sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Tiedän paikan armahan, punaisen tuvan ja puutarhan

Edellinen nk. lämmittelypostaukseni saattoi tuntua hyvinkin aivottomalta ja tarkoituksettomalta bittiavaruuden täytteeltä, mutta sitä se ei ollut. Se sisälsi, kuten ehkä tarkkaavaisimmat lukijat saattoivat rivien välistä panna merkille, hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää... Ja tietenkin siitä, mihin sitä toppapukua oikein tarvitaan :D

Olen aina ollut perin juurin mukavuudenhaluinen. Ehkä juuri siksi olenkin viihtynyt paremmin kuin hyvin kaupungissa, puhtoisessa lähiössä, jossa ei ole huolta lämmityksestä, lumitöistä, nurmikon leikkuusta tahi puutarhanhoidosta. Niin. Olen kokenut omakotitalossa asumisen, maaseudulla elämisestä puhumattakaan, jollain tapaa työlääksi. Kokenut sen elämäntavaksi, joka ei ainakaan minulle sovi. Toki siihen on saattanut vaikuttaa myös se, että olen syntynyt, noh, en ehkä niin puhtoisessa lähiössä, mutta tehtaan varjossa kuitenkin. Ja se, että olen ikäni asunut kerrostalossa. Vaan oli miten oli, joka tapauksessa olen kaupunkimiljöössä kasvanut ja sinne vankasti juurtunut. Tai niin ainakin luulin... ennen viime kesää, joka oli kääntävä minun takkini täydellisesti.

Olin käynyt jo kevättalvesta Isännän kotitorpalla naapurikunnan puolella, mikä on aivan ehtaa maaseutua, ja nähnyt, millaista tupaa hän oikein asui. Eikä se torppa ollut hullumpi laisinkaan, punaisine lautakuorineen ja avarine pihoineen - vaikkei pihamaa sentään parhaassa kuosissaan vielä huhtikuun lopulla ollutkaan. Ja sisällä oli tilaa vallan julmasti, naisena tietenkin aprikoin hiljaa mielessäni, montako tuntia noiden neliöiden siivoaminen mahtaisi nielaista :)

Vasta kesällä, kun Isäntä viimein palasi Koto-Suomeen maailman laidalta, pääsimme todenteolla viettämään aikaa yhdessä hänen luonaan, maaseudun rauhassa, viljavien peltojen ja sankkojen metsien katveessa. Ja vaikka kesä alkoi olla jo ehtoopuolellaan, oli se toisaalta myös vielä kukkeimmillaan, ja niin täynnä elämää... Pihapiirissä pyrähteli kosolti U.F.O.ja, eli minulle tunnistamattomia lentäviä objekteja, siis supisuomalaisia lintuja, joiden nimiä en muistini perukoilta kertakaikkisesti ollut kykenevä kaivelemaan :D Niin, ja neli- tai useampi jalkaista vipeltäjää pihamaalla tapasi myös, hämähäkeistä sisiliskoihin ja oravista kanijusseihin.

Viihdyimme yhdessä niin hyvin ja niin tiivisti, että syksyn kynnyksellä Isäntä useaan otteeseen kosiskeli minua luokseen asumaan. Emmin. Epäröin. Pelkäsin. Muutto maaseudulle tuntui kuin sukellukselta syvään veteen tuntemattomassa rannassa, enkä ollenkaan ollut varma, pysyisinkö pinnalla tai tavoittaisivatko jalkani vankan pohjan. Toisaalta se oli mahdollisuus hypätä rauhattomasta kaupunkiympäristöstä toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, josta minulla ei kylläkään ollut niin minkäänlaista kokemusta, ainoastaan oma rajoittunut näkemykseni vain. Maailmaan, jossa en tarkalleen tiennyt, miten elää ja olla.

Mutta houkutus kävi ylitsepääsemättömäksi, ja minä otin riskin. Pakkasin tassukkaat kimpsuineen ja kampsuineen sekä oman vaatimattoman maallisen omaisuuteni kasaan ja otin ratkaisevan askeleen. Kaikki kävi niin nopeasti, että jopa lähipiirini äimisteli: "Miten sinä nyt tuollaisen salamaratkaisun teit? Eihän se ole sinun tapaistasi ollenkaan..." Mutta minä olin varma valinnastani, varma siitä, että kyllä se maailma opettaisi minut kävelemään - uudella tavalla. Totta totisesti se opettikin, ja opettaa yhä vielä uusia askelkuvioita. Luonnollisestikin tie on välillä ollut mutkainen ja kuoppainenkin, mutta mikäpä tässä kävellessä, visusti Isännän vahvojen käsivarsien tukemana?! =)

6 kommenttia:

Willow-B kirjoitti...

Niinhän se on, että jos ei riskejä koskaan ota, voi osa elämää jäädä kokonaan elämättä. Eihän valinnat aina helppoja ole, mutta ajattele mitä kaikkea hyvää voi siitä vaikeuksienkin jälkeen seurata.

MINÄ kirjoitti...

Willow tuossa jo veikin jalat suustani. Elämää se vaan on, ja ainahan kaikkialta pääsee pois, jos hätä tulee!

Onnea parisuhteesta ja punaisesta tuvasta :)

Nerikah kirjoitti...

Totta törisette, ladyt. Vaikka ratkaisuni on paljon vaatinutkin, esim. sopeutumista, joka tuskin ihan hetkeen aikaan on vielä likimainkaan loppusuoralla, niin on se myös paljon antanutkin... =)

ziriliini kirjoitti...

Joskus kannattaa tosiaan ottaa riski ja hypätä. Siitä voi saada todella paljon.

minä nyt olen näitä hypähtelyjä harrastanut enemmänkin, välillä onnistuneesti ja välillä rämpien takaisin. Kaikista saanut paljon ja kaikki opettaneet tavalla tai toisella.

Onnea uusiin tuuliin, uuteen kotiin ja uusiin haasteisiin.

Sirutuuli kirjoitti...

Onnea miunkin puolesta :) Ja olen samaa mieltä kuin muutkin. Joskus pitää uskaltaa :)

Sky Mikaela kirjoitti...

I-hanaa :D! Paitsi että rakastan maaseutua, tykkään myös hypyistä "tuntemattomaan". Hyvä tyttö ;-)!

Kuule, se rakkaus... se teettää kaikenlaista. Minullakin, yhden lapsen politiikan äidillä on neljä lasta... nuorena eivät ulkomaat eikä maaseudut kiinnostaneet ja kuinkas sitten kävikään. Enkä uskonut, että meikäläinen vetelehtii (no en vetelehdi :D) kotirouvana jossain, mutta täällä ollaan. Ja onnellisena. Se rakkaus, se rakkaus...

Lisää tarinoita ja turinoita, kuveja kans!!!