Tasan viikko sitten ystäväni Maalari lähetti minulle, Madame Au Revoirille ja Kokille visaisen treffikutsun muutaman viikon varoajalla: "Tavatkaamme Raimo Utriaisen Teräksinen fuuga -veistoksen alapuolella... Mennään syömään, mutta päätetään ravintola sitten kohtaamispaikalla." Siis mitä?!?
Tämän arvoituksen ratkaisemiseksi olisi kyllä oikotie onneen, aina niin erehtymätön google, mutta en heti ensimmäiseksi halunnut turvautua siihen, vaan pikemminkin työllistää pienet, harmaat aivosoluni, jotka ovat olleet valitettavan joutilaita viime aikoina. Yritin jäsennellä tiedossa olevia faktoja, tai lähinnä sanavalintoja. Hmm... Nimi Teräksinen fuuga toi mieleen metallisen kehikon tai häkkyrän, mahdollisesti putkia. Alapuolella antoi selvästikin ymmärtää, ettei kyseinen teos ole aivan katutasossa. Missä sitten? Katolla? Seinässä? Ja mennään syömään viittasi siihen, että kohtauspaikka on kaupunkimme keskustassa, jossa valtaosa varteenotettavista ravintoloista on vain parin harppauksen päässä.
Silti en vieläkään ollut päässyt puusta pitkään. Taitelija oli minulle täysin vieras, samoin teoksensa. En saattanut uskoa, että paikallistuntemukseni oli näin heikolla hantilla, olenhan täällä syntynyt ja asunutkin merkittävimmän osan tähän astisesta elämästäni. Mikä siis neuvoksi?!
Turvauduin oljenkorteen, kilautin kaverille, Myylle. Soitto ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä Myy oli aivan yhtä ulalla kuin minäkin, mutta puhelu toi lohtua, jokseenkin laihaa sellaista, mutta toi kuitenkin: en sentään ole ainoa, jolla on veistoksen mentävä aukko sivistyksessä!
Ankaran aivotyön tuoksinnassa unohdin vastata Maalarin viestiin, mikä on ehkä surkeaa paikallistuntemustanikin nolompaa. Niinpä kun puhelin kilahti helatorstai-iltana, arvelin Maalarin tekevän uusintatiedustelun tuleviin kokoontumisajoihimme liittyen - olin jo siihen mennessä ehtinyt selvittää mystillisen kohtauspaikan koordinaatit googlesta - mutta Maalarillapa olikin aivan muuta mielessään. Hän houkutteli minua kulttuurinautintojen ja muutaman kesäisen juovukkeen äärelle perjantai-illaksi. Kyllä kiitos! Päätimme yhdessä tuumin osallistua Juoppokujaretkelle.
Ensin ohjatusti, kun kaupunginteatterin näyttelijät esittelivät kotikaupunkiamme Ilmari Kiannon luoman Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan aatteen valossa, kudottuna sympaattiseksi ja maanläheiseksi performanssiturneeksi. Nimittäin vajaa 20-päinen osallistujajoukkio, minä ja Maalari mukaan lukien, taapersi köydestä kiinni pitäen kuin esikoululaiset mahtipontisen paatoksen saattelemina kohti Juoppokujaa (joka nykyään Hyväntuulentienä tunnetaan): "Kieltolaki, joka maahan julistettu oli, jakoi ihmiset kahteen vihamieliseen leiriin: raittiusritareihin ja juoppojunkkareihin. Kuta ankarammin juomain käyttämistä vainottiin - sitä enemmän kieltolakia rikottiin ja riepoteltiin..." Puolituntinen promenaadimme huipentui mieltä virkistävään tanssiesitykseen Juoppokujan päässä. Kerrassaan mainiota!
Ja sitten, kevyen kulttuurikävelyn jälkeen, kuten teemaan sopi, jatkoimme omatoimisesti Juoppokujaretkeä, kun sipsutimme kohti sataman terasseja ja sieltä edelleen illan viilettyä ylemmäs kaupunkiin pubien lämpöön. Kirjastoksikin kutsutussa pubissa pääsimme maistelemaan paikalliseksi sorvattuja tapaksia, joita oli kolmea sorttia: muikkurucola, säräkaritsa ja porkkanabasilika, ja joiden palanpainikkeeksi nautimme tilkkaset punaviiniä.
Maalari lähti kotiin viimeisellä linja-autolla, joka starttasi keskustasta 01.15. Minä puolestani lähdin kipittämään alamäkeen, sillä olin jättänyt hurmaavan Helkamani parkkiin sataman läheisyyteen. Kotimatkalla kyyti oli kylmää, ihan kirjaimellisesti, sillä pienoinen viima, joka polkiessa väistämättä kävi, pureutui luihin ja ytimiin.
Tänään nukuin pitkään ja hartaasti. Edes karvavekkarit eivät ajaneet minua jalkeille, taisipa kulttuurin katku olla sikäli voimakkaana vielä minussa... ;) Viimein herättyäni huomasin, että taannoinen mitäänsanomaton, tympeä fiilis oli tipotiessään. En myöskään tuntenut oloani mitenkään nuutuneeksi, vaan päinvastoin jopa energiseksi. Tästä oli vedettävissä vain yksi johtopäätös: ruumis ja sielu todellakin kaipaavat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävät. Näytä kaikki tekstit
lauantai 23. toukokuuta 2009
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
Mitä Missä Milloin 2008
Näin vuoden 2008 loppumetreillä ja uuden vuoden kynnyksellä lienee syytä hiukan kertailla menneen vuoden merkittävimpiä asioita, tapahtumia, ilmiöitä ym. Ja tämän idean saa ihan vapaasti varastaa tahi kopioida, jos siltä tuntuu!! :)
Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...
KISS
Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)
Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.
Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.
Työ ja loma
Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)
Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!
Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!
Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.
Ero
Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!
Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.
Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)
Pirpana
Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)
Ystävät & Facebook
Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.
Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!
Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.
Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!
Blogi
Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.
Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...
Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...
Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)
Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)
Nämä eivät nyt sitten ole paremmuus- tai oudoimmuusjärjestyksessä, eivätkä liioin aikajärjestyksessäkään, kirjoittelen sitä mukaa, kun niitä päähän pälähtää...
KISS
Siskoni on armoitettu KISS-yhtyeen fani. En minäkään heidän musiikkiaan kammoksu, en vain fanita yhtyettä ihan niin kovaa kuin Siskoni. KISS herättää ihania nuoruusmuistoja ja ainakin muutamat legendaarisimmat biisit saavat tanssijalkani vipattamaan, yhä vieläkin ja missä tahansa :)
Kun uutiset KISSin Suomen keikasta saavuttivat Siskoni korvat, hän päätti saada liput käsiinsä. Siis päätti. Ja vieläpä onnistui siinä! Ja koska Siskon avokki ei ollut innokas keikalle lähtemään, Siskoni ehdotti keikkareissua minulle.
Niinpä me sitten suuntasimme kohti Helsinkiä ja Hartwall Areenaa 28.5.2008 into pinnassa kuulemaan KISSiä. Kylläpä se olikin ratkiriemukas reissu! Käteen jäi mainiot muistot ja paita, johon KISS on kirjoitettu strassein! :) Ja sivumennen sanoen, tämä oli minun ensimmäinen maailmanluokan bändin keikkani, jos nyt ei oteta lukuun sitä 16-vuotiaana heitettyä Ruisrockia, missä myöskin oli kyllä ulkomaisia esiintyjiä, mutta ei likikään niin Suuria Nimiä kuin KISS.
Työ ja loma
Olin pitkästä aikaa ihan kokonaisen vuoden töissä, vieläpä samassa paikassa, missä aloitin tammikuun 2007 alkumetreillä - teknisesti ottaen en siis ollut ihan koko vuotta 2007 töissä, vaan vasta tänä vuonna. Se on pätkätyöläiselle harvinaista herkkua, tuollainen pitkä suhde! ;)
Työn jatkuvuus tarkoitti myös sitä, että ensimmäistä kertaa 4 vuoteen sain vähintään 3 viikon kesäloman. Siis neljään vuoteen! Ja muutenkin harvinaisen paljon lomaa... keväällä viikon siivu, kesällä 3 viikkoa, syksyllä viikon loma ja vielä joulun alus- ja välyspäivätkin. Ja kaikki rehellisellä työllä ansaittuja, ja kaikki oikea-aikaisesti pidettyjä - ei siis mitään pakkoa pitää kaikkia mahdollisia työsuhteen mittaan kertyneitä lomia, viimevuotisia ja tämänvuotisia, kuten aiemmin on ollut tilanne. Se, jos mikä on harvinaista herkkua pätkätyöläiselle!
Toki olen muissakin työpaikoissani saanut lomailla, se on ollut jopa suotavaa ennen työsuhteen päättymistä. Paino sanalla suotavaa, ettei työnantajan ole tarvinnut raotella rahakirstuaan maksaakseen lomat rahana. Tosin nuo lomat ovat poikenneet tämänvuotisesta lomailusta siten, että ne yleensä ottaen ovat ajoittuneet työsuhteen loppupuolelle, eikä loman jälkeen ole määräaikaisuudesta johtuen ollut enää työtä, johon palata. Edessä on ollut ainoastaan työttömyys. Tai pitäisi kai sanoa enemminkin työnhaku, joka ankarimmillaan on kyllä käynyt täydestä työstä!
Mutta tänä vuonna olen saanut nauttia työhön paluun riemusta loman jälkeen. Ja todella tarkoitan, että se on ollut riemukasta, sillä pidän työstäni ja työyhteisöstäni suunnattomasti.
Ero
Syyskuussa Miehen ja minun polut erkanivat lopullisesti. Ainakin romanttisessa mielessä, toki olemme pitäneet yhteyttä eron jälkeenkin. Tiedä häntä, onko se sitten ollut "olosuhteiden pakosta" (Miehen tavaroiden vieminen omaan kämppäänsä on viivästynyt remontin vuoksi), vai jotain ihan muuta... Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole ollut parisuhteen uudelleen virittelemistä!
Olimme yli 2 vuotta kumppaneita, mutta emme valitettavasti sielunkumppaneita. Minä pidin meitä perheenä, vaikkei meillä lapsia ollutkaan, ja asuntoamme Kotina. Miehen ajatusmaailma oli ihan jotain muuta.
Vaikka päätös olikin minun ja tiesin sen oikeaksi, tuntui se silti raskaalta. Ja tuntuu vieläkin toisinaan... En siltikään kadu päätöstäni. En liioin kaipaa alituista vääntöä "perheen" pelisäännöistä tahi arkisista asioista enkä varsinkaan sitä välinpitämättömyyttä, johon suhteemme lopulta kaatuikin. Se mitä kaipaan, on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus, mutta niiden aika tuskin on ihan vielä, sillä haavat ovat vasta vaivoin arpeutuneet... Mutta ehkä ensi vuonna onni potkaisee! :)
Pirpana
Se oli hyinen marraskuinen päivä, kun Pirpana tuli sulostuttamaan Neiti Söpön ja minun elämää. Ja valloitti ainakin minun sydämeni totaalisesti ja kerta laakista! Neiti Söpön sydämen sulattelu kesti hiukan pidempään, mutta viimein likkakin heltyi. Ja kieltämättä Neiti Söpön elämänlaatu on kohentunut huomattavasti pikkujätkän myötä, sillä Pirpanan tultua taloon Neiti ei ole ollut likikään niin seurankipeä kuin aiemmin. Ja onpa Pirpana huolehtinut minunkin mieleni pitämisestä virkeänä, kun olen väliin silmä kovana joutunut seuraamaan pikkuherran toilailuja! :)
Ystävät & Facebook
Olen onnellinen siitä, että ystävyyteni erityisesti kahteen kollegaani, Myyhyn ja Mrs. Willow-B:hen, on syventynyt kuluneen vuoden mittaan. Kumpainenkin heistä on omalta osaltaan auttanut pitämään mieleni virkeänä ikävästä elämänmuutoksestani huolimatta. Kumpainenkin heistä edustaa myös luotettavuutta, siis ihmistä, jolle voin kertoa mitä tahansa, mikä mieltäni painaakin ja joka varmasti säilyttää "salaisuuteni" omana tietonaan, jos en jotakin asiaa halua saattaa kaiken kansan tietoisuuteen.
Olin toki kuullut, nähnyt ja lukenut juttuja ihanan kamalasta & kamalan ihanasta Facebookista, mutta en ollut vielä tohtinut sinne virtuaalijalallani astua... Se oli nimenomaan Mrs. Willow-B, joka minut kutsui Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja hyvä olikin, että sain Mrs. Willow-B:ltä tarvittavan potkun ensimmäisen askeleen ottamiseen, sillä Facebookin kautta löysin pari kauan "kadoksissa" ollutta ystävääni!
Erityisen onnellinen ja iloinen olin löydettyäni jälleen Tanssijattaren, jonka kanssa olimme nuorena (yläasteella, lukiossa) kuin paita ja peppu... mutta sitten tuli maailma väliin - ihan kirjaimellisesti: ensin Euroopan manner ja nyttemmin (mikä selvisi Naamakirjassa) Australian manner. Toivon hartaasti - ja aion myös itse toimia aktiivisesti sen eteen - että tällä kertaa yhteydenpitomme ei katkea.
Toinen "löytö" oli Luumäen Leidi, johon tutustuin opiskeluaikoina kämppikseni kaverin, Foxien, myötä. Yhteydenpito on vain vuosien saatossa unohtunut niin minulta Luumäen Leidiin kuin Foxieenkin. Mutta Naamakirjassa päätimme yhdessä Luumäen Leidin kanssa ottaa itseämme niskasta kiinni, korjata tilanteen ja yhyttää yhteen triomme eli minut, Luumäen Leidin ja Foxien. Ja ennen kaikkea pitää paremmin yhteyttä toisiimme jatkossa!
Blogi
Ennen tätä syksyä olin jo pidemmän aikaa seuraillut muutamia blogeja ja erittäinkin vakavasti harkinnut oman aloittamista, sillä sisälläni virisi alati kasvava tarve kirjoittaa. Mietin myös perinteisen päiväkirjan kirjoittamista... Siis päiväkirjan, jota ei ole tarkoitettu kuin for my eyes only, mutta päädyin kuin päädyinkin tähän ratkaisuun, omaan blogiin.
Osin siksi, että halusin jakaa kokemuksiani, tuntemuksiani ym. ystäville, tuttaville, kylänmiehille, miksei tuntemattomillekin. Osin puolestaan siksi, että olen liian laisk... korjaan: mukavuudenhaluinen kirjoittaakseni käsin päiväkirjaa - osaankohan edes enää kirjoittaa käsin kaunoa?! ...tai jos osaisinkin, niin jopa minun täytyisi käyttää oma tekstini apteekissa luettavana, sen verran kamalaa oli käsialani jo aikanaan! ;) No niin, mutta se onkin sitten taas jo ihan eri tarina! Tokihan se varsinainen päiväkirjailu olisi onnistunut tietsikalla yhtä hyvin kuin tämä bloggaaminenkin, mutta jotenkin "oikeaa" päiväkirjaa kuuluu kirjoittaa ilman teknisiä kapineita...
Blogin otsikointi muotoutui miettiessäni erästä nuoruusmuistoa ja nykyistä elämäntilannettani verrattuna muihin ystäviini, jotka kaikki elävät vähintäänkin parisuhteessa, mutta useimmilla on jo lapsiakin, kellä aikuisikään ehtineitä, kellä teinejä, toisilla taas kouluikäisiä, joillakin vasta maha-asukki tuloillaan... He toteuttavat sitä, mikä on ollut minulle erittäin pitkäaikainen ja yhä saavuttamattomammaksi käyvä haave: pykäävät pystyyn omaa perhettä ja onnellista, toimivaa parisuhdetta...
Vaan palataanpas siihen muistoon tai muistikuvaan! Yläasteella meitä oli kolme tyttöä, emme suinkaan sieltä koulun suosituimmasta päästä. Tiedä häntä, johtuiko tuo lievä epäsuosio siitä, että olimme kilttejä, tunnollisia ja kunnollisia, vai jostain ihan muusta. Joka tapauksessa siinä teini-iän hormonimyllerryksessä löimme keskenämme vetoa 1 markasta, että jäämme hukkapätkiksi, parittomiksi, vanhoiksipiioiksi. No, tätä nykyä tilanne on se, että nämä muut kaksi ovat kumpainenkin luovineet avioliiton onnelliseen satamaan ja toisella on jälkikasvuakin (kävi ilmi tiedon valtatiellä erinäisistä lähteistä), ainoastaan minä olen suhteeton... Joten minä olen tuon vedon "onnellinen" voittaja ;)
Lisäksi kuulen säännöllisen epäsäännöllisesti puolivitsikkäitä kommentteja siviilisäädystäni/elämäntilanteestani, joten päätin tunnustaa tosiasiat ...ja olla ylväästi & arvokkaasti vakaumuksellinen vanhapiika - ainakin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa ja ainakin siihen asti, kunnes joku urhea urho saa minut käännytettyä! ;)
maanantai 15. joulukuuta 2008
Neljän kopla koolla jälleen
Vaikka viihdynkin erinomaisen hyvin työssäni ja työyhteisössäni, niin siitä huolimatta odotin tänään innolla työpäivän päättymistä. Meitä on nimittäin neljän naisen ystäväpiiri, vähän kuin Sinkkuelämää -sarjassa, ja tänään jälleen kokoonnuimme yhteen.
Vuosia sitten ajauduimme kaikki samalle avoimen ammattikorkeakoulun iltakurssille ja olemme sen jälkeen pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä, milloin missäkin merkeissä; käyneet käsityömessuilla, testaamassa kaupunkimme ruokaravintoloiden tason, teatterissa, mökkeilemässä... olemmepa järjestäneet jopa ikkunanpesu-talkootkin - onhan ukoillakin kaikenkarvaista mökkitalkoota ja halkosavottaa, joissa kuitenkin perimmäinen tarkoitus on hyvä ruoka yhdistettynä hyvään juomaan ja vielä parempaan seuraan.
Aiemmin me kaikki olimme Sinkkuelämää -sarjasta poiketen joko avo- tai avioliitossa, ja minua lukuunottamatta kaikilla muilla on myös lapsia. Tämän vuoden mittaan minun lisäkseni myös toisella daamilla sakistamme, Maalarilla, on tapahtunut radikaali elämän muutos. Niinpä tämän kertaisen kokoontumisemme yksi syy joulutervehdyksen viemisen lisäksi olikin käydä tutustumassa Maalarin uuteen kotiin.
Tämä koti sijaitsee sillä laidalla kaupunkia, jonka tunnen valitettavan huonosti. Niinpä olinkin töissä printannut ajoreittiohjeet netistä, jotta löytäisin kivuttomammin perille. Minulla oli kuitenkin pari asiaa toimitettavana keskustassa ennen kuin pääsin suuntaamaan Wanhan Rouwan nokan kohti kaupungin länsilaitaa. Palattuani asioilta autolleni, suureksi harmikseni huomasin unohtaneeni reittiprintin töihin... Niinpä tietenkin!! Miten ihmeessä minä - joka olisin Suomen Suuntavaistottomat ry:n puheenjohtaja, jos olisin löytänyt kokouspaikalle ;) ...ihan totta, olen onnistunut eksymään jopa Hesassa Stockalle! - löytäisin ilman nuotteja perille, kun en tosiaankaan tunne läntistä seutua kaupungistamme... KÄÄK!
No, eihän siinä auttanut ottaa kuin puhelin kauniiseen pikku-kätöseen ja kilauttaa kaverille, toiselle rouvista elikkäs Kokille, sillä hän ja kolmas tiimimme jäsen, Madame Au Revoir, olivat menneet jo edeltä käsin Maalarin luokse. Sainkin varsin selkeät ohjeet, joiden perusteella löysin kuin löysinkin oikealle kadulle.
Vaan sittenpä olikin edessä haastavin osuus: löytää oikea talo tuon kadun varrelta, sillä siellä totta vieköön oli monta samanlaista taloa! Kilautin toistamiseen kaverille, ja loppu matka olikin sitten aika metkaa: kaikki muut kolme näkivät minut parvekkeelta/ikkunasta, mutta minä en paikallistanut heitä kuikuilemassa, vaikka kuinka yritin tähyillä, minkä ruudun takaa rouvat kurkistelivat. Madame Au Revoir ohjeisti minua puhelimessa: hei, me nähdään sinut! ...kävele kääntöpaikan yli ...nyt käänny loivasti vasempaan ...mihin sinä hävisti? ...oletko pakettiauton takana? ...no, otapa takaisin ...suuntaa keltaisten puuhökkeleiden väliin ...oikealle, oikealle ...o i k e a l l e!! Ja minä pistän töppöstä toisen eteen, yritän olla näyttämättä liiaksi epämääräiseltä hiipparilta - yea, right, ja kuinka helppoa se on, kun tummissa vaatteissa pyörii epävarmasti pitkin parkkipaikkaa ja pihaa?? ;) Samalla kuikuilin edelleenkin epätoivoisesti ikkunoita ja parvekkeita, josko bongaisin nuo tutut kasvot - tai lähinnä hahmot, eihän minun lievästi heikko näköni riitä hämärässä erottamaan kasvonpiirteitä pitkästä matkasta! Ihan kuin olisi sokkona kävellyt, ja niinhän se tavallaan olikin! :)
No, löysin kuin löysinkin perille. Annoin Maalarille joulutervehdykseksi vääränvänkkyrän pullon punaviiniä (merlotia!!), rasian tryffelisuklaata sekä "herttaisen hyviä pipareita", ei siis omatekoisia, vaan ihan valmiita pipareita kaupan hyllystä, sillä en tosiaan ole mikään leipurimestari. Lisäksi yhteisesti olimme hommanneet lahjakortin, jonka Maalari saa käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla poikansa, itsensä ja heidän uuden kotinsa hyväksi.
Turinoimme, tarinoimme... ja tietenkin teimme "tupatarkastuksen", tai siis Maalari lähinnä esitteli uuden kotinsa perinpohjaisesti. Istuimme keittiöön juomaan hollantilaista kahvia, söimme ciabattaa erilaisilla höysteillä, tuulihattuja & joulutorttuja. Samalla kuulostelimme ja kyselimme lisää toistemme kuulumisia, puhuimme ruuasta ja yritimme ymmärtää miesten aivoituksia... ;) Ja mikä ehkä tärkeintä, pohdimme, milloinka pääsisimme koko konkkaronkka yhdessä ulos tuulettumaan ihan aikuisten oikeasti - siis syömään ja tanssimaan!
Ilta oli oikein onnistunut, ja oli ihana istua yhdessä pitkästä aikaa!! Valitettavasti meillä kaikilla on omat kiireemme, joten emme vallan taajaan saa satutettua aikataulujamme yksiin, jotta saisimme koko neljän koplan koolle. Mutta vaikka tapaammekin harvakseltaan, osaamme käyttää nuo hetket tehokkaasti hyväksemme, sillä näiden kohtaamisien jälkeen askel on aina jotenkin kummasti kevyempi!
Vuosia sitten ajauduimme kaikki samalle avoimen ammattikorkeakoulun iltakurssille ja olemme sen jälkeen pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä, milloin missäkin merkeissä; käyneet käsityömessuilla, testaamassa kaupunkimme ruokaravintoloiden tason, teatterissa, mökkeilemässä... olemmepa järjestäneet jopa ikkunanpesu-talkootkin - onhan ukoillakin kaikenkarvaista mökkitalkoota ja halkosavottaa, joissa kuitenkin perimmäinen tarkoitus on hyvä ruoka yhdistettynä hyvään juomaan ja vielä parempaan seuraan.
Aiemmin me kaikki olimme Sinkkuelämää -sarjasta poiketen joko avo- tai avioliitossa, ja minua lukuunottamatta kaikilla muilla on myös lapsia. Tämän vuoden mittaan minun lisäkseni myös toisella daamilla sakistamme, Maalarilla, on tapahtunut radikaali elämän muutos. Niinpä tämän kertaisen kokoontumisemme yksi syy joulutervehdyksen viemisen lisäksi olikin käydä tutustumassa Maalarin uuteen kotiin.
Tämä koti sijaitsee sillä laidalla kaupunkia, jonka tunnen valitettavan huonosti. Niinpä olinkin töissä printannut ajoreittiohjeet netistä, jotta löytäisin kivuttomammin perille. Minulla oli kuitenkin pari asiaa toimitettavana keskustassa ennen kuin pääsin suuntaamaan Wanhan Rouwan nokan kohti kaupungin länsilaitaa. Palattuani asioilta autolleni, suureksi harmikseni huomasin unohtaneeni reittiprintin töihin... Niinpä tietenkin!! Miten ihmeessä minä - joka olisin Suomen Suuntavaistottomat ry:n puheenjohtaja, jos olisin löytänyt kokouspaikalle ;) ...ihan totta, olen onnistunut eksymään jopa Hesassa Stockalle! - löytäisin ilman nuotteja perille, kun en tosiaankaan tunne läntistä seutua kaupungistamme... KÄÄK!
No, eihän siinä auttanut ottaa kuin puhelin kauniiseen pikku-kätöseen ja kilauttaa kaverille, toiselle rouvista elikkäs Kokille, sillä hän ja kolmas tiimimme jäsen, Madame Au Revoir, olivat menneet jo edeltä käsin Maalarin luokse. Sainkin varsin selkeät ohjeet, joiden perusteella löysin kuin löysinkin oikealle kadulle.
Vaan sittenpä olikin edessä haastavin osuus: löytää oikea talo tuon kadun varrelta, sillä siellä totta vieköön oli monta samanlaista taloa! Kilautin toistamiseen kaverille, ja loppu matka olikin sitten aika metkaa: kaikki muut kolme näkivät minut parvekkeelta/ikkunasta, mutta minä en paikallistanut heitä kuikuilemassa, vaikka kuinka yritin tähyillä, minkä ruudun takaa rouvat kurkistelivat. Madame Au Revoir ohjeisti minua puhelimessa: hei, me nähdään sinut! ...kävele kääntöpaikan yli ...nyt käänny loivasti vasempaan ...mihin sinä hävisti? ...oletko pakettiauton takana? ...no, otapa takaisin ...suuntaa keltaisten puuhökkeleiden väliin ...oikealle, oikealle ...o i k e a l l e!! Ja minä pistän töppöstä toisen eteen, yritän olla näyttämättä liiaksi epämääräiseltä hiipparilta - yea, right, ja kuinka helppoa se on, kun tummissa vaatteissa pyörii epävarmasti pitkin parkkipaikkaa ja pihaa?? ;) Samalla kuikuilin edelleenkin epätoivoisesti ikkunoita ja parvekkeita, josko bongaisin nuo tutut kasvot - tai lähinnä hahmot, eihän minun lievästi heikko näköni riitä hämärässä erottamaan kasvonpiirteitä pitkästä matkasta! Ihan kuin olisi sokkona kävellyt, ja niinhän se tavallaan olikin! :)
No, löysin kuin löysinkin perille. Annoin Maalarille joulutervehdykseksi vääränvänkkyrän pullon punaviiniä (merlotia!!), rasian tryffelisuklaata sekä "herttaisen hyviä pipareita", ei siis omatekoisia, vaan ihan valmiita pipareita kaupan hyllystä, sillä en tosiaan ole mikään leipurimestari. Lisäksi yhteisesti olimme hommanneet lahjakortin, jonka Maalari saa käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla poikansa, itsensä ja heidän uuden kotinsa hyväksi.
Turinoimme, tarinoimme... ja tietenkin teimme "tupatarkastuksen", tai siis Maalari lähinnä esitteli uuden kotinsa perinpohjaisesti. Istuimme keittiöön juomaan hollantilaista kahvia, söimme ciabattaa erilaisilla höysteillä, tuulihattuja & joulutorttuja. Samalla kuulostelimme ja kyselimme lisää toistemme kuulumisia, puhuimme ruuasta ja yritimme ymmärtää miesten aivoituksia... ;) Ja mikä ehkä tärkeintä, pohdimme, milloinka pääsisimme koko konkkaronkka yhdessä ulos tuulettumaan ihan aikuisten oikeasti - siis syömään ja tanssimaan!
Ilta oli oikein onnistunut, ja oli ihana istua yhdessä pitkästä aikaa!! Valitettavasti meillä kaikilla on omat kiireemme, joten emme vallan taajaan saa satutettua aikataulujamme yksiin, jotta saisimme koko neljän koplan koolle. Mutta vaikka tapaammekin harvakseltaan, osaamme käyttää nuo hetket tehokkaasti hyväksemme, sillä näiden kohtaamisien jälkeen askel on aina jotenkin kummasti kevyempi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)