tiistai 14. huhtikuuta 2009

Kärsimysnäytelmä

Tämä pääsiäinen on jäävä pysyvästi mieleeni, sillä en kuunaan ole munajuhlaa niin apeissa tunnelmissa viettänyt kuin tänä vuonna. Siitäkin huolimatta, että sain kauan kaivattuja & kaukaisia vieraita: siskoni tyttärineen tuli pääsiäisen viettoon synnyinkaupunkiinsa jo kiirastorstain iltana, mutta myös äitini innostui pikaisesta pääsiäisvierailusta ja pölähti tänne kaakonkulmalle pääkaupunkiseudun humusta lankalauantaina.

Sekä siskoani katraineen että äitiäni oli mukava nähdä pitkästä aikaa, samaten muita sukulaisia, jotka kylläkin asuvat tällä samalla kylällä, mutta joihin valitettavan harvoin tulee pidettyä yhteyttä. Joten vaikka pääsiäinen menikin käytännössä siirtymiseen kahvipöydästä toiseen, niin sitä ei suin surminkaan voi kutsua kärsimysnäytelmäksi... tai no, ehkä sentään vatsan kannalta, kun useammin kuin kerran pyhien mittaan sitä huomasi syöneensä itsensä typeräksi :)

Hyvän ruuan, rakkaiden sukulaisten ja pitkien pyhien raukean olla-öllöttelyn mukanaan tuomaa euforiaa väkisin himmensi takaraivossa aika-ajoin armottomanakin häilyvä, ankea ja karu tulevaisuuden kuva - kiitos työnantajani, joka pudotti uutispommin juuri pääsiäisen kynnyksellä:

"Ja tapahtui niinä päivinä, että valtion ylimmäiseltä kirstunvartijalta kävi käsky, että kaikki virastot oli säästökuurille pantava. Niin saavutti säästösanoma myös kaakonkulmalla sijaitsevan byroon, jäädyttäen uudet virat ja toimet, pistäen pisteen sijaisten palkkaamiselle ja hätistäen vakibyrokraatit vaihtamaan lomarahansa vapaaksi..."

Tarkalleen ottaen keskiviikkona, kiirastorstain "aattona" minäkin sitten pääsin osalliseksi tuosta säästämisen ah, niin trendikkäästä sanomasta, kun Päällikkö kutsui kammioonsa ja kertoi, että se pätkä valtion paperinmakuista patonkia, joka juuri nyt minulla on hampaissani, on oleva viimeinen murunen. Nimittäin syksyn tullen uutta siivua ei minulle enää tarjota, sillä nyt säästetään, joten se on sitten dasvidaanja.

Olin tyrmistynyt. Väri pakeni kasvoiltani. Silmissä sumeni (saattoi johtua pettymyksen karvaista kyyneleistäkin, jotka väkisin pyrkivät pintaan ja joita väkisin yritin räpytellä pysymään poissa). Korvissa kohisi. Vatsaa väänsi. Jostain etäältä kuulin Päällikön sanat: "...ei johdu sinusta... sijaisia ei nyt vain palkata... virkoja ei täytetä jonkun eläköityessä... blaa-blaa-blaa-blaa-blaa... yritä nyt kuitenkin tsempata!"

Syöksyin suorinta tietä vessan. En itkenyt. En oksentanut. Mutta lähellä oli. Mulkaisu peiliin vahvisti sen, että asiakaspalveluun ei vielä toviin ollut menemistä, tunnekuohut ja naaman väri oli saatava tasaantumaan. "Koita nyt tsempata kuitenkin." Voi jumalauta! Helppohan se on sanoa, kun ei itse ole tyrmistynyt, vihainen, järkyttynyt, pettynyt, surullinen, yllättynyt, kiukustunut, katkera, turhautunut, ahdistunut, kauhistunut... Nujerrettu.

Minä luulin, että kärsimysnäytelmä olisi jo käyty läpi tuona uutispommi-päivänä. Että olisin saanut pommin aiheuttamat, pahimmat henkiset kolhut paikattua pyhien mittaan. Ehei. Ei sinne päinkään. Kärsimysnäytelmä sai uusia ulottuvuuksia tänään, kun pyhien jälkeen arki taas alkoi!

Minulla oli tänä aamuna tunne, jota en ole kokenut reiluun 2 vuoteen, koko sinä aikana, kun olen ollut nykyisessä työpaikassani. Outo tunne. Epämiellyttävä tunne. Onhan noita hankalia aamuja ennenkin ollut, sellaisia kun kaikki menee pieleen... tai kun unihiekka ei vain lähde, vaikka miten huuhdon sitä pois ulkoisesti vedellä ja sisäisesti kofeiinilla. Mutta koskaan aiemmin tässä työpaikassa ollessani ei ole vituttanut lähteä töihin. Nyt vitutti. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt...

Mutta yhden asian kuitenkin päätin: vituttaa tahi ei, niin työni hoidan tunnollisesti ja kunnollisesti, katkeraan loppuun asti. En ehkä nauti siitä kuten ennen, mutta hoidan sen.

6 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

:( Toi on kyllä kammottavaa. Suhteellisen paska veto pomolta: Koeta nyt tsempata. Huh huh.

Onneksi ei sentään käynyt näin:

http://images01.plus613.net/1/f/6/5/www_plus613_net_crap.JPG

Sirutuuli kirjoitti...

No jo oli pomolta fiksusti sanottu, tai ehkä hän ei tiennyt, mitä sanoa. Miunkin on niin vaikea keksiä mitään järkevää, mutta toivotan jaksamista ja voimia tulevaan.

Unknown kirjoitti...

Eikä :(

Tiedän fiiliksen 120 %. Hyppää siis mun veneeseen, soudetaan syksyllä kimpassa jollekin hedelmälliselle saarelle ja aletaan kasvattaan vuohia ja hedelmiä ja näytellään sieltä keskisormea tälle perkeleen kaikkipellolle- buumille.

Oon pahoillani, että toi oli sunkin kohtalo.

Nerikah kirjoitti...

Miero, joo kammottavaapa hyvinkin... Ja mitä pomoon tulee, niin päästipä ukko vielä kurjemman sammakon suustaan, en viitsi edes vaivautua sitä tänne kirjaamaan... Kaipa se siitä huolimatta oli ystävällÄH... ihmisläheisempi ilmoitustapa kuin tuo, mikä linkissäsi on!

Kiitos, Siru, että poikkesit. Asia on vielä sikäli tuore, että mielialat menevät vielä täysin vuoristorataa... Välillä v*tuttaa tosiaan niin, ettei veri kierrä... kunnes seuraavassa hetkessä muistan: heidän menetyksensä, ei minun! :)

Capri, ei huono idea ollenkaan!! :D Ja mitä enemmän tuon tyyppistä "vaihtoehtoista" elämäntapaa miettii, sitä enemmän se houkuttaa. Mitäpä jos ei ottaisikaan mitään paniikkia uuden työn löytämisestä, vaan pitäisi pikku breikin, ottaisi välimatkaa tähän suorittamiskeskeiseen maailmaan ja nauttisi vaan, ...ja kipuaisi (jos kipuaisi) takaisin oravanpyörän kyytiin vasta sitten, kun tämä kaamea taantuma-lama on taittunut?! Melkoisen kutkuttava ajatus... :)

Stansta kirjoitti...

Voi helvetti! Olen pahoillani! :(

Neiti F. kirjoitti...

No voihan hitto! Olipa tökeröä :( Itsekin pätkätyöläisenä olen kyllä joutunut matkan varrella kokemaan ja kuulemaan monenmoista, mutta kyllähän tuo korpeaa... Huh huh. No, se oli tosiaan niitten menetys enemmän kuin sun :)

Tuntuu tyhmältä toivotella tähän mukavia viikonloppuja, mutta jos edes piristävämpää... Tsemppiä tulevaan!!