Työmatkani on moninkertaistunut siitä, mitä se oli, kun olin vielä edellisessä toimipaikassa normipäivätyössä. Matka olisi toki pidentynyt roimasti ilman muuttoa maallekin, muutto vain ikään kuin viimeisteli asian …ja toi muassaan asioita, jotka minun täytyy jollain tapaa ottaa huomioon työmatka-ajossa.
Sen lisäksi, että matka on virahtanut varsin kunnioitettaviin mittoihin – toista sataa kilometriä, kun ajan sinne ja takaisin – on se tullut myös vaarallisemmaksi monessakin mielessä.
Sääolosuhteet voivat vaihtua lukuisia kertoja taipaleen alku- ja loppupään välillä. Niinpä minun on jätettävä riittävästi keli- ja pelivaraa. Käytännössä minun täytyy varata aikaa vähintään tunti varsinkin menomatkaan, jotta ehdin työmaalle turvallisesti ja hyvissä ajoin ennen vuoron alkua.
Kodin ja työmaan välille mahtuu myös monenmoista ja monen kuntoista tietä. Hiljainen on kylätiemme, kun lähden aamuvuoroon tai tulen ilta-/yövuorosta. Se on perinteikäs hiekkatie, joka polveilee mutkitellen peltojen ja torppien sivuitse. Ylämäki. Alamäki. Ylämäki. Alamäki. Neulansilmä vasempaan, ja sitten kurvi oikeaan…
Kesäaikaan tiellä on kosolti irtonaista soraa, ja se tuntuu kuin ajaisi kuulalaakerien päällä, vatkaa rattia ja tärisyttää koko koslaa. Mutta etenkin tämän syksyn suurissa sateissa tie meni mielestäni pehmoiseen kuntoon (paikalliset olivat toista mieltä), ja auto alkoi ikävästi liirtää hiekkavellissä, vaikka vauhtini oli erittäin kohtuullinen. Ja näin talvisaikaan, suureksi yllätyksekseni ja ilokseni raittimme on ollut peräti erinomaisessa kunnossa mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina – myös aamuhämärissä tai yömyöhällä, kun minä liikun ja kaikki muu kansa on tukevasti pötköllään.
Kuten tuossa jo mainitsinkin, vuorojeni tähden minä tulen ja minä lähden niin epämääräisinä vuorokauden aikoina, että edes valtatiellä ei juurikaan liiku mänttejä. Ja uskokaa kun sanon, että niitä wanna-be-vatasia riittää! Tehdään tyhmänrohkeissa paikoissa ohituksia, jotka alkavat vaivaisien muutamien metrien päästä edellä ajavan takapuskurista ja päättyvät vaivaisien muutamien metrien päähän samaisen auton etupuskurista – niin että taatusti tuulilasiin lentävä rapa, läiskähtävä loska tai pölisevä irtolumi sumentaa ohitetuksi tulleen autoilijan näkyvyyden täydellisesti ja saa adrenaliinin syöksähtämään… Ja valitettavaa, mutta totta, turvaväli tuntuu olevan monelle, myös joillekin ns. ammattikuljettajille, täysin tuntematon käsite.
En luonnehtisi ajotapaani millään muotoa hätäiseksi, mutta tunnustan, että eräässä mielessä ajelen hermo pinkeänä. Olen kokematon kuski, olenhan ollut autonainen vasta muutaman vuoden ajan, enkä todellakaan pidä itseäni maanteiden valtiaana tai valtakunnan parhaana kuskina. Tällaiseen kypsään ikään ehtinyt kun ehkä liian paljon kuvittelee, mitä mutkia matkassa voikaan olla, esimerkiksi villieläimet. Yhdenkin viikon aikana kohtasin kolme eri metsänelävää maantiellä, ensin oravan, sitten ketun ja muutaman päivän perästä supikoiran, jotka kaikki kyllä ehtivät sukkelaan alta pois, kun reagointiaikaa sekä minulle että viattomille luontokappaleille jäi riittävästi. Vaikka kyseiset elikot olivatkin pikkusinttejä, säväytti se silti, kun pimeydestä yhden äkkiä jotain vilahtaa tien yli. Sen viikon jälkeen toivoin hartaasti, ja toivon edelleen, ettei seuraava kohtaaminen luonnon kanssa ole hirveä.
Isännän monituisista painostuskerroista huolimatta en ole hypännyt hänen autonsa puikkoihin, vaan sitkeästi pitänyt pintani ja huristellut ikäkulun japanittareni kyydissä töihin, sillä varsinkaan näissä talvikeleissä en halua ohjastaa autoa, johon minulla ei ole tuntumaa ja jonka käyttäytymistä tai toimintaa (äkkitilanteissa) en tunne.
Ja tuosta omalaatuisesta periaatteestani johtuen Wanha Rouwa -polo on niellyt kuluneen syksyn mittaan, muutamassa kuukaudessa, reippaat 8000 km. Pelkkää työmatka-ajoa. "Ihan karvan verran vähemmän" kuin mitä minulla koko vuoden aikana kertyi entisessä elämässäni. Töineen, kauppareissuineen päivineen.
Luotettava ja uskollinen palvelija Wanha Rouwa on totisesti ollutkin. Paukkupakkasista huolimatta Rouwa päästää käynnistettäessä kohtuutasaisen kehräyksen eikä väsynyttä vongahdusta: "Kevväämmällä..." olipa peltilehmäni sitaistu lämmityskaapelin jatkoksi tahi ei. Silti on aika tunnustaa tosiasiat: on enää ajan kysymys, kun Wanha Rouwa tulee tiensä päähän, vaikka yhä toimiikin moitteettomasti. Niinpä minunkin on aika tinkiä periaatteestani ja pikkuhiljaa ottaa tuntumaa Isännän kärryyn, mutta vasta "kevväämmällä", kun liukkaat kelit, tuulet ja tuiskut ovat kirjaimellisesti menneen talven lumia.
Sen lisäksi, että matka on virahtanut varsin kunnioitettaviin mittoihin – toista sataa kilometriä, kun ajan sinne ja takaisin – on se tullut myös vaarallisemmaksi monessakin mielessä.
Sääolosuhteet voivat vaihtua lukuisia kertoja taipaleen alku- ja loppupään välillä. Niinpä minun on jätettävä riittävästi keli- ja pelivaraa. Käytännössä minun täytyy varata aikaa vähintään tunti varsinkin menomatkaan, jotta ehdin työmaalle turvallisesti ja hyvissä ajoin ennen vuoron alkua.
Kodin ja työmaan välille mahtuu myös monenmoista ja monen kuntoista tietä. Hiljainen on kylätiemme, kun lähden aamuvuoroon tai tulen ilta-/yövuorosta. Se on perinteikäs hiekkatie, joka polveilee mutkitellen peltojen ja torppien sivuitse. Ylämäki. Alamäki. Ylämäki. Alamäki. Neulansilmä vasempaan, ja sitten kurvi oikeaan…
Kesäaikaan tiellä on kosolti irtonaista soraa, ja se tuntuu kuin ajaisi kuulalaakerien päällä, vatkaa rattia ja tärisyttää koko koslaa. Mutta etenkin tämän syksyn suurissa sateissa tie meni mielestäni pehmoiseen kuntoon (paikalliset olivat toista mieltä), ja auto alkoi ikävästi liirtää hiekkavellissä, vaikka vauhtini oli erittäin kohtuullinen. Ja näin talvisaikaan, suureksi yllätyksekseni ja ilokseni raittimme on ollut peräti erinomaisessa kunnossa mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina – myös aamuhämärissä tai yömyöhällä, kun minä liikun ja kaikki muu kansa on tukevasti pötköllään.
Kuten tuossa jo mainitsinkin, vuorojeni tähden minä tulen ja minä lähden niin epämääräisinä vuorokauden aikoina, että edes valtatiellä ei juurikaan liiku mänttejä. Ja uskokaa kun sanon, että niitä wanna-be-vatasia riittää! Tehdään tyhmänrohkeissa paikoissa ohituksia, jotka alkavat vaivaisien muutamien metrien päästä edellä ajavan takapuskurista ja päättyvät vaivaisien muutamien metrien päähän samaisen auton etupuskurista – niin että taatusti tuulilasiin lentävä rapa, läiskähtävä loska tai pölisevä irtolumi sumentaa ohitetuksi tulleen autoilijan näkyvyyden täydellisesti ja saa adrenaliinin syöksähtämään… Ja valitettavaa, mutta totta, turvaväli tuntuu olevan monelle, myös joillekin ns. ammattikuljettajille, täysin tuntematon käsite.
En luonnehtisi ajotapaani millään muotoa hätäiseksi, mutta tunnustan, että eräässä mielessä ajelen hermo pinkeänä. Olen kokematon kuski, olenhan ollut autonainen vasta muutaman vuoden ajan, enkä todellakaan pidä itseäni maanteiden valtiaana tai valtakunnan parhaana kuskina. Tällaiseen kypsään ikään ehtinyt kun ehkä liian paljon kuvittelee, mitä mutkia matkassa voikaan olla, esimerkiksi villieläimet. Yhdenkin viikon aikana kohtasin kolme eri metsänelävää maantiellä, ensin oravan, sitten ketun ja muutaman päivän perästä supikoiran, jotka kaikki kyllä ehtivät sukkelaan alta pois, kun reagointiaikaa sekä minulle että viattomille luontokappaleille jäi riittävästi. Vaikka kyseiset elikot olivatkin pikkusinttejä, säväytti se silti, kun pimeydestä yhden äkkiä jotain vilahtaa tien yli. Sen viikon jälkeen toivoin hartaasti, ja toivon edelleen, ettei seuraava kohtaaminen luonnon kanssa ole hirveä.
Isännän monituisista painostuskerroista huolimatta en ole hypännyt hänen autonsa puikkoihin, vaan sitkeästi pitänyt pintani ja huristellut ikäkulun japanittareni kyydissä töihin, sillä varsinkaan näissä talvikeleissä en halua ohjastaa autoa, johon minulla ei ole tuntumaa ja jonka käyttäytymistä tai toimintaa (äkkitilanteissa) en tunne.
Ja tuosta omalaatuisesta periaatteestani johtuen Wanha Rouwa -polo on niellyt kuluneen syksyn mittaan, muutamassa kuukaudessa, reippaat 8000 km. Pelkkää työmatka-ajoa. "Ihan karvan verran vähemmän" kuin mitä minulla koko vuoden aikana kertyi entisessä elämässäni. Töineen, kauppareissuineen päivineen.
Luotettava ja uskollinen palvelija Wanha Rouwa on totisesti ollutkin. Paukkupakkasista huolimatta Rouwa päästää käynnistettäessä kohtuutasaisen kehräyksen eikä väsynyttä vongahdusta: "Kevväämmällä..." olipa peltilehmäni sitaistu lämmityskaapelin jatkoksi tahi ei. Silti on aika tunnustaa tosiasiat: on enää ajan kysymys, kun Wanha Rouwa tulee tiensä päähän, vaikka yhä toimiikin moitteettomasti. Niinpä minunkin on aika tinkiä periaatteestani ja pikkuhiljaa ottaa tuntumaa Isännän kärryyn, mutta vasta "kevväämmällä", kun liukkaat kelit, tuulet ja tuiskut ovat kirjaimellisesti menneen talven lumia.
1 kommentti:
Mie oon aina ajatellut, että uuteen autoon tutustuminen kannattaa tehdä silloin, kun ei ole lunta tai muuten liukasta.
Ja ammattiautoilijat taitaa muuten olla pahimpia tuolla liikenteessä. Nimim. sukulaisten kyydissä pikkasen pelottaa, suvussa on noita ammattiautoilijoita...
Lähetä kommentti