesä on edennyt, sitä lähempänä työsuhteeni pää on häämöttänyt. Olen aloittanut surutyön... Surrut sitä, että joudun luopumaan työyhteisöstäni. Suurinta surua ei ole aiheuttanut pelko yhteyden katkeamisesta lähimpiin ja rakkaimpiin kollegoihin, koska tiedän, että niin ei vain käy. Eikä minua ole hirvittänyt edes taloudellinen tilanne, joka eittämättä olisi olennaisesti huonompi ilman työtä, vaikka olenkin valmistautunut tulevaan karsimalla ylimääräisiä menoja (joita ei kyllä pilvin himmein ole ollutkaan), kasvatellut pikkuhiljaa "varmuusvarastoja" eli ostanut kaappeihin säilyviä peruselintarvikkeita (puurotarpeita, säilykkeitä, pastaa, kahvia, sokeria jne jne). Vaan pikemminkin huolta on aiheuttanut se, mistä löydän yhtä mutkattoman työyhteisön kuin tämä nykyinen on, ja miten sopeudun siihen, jos ja kun joskus satun uuden työpaikan jostain saamaan.

Pari viikkoa ennen juhannusta alkoi kuitenkin valoa pilkahdella tunnelin päässä. Pomo kutsui minut jälleen kammioonsa, tällä kertaa parempien uutisten toivossa kuin pääsiäisen alla. Minulle mahdollisesti olisi tarjolla muutaman kuukauden lisäsiivu valtion leipää, tosin toisessa toimipaikassa, hiukan toisentyyppisissä tehtävissä kuin mitä olen tähän asti tehnyt.

Suostuin silmää räpäyttämättä. Sillä vaikka olenkin ajoittain moittinut työtäni hiukan paperinmakuiseksi, olen kaikesta huolimatta hyvin kiintynyt siihen ja alkanut vahvasti epäillä, olenko enää "salonkikelpoinen" muuhun kuin tähän työhön, jota olen tehnyt kohta 2,5 vuoden ajan, ja joka ei tietyllä tapaa ole kuitenkaan "siistiä sisätyötä" (sellaista siis, jota ennen tein), ja joka on kasvattanut minulle lehmän hermot, mutta myös huumorinkukkani ehkä entistä kierompaan - se taitaisikin olla se suurin kompastuskivi minun sopeuttamisessani "normaaliin työhön" ;)

Siksi oli helppo suostua tähän viritelmään - sikäli kun se nyt sitten koskaan toteutuisi. Nimittäin pääsiäisen jälkeen pomo on kyllä urheasti ja sinnikkäästi yrittänyt viritellä jos vaikka minkälaista ratkaisua, vaan mikään ei ole ottanut onnistuakseen, niin tiukkana on ylimmäinen kirstunvartija ollut rahan ja jatkopestien, edes pienen pienten siivujen, suhteen.

Pari päivää ennen juhannusta kaikista ennakkotunnelmista poiketen sain asiasta mustaa valkoisella, jatkomääräyksen muutamaksi kuukaudeksi toiseen toimipaikkaan... eikä vähiten nykyisen pomoni sinnikkäiden ponnisteluiden ansiosta, vaan myös siksi, että edeltäjänsä oli minusta puhunut varsin ylistävin sanankääntein pomolle, jonka alaisuuteen olen siirtyvä syksyn kuluessa. Muutama kuukausi saattaa tuntua mitättömältä pätkältä, mutta on se tyhjää parempi kuitenkin, sillä työ jatkuu katkotta, lomat kertyvät kuten ennenkin ja niin edespäin.

Tilanne on silti vähintäänkin haasteellinen. Nimittäin minulla ei ole aavistustakaan, miten selviän kymmeniä kilometrejä pidemmästä työmatkasta yhdistettynä kolmivuorotyöhön, minulla kun ei kummastakaan ole juurikaan kokemusta... Vaan sitäkin suurempana huolenani on edelleenkin uuteen työyhteisöön sopeutuminen sekä se, millaisen vastaanoton saan toisessa toimipisteessä, sieltä kun joutui eräs henkilö pois ja minä siirryn ikään kuin hänen tilalleen. No, siirtymiseen on vielä pari kuukautta aikaa ja oikea kesälomakin ennen sitä, joten turha kai sitä on etukäteen murehtia... Pääasia, että pysyn leivän syrjässä kiinni!

Työkuvion selvittyä olen saanut uutta puhtia kaikkeen. Jopa siinä määrin, että valjastin viattoman luontokappaleen, Neiti Söpön, markkinavoimien kynsiin. Tai ainakin yritän valjastaa. Nimittäin lähetin ihka ensimmäistä kertaa elämässäni itse ottamani valokuvan kilpailuun, jonka eräs kissanruokavalmistaja julisti alkaneeksi kesän kynnyksellä kysymyksellä: "Onko kissassasi huippumallin vikaa?" Muistin välittömästi Neiti Söpöstä taannoin nappaamani kuvan, jossa likka poseeraa ylväänä, huokuen kissamaista diivaa koko olemuksellaan ja ilmeellään :) Täydellistä, ainakin tehtävänantoon nähden!

Kaksitoista parasta otosta palkitaan tavarapalkinnolla, ja kattimus voi päästä ensi vuoden kalenteriin :) Myös hiukan heikommin sijoittuneille on luvassa pientä vaivanpalkkaa - arvatenkin kissanruokaa. Jos siis on onni myötä, Neiti Söpö voi viimein alkaa tuottaa muutakin kuin iloa ja irtokarvoja lattioille! ;)