Vasemmalla kädellä

Kätöseni osuman sai, haava on Fiskarsin veitsestä kai (on se!), syvälle se upposi niin... Niin. Valitettavasti kauan kaipaamani hengähdystauko työn raskaan ikeen alta ei alkanut kovin iloisissa merkeissä, vaan Zirin sanoja lainatakseni, tapaturma-alttiilla koheltamisella perjantaina alkuillasta.

Siivosin kyökkiä ankaran kokkisodan tiimellyksen jäljiltä, kun se tapahtui. Ladoin tiskikoneen täyteen kippoa, kuppia ja kapustaa, jotka kaikki olivat olleet tuikitarpeellisia loihtiessamme useita pellillisiä mokkapaloja myytäväksi junioreiden futsal-turnaukseen. Osa välineistä kun ei mahtunut koneeseen, oli saatettava savotta valmiiksi kaurapuurokäyttöisen moottorin voimin, omin pikkukätösin siis. Ja kun minä puolitehoisena yritin saada ripeästi homman haltuun, että voisin viimein taipua sohvan viekoittelevaan seireenikutsuun, kävi vahinko. Fiskarsin veitsi lipesi märästä otteestani, ja minä hölmöläinen torjuin veitsen pikkuilmalennon... kuinkas muutenkaan kuin käsilläni, kohtalokkain seurauksin: veitsi sipaisi ilkeännäköisen vekin oikeaan käteeni, nimettömän ja pikkurillin väliin.

Toimin vastonvaraisesti. Salamannopeasti työnsin käteni kylmän vesivanan alle ja huuhdoin syvältä vaikuttavaa viiltoa. Oli pakko ottaa vasemmalla kädellä tukea tiskipöydästä. Vatsaa väänsi ja silmät sumenivat muustakin kuin tuskan kyynelistä, sillä en siedä vuotavien haavojen näkemistä yhtään. Varovasti laskeuduin keittiön lattialle istumaan käsi koholla; jospa se kohoasento hiukan tyrehdyttäisi vuotoa, tuumailin. Huutelin Isäntää hätiin ja pyysin tuomaan sidetarpeita.

Istuma-asennosta laskeuduin edelleen makuuasentoon ennen kuin Isäntä alkoi arvioida vamman vakavuutta, enpähän ainakaan tipahtaisi korkealta, jos tajuni hämärätyisikin ihan todenteolla! ;)

Viilto oli pitkä ja paikka-paikoin melko syvä, mutta tikkejä tuskin tarvitsisi silti lähteä hakemaan, uumoili Isäntä teipatessaan haavan suojaksi löyhää sidetaitosta. Yöksi mahtava tullo vaihdettiin pois, annoin vammalle hetkellisen ilmakylvyn ennen kuin Isäntä siveli hellävaroen Bepantenia suhteellisen siististi yhteen nivoutuneiden haavan reunojen päälle ja suojasi ne sievästi teipillä.

Tänä aamuna oli vielä edessä yksi kiperä koitos: vain yön ajaksi laitettujen teippien poisto-operaatio, sillä kokopäivän mittainen ilmakylpy tekisi varmasti terää haavan parantumiselle. Vesi tirskahti silmistäni, kun Isäntä määrätietoisesti, mutta varovaisesti nyhtäisi teipit pois. Minä en vieläkään tohtinut katsoa kättäni, vaikka Isäntä kehuikin haavan siistiä kuntoa.

Nyt ihan tavallisten asioidenkin tekeminen tahmoo, kaikki on niin paljon hankalampaa puolikätisenä. Kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kätevää, sillä yleensä käytän kaikkia kymmentä sormea, olenhan jout... korjaan, saanut opiskella 10-sormijärjestelmän jalon taidon opiskeluaikoinani. Nyt käytössäni on noin 8,5 sormea. Ihan totta. Oikean käden pikkurilliä ei kärsi tuskatta painaa oikein millekään näppäimelle, nimetön sentään taipuu joillekin niistä näppäimistä, joille sen kuuluisikin. Enkä minä osaa kirjoittaa niin, että vain kaksi toimii (etusormet) ja kahdeksan lepää! Tai se ei ainakaan ole sujuvaa, en vain löydä kirjaimia, kun olen tottunut sormien tasatahtiseen tanssiin näppäimistöllä! (Tämän kirjoittamiseenkin on vierähtänyt reippaasti toista tuntia, kun ne kirjaimet ovat oikeasti rajusti hakusessa...)

Haavakohta aristaa yhä vielä, en kärsi tehdä puristusliikkeitä oikealla kädelläni. Niinpä esimerkiksi hampaiden harjaus tai hiusten sukiminen on varsin työlästä, kun joudun turvautumaan vasempaan käteen, puhumattakaan vaikkapa juuston höyläämisestä, joka on sula mahdottomuus. Mutta yhtä asiaa ei pikkuvamma sentään estä, ja se on ulkoilu! Joten taidankin sujahtaa uudenkarheaan toppapukuuni ja tehdä pienimuotoisen päiväkävelyn kylän halki... :)