Vaikka herätyskelloni hälytysääni ei olekaan sumusireenin tavoin korvia raastava ujellus, vaan lempeä, liki linnunliverrystä muistuttava tilu-lilu-lei, eivät aikaiset aamuherätykset vain sovi minun vartalolleni. Biologinen kelloni – siis ei se, joka liittyy lisääntymisviettiin, vaan se, joka määrittää luontaisen vuorokausirytmini - sotii ankarasti aamuvuoroja vastaan, olen aina ollut pikemminkin illanvirkku ja aamuntorkku, kuin päinvastoin.
Kun vekkarin ääni siis kajahtaa ilmoille, alkaa armoton minuuttipeli. Aikaa on niukalti. Syöksyn kiireen vilkkaa lämpöisen peiton alta sammuttamaan aparaatin, Isännän unirauhan on sentään säilyttävä, vaikkei aamu minulle olekaan järin armelias. Unihiekka painaa vielä raskaana silmäluomissa, vaikka olen luovinutkin Höyhensaarille jo ennen kello yhdeksää illalla. Vaan ei auta, hamuan makuukamarin pimeydessä aamutakkia ylleni, sillä aamun viileys on julma, kun on juuri vääntäytynyt lämpöisten vällyjen välistä. Samaan aikaan yritän kolinatta kompuroida kohti ovea, sulkea sen äänettömästi perässäni. Täpärällä oli, mutta sentään Isäntä jää jatkamaan tasaista, tyytyväistä tuhinaansa! Huh.
Vaan keittiössä odottaa seuraava haasteellinen rasti. Kodinhoitohuoneen ovi. Minun on saatava se ripeästi auki, ennen kuin kumpikaan nälkäisistä hännäkkäistä ehtii tunkea käpälänsä, viiksensä tai sen häntänsä ovirakoseen ja pujahtaa keittiöön vaatimaan apetta. Nuo peijoonit piirittävät minua iloisena jälleennäkemisestä pitkän yön jälkeen, miltei kompastun mokomiin elikoihin matkallani vessaan. Hellyttävä purina ja hurina vaihtuu äänekkäämmäksi vaatimukseksi: ”Meille heti ruokaa nyt!!” Mumisen tyynnytteleviä sanoja:”Ihan pian, minun täytyy ensi saada silmät auki!” ja huuhdon samanaikaisesti kasvojani kylmällä vedellä.
Sentään olen ollut kaukaa viisas, ja laittanut kaiken mahdollisen valmiiksi, sillä toden totta, aamuisin ei ole sekuntiakaan hukattavaksi. Kahvinkeitin on ladattu jo edellisenä iltana, ja nyt se pulputtaa viimeisiä porinoitaan, ehkäpä kupillinen kofeiinia viimeistelee mieleni hereille. Siis keittiöön, hakemaan tassukkaiden aamiainen, jota on jo kolmeen otteeseen vaadittu, viimeimmäksi ilvehtien, heittäytymällä keskelle lattiaa makaamaan kuin nälkäkuoleman partaalla konsanaan. Niin ja se tuiki tärkeä kahvikupillinen, josta hörppäisen ahnaasti ensimmäisen, nautinnollisen kulauksen kieltä ja kitalakea kuumottavaa kahvia...
Sitten sama ovirasti uudelleen, pykälää korkeammin panoksin vain. Kuuma kahvimuki kädessäni ja tassukkaiden raksupussi toisessa, taituroin oven kahvastaan auki kyynärpäälläni ja saan torjuttua Pirpanan innokkaan aikeen keittiöön hyökkäämisestä raksupussilla (tarjoan pussia esteeksi ovirakoseen) ja onnistun kuin onnistunkin pujahtamaan takaisin kodinhoitohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan tuosta höyryävästä piristeestä lattialle. Saatuani oven visusti kiinni, siemaisen toisen hörpyn sekä kolmannen ja viimeisen samaan syssyyn...
Ja seuraavaksi taistoista vaikeimpaan, kurittomien kutrien kääntämiseen edes etäisesti siistiä muistuttavaan muotoon. Takahiusten osalta kireän virkanutturan sitaisu olisi nopein tapa, vaan minua on siunattu sikäli runsaalla määrällä leijonanharjasta, että takaraivolle sidottu sykerö on hankala autoa ajaessa, joten päädyn kietomaan harottavat hapseni hätäiselle poninhännälle. Otsatukkaan tarvitaankin sitten järeämmät aseet, fööni ja kierreharja, jotta luonnontaipuisa kuontaloni asettuisi aloilleen. Kesken kiihkeimmän föönaamisen otteeni epähuomiossa kirpoaa harjasta ja harja tipahtaa lavuaariin. Saa riittää, kellokin on jo niin paljon, että aikaa on enää hätäiseen hampaiden harjaamiseen.
Hangatessani pepsodent-hymyäni kuntoon, vahdin syrjäsilmällä tassukkaiden aamuateriointia. Pirpana ahmii kuin viimeistä päivää ja kurottaa jo kaulaansa himokkaasti kohti Neiti Söpön ruokakuppia. Sihahdan suu vaahdossa – kirjaimellisesti, onhan hampaiden harjaus loppusuoralla - Pirpanalle napakasti kehotuksen pysyttäytyä oma kuppinsa äärellä vain.
Kun vekkarin ääni siis kajahtaa ilmoille, alkaa armoton minuuttipeli. Aikaa on niukalti. Syöksyn kiireen vilkkaa lämpöisen peiton alta sammuttamaan aparaatin, Isännän unirauhan on sentään säilyttävä, vaikkei aamu minulle olekaan järin armelias. Unihiekka painaa vielä raskaana silmäluomissa, vaikka olen luovinutkin Höyhensaarille jo ennen kello yhdeksää illalla. Vaan ei auta, hamuan makuukamarin pimeydessä aamutakkia ylleni, sillä aamun viileys on julma, kun on juuri vääntäytynyt lämpöisten vällyjen välistä. Samaan aikaan yritän kolinatta kompuroida kohti ovea, sulkea sen äänettömästi perässäni. Täpärällä oli, mutta sentään Isäntä jää jatkamaan tasaista, tyytyväistä tuhinaansa! Huh.
Vaan keittiössä odottaa seuraava haasteellinen rasti. Kodinhoitohuoneen ovi. Minun on saatava se ripeästi auki, ennen kuin kumpikaan nälkäisistä hännäkkäistä ehtii tunkea käpälänsä, viiksensä tai sen häntänsä ovirakoseen ja pujahtaa keittiöön vaatimaan apetta. Nuo peijoonit piirittävät minua iloisena jälleennäkemisestä pitkän yön jälkeen, miltei kompastun mokomiin elikoihin matkallani vessaan. Hellyttävä purina ja hurina vaihtuu äänekkäämmäksi vaatimukseksi: ”Meille heti ruokaa nyt!!” Mumisen tyynnytteleviä sanoja:”Ihan pian, minun täytyy ensi saada silmät auki!” ja huuhdon samanaikaisesti kasvojani kylmällä vedellä.
Sentään olen ollut kaukaa viisas, ja laittanut kaiken mahdollisen valmiiksi, sillä toden totta, aamuisin ei ole sekuntiakaan hukattavaksi. Kahvinkeitin on ladattu jo edellisenä iltana, ja nyt se pulputtaa viimeisiä porinoitaan, ehkäpä kupillinen kofeiinia viimeistelee mieleni hereille. Siis keittiöön, hakemaan tassukkaiden aamiainen, jota on jo kolmeen otteeseen vaadittu, viimeimmäksi ilvehtien, heittäytymällä keskelle lattiaa makaamaan kuin nälkäkuoleman partaalla konsanaan. Niin ja se tuiki tärkeä kahvikupillinen, josta hörppäisen ahnaasti ensimmäisen, nautinnollisen kulauksen kieltä ja kitalakea kuumottavaa kahvia...
Sitten sama ovirasti uudelleen, pykälää korkeammin panoksin vain. Kuuma kahvimuki kädessäni ja tassukkaiden raksupussi toisessa, taituroin oven kahvastaan auki kyynärpäälläni ja saan torjuttua Pirpanan innokkaan aikeen keittiöön hyökkäämisestä raksupussilla (tarjoan pussia esteeksi ovirakoseen) ja onnistun kuin onnistunkin pujahtamaan takaisin kodinhoitohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan tuosta höyryävästä piristeestä lattialle. Saatuani oven visusti kiinni, siemaisen toisen hörpyn sekä kolmannen ja viimeisen samaan syssyyn...
Ja seuraavaksi taistoista vaikeimpaan, kurittomien kutrien kääntämiseen edes etäisesti siistiä muistuttavaan muotoon. Takahiusten osalta kireän virkanutturan sitaisu olisi nopein tapa, vaan minua on siunattu sikäli runsaalla määrällä leijonanharjasta, että takaraivolle sidottu sykerö on hankala autoa ajaessa, joten päädyn kietomaan harottavat hapseni hätäiselle poninhännälle. Otsatukkaan tarvitaankin sitten järeämmät aseet, fööni ja kierreharja, jotta luonnontaipuisa kuontaloni asettuisi aloilleen. Kesken kiihkeimmän föönaamisen otteeni epähuomiossa kirpoaa harjasta ja harja tipahtaa lavuaariin. Saa riittää, kellokin on jo niin paljon, että aikaa on enää hätäiseen hampaiden harjaamiseen.
Hangatessani pepsodent-hymyäni kuntoon, vahdin syrjäsilmällä tassukkaiden aamuateriointia. Pirpana ahmii kuin viimeistä päivää ja kurottaa jo kaulaansa himokkaasti kohti Neiti Söpön ruokakuppia. Sihahdan suu vaahdossa – kirjaimellisesti, onhan hampaiden harjaus loppusuoralla - Pirpanalle napakasti kehotuksen pysyttäytyä oma kuppinsa äärellä vain.
Sitten vaatteet päälle, kengät jalkaan, eväät reppuun ja menoksi. Poistun takaoven kautta, etten kolinoillani herättäisi Isäntää. Takaterassilla onnistun välttämään yöllä kuuran muodostaman jäätävän petollisen ansan enkä liukastu, vaan töppöseni pitävät, vaikka hetken jo sutivatkin tyhjää.
Parilla harppauksella olen Wanhan Rouwan luona. Kopeloin kohmeista kahvaa - kappas, olen unohtanut lukita oven yöksi – viskaan repun sisään ja istahdan autoon. Olen juuri kääntämäisilläni virta-avainta, kun tajuan… Eeeeee-ii-iiiiiih. Lämmitysjohto on vielä paikoillaan! Siis konepelti auki, johto irti ja autoon mukaan, vasta sitten pääsen nostamaan kytkintä.
Parilla harppauksella olen Wanhan Rouwan luona. Kopeloin kohmeista kahvaa - kappas, olen unohtanut lukita oven yöksi – viskaan repun sisään ja istahdan autoon. Olen juuri kääntämäisilläni virta-avainta, kun tajuan… Eeeeee-ii-iiiiiih. Lämmitysjohto on vielä paikoillaan! Siis konepelti auki, johto irti ja autoon mukaan, vasta sitten pääsen nostamaan kytkintä.
Peruuttaessani pois katoksesta vilkaisen autoradion kelloa… 5.30. On kulunut vain reipas puolituntinen herätyskellon säälimättömästä kajahduksesta starttiin. Aika miehekäs suoritus, vaikka aamu tuntuikin jälleen kerran yhdeltä kaaokselta! Niin tai näin, aamut alkavat aina samalla tavalla – aivan liian varhain.
1 kommentti:
Esimerkillinen suoritus. :D Ja aamut alkavat aivan liian varhain.
Minulla ei ole heräämisen kanssa pienintäkään ongelmaa, jos saan heräillä omaan tahtiini eli noin klo 10 tai joskus sen jälkeen... vaan kun tarttee kellon kanssa nousta, niin tarvitsen sen rauhallisen hetken itselleni aamuun.
Lähetä kommentti