Vihdoin ja viimein pääsin avaamaan fillarointikauden! Keli ei valitettavasti ollut mitä parhain, sillä aurinko ei paistanut, mutta sentään taivas ei työntänyt alas mitään - vodaa tai räntää siis. Joten päätin aamupäivällä polkaista lähimpään markettiin (4 - 5 km yhteen suuntaan) ikään kuin suorittaakseni pienimuotoisen lämmittelyajon ennen kuin fillarointi toden teolla pyörähtäisi käyntiin tänä vuonna.
Vaikka eipä silti, Helkamani satula on todella hyvin muotoiltu ja pehmustettu, siitä ei jää perinteistä satulan kuvaa persauksiin ensimmäisten fillarointien jälkeen :) Lämmittelyajon tarkoituksena ei siis ollutkaan totuttaa haaruksia ja pakaralihaksia satulassa istumiseen, vaan jalkojen lihaksia polkemiseen. Polkeminen kun epäilemättä käy hiukan eri tavalla ja mahdollisesti jopa hiukan eri lihaksiin kuin esim. kitkaravilenkit, joita olen tähän asti harrastanut, joten kinttuparkanihan voisivat vallan kangistua ja jäykistyä tunnollisista jälkivenyttelyistä huolimatta, jos huitaisisin ensipolkaisulla esim. töihin ja takaisin (13 km/siivu)...
Jo parin polkaisun jälkeen huomasin saman kuin lukuisia kertoja aiemminkin hypättyäni Helkaman selkään: pyörä kulki kuin unelma, se vaan lähti viemään aikamoista haipakkaa... Vaikka minulla ei sinänsä kiire ollutkaan. Ja vaikka olisi pitänyt pitää järki päässä ja aloittaa riittävän rauhallisesti. Nimittäin kaurapuurokäyttöinen moottori ei toki yleensä ulvahtele kiihdytettäessä vauhtia, mutta reisilihaksistoni miltei alkoi jo kiljahdella hoosiannaa liian äkkinäisen rasituksen johdosta. Vaan onneksi reitilleni sattui juuri parahiksi siivu loivaa alamäkeä, jonka myötä soin jalkaparoilleni hengähdys- ja palautumistauon rullailemalla rennon letkeästi mäkeä alas. Loppumatkaa marketille rytmittivätkin sitten pari isoa risteystä, joten vauhti pysyi kohtuuden rajoissa. Ja kotimatka huolimatta muutaman kilon lisäpainosta repussa sujui yhtä kitkattomasti ja vauhdikkaasti.
Fillarointi teki selvästi terää minulle, niin henkisesti kuin fyysisestikin. En muistanutkaan, miten euforinen olo voi olla pyöräpyrähdyksen jälkeen! Toisaalta olin hiukan väsynyt, toisaalta taas tunsin itseni ylivertaisen energiseksi ja iloiseksi. Tunnustan, jäin heti koukkuun tähän kokonaisvaltaiseen, hyvään fiilikseen; lisää tätä ja mahdollisimman äkkiä!! :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Reipastelua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Reipastelua. Näytä kaikki tekstit
lauantai 4. huhtikuuta 2009
torstai 26. helmikuuta 2009
Kaiken nielevä pohjaton kaivo reipastaa
Wanhasta Rouwasta on sukeutunut varsin vaativainen peltilehmä. Vasta äskettäin minun täytyi hiljennyttää Rouwan pärpätys serkkupojan pajalla, niin johan pukkaa uutta pulmaa!
Parin viimeisen viikon aikana Rouwan etupäästä on satunnaisesti kuulunut epäilyttävää ääntä - joka EI tule moottorista - joten ajoin Rouwan silmiteltäväksi eräälle korjaamolle. Aluksi mietin kääntymistä jälleen serkkupojan puoleen, mutta en kehtaa häntäkään vähän perästä ja uudestaan hyppyyttää, sillä onhan hänellä varmasti muutakin tekemistä kuin ratkoa serkkulikan alati jatkuvia autopulmia! No, tuomio korjaamolta oli pienimuotoinen remontti etujarruihin, kustannusarvio 120 eeroa, osineen töineen. Z-sus. Mutta toisaalta, onhan se ihan siedettävä hinta mielenrauhasta ja turvallisuudesta.
Nimittäin vian selvittyä en tohtinut ajaa enää metriäkään Rouwalla ennen kuin jarrut olisivat taas kunnossa, vaikka pidossa ei sinänsä olekaan ollut ongelmia. Sen verran rajaton ja täysvallaton mielikuvitukseni on, että se ehti jo visioida, mitä kaikkea voisikaan sattua...
Niinpä vietin pari oma-aloitteista autotonta päivää, sillä sain ajan remonttiin vasta perjantaiksi. Mutkikkaaksi asian teki se, että noina molempina päivinä minun piti järjestää itseni sorvin ääreen ja olla täydessä toimintavalmiudessa klo 0800. Ja kaupungin sille reunalle, missä konttuurimme sijaitsee, julkiset kulkuyhteydet ovat normaalia heikommalla tolalla näin koulujen loma-aikaan. Mikä siis neuvoksi?
Yksi vaihtoehto oli hypätä paikalliseen linjuriautoon, joka kulkee miltei ulko-oveni editse, ja matkata sen kyydissä lähimpään lähiöön, josta matkaa byrooseen on vielä 4 kilometriä... Jonka taittaisin... Niin miten? Apostolinkyydillä? Taksilla? Kollegoidenkaan vuorot eivät oikein sattuneet yksiin.
Viimeisenä oljenkortenani otin puhelimen kauniisen pikkukätöseen ja kilautin kaverille, MiesManille, joka oli vast'ikään pyytänyt apuani erään pulman ratkomisessa. Joten hän oli minulle palveluksen velkaa... MiesMan lupasi auttaa neitoa hädässä ja tarjota minulle kyydin töihin. Kotimatkasta sanoin suoriutuvani omin neuvoin.
Niin kuin sitten suoriuduinkin. Keskiviikkona, ensimmäisenä autottomana päivänä, oli nimittäin järjettömän upea, aurinkoinen päivä. Keli oli ehkä aavistuksen plussan puolella, siis mitä passelein pienimuotoiseen reippailuun. Joten työajan lähetessä loppuaan kehaisin kollegoille tekeväni naisen työn ja käveleväni työmaalta lähiöön, josta kotimatkani jatkuisi linjuriautolla.
Tein hiukan taustatutkimusta, paljonko aikaa askellukseen piti varata, sillä pari mieskollegaa silloin-tällöin tallaavat kyseisestä lähiöstä töihin. He kehuivat matkan taittuvan niinkin sukkelaan kuin 40 - 45 minuutissa. Sukkelaan?!? Kaltaiseni himokävelijän korvaan sen kuulosti lähinnä aikavalta! Mutta toisaalta, minä kävelenkin kitkaravia - kävelyvauhtini on sikäli rivakka, että hitaammat kulkijat saavat hölkätä pysyäkseen tahdissani ;) Joten uhmakkaasti lupasin suoriutua matkasta selvästi lyhyemmässä ajassa.
Niin kuin sitten suoriuduinkin, kävelin 4 kilometriä 3o minuutissa, farkut jalassa. Rohkenen epäillä, että asianmukaisemmin vaatetettuna olisin ehkä saanut nipistettyä vielä pari minuuttia paremmaksi ;) (Ja kyllä, minulla on toisinaan lievästi sanottuna terhakka kilpailuvietti...)
Pikku-reippailusta jäi käsittämättömän hyvä olo pitkäksi aikaa! Ehdin miettiä kaikki maailman asiat kävellessäni... tai no, ainakin minun maailmani asiat. Joka tapauksessa mieli oli ihmeen kevyt ja valoisa. Kroppakin tuntui ihmeen kevyeltä, vaikka hengästyin hiukan ja sain varmasti sykettäkin nostatettua aavistuksen. Ja reisi- ynnä pakaralihakset tuntuivat saaneen ripauksen ryhtiä - no niin kai, kun nehän juuri kovimmalla koetuksella olivat pikkuspurttini aikana! Osa kotimatkastani taisi siis mennä jopa terveellisen puolelle?!
Niinpä tämän kokemukseni perusteella suosisttelenkin kaikille lämpimästi: unohtakaa kaikenkarvaiset bodybalancet, armycombatit sun muut vastaavat ja ottakaa ristiksenne vanha auton rupuska, jolla luulette pääsevänne sujuvasti kulkemaan. Pikkuvikoineen ja teknisine pulmineen se nielee roposet vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin nuo maksulliset jumpatkin ja tarjoaa samalla mainioita tilaisuuksia hyötyliikuntaan! ;)
Parin viimeisen viikon aikana Rouwan etupäästä on satunnaisesti kuulunut epäilyttävää ääntä - joka EI tule moottorista - joten ajoin Rouwan silmiteltäväksi eräälle korjaamolle. Aluksi mietin kääntymistä jälleen serkkupojan puoleen, mutta en kehtaa häntäkään vähän perästä ja uudestaan hyppyyttää, sillä onhan hänellä varmasti muutakin tekemistä kuin ratkoa serkkulikan alati jatkuvia autopulmia! No, tuomio korjaamolta oli pienimuotoinen remontti etujarruihin, kustannusarvio 120 eeroa, osineen töineen. Z-sus. Mutta toisaalta, onhan se ihan siedettävä hinta mielenrauhasta ja turvallisuudesta.
Nimittäin vian selvittyä en tohtinut ajaa enää metriäkään Rouwalla ennen kuin jarrut olisivat taas kunnossa, vaikka pidossa ei sinänsä olekaan ollut ongelmia. Sen verran rajaton ja täysvallaton mielikuvitukseni on, että se ehti jo visioida, mitä kaikkea voisikaan sattua...
Niinpä vietin pari oma-aloitteista autotonta päivää, sillä sain ajan remonttiin vasta perjantaiksi. Mutkikkaaksi asian teki se, että noina molempina päivinä minun piti järjestää itseni sorvin ääreen ja olla täydessä toimintavalmiudessa klo 0800. Ja kaupungin sille reunalle, missä konttuurimme sijaitsee, julkiset kulkuyhteydet ovat normaalia heikommalla tolalla näin koulujen loma-aikaan. Mikä siis neuvoksi?
Yksi vaihtoehto oli hypätä paikalliseen linjuriautoon, joka kulkee miltei ulko-oveni editse, ja matkata sen kyydissä lähimpään lähiöön, josta matkaa byrooseen on vielä 4 kilometriä... Jonka taittaisin... Niin miten? Apostolinkyydillä? Taksilla? Kollegoidenkaan vuorot eivät oikein sattuneet yksiin.
Viimeisenä oljenkortenani otin puhelimen kauniisen pikkukätöseen ja kilautin kaverille, MiesManille, joka oli vast'ikään pyytänyt apuani erään pulman ratkomisessa. Joten hän oli minulle palveluksen velkaa... MiesMan lupasi auttaa neitoa hädässä ja tarjota minulle kyydin töihin. Kotimatkasta sanoin suoriutuvani omin neuvoin.
Niin kuin sitten suoriuduinkin. Keskiviikkona, ensimmäisenä autottomana päivänä, oli nimittäin järjettömän upea, aurinkoinen päivä. Keli oli ehkä aavistuksen plussan puolella, siis mitä passelein pienimuotoiseen reippailuun. Joten työajan lähetessä loppuaan kehaisin kollegoille tekeväni naisen työn ja käveleväni työmaalta lähiöön, josta kotimatkani jatkuisi linjuriautolla.
Tein hiukan taustatutkimusta, paljonko aikaa askellukseen piti varata, sillä pari mieskollegaa silloin-tällöin tallaavat kyseisestä lähiöstä töihin. He kehuivat matkan taittuvan niinkin sukkelaan kuin 40 - 45 minuutissa. Sukkelaan?!? Kaltaiseni himokävelijän korvaan sen kuulosti lähinnä aikavalta! Mutta toisaalta, minä kävelenkin kitkaravia - kävelyvauhtini on sikäli rivakka, että hitaammat kulkijat saavat hölkätä pysyäkseen tahdissani ;) Joten uhmakkaasti lupasin suoriutua matkasta selvästi lyhyemmässä ajassa.
Niin kuin sitten suoriuduinkin, kävelin 4 kilometriä 3o minuutissa, farkut jalassa. Rohkenen epäillä, että asianmukaisemmin vaatetettuna olisin ehkä saanut nipistettyä vielä pari minuuttia paremmaksi ;) (Ja kyllä, minulla on toisinaan lievästi sanottuna terhakka kilpailuvietti...)
Pikku-reippailusta jäi käsittämättömän hyvä olo pitkäksi aikaa! Ehdin miettiä kaikki maailman asiat kävellessäni... tai no, ainakin minun maailmani asiat. Joka tapauksessa mieli oli ihmeen kevyt ja valoisa. Kroppakin tuntui ihmeen kevyeltä, vaikka hengästyin hiukan ja sain varmasti sykettäkin nostatettua aavistuksen. Ja reisi- ynnä pakaralihakset tuntuivat saaneen ripauksen ryhtiä - no niin kai, kun nehän juuri kovimmalla koetuksella olivat pikkuspurttini aikana! Osa kotimatkastani taisi siis mennä jopa terveellisen puolelle?!
Niinpä tämän kokemukseni perusteella suosisttelenkin kaikille lämpimästi: unohtakaa kaikenkarvaiset bodybalancet, armycombatit sun muut vastaavat ja ottakaa ristiksenne vanha auton rupuska, jolla luulette pääsevänne sujuvasti kulkemaan. Pikkuvikoineen ja teknisine pulmineen se nielee roposet vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin nuo maksulliset jumpatkin ja tarjoaa samalla mainioita tilaisuuksia hyötyliikuntaan! ;)
tiistai 17. helmikuuta 2009
Maastokahvit
Tänään oli sietämättömän ihana ja aurinkoinen päivä. Niinpä minäkin tein ryhtiliikkeen ja päätin lähteä jäälle käppäilemään. Keitin termariin kahvit, vedin päälle ulkoilusotisopani - Gore-Texiä kantapäästä kaulalle (kengät, housut ja takki) - aurinkolasit silmille ja mars matkaan!
Onneksi tästä Kotikololta on vain kivenheiton matka rantaan. Ylitin tuon meidän kylän raitin ja askelsin kamera tanassa jäälle. Fotoapparaattini - ihan peruspokkari, mutta saa silläkin jotain aikaan - oli mukana ihan vain siltä varalta, josko minuun sattuisi iskemään hullu luontokuvaaja -syndrooma ;) Ja iskihän se, miltei heti kun töppöseni tavoittivat jään kamaran... En vain ole purkanut kuvia kamerasta koneelle, se jobi odottakoon vielä hetken, joten en osaa sanoa tuottiko räiskintäni toivottua tulosta, seesteisen kauniita talvikuvia siis, vaiko ei... :)
Olin tarponut jo hyvän tovin miltei umpisessa hangessa jäällä - on muuten mitä mainiointa reisi-pakaralihastreeniä! - etteivät hiihtäjien suihkimat ladut menisi tärviölle, kun pysähdyin jyrkän kalliorannan tuntumaan. Siinä kun aprikoin, olisiko paikka sovelias maastokahvitteluun, huomasin, että kalliota pitkin tuli "ränni" jäälle - mitä ilmeisimmin juniorit ovat käyneet laskemassa mäkeä siitä.
Vieno, lähenevä vikinä havahdutti minut ajatuksistani. Päästäinen tulla lasketteli ränniä pitkin, tosin sen näköisenä, että jarrupolkimelle olisi ollut tilausta... :D Elikon meno muistutti enemmältikin syöksylaskua kuin suurpujottelua, vaikka matkan varrelle osuikin pari estettä, ja stoppasi muutaman metrin päähän minusta. Kotvasen rääpäle pudisteli päätään ja päätti sitten ottaa jalat alleen - täyttä ravia minua kohti!
En tiedä kumpi meistä oli äimistyneempi, kun päästäisen terävä nokka ja minun Gore-saappani kärki kohtasivat - siis minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni, en tehnyt mitään, en elettäkään juostakseni karkuun, puhumattakaan että olisin älynnyt laukoa sarjatulta kamerallani! :)
Elikko nosti päänsä, jok'ikinen viiksenkärki väristen ja katsoi minua... no, olisi väärin sanoa pelokkaasti, koska tovin näytti miltei siltä, että pikkusintti aikoo kiivetä säärtäni pitkin lähemmäs taivasta, sillä etukäpälät tavoittelivat jo Gore-saapastani siihen malliin... mutta rääpäle päättikin sitten pyörähtää vain sukkelasti monon ympäri ja vipeltää matkoihinsa. Luonto on ihan jees, mutta tarviiko sen iholle tulla!? ;)
Onneksi tästä Kotikololta on vain kivenheiton matka rantaan. Ylitin tuon meidän kylän raitin ja askelsin kamera tanassa jäälle. Fotoapparaattini - ihan peruspokkari, mutta saa silläkin jotain aikaan - oli mukana ihan vain siltä varalta, josko minuun sattuisi iskemään hullu luontokuvaaja -syndrooma ;) Ja iskihän se, miltei heti kun töppöseni tavoittivat jään kamaran... En vain ole purkanut kuvia kamerasta koneelle, se jobi odottakoon vielä hetken, joten en osaa sanoa tuottiko räiskintäni toivottua tulosta, seesteisen kauniita talvikuvia siis, vaiko ei... :)
Olin tarponut jo hyvän tovin miltei umpisessa hangessa jäällä - on muuten mitä mainiointa reisi-pakaralihastreeniä! - etteivät hiihtäjien suihkimat ladut menisi tärviölle, kun pysähdyin jyrkän kalliorannan tuntumaan. Siinä kun aprikoin, olisiko paikka sovelias maastokahvitteluun, huomasin, että kalliota pitkin tuli "ränni" jäälle - mitä ilmeisimmin juniorit ovat käyneet laskemassa mäkeä siitä.
Vieno, lähenevä vikinä havahdutti minut ajatuksistani. Päästäinen tulla lasketteli ränniä pitkin, tosin sen näköisenä, että jarrupolkimelle olisi ollut tilausta... :D Elikon meno muistutti enemmältikin syöksylaskua kuin suurpujottelua, vaikka matkan varrelle osuikin pari estettä, ja stoppasi muutaman metrin päähän minusta. Kotvasen rääpäle pudisteli päätään ja päätti sitten ottaa jalat alleen - täyttä ravia minua kohti!
En tiedä kumpi meistä oli äimistyneempi, kun päästäisen terävä nokka ja minun Gore-saappani kärki kohtasivat - siis minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni, en tehnyt mitään, en elettäkään juostakseni karkuun, puhumattakaan että olisin älynnyt laukoa sarjatulta kamerallani! :)
Elikko nosti päänsä, jok'ikinen viiksenkärki väristen ja katsoi minua... no, olisi väärin sanoa pelokkaasti, koska tovin näytti miltei siltä, että pikkusintti aikoo kiivetä säärtäni pitkin lähemmäs taivasta, sillä etukäpälät tavoittelivat jo Gore-saapastani siihen malliin... mutta rääpäle päättikin sitten pyörähtää vain sukkelasti monon ympäri ja vipeltää matkoihinsa. Luonto on ihan jees, mutta tarviiko sen iholle tulla!? ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)