Viidakon viisauksia

On olemassa "villi viidakon sanonta", että ihminen voisi katsoa määräämättömän ajan kolmea asiaa:

1. Elävä tuli 2. Juokseva vesi 3. Nukkuva lapsi.

Tjaa?

Ensimmäinen mahdollisesti pitää paikkaansa, koska kukapa sitä nyt mustanpuhuvaa tai tuhkanharmaata hiiltynyttä kasaa jaksaisi tuijotellakaan!

Kakkoskohtaa kokeilin avaamalla hanan ja päästämällä valloilleen juoksevaa vettä. Se kohisi. Se pärskyi. Vaan ei antanut mitään viboja. No, myönnettäköön, että lentävän legendan lausujalla saattoi olla mielessä vuoripuronen, jossa on niin silmiä kirvelevän kirkasta vettä, että näkee pohjaan asti, ja joka niin hyisenä soljuu kalliolohkareiden välissä. Mutta jos asuu piskuisessa kaupungissa Karjalan kunnailla, missä ainoastaan lehtii puu eikä ole vuorista tietoakaan, niin on tyytyminen kotikonsteihin. Ja se ei selvästikään toiminut! Kävin nimittäin saapastelemassa myös pitkin Saimaan rantoja. Laine liplatti kyllä, mutta eihän järvivesi mihinkään juokse!

Nukkuvista lapsistakaan ei ole niin kauheasti (omakohtaista) kokemusta, että voisin sanoa juuta taikka jaata. Mutta nukkuvista eläimistä on. Eritoten nukkuva kissa on näky, jossa silmä lepää. Ja hermo. Merkitseehän se sitä, ettei tuo peijooni ole parturoimassa vaivalla kasvattelemaasi city-yrttitarhaa... tai roilaamassa kattokoukkuihin turvaan ripustetuissa viherkasveissa... tai pöllimässä tavaroitasi... tai järjestämässä sinulle pientä pintaremonttia kynsimällä oma-aloitteisesti kulahtaneita tapetteja pois.

Edellä mainittu ei millään tavalla liity mihinkään. Tai ehkä sentään jotenkin. Olen viettänyt melkein pari viikkoa lomaa. Lomaa, joka tarjosi siunatun breikin ennen niin rakkaasta työstä, joka pääsiäisen kärsimysnäytelmän jälkeen on kuitenkin maistunut päivä päivältä enemmälti pakkopullalta kuin miltään muulta. Lomaa, joka myöskin on maistunut pakkopullalta, sillä lomat on lusittava alta pois työsuhteeni vielä kestäessä. Pakkopullan makua ei suinkaan loiventanut se, että loma alkoi vallankin apeissa tunnelmissa jo viimeisenä työpäivänä. Nimittäin tuona samaisena päivänä paiskattiin ensimmäinen määräaikainen duunista ulos. Minä olen seuraava.

Viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa eräs kollega kysyi: "Onko sulla mitä lomasuunnitelmia?" Sain tiristäneeksi viileän kohteliaan vastauksen, että ei. Mitäpä minulla nyt olisi, kun ei oikein ole rahaakaan. Minun ei tarvitse ihmetellä, mistä näitä senttejä tulee, vaan mihin helvettiin ne menee... Tai ehkä pikemminkin, miten jokaikisen ylimääräisen sentin saisi pidettyä näpeissään, koska jokaikinen niistä on tuikitarpeellinen syksyn tullen. Niin että mitä suunnitelmia? Ehdotuksia otetaan toki vastaan, mutta niiden toteuttaminen ei saa maksaa mitään! Tai niiden ehkä olisi suotavaa peräti tuottaa jotain...

Lomalla on siis ollut aikaa ajatella, vaikkapa noita viidakon viisauksia. Minun kohdallani noista mikään ei toiminut kuin unelma, kääntänyt turtaa ja turhaa oloani paremmaksi. Sen sijaan city-yrttitarhakyhäelmääni jaksaisin kyllä tuijotella määräämättömän ajan silmä kovana, milloinka ensimmäiset pienet piipat ponnistavat terhakkaasti mullan läpi kohti valoa ja lämpöä, ja läntisellä akkunalla molempia totisesti riittää!

Ja heti ensimmäisten oraiden ilmestyttyä mietin kuumeisesti, jokohan sitä tohtisi yrtinalkuja peukaloida eli koulia, kuten toimenpidettä ammattilaispiireissä kuulemma nimitetään... Mikä siis tarkoittaa oraiden istuttamista väljemmin isompiin ruukkupahasiin. City-yrttitarha for Dummies tiesi kertoa, että esim. basilikan voi koulia, kun toinen sirkkalehtipari on ilmestynyt. Minä en malttanut odottaa siihen asti. Sitä paitsi basilika on lähtenyt yrteistäni parhaiten itämään, joten siitä versojen viidakosta joutaa kyllä jokusen itusen koulimaan sääntöjen vastaisestikin. Ja jos jokaikinen oras jää kaikesta huolimatta henkiin, minä hukun basilikaan!! Mikä ei ole välttämättä huono asia. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan basilika on lähtöjään Intiasta, missä sitä on kasvatettu temppelien lähellä eikä sitä ole saanut poimia, koska se on suojellut köyhyydeltä. Tervetuloa, ovet on avoinna, oi basilikantäyteinen ja köyhyyden kurimuksesta vapaa elämä!! :)

Kuluneen pariviikkoisen aikana olen myös ehtinyt tehdä yhdensortin empiiristä tutkimusta viihdykkeistä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että rakkailla länsinaapureillamme on kaksi jaloa taitoa hyppysissään: hyvän siiderin ja vielä parempien dekkareiden aikaansaaminen; ne ovat erikseen erinomaiset, yhdessä ylivoimaiset!

Sain kuin sainkin luettua Stieg Larssonin järkälemäisen kakkoskirjan Tyttö joka leikki tulella. Harva se ilta hiivin lakanoihin Larssonin kanssa ja luin pikkutunneille asti. Ja siinä muuten riitti tavaamista, reilussa 600 sivussa. Mutta luin joka rivin, joka sanan, jokaikisen tavun. Toisaalta halusin ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukunautintoa, sillä sen jälkeen tulisi eittämättä lukukrapula. Siis se olotila, kun tekisi mieli lukea jotain, mutta ei tiedä, mikä olisi riittävän hyvä kirja, ettei sen lukeminen tuntuisi ajan haaskaukselta. No, tässä tapauksessa vastaus oli päivänselvä, sen enemmittä pohdinnoitta: tietenkin Larssonin kolmas, Pilvilinna joka romahti. Jota ei löydy hyllystäni, kuten ei muitakaan Larssoneita - vielä. Ehkä sitten jonain päivänä, kun basilika on karkoittanut köyhyyden kimpustani täydellisesti ;) kirjat kun ovat aika hintavia. Joten ei auttanut muu kuin jonoon järjesty!, kirjaston varausjonoon siis. Toivottavasti saan opuksen pian käsiini!

Tietenkään en juonut sängyssä siideriä Stiegin seurassa. Vaan siemailin sivistyneesti suosikkilajikettani, Rekorderligin mansikka-limeä tv:n ääressä, sillä lomani aikana palasivat ruutuun seikkailemaan sekä Komisario Beck että Wallander. Nytpähän on jälleen hyvä syy pyyhkiä pölyt tv:stä, joka muutoin on viimeaikoina saanut seistä tönöttää jokseenkin joutilaana.

Pariin otteeseen vajosin lomallani todella alas, koluamaan ojanpohjia, ihan kirjaimellisesti. Silmissäni siinteli pähkinäaromiseksikin väitetty, käsittelemättömänä fataaliksi osoittautuva metsiemme aarre, korvasieni. Myyllä oli tiedossaan jälleen kerran apaja, naapurikunnan puolella... Vaan tällä kertaa se tuotti karvaan pettymyksen. Ensimmäisen retkemme saldo oli 3 sientä, yksi iso ja kaksi pientä. Sama juttu toisella yrittämällä, tosin silloin jätimme metsään kolme kappaletta sieniä vielä kasvattamaan kokoa. Mikä kumma meillä meni metsään, ajoitusko vai paikan valinta?! Myyn kertoman mukaan viime vuonna ojanpenkat notkuivat tuota tippaleivän tavoin syheröistä herkkua. Tästäkin sain lisää ajattelemisen aihetta: Miksi, oi miksi sienen nimi on korvasieni, kun ulkomuoto muistuttaa selvästikin enempi (tippaleipä)aivoja kuin korvaa?! Se outoa on, sitä ymmärrä en...

No, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, että saamme saaliimme tuplattua, tai mikä vielä parempaa triplattua! Uusi korvasieniralli on edessä tänään. Luultavasti menemme Myyn ja koiriensa kanssa nyt toisen naapurikunnan puolelle sienijahtiin. Metsässä samoilu on tällaisina varhaiskesän päivinä ihan parhautta, sillä vielä ei korvissa inise tai surise, kun lentäviä ja pistäviä/purevia öttiäisiä on minimaalisen vähän. Hirvikärpäset loistavat poissaolollaan, eikä iniseviä verenimijöitäkään ole vielä pilvin himmein liikkeellä. Ampiasia, mehiläisiä ja kimalaisia sen sijaan on. Nekin ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Eivät toki ottamalla lähikontaktia kanssani, luojan kiitos, vaan lähinnä ulkomuodollaan. Ampiaiset ja mehiläisethän ovat solakoita puikuloita vartalon muodostukseltaan. Miksi sitten kimalaisella ei ole ampiaisvyötäröä, vaan se on karvainen pullero?! Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa... ;)