Leijonan kitaan

Sitä ei hevillä uskoisi, mitä kaikkea työnhaku ja eritoten haastatteluun valmistautuminen teettää. Paitsi että pengoin kouristuksenomaisesti vaatehuoneeni läpi löytääkseni edes jonkin etäisesti asiallista muistuttavan vaateparren, joka ei kuitenkaan ole liian virallinen, vaan pirteällä tavalla rento ja vieläpä vuodenaikaan sopiva, täytyi minun silmä kovana vahdata sääennusteita. Kyllä vaan. S ä ä e n n u s t e i t a . Nimittäin vaaleat housut olivat toki vuodenaikaan sopivat, vaan eivät olisi sitä sadesäällä, jolloin kuraantumisen vaara todennäköisyys olisi suoraan verrannollinen autolta Potentiaalisen Työnantajan ovelle kävelemääni matkaan (kävellessä rapa roiskuu aina jonkin verran pieniksi piskuiksi lahkeiden takaosaan, ainakin minulla). Tietysti olisin voinut aloittaa haastatteluun menon rikkomalla ennennäkemättömän törkeällä tavalla kaikkia mahdollisia pysäköintisääntöjä, kun olisin karauttanut autolla suoraan oven eteen ja jättänyt automobilos sportivokseni surutta siihen parkkiin. Vaan tokkopa Potentiaalinen Työnantaja olisi moista luovuutta järin suuresti arvostanut. Luulen ma.

Niinpä minä, joka kaikista kotitöistä vihaan juuri silittämistä eniten, silitin TTK-finaalin lomassa sekä vaaleat että tummat housut haastattelua varten, koska Nelosen Sää uhkaili sadekuurojen mahdollisuudella. Silitinpä tummiin housuihin sopivamman takinkin. Summa summarum: yksi haastattelu, kaksi vaatepartta. Vaan kahta en vaihda: paita ja kengät pysyisivät samana säästä riippumatta... tai no, hellesäähän varsinkin paita olisi ollut mitä epäsopivin, mutta siitähän ei ollut vaaraa!

Silityssavotan jälkeen minun piti vielä tsekata, että The Kansio on varmasti kunnossa. Siis se, jonka uumenista löytyy minun koko elämäni. Tai ainakin siltä osin, mikä ehkä-kenties-mahdollisesti kiinnostaisi Potentiaalista Työnantajaa, koulu- ynnä työtodistukset. Kaikki omissa siisteissä muovitaskuissaan, aikajärjestyksessä, koulutodistukset omana ryhmänään ja työtodistukset toisena. Tiesin, että dokumentit olisivat niillä sijoillaan, joille ne olen aikanaan laittanutkin, lähinnä puhalsin enimmät pölyt The Kansiosta pois, sillä se on saanut levätä viimeiset pari vuotta joutilaana, kun ei niitä diplomeja ja sertifikaatteja ole ollut tarpeen esitellä missään yhteyksissä kenellekään.

Kaikkien valmisteluiden ja TTK-finaalin jälkeen vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle. Nimittäin sopivaa vaatepartta tai The Kansiotakin tärkeämpää oli saada riittävä määrä unta, mikä edes hiukan varmistelisi sitä, että olisin parhaassa mahdollisessa terässä astuessani aamulla leijonan kitaan.

Kaunis, mutta valitettavan kuolleena syntynyt ajatus. Nimittäin hyvät aikeeni torpattiin klo 4.15, keidenkäs muidenkaan toimesta kuin noiden nelijalkaisten pikkupakanoiden. Argh! Siihen aikaan vuorokaudesta linnut jo visersivät puissa. Ja koska linnut visertävät puissa, on pakko olla aamu. Ja koska on aamu, niin kotiorjan on pakko tarjoilla aamiainen. Noin niin kuin tassukkaiden logiikalla ajateltuna.

Minä en noussut ylös vuoteesta. Enkä varsinkaan edes harkinnut tarjoilevani peijooneille mitään muuta kuin vihaista murinaa tuohon aikaan vuorokaudesta. Sen sijaan painoin nahkalaput silmilleni visusti ja toivoin hartaasti ...ei vaan r u k o i l i n unen tulevan mitä pikimmiten, että ehtisin vetää zetaa enemmän kuin 6 tuntia yössä. Nimittäin 6 tuntia ei riitä. Ei näillä kymmenillä. Olen testannut.

Aamu valkeni varovaisessa auringonpaisteessa, taivas täyttyi pilvistä, mutta ei sentään satanut. Sitä vastoin yön aikana oli satanut, ja vilkaisu pihalle ratkaisi asian: ulkona oli sikäli märännäköistä, että olisi viisainta kiskaista se tummempi vaateparsi ylle. Kampailin oikukasta tukkaani ja puleerasin naamaani näyttelykelpoiseen kuntoon ihan kaikessa rauhassa.

Hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, haastattelun sovittua ajankohtaa, starttasin Wanhan Rouwan ja suuntasin kulkuni kohti keskustaa. Parkkipaikka löytyi kivuttomasti, eikä siitä ollut ylen pitkä matka askeltaa Potentiaalisen Työnantajan tykö.

Itse haastattelu sujui mielestäni kohtuullisen hyvin. Muutamia asioita unohdin mainita itsestäni, menköön se sitten ikki-pikkiriikkisen jännittämisen piikkiin, vaikkakin PT noteerasikin minun olevan viilipyttymäisellä tavalla rauhallinen ihminen :) No, tokkopa nuo unohdukset sentään tätä venettä kaatavat. Eikä PT ollut lainkaan kiinnostunut The Kansiosta, harmi. Se olisi konkretisoinut hänelle järjestelmällisyyteni ja huolellisuuteni, mitkä kai ovat oivia avuja missä tahansa työssä.

Mutta kilpailu on kovaa. En tiedä, pääsinkö taidolla vai tuurilla 76 hakijan joukosta kalkkiviivoille asti, eli 7 haastateltavan joukkoon. Melkoinen prosentti! Nyt odottelen lopullista tuomiota, olo on kuin tulisilla hiilillä istuisi. Sentään PT lupasi ilmoittaa joka tapauksessa päätöksen, kävi miten kävi. Toivon parasta ja pelkään pahinta! Miten sitä saisi aikansa kulumaan sillä välin, kun on lomakin?!?