Varjoja auringon alla

Aurinko paistaa suloisesti, linnut laulavat ja puut lykkäävät hiirenkorvaa... Ihanainen kevät on viimeinkin saapunut Suomenkin leveysasteille!! Tosin täytyy myöntää, että yksi varjopuoli tässä päivänpaisteessa kuitenkin on: aurinko paljastaa armottomasti pölyiset pinnat hyllyistä ja pöydiltä, jotka kipeästi kaipaavat pyyhkimistä, sekä ennen kaikkea likaiset ikkunat, jotka suorastaan huutavat pesemistä - ulkopuolella on epämääräisiä, rapaisia roiskeita (miten se on mahdollista kerrostalon 2. kerroksessa?!) ja sisäpuolella hikisten tassujen & kosteiden kuononpäiden jälkiä. No, siivoussavotta saa vielä tovin odottaa...

Huolimatta viimeaikaisesta takapakista työrintamalla, myös mieleni on sangen aurinkoinen, eikä yksin keväisen kelin johdosta. Kiitos Pellavapään, joka on vallannut yhä vankemman jalansijan elämästäni ...ja kyllä vaan, saanut vanhanpiian vakaumukseni vakavasti horjumaan! :)

Tosin eräs varjo lankeaa myös Pellavapään valostuttamaan mieleenikin. Tämä blogi. Painiskelen siis samantyyppisen ongelmakimpun kanssa kuin capri, vuohenkasvattaja-voikukkaviininmaistelija-ystäväni =). En tosin mieti bloggaamisen lopettamista tykkänään, mutta käyn harva se päivä kamppailua itseni kanssa löytääkseni ratkaisun sisintäni korventavaan pulmaan ...tai pulmiin, jos ihan tarkkoja ollaan:

1) Kerronko Pellavapäälle blogistani?
(Käsittääkseni miekkonen ei ole tietoinen näistä kirjallisista hengentuotteistani - vielä)?

Ei sillä, että tässä blogissa olisi mitään hävettävää tai salailemisen arvoista. Mutta kieltämättä, jos kertoisin tästä blogista hänelle, tuntisin itseni kenties jollain tapaa alastomaksi. Tai vähintäänkin paljaaksi, suojattomaksi. Ovathan nämä rivit yksityisiä ajatuksiani, vaikka ovatkin tiedon valtatiellä julkisesti kenen tahansa luettavissa. Mutta kirjoitan nickin suojissa, ja vain kourallinen blogissani vierailevista ihmisistä tuntee minut myös IRL; olen tietoisesti pitänyt tosielämästä minut tuntevan lukijakunnan mahdollisimman suppeana. Nimittäin kuta useampi minut oikeassa elämässä tuntee, sitä korkeammaksi nousee kynnys kirjoittaa vapaasti. Muuttuisivatko postaukseni sitten hajuttomiksi ja värittömiksi (sikäli kun eivät sitä ole jo olleet), jos lukijakuntani kasvaisi yhden viehättävän herrasmiehen verran?

Toisaalta taas, jos en saata Pellavapäätä kartalle puuhistani blogistaniassa, voi olla vain ajankysymys, kun herra suunnistaessaan ympäri virtualiaa harhautuu ehkä myös blogiini. Ja se puolestaan voisi herättää hämmennystä ja kiusallisen kysymyksen, miksi en ole kertonut blogistani aiemmin...

2) Kirjoitanko jatkossa myös Pellavapäästä, orastavasta ihmissuhteestamme ja siihen liittyvistä asioista?

Aloitin bloggaamisen, koska sisälläni virisi tarve kirjata ylös oman elämän pieniä ja suuria sattumuksia. Ja Pellavapää sydämeni valtaajana lukeutuu näihin "sattumuksiin". Joten siltä kantilta olisi ainakin etäisesti perusteltua kirjoittaa merkityksellisestä miehestä elämässäni ja hänen muassaan tuomista käänteistä. Tietenkään en kirjoittaisi liian yksityiskohtaisesti tai paljastavasti siitä, mihin polkumme on tulevaisuudessa kulkeva, etten tulisi loukanneeksi Pellavapäätä... Mutta veisikö se, epämääräisen sanahelinän naputtelu, sitten terän koko hommalta?

No, täytyy kypsytellä, pureksia, märehtiä, sulatella asiaa. Ehkäpä Helkaman hurmaava kyyti keväisessä, auringonpaisteisessa ulkoilmassa kirkastaa ajatukseni ja selvittää pienen sievän pääni näiden pulmien suhteen... :)

"Minä juon nyt kahvia"

Enpä olisi tätä päivää hetkeen aikaan luullut näkeväni. Vanhanpiian kivettynyt & kovettunut sydän taitaa sykkiä sittenkin!

Taannoin mainitsin treffeistä tuttavani veljen kanssa. Kutsuttakoon häntä vast'edes vaikkapa Pellavapääksi. En vielä tuolloin, heti tuoreeltaan ollut valmis kirjoittamaan sen enempiä asiasta, mutta nyt voin sanoa, että kahvihetkemme sujui sangen miellyttävissä tunnelmissa. Jopa siinä määrin, että kun koitti hetki, jolloin piti päättää seuraavasta kahvihetkestä, epäröimättä vastasin "kyllä" ...tietäen tasan tarkkaan faktat, että maailma tulee piakkoin sotkemaan ainakin toviksi jos toiseksi orastavan ...kahvittelumme ;)

Lähtölaskenta on tosiaan lähellä. Pellavapää lennähtää toiselle puolelle maapalloa raatamaan ennen kuin maaliskuu ehtii kunnolla alkaa. Ja ennen sitä, jos luoja suo, eikä tapahdu mitään katastrofeja (esim. kaamea kulkutauti iske) tai kuolo korjaa jompaa kumpaa ;) niin juomme toiset kupit kahvia viikon keskivaiheilla, mahdollisesti kolmannet viikonloppuna.

Sitä odotellessa olemme siirtyneet yhteydenpidossa seuraavalle tasolle, persoonattomasta meilaamisesta laulattamaan puhelinlankoja. Operaattorit eivät meidän kustannuksellamme rahoiksi lyö, tai heidän verkkonsa sentään kaatuile aiheuttamastamme kiivaasta kuormituksesta ;) vaikka yhteydenpitomme onkin ollut kovin tiivistä - ainakin minun mittapuuni mukaan. Vaan kaikkein oudointa tässä on se, että omaa reviiriäni / rauhaani erittäin korkealle arvostavana ihmisenä en silti millään muotoa koe "ilmatilani tulleen loukatuksi". Mikä mua oikein vaivaa?!

Minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä johtaa - entistä ankarampaan kahviaddiktioon?? ;) - vai johtaako mihinkään. Mutta toivon totisesti, ettei tämä kahvittelu ota ainakaan kovin kipeää siihen pehmeään, muuta sydäntä heikompaan kohtaan, jota niin kummasti lämmittää ajatus Pellavapäästä kahvikupin äärellä... ;)

Samban tahtiin

Taannoin lupasin Miehelle, että voin huolehtia hänen koirastaan Sambakoneesta, kun Mies lähtee allergisine kavereineen Lappiin uutta vuotta vastaanottamaan. Eilen Mies sitten pikipäiten pyörähti illan suussa tuomaan Sambakoneen tarvikkeineen: talutushihnoineen, ruokineen, peteineen ja talvitakkeineen... Ihan totta, Samba tarvitsee takin - vaikka muutoin ankarasti vastustankin eläinten pukemista! - jo ihan pienilläkin pakkasilla, kun brasilianterriereillä lämmittävää aluskarvaa ei ole.

Mies viivähti kuitenkin sen hetken, että keittelin kaffet ja laitoin pöydän koreaksi, tai edes vähän sinne päin eli pipareita, voileipäkeksejä, leipää sekä juustoja, maksapateeta ynnä Talvipaistia tarjolle... Kerkesimme siinä kahvin ryystämisen ja muun särpimisen lomassa sitten vaihtamaan joulukuulumiset.

Voi veljet, siitä se vasta riemu repesikin! Nimittäin Mies kehui saaneensa mantelin joulupuurosta. Minä tokaisin siihen: "Kai sinä tiedät mitä se tarkoittaa..." (Mies oli ilmielävä kysymysmerkin ruumiillistuma) "...sitä että se, joka löytää joulupuurosta mantelin, joutuu ensi vuonna naimisiin!" jatkoin voidellen tyynesti leipääni. Mies meinasi tukehtua ja tikahtua kahviinsa... ja minä puolestani hysteeriseen, liki mielipuoliseen hihityskohtaukseeni, jonka Miehen reaktio aiheutti ja joka väkisin kupli ilmoille (sain vain vaivoin sen pidäteltyä)! :D

Herrantähden ja yhden kerran! Olemmehan me nyt ennenkin leikkiä laskeneet, ja paljon vakavammillakin asioilla, ja Mies varsin hyvin tietää minun... tuota, jokseenkin omalaatuisen huumorintajuni. En olisi voinut kuuna päivänä kuvitellakaan, että hän sen noin ottaisi! No, yritin korjata tilannetta sanomalla: "Niinno, sillä tavallahan ne vanhat inssit entisellä työpaikallani kiven kovaa väittivät minulle, kun löysin mantelin työmaaruokalan joulupuurosta... ja näkeehän sen nyt tyhmempikin, että ihan huuhaata koko manteli, kun en minäkään ole naimisiin joutunut ja siitä on jo sentään 7 vuotta aikaa..."

Okei. Tiesinhän minä Miehen kannan avioliittoon ylipäänsä, joten kai minä sitten tietoisen alitajuisesti tms. heitin tuon läpän, ihan vain ikki-pikkiriikkisen pienenä piikkinä, mutta en minä nyt uskonut sillä Miestä puolikuoliaaksi säikäyttäväni... Huh-huh! Sitä paitsi, se ei todellakaan ollut mikään kömpelö vihjaus siihen suuntaan, että meillä olisi mitään tulevaisuutta, ainakaan sanan romanttisessa merkityksessä, jos Mies sitä pelkäsi. Minä olen päätökseni tehnyt ja pysyn siinä! No, kahvihetkemme sujuikin siitä eteenpäin sitten hiljaisemmissa merkeissä, mitä nyt haastelimme niitä-näitä-kaalinpäitä...

Mutta palatakseni nyt näihin kaiken karvaisiin kavereihini. Neiti Söpö suhtautui Sambakoneen uuteen, joskin tilapäiseen tulemiseen varovaisen kiinnostuneesti. Näinköhän Neiti muistaa Sambakoneen, onko se mahdollista?! Likka kävi pari kertaa nuuhkaisemassa Sambaa, ja samalla Samba nuuhkutteli Neitiä, ilman sen suurempia mutinoita tai murinoita, mutta sen jälkeen molemmat vetäytyivät omiin oloihinsa - Neiti kiipeilytolpan huipulle, Sambakone taasen lattialle petiinsä köllimään. Olikohan se jokin sanaton viesti Neidin ja Samban arvoasemista...?! ;)

Pirpana puolestaan oli uhkarohkean utelias Sambakonetta kohtaan ja teki kaikki klassiset virheet. Ensin istui lattialla noin metrin päässä Sambasta ja tuijotti koiraa (="koiraksi" uhkaava ele). Sitten Pirpana yritti tarjota varovasti etutassua kohti Sambaa - ja huom, Pirpanalla vain aniharvoin on kynnet esissä, kun tarjoaa tassua kokeillakseen jotain uutta ja ennen näkemätöntä (="kissaksi" se voi olla yhden sortin leikkiin kutsu, mutta ei välttämättä kuitenkaan uhkaava ele, mutta "koiraksi" taas ei niin kovin rauhoittava elekään). Tässä vaiheessa Sambakone jo nosteli clint-eastwoodmaisesti ylähuultaan ja väläytti hammasta sekä urahti - kaikki selviä varoitusmerkkejä, että nyt olisi syytä perääntyä...

Minä lepertelin rauhoittavalla äänellä Samballe ja kehuin, miten hyvä & kiltti koira Samba on jne... jne... ja silittelin Sambaa samalla, tarpeen tullen työnsin hellästi Pirpanaa kauemmas välittömältä vaaravyöhykkeeltä, kun jätkä olisi väenvängällä halunnut työntää pikkunokkansa Sambaan kiinni ...ja sain kuin sainkin tilanteet laukeamaan ilman yhteenottoja!

Jo loppuillasta tilanne oli sikäli lientynyt, että sain paparazzeiltua eli napsaistua peräti foton Sambasta ...öh, hieman kyseenalaisessa seurassa ja hieman kyseenalaisessa tilanteessa - nimittäin köllöttämässä tyynen rauhassa puolivallattoman kissanpojan vieressä! ;)


Näistä hyvistä merkeistä huolimatta pelasin varman päälle, joten minä ja kissat nukuimme makuuhuoneessa suljetun oven takana ja Samba omassa petissään olohuoneessa. Katsotaan nyt, kuinka tämä yhteiselo jatkossa sujuu!