torstai 21. tammikuuta 2010
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
lauantai 16. tammikuuta 2010
Vasemmalla kädellä
Kätöseni osuman sai, haava on Fiskarsin veitsestä kai (on se!), syvälle se upposi niin... Niin. Valitettavasti kauan kaipaamani hengähdystauko työn raskaan ikeen alta ei alkanut kovin iloisissa merkeissä, vaan Zirin sanoja lainatakseni, tapaturma-alttiilla koheltamisella perjantaina alkuillasta.
Siivosin kyökkiä ankaran kokkisodan tiimellyksen jäljiltä, kun se tapahtui. Ladoin tiskikoneen täyteen kippoa, kuppia ja kapustaa, jotka kaikki olivat olleet tuikitarpeellisia loihtiessamme useita pellillisiä mokkapaloja myytäväksi junioreiden futsal-turnaukseen. Osa välineistä kun ei mahtunut koneeseen, oli saatettava savotta valmiiksi kaurapuurokäyttöisen moottorin voimin, omin pikkukätösin siis. Ja kun minä puolitehoisena yritin saada ripeästi homman haltuun, että voisin viimein taipua sohvan viekoittelevaan seireenikutsuun, kävi vahinko. Fiskarsin veitsi lipesi märästä otteestani, ja minä hölmöläinen torjuin veitsen pikkuilmalennon... kuinkas muutenkaan kuin käsilläni, kohtalokkain seurauksin: veitsi sipaisi ilkeännäköisen vekin oikeaan käteeni, nimettömän ja pikkurillin väliin.
Toimin vastonvaraisesti. Salamannopeasti työnsin käteni kylmän vesivanan alle ja huuhdoin syvältä vaikuttavaa viiltoa. Oli pakko ottaa vasemmalla kädellä tukea tiskipöydästä. Vatsaa väänsi ja silmät sumenivat muustakin kuin tuskan kyynelistä, sillä en siedä vuotavien haavojen näkemistä yhtään. Varovasti laskeuduin keittiön lattialle istumaan käsi koholla; jospa se kohoasento hiukan tyrehdyttäisi vuotoa, tuumailin. Huutelin Isäntää hätiin ja pyysin tuomaan sidetarpeita.
Istuma-asennosta laskeuduin edelleen makuuasentoon ennen kuin Isäntä alkoi arvioida vamman vakavuutta, enpähän ainakaan tipahtaisi korkealta, jos tajuni hämärätyisikin ihan todenteolla! ;)
Viilto oli pitkä ja paikka-paikoin melko syvä, mutta tikkejä tuskin tarvitsisi silti lähteä hakemaan, uumoili Isäntä teipatessaan haavan suojaksi löyhää sidetaitosta. Yöksi mahtava tullo vaihdettiin pois, annoin vammalle hetkellisen ilmakylvyn ennen kuin Isäntä siveli hellävaroen Bepantenia suhteellisen siististi yhteen nivoutuneiden haavan reunojen päälle ja suojasi ne sievästi teipillä.
Tänä aamuna oli vielä edessä yksi kiperä koitos: vain yön ajaksi laitettujen teippien poisto-operaatio, sillä kokopäivän mittainen ilmakylpy tekisi varmasti terää haavan parantumiselle. Vesi tirskahti silmistäni, kun Isäntä määrätietoisesti, mutta varovaisesti nyhtäisi teipit pois. Minä en vieläkään tohtinut katsoa kättäni, vaikka Isäntä kehuikin haavan siistiä kuntoa.
Nyt ihan tavallisten asioidenkin tekeminen tahmoo, kaikki on niin paljon hankalampaa puolikätisenä. Kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kätevää, sillä yleensä käytän kaikkia kymmentä sormea, olenhan jout... korjaan, saanut opiskella 10-sormijärjestelmän jalon taidon opiskeluaikoinani. Nyt käytössäni on noin 8,5 sormea. Ihan totta. Oikean käden pikkurilliä ei kärsi tuskatta painaa oikein millekään näppäimelle, nimetön sentään taipuu joillekin niistä näppäimistä, joille sen kuuluisikin. Enkä minä osaa kirjoittaa niin, että vain kaksi toimii (etusormet) ja kahdeksan lepää! Tai se ei ainakaan ole sujuvaa, en vain löydä kirjaimia, kun olen tottunut sormien tasatahtiseen tanssiin näppäimistöllä! (Tämän kirjoittamiseenkin on vierähtänyt reippaasti toista tuntia, kun ne kirjaimet ovat oikeasti rajusti hakusessa...)
Haavakohta aristaa yhä vielä, en kärsi tehdä puristusliikkeitä oikealla kädelläni. Niinpä esimerkiksi hampaiden harjaus tai hiusten sukiminen on varsin työlästä, kun joudun turvautumaan vasempaan käteen, puhumattakaan vaikkapa juuston höyläämisestä, joka on sula mahdottomuus. Mutta yhtä asiaa ei pikkuvamma sentään estä, ja se on ulkoilu! Joten taidankin sujahtaa uudenkarheaan toppapukuuni ja tehdä pienimuotoisen päiväkävelyn kylän halki... :)
Siivosin kyökkiä ankaran kokkisodan tiimellyksen jäljiltä, kun se tapahtui. Ladoin tiskikoneen täyteen kippoa, kuppia ja kapustaa, jotka kaikki olivat olleet tuikitarpeellisia loihtiessamme useita pellillisiä mokkapaloja myytäväksi junioreiden futsal-turnaukseen. Osa välineistä kun ei mahtunut koneeseen, oli saatettava savotta valmiiksi kaurapuurokäyttöisen moottorin voimin, omin pikkukätösin siis. Ja kun minä puolitehoisena yritin saada ripeästi homman haltuun, että voisin viimein taipua sohvan viekoittelevaan seireenikutsuun, kävi vahinko. Fiskarsin veitsi lipesi märästä otteestani, ja minä hölmöläinen torjuin veitsen pikkuilmalennon... kuinkas muutenkaan kuin käsilläni, kohtalokkain seurauksin: veitsi sipaisi ilkeännäköisen vekin oikeaan käteeni, nimettömän ja pikkurillin väliin.
Toimin vastonvaraisesti. Salamannopeasti työnsin käteni kylmän vesivanan alle ja huuhdoin syvältä vaikuttavaa viiltoa. Oli pakko ottaa vasemmalla kädellä tukea tiskipöydästä. Vatsaa väänsi ja silmät sumenivat muustakin kuin tuskan kyynelistä, sillä en siedä vuotavien haavojen näkemistä yhtään. Varovasti laskeuduin keittiön lattialle istumaan käsi koholla; jospa se kohoasento hiukan tyrehdyttäisi vuotoa, tuumailin. Huutelin Isäntää hätiin ja pyysin tuomaan sidetarpeita.
Istuma-asennosta laskeuduin edelleen makuuasentoon ennen kuin Isäntä alkoi arvioida vamman vakavuutta, enpähän ainakaan tipahtaisi korkealta, jos tajuni hämärätyisikin ihan todenteolla! ;)
Viilto oli pitkä ja paikka-paikoin melko syvä, mutta tikkejä tuskin tarvitsisi silti lähteä hakemaan, uumoili Isäntä teipatessaan haavan suojaksi löyhää sidetaitosta. Yöksi mahtava tullo vaihdettiin pois, annoin vammalle hetkellisen ilmakylvyn ennen kuin Isäntä siveli hellävaroen Bepantenia suhteellisen siististi yhteen nivoutuneiden haavan reunojen päälle ja suojasi ne sievästi teipillä.
Tänä aamuna oli vielä edessä yksi kiperä koitos: vain yön ajaksi laitettujen teippien poisto-operaatio, sillä kokopäivän mittainen ilmakylpy tekisi varmasti terää haavan parantumiselle. Vesi tirskahti silmistäni, kun Isäntä määrätietoisesti, mutta varovaisesti nyhtäisi teipit pois. Minä en vieläkään tohtinut katsoa kättäni, vaikka Isäntä kehuikin haavan siistiä kuntoa.
Nyt ihan tavallisten asioidenkin tekeminen tahmoo, kaikki on niin paljon hankalampaa puolikätisenä. Kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kätevää, sillä yleensä käytän kaikkia kymmentä sormea, olenhan jout... korjaan, saanut opiskella 10-sormijärjestelmän jalon taidon opiskeluaikoinani. Nyt käytössäni on noin 8,5 sormea. Ihan totta. Oikean käden pikkurilliä ei kärsi tuskatta painaa oikein millekään näppäimelle, nimetön sentään taipuu joillekin niistä näppäimistä, joille sen kuuluisikin. Enkä minä osaa kirjoittaa niin, että vain kaksi toimii (etusormet) ja kahdeksan lepää! Tai se ei ainakaan ole sujuvaa, en vain löydä kirjaimia, kun olen tottunut sormien tasatahtiseen tanssiin näppäimistöllä! (Tämän kirjoittamiseenkin on vierähtänyt reippaasti toista tuntia, kun ne kirjaimet ovat oikeasti rajusti hakusessa...)
Haavakohta aristaa yhä vielä, en kärsi tehdä puristusliikkeitä oikealla kädelläni. Niinpä esimerkiksi hampaiden harjaus tai hiusten sukiminen on varsin työlästä, kun joudun turvautumaan vasempaan käteen, puhumattakaan vaikkapa juuston höyläämisestä, joka on sula mahdottomuus. Mutta yhtä asiaa ei pikkuvamma sentään estä, ja se on ulkoilu! Joten taidankin sujahtaa uudenkarheaan toppapukuuni ja tehdä pienimuotoisen päiväkävelyn kylän halki... :)
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Kellopeliä - 2. erä, yövuoro
Olo on kuin eilen kuolleella sillillä, silmissä orpo katse ja järki aivan jäässä. Ohimoissa kivistää orastava päänsäryn alku. Paleltaa. Korvissa kohisee. Väsymys kaihertaa kropan joka sopukkaa, vaikka olen juuri nukkunut kahdeksan tunnin unet edellisen yövuoron päälle, reilusti yli vähimmäissuosituksen (6h).
Hämärä on jo mailleen hiipinyt, sillä onhan kello reilusti yli neljän iltapäivällä. Ulkona on taas pimeää. Kuten oli aamullakin tullessani kotiin. Alan muistuttaa enempi menninkäistä kuin päivänsädettä, sillä olen jörö ja alavireinen - huolimatta siitä, että olen nukkunut sikeää, raskasta unta riittävän määrän. Kaipaan kipeästi luonnonvaloa! En varmaan koskaan pystyisi elämään Lapissa kaamoksen keskellä?
Isäntä yrittää selvittää jotain päivänsä tapahtumista, mutta äänensä on kuin kärpäsen surinaa korvissani, aivan kuin puhuisi minulle tuntemattomalla kielellä. Niin, minun täytyy kovasti pinnistellä, sillä yksinkertaiset asiatkin ovat tavattoman vaikeita, kun olen vielä täydellisessä horteessa ;)
Juon verkkaisaan tahtiin kahvia. Ehkäpä minä tämän kupillisen myötä tokenen. Tai seuraavan. Tai jos en tokene, aina voin ottaa kylmän suihkun. Ei. Se on täysin kuolleena syntynyt ajatus, sillä kuten alussa mainitsin: minua paleltaa jo valmiiksi.
Jotain täytyisi saada syötyäkin, mutta ”aamiaiseksi” ei sovellu herkullisesta tuoksustaan huolimatta jauhelihapastakastike, jonka Isäntä on juuri kokkaillut. Se on aivan liian raskasta apetta heti ensimmäiseksi ateriaksi, kun elimistöni ei tunnu olevan kovin vatsaanottavainen muutenkaan yövuorojen aikaan. Sen sijaan käteni kurottelee kohti hedelmäkorissa lojuvia klementiinejä. Ehkäpä aimo annos C-vitamiinia virvoittaa, kun kofeiini ei tänään tunnu tehoavan.
Hämärä on jo mailleen hiipinyt, sillä onhan kello reilusti yli neljän iltapäivällä. Ulkona on taas pimeää. Kuten oli aamullakin tullessani kotiin. Alan muistuttaa enempi menninkäistä kuin päivänsädettä, sillä olen jörö ja alavireinen - huolimatta siitä, että olen nukkunut sikeää, raskasta unta riittävän määrän. Kaipaan kipeästi luonnonvaloa! En varmaan koskaan pystyisi elämään Lapissa kaamoksen keskellä?
Isäntä yrittää selvittää jotain päivänsä tapahtumista, mutta äänensä on kuin kärpäsen surinaa korvissani, aivan kuin puhuisi minulle tuntemattomalla kielellä. Niin, minun täytyy kovasti pinnistellä, sillä yksinkertaiset asiatkin ovat tavattoman vaikeita, kun olen vielä täydellisessä horteessa ;)
Juon verkkaisaan tahtiin kahvia. Ehkäpä minä tämän kupillisen myötä tokenen. Tai seuraavan. Tai jos en tokene, aina voin ottaa kylmän suihkun. Ei. Se on täysin kuolleena syntynyt ajatus, sillä kuten alussa mainitsin: minua paleltaa jo valmiiksi.
Jotain täytyisi saada syötyäkin, mutta ”aamiaiseksi” ei sovellu herkullisesta tuoksustaan huolimatta jauhelihapastakastike, jonka Isäntä on juuri kokkaillut. Se on aivan liian raskasta apetta heti ensimmäiseksi ateriaksi, kun elimistöni ei tunnu olevan kovin vatsaanottavainen muutenkaan yövuorojen aikaan. Sen sijaan käteni kurottelee kohti hedelmäkorissa lojuvia klementiinejä. Ehkäpä aimo annos C-vitamiinia virvoittaa, kun kofeiini ei tänään tunnu tehoavan.
Laahustan suihkuun ja vilkaisen peiliin. Z-sus. Silmien alla on niin tummat varjot, että niillä pääsisi jo pandakerhon puheenjohtajaksi! ;)
Kumma kyllä, nahkaa korventavan kuuma suihku herättää minut viimein, sillä suihkun jälkeen olen piirun verran pirteämpi… ja jauhelihapastakastikekin on maistillaan jo. Kyllä se vaan totta on: hyvä ruoka, parempi mieli! :)
Syötyäni valmistelen eväät tulevaa yötä varten. Vaatimattomat tosin, sillä tiedän, että pelkkä ajatuskin vahvemmasta ruuasta keskellä yötä saa vatsan vellomaan, joten vedän yöt hyvin kevyellä linjalla: ruisleipää, jogurttia ja hedelmiä. Vatsa ei muutenkaan tahdo oikein toimia, ja minua turvottaa – navasta nilkkoihin. Ihan totta. Työni on istumavoittoista, joten vaikka pyörittelen nilkkojani ja kipristelen varpaitani, on minun silti yön mittaan lähdettävä aika ajoin liikekannalle pökkelökinttujen verryttämiseksi.
Vilkaisen kelloa. Aikaa on runsaasti ennen kuin pitäisi suunnistaa vielä yhteen yöhön. Niin runsaasti, että ehtisin käydä vaikkapa lenkillä. Tai kolata lumet pihalta. Mutta mikä tahansa fyysinen ponnistus tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta, sillä sydän läpättää levottomasti jo muutenkin, joten ei. Parempi kaihtaa turhia riskejä ja ottaa ihan rauhallisesti vain, onhan viimeisen yön jälkeen edessä kolmen päivän vapaat ja pikkulomanenkin. Jahka saan levättyä itseni terhakkaampaan kuntoon, ehdin varmasti ulkoilla ja urheilla ihan kyllästymiseen asti.
maanantai 11. tammikuuta 2010
Ei hän syntynyt oo vauhti kallossaan
Olin vasta hät'hätää päässyt asettumaan taloksi, alkanut totutella Isännän tapoihin ja hän minun, kun elämä heitti eteemme uuden käänteen, joka oli ainakin minulle järisyttävämpi mullistus kuin muutto kaupungista maalle. Tai siirtyminen normipäivätyöstä vuorotyöhön, jossa vuorot poukkoilevat säännöllisen epäsäännöllisesti. Niin, sen käänteen muodosti Nassikka, Isännän poika, joka ilmoitti halukkuudestaan muuttaa kansamme asumaan. Pysyvästi.
Asiaa tietenkin puitiin sen vaatimalla hartaudella ja vakavuudella puolin jos toisin. Silti minua hirvitti, enemmän kuin mikään tähän asti kokemani. Sanalla sanoen, se oli shokki. Tai ei, ei sittenkään, vaan paniikki. Kokonaisvaltainen, täysimittainen pa-niik-ki.
En minä osaa elää perheessä, luulin. En ainakaan vastuullisen aikuisen roolissa. Ja se vastuu painoi raskaana, enhän ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen sen paremmin ajallisesti kuin kokemusperäisestikään. Ja kokemustahan minulla on vain kahden kissapeijoonin emokkeena olemisesta, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ynnä johdonmukaisuutta huolenpidon lisäksi. "Päteekö sama myös lapsiin?!?" aprikoin.
Niinpä tein sitä, mitä osasin. Siivosin, pyykkäsin, tiskasin. Kokkasin, sillä uumoilin tien niin Nassikan kuin Isännänkin sydämeen käyvän vatsan kautta - ja kyllä se kävikin! Jätin vaivihkaa tuvan poikamiesboximaiseen ilmeeseen sen niin kipeästi kaipaaman naisen käden jäljen.
Arkinen askarointi oli ainoa tuttu ja turvallinen asia, johon tukeutua, olinhan ns. vieraalla maalla, vieraassa kulttuurissa. Yritin karistaa kannoiltani urbaanielon uljauksia ja opetella aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä kaikenlaisten kyläkinkerien muodossa, aina koulun luokkaretkimyyjäisistä ja kylän joulujuhlista marttojen talvikarkeloihin. Tapasin laumoittain uusia ihmisiä, joiden nimiä en sen paremmin kyennyt muistamaan kuin sanomaan jälkeen päin, olivatko he sukulaisia, ystäviä, tuttavia vaiko vain kylänmiehiä.
Mutta ennen kaikkea yritin sopeutua, sillä sitä minulta odotettiin, ja odotetaan yhä. Että löydän paikkani tässä yhteisössä, tässä uudessa perheessä, omaksun sen elämäntahdin ja -tavan, jota täällä on aikojen alusta eletty. Tai ei, en yrittänyt, vaan tein parhaani löytääkseni sen. Ja samalla kun etsin paikkaani, jollain tapaa kadotin itseni.
Luulin maalaiselämän olevan leppoisaa, rauhallistakin, kaukana kaupungin hulinasta ja pakkotahtisesta rytmistä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti! Vauhti on kovempi kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin kova, että ihan päätä huimaa ja henki salpautuu.
Ja nyt on jo kova hoppu löytää se jarrupedaali. Minä enemmän kuin kernaasti painaisin sitä pedaalia! Painaisin saadakseni aikaa imeä itseeni maalaisilmaa hyperventiloimatta, tavata perhe-elämän aakkosia änkyttämättä heti ensimmäisen tavun kohdalla. Opetella elämään uudella tavalla, ihan kaikessa rauhassa. Vaan kun siihen polkimen painallukseen ei ole tilaa, ei mahdollisuutta. C'est la vie, on vain sopeuduttava ja elettävä elämää eteen päin - kuulemma.
Asiaa tietenkin puitiin sen vaatimalla hartaudella ja vakavuudella puolin jos toisin. Silti minua hirvitti, enemmän kuin mikään tähän asti kokemani. Sanalla sanoen, se oli shokki. Tai ei, ei sittenkään, vaan paniikki. Kokonaisvaltainen, täysimittainen pa-niik-ki.
En minä osaa elää perheessä, luulin. En ainakaan vastuullisen aikuisen roolissa. Ja se vastuu painoi raskaana, enhän ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen sen paremmin ajallisesti kuin kokemusperäisestikään. Ja kokemustahan minulla on vain kahden kissapeijoonin emokkeena olemisesta, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ynnä johdonmukaisuutta huolenpidon lisäksi. "Päteekö sama myös lapsiin?!?" aprikoin.
Niinpä tein sitä, mitä osasin. Siivosin, pyykkäsin, tiskasin. Kokkasin, sillä uumoilin tien niin Nassikan kuin Isännänkin sydämeen käyvän vatsan kautta - ja kyllä se kävikin! Jätin vaivihkaa tuvan poikamiesboximaiseen ilmeeseen sen niin kipeästi kaipaaman naisen käden jäljen.
Arkinen askarointi oli ainoa tuttu ja turvallinen asia, johon tukeutua, olinhan ns. vieraalla maalla, vieraassa kulttuurissa. Yritin karistaa kannoiltani urbaanielon uljauksia ja opetella aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä kaikenlaisten kyläkinkerien muodossa, aina koulun luokkaretkimyyjäisistä ja kylän joulujuhlista marttojen talvikarkeloihin. Tapasin laumoittain uusia ihmisiä, joiden nimiä en sen paremmin kyennyt muistamaan kuin sanomaan jälkeen päin, olivatko he sukulaisia, ystäviä, tuttavia vaiko vain kylänmiehiä.
Mutta ennen kaikkea yritin sopeutua, sillä sitä minulta odotettiin, ja odotetaan yhä. Että löydän paikkani tässä yhteisössä, tässä uudessa perheessä, omaksun sen elämäntahdin ja -tavan, jota täällä on aikojen alusta eletty. Tai ei, en yrittänyt, vaan tein parhaani löytääkseni sen. Ja samalla kun etsin paikkaani, jollain tapaa kadotin itseni.
Luulin maalaiselämän olevan leppoisaa, rauhallistakin, kaukana kaupungin hulinasta ja pakkotahtisesta rytmistä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti! Vauhti on kovempi kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin kova, että ihan päätä huimaa ja henki salpautuu.
Ja nyt on jo kova hoppu löytää se jarrupedaali. Minä enemmän kuin kernaasti painaisin sitä pedaalia! Painaisin saadakseni aikaa imeä itseeni maalaisilmaa hyperventiloimatta, tavata perhe-elämän aakkosia änkyttämättä heti ensimmäisen tavun kohdalla. Opetella elämään uudella tavalla, ihan kaikessa rauhassa. Vaan kun siihen polkimen painallukseen ei ole tilaa, ei mahdollisuutta. C'est la vie, on vain sopeuduttava ja elettävä elämää eteen päin - kuulemma.
lauantai 9. tammikuuta 2010
Autolla ajetaan varo-varo-vasti
Työmatkani on moninkertaistunut siitä, mitä se oli, kun olin vielä edellisessä toimipaikassa normipäivätyössä. Matka olisi toki pidentynyt roimasti ilman muuttoa maallekin, muutto vain ikään kuin viimeisteli asian …ja toi muassaan asioita, jotka minun täytyy jollain tapaa ottaa huomioon työmatka-ajossa.
Sen lisäksi, että matka on virahtanut varsin kunnioitettaviin mittoihin – toista sataa kilometriä, kun ajan sinne ja takaisin – on se tullut myös vaarallisemmaksi monessakin mielessä.
Sääolosuhteet voivat vaihtua lukuisia kertoja taipaleen alku- ja loppupään välillä. Niinpä minun on jätettävä riittävästi keli- ja pelivaraa. Käytännössä minun täytyy varata aikaa vähintään tunti varsinkin menomatkaan, jotta ehdin työmaalle turvallisesti ja hyvissä ajoin ennen vuoron alkua.
Kodin ja työmaan välille mahtuu myös monenmoista ja monen kuntoista tietä. Hiljainen on kylätiemme, kun lähden aamuvuoroon tai tulen ilta-/yövuorosta. Se on perinteikäs hiekkatie, joka polveilee mutkitellen peltojen ja torppien sivuitse. Ylämäki. Alamäki. Ylämäki. Alamäki. Neulansilmä vasempaan, ja sitten kurvi oikeaan…
Kesäaikaan tiellä on kosolti irtonaista soraa, ja se tuntuu kuin ajaisi kuulalaakerien päällä, vatkaa rattia ja tärisyttää koko koslaa. Mutta etenkin tämän syksyn suurissa sateissa tie meni mielestäni pehmoiseen kuntoon (paikalliset olivat toista mieltä), ja auto alkoi ikävästi liirtää hiekkavellissä, vaikka vauhtini oli erittäin kohtuullinen. Ja näin talvisaikaan, suureksi yllätyksekseni ja ilokseni raittimme on ollut peräti erinomaisessa kunnossa mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina – myös aamuhämärissä tai yömyöhällä, kun minä liikun ja kaikki muu kansa on tukevasti pötköllään.
Kuten tuossa jo mainitsinkin, vuorojeni tähden minä tulen ja minä lähden niin epämääräisinä vuorokauden aikoina, että edes valtatiellä ei juurikaan liiku mänttejä. Ja uskokaa kun sanon, että niitä wanna-be-vatasia riittää! Tehdään tyhmänrohkeissa paikoissa ohituksia, jotka alkavat vaivaisien muutamien metrien päästä edellä ajavan takapuskurista ja päättyvät vaivaisien muutamien metrien päähän samaisen auton etupuskurista – niin että taatusti tuulilasiin lentävä rapa, läiskähtävä loska tai pölisevä irtolumi sumentaa ohitetuksi tulleen autoilijan näkyvyyden täydellisesti ja saa adrenaliinin syöksähtämään… Ja valitettavaa, mutta totta, turvaväli tuntuu olevan monelle, myös joillekin ns. ammattikuljettajille, täysin tuntematon käsite.
En luonnehtisi ajotapaani millään muotoa hätäiseksi, mutta tunnustan, että eräässä mielessä ajelen hermo pinkeänä. Olen kokematon kuski, olenhan ollut autonainen vasta muutaman vuoden ajan, enkä todellakaan pidä itseäni maanteiden valtiaana tai valtakunnan parhaana kuskina. Tällaiseen kypsään ikään ehtinyt kun ehkä liian paljon kuvittelee, mitä mutkia matkassa voikaan olla, esimerkiksi villieläimet. Yhdenkin viikon aikana kohtasin kolme eri metsänelävää maantiellä, ensin oravan, sitten ketun ja muutaman päivän perästä supikoiran, jotka kaikki kyllä ehtivät sukkelaan alta pois, kun reagointiaikaa sekä minulle että viattomille luontokappaleille jäi riittävästi. Vaikka kyseiset elikot olivatkin pikkusinttejä, säväytti se silti, kun pimeydestä yhden äkkiä jotain vilahtaa tien yli. Sen viikon jälkeen toivoin hartaasti, ja toivon edelleen, ettei seuraava kohtaaminen luonnon kanssa ole hirveä.
Isännän monituisista painostuskerroista huolimatta en ole hypännyt hänen autonsa puikkoihin, vaan sitkeästi pitänyt pintani ja huristellut ikäkulun japanittareni kyydissä töihin, sillä varsinkaan näissä talvikeleissä en halua ohjastaa autoa, johon minulla ei ole tuntumaa ja jonka käyttäytymistä tai toimintaa (äkkitilanteissa) en tunne.
Ja tuosta omalaatuisesta periaatteestani johtuen Wanha Rouwa -polo on niellyt kuluneen syksyn mittaan, muutamassa kuukaudessa, reippaat 8000 km. Pelkkää työmatka-ajoa. "Ihan karvan verran vähemmän" kuin mitä minulla koko vuoden aikana kertyi entisessä elämässäni. Töineen, kauppareissuineen päivineen.
Luotettava ja uskollinen palvelija Wanha Rouwa on totisesti ollutkin. Paukkupakkasista huolimatta Rouwa päästää käynnistettäessä kohtuutasaisen kehräyksen eikä väsynyttä vongahdusta: "Kevväämmällä..." olipa peltilehmäni sitaistu lämmityskaapelin jatkoksi tahi ei. Silti on aika tunnustaa tosiasiat: on enää ajan kysymys, kun Wanha Rouwa tulee tiensä päähän, vaikka yhä toimiikin moitteettomasti. Niinpä minunkin on aika tinkiä periaatteestani ja pikkuhiljaa ottaa tuntumaa Isännän kärryyn, mutta vasta "kevväämmällä", kun liukkaat kelit, tuulet ja tuiskut ovat kirjaimellisesti menneen talven lumia.
Sen lisäksi, että matka on virahtanut varsin kunnioitettaviin mittoihin – toista sataa kilometriä, kun ajan sinne ja takaisin – on se tullut myös vaarallisemmaksi monessakin mielessä.
Sääolosuhteet voivat vaihtua lukuisia kertoja taipaleen alku- ja loppupään välillä. Niinpä minun on jätettävä riittävästi keli- ja pelivaraa. Käytännössä minun täytyy varata aikaa vähintään tunti varsinkin menomatkaan, jotta ehdin työmaalle turvallisesti ja hyvissä ajoin ennen vuoron alkua.
Kodin ja työmaan välille mahtuu myös monenmoista ja monen kuntoista tietä. Hiljainen on kylätiemme, kun lähden aamuvuoroon tai tulen ilta-/yövuorosta. Se on perinteikäs hiekkatie, joka polveilee mutkitellen peltojen ja torppien sivuitse. Ylämäki. Alamäki. Ylämäki. Alamäki. Neulansilmä vasempaan, ja sitten kurvi oikeaan…
Kesäaikaan tiellä on kosolti irtonaista soraa, ja se tuntuu kuin ajaisi kuulalaakerien päällä, vatkaa rattia ja tärisyttää koko koslaa. Mutta etenkin tämän syksyn suurissa sateissa tie meni mielestäni pehmoiseen kuntoon (paikalliset olivat toista mieltä), ja auto alkoi ikävästi liirtää hiekkavellissä, vaikka vauhtini oli erittäin kohtuullinen. Ja näin talvisaikaan, suureksi yllätyksekseni ja ilokseni raittimme on ollut peräti erinomaisessa kunnossa mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina – myös aamuhämärissä tai yömyöhällä, kun minä liikun ja kaikki muu kansa on tukevasti pötköllään.
Kuten tuossa jo mainitsinkin, vuorojeni tähden minä tulen ja minä lähden niin epämääräisinä vuorokauden aikoina, että edes valtatiellä ei juurikaan liiku mänttejä. Ja uskokaa kun sanon, että niitä wanna-be-vatasia riittää! Tehdään tyhmänrohkeissa paikoissa ohituksia, jotka alkavat vaivaisien muutamien metrien päästä edellä ajavan takapuskurista ja päättyvät vaivaisien muutamien metrien päähän samaisen auton etupuskurista – niin että taatusti tuulilasiin lentävä rapa, läiskähtävä loska tai pölisevä irtolumi sumentaa ohitetuksi tulleen autoilijan näkyvyyden täydellisesti ja saa adrenaliinin syöksähtämään… Ja valitettavaa, mutta totta, turvaväli tuntuu olevan monelle, myös joillekin ns. ammattikuljettajille, täysin tuntematon käsite.
En luonnehtisi ajotapaani millään muotoa hätäiseksi, mutta tunnustan, että eräässä mielessä ajelen hermo pinkeänä. Olen kokematon kuski, olenhan ollut autonainen vasta muutaman vuoden ajan, enkä todellakaan pidä itseäni maanteiden valtiaana tai valtakunnan parhaana kuskina. Tällaiseen kypsään ikään ehtinyt kun ehkä liian paljon kuvittelee, mitä mutkia matkassa voikaan olla, esimerkiksi villieläimet. Yhdenkin viikon aikana kohtasin kolme eri metsänelävää maantiellä, ensin oravan, sitten ketun ja muutaman päivän perästä supikoiran, jotka kaikki kyllä ehtivät sukkelaan alta pois, kun reagointiaikaa sekä minulle että viattomille luontokappaleille jäi riittävästi. Vaikka kyseiset elikot olivatkin pikkusinttejä, säväytti se silti, kun pimeydestä yhden äkkiä jotain vilahtaa tien yli. Sen viikon jälkeen toivoin hartaasti, ja toivon edelleen, ettei seuraava kohtaaminen luonnon kanssa ole hirveä.
Isännän monituisista painostuskerroista huolimatta en ole hypännyt hänen autonsa puikkoihin, vaan sitkeästi pitänyt pintani ja huristellut ikäkulun japanittareni kyydissä töihin, sillä varsinkaan näissä talvikeleissä en halua ohjastaa autoa, johon minulla ei ole tuntumaa ja jonka käyttäytymistä tai toimintaa (äkkitilanteissa) en tunne.
Ja tuosta omalaatuisesta periaatteestani johtuen Wanha Rouwa -polo on niellyt kuluneen syksyn mittaan, muutamassa kuukaudessa, reippaat 8000 km. Pelkkää työmatka-ajoa. "Ihan karvan verran vähemmän" kuin mitä minulla koko vuoden aikana kertyi entisessä elämässäni. Töineen, kauppareissuineen päivineen.
Luotettava ja uskollinen palvelija Wanha Rouwa on totisesti ollutkin. Paukkupakkasista huolimatta Rouwa päästää käynnistettäessä kohtuutasaisen kehräyksen eikä väsynyttä vongahdusta: "Kevväämmällä..." olipa peltilehmäni sitaistu lämmityskaapelin jatkoksi tahi ei. Silti on aika tunnustaa tosiasiat: on enää ajan kysymys, kun Wanha Rouwa tulee tiensä päähän, vaikka yhä toimiikin moitteettomasti. Niinpä minunkin on aika tinkiä periaatteestani ja pikkuhiljaa ottaa tuntumaa Isännän kärryyn, mutta vasta "kevväämmällä", kun liukkaat kelit, tuulet ja tuiskut ovat kirjaimellisesti menneen talven lumia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)