Mysteeripuhelu

Huh-huh. Myöhäisiltapäivän tunteina puhelimeni alkoi soittaa Sunrise Avenuen "Diamonds"-biisiä. Jaha. Se tiesi puhelua tuntemattomasta numerosta. Numerosta, jota ei löydy luurini muistista. Olen nimittäin kategorioinut puhelinmuistiossani olevat kontaktit niin, että ystäville raikuu eri viisu, sukulaisille toinen ja niin edespäin, joten voin jo soittoäänen perusteella hieman uumoilla, mikä taho puhelinlankoja laulattaa suuntaani.

Ensireaktioni oli lievä närkästys, olinhan töissä, joskaan en kovin hektisessä tilanteessa juuri sillä haavaa, mutta kuitenkin. Ja toisekseen, lähes poikkeuksetta näiden mysteerinumeroista tulevien puheluiden soittajaksi on osoittautunut puhelinmyyjä, joka sinnikkäästi kauppaa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä: lehtiä, sähkösopimuksia, puhelin- ja internetliittymiä, lisäravinteita, säästösopimuksia, jos vaikka mitä.

Niinpä sormeni tavoittelivatkin jo tuttuun tapaansa punaisen luurin kuvalla varustettua näppäintä, jotta voisin hylätä kylmän viileästi tulevan puhelun, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella yhdenkään ylipirteän tai edes monotonisesti ulkomuistista myyntispiikkinsä latelevan myyjän myyntipuheita (anteeksi vaan ko. ammattikunnan edustajat) ja jankuttaa kohteliasta eikiitosta tarjoamilleen tuotteille/palveluille. Onneksi vilkaisin numeroa tarkemmin. Se vaikutti yritysnumerolta, jotenkin tutulta. Ei kai vaan...? Vai voisiko sittenkin...??

Vastasin asiallisesti koko nimelläni, kuten tapaan tehdä näiden mysteeripuheluiden ollessa kyseessä (äidin opetukset puhelinkäyttäytymisestä ovat sitkeässä näin kännykkäaikanakin; vastaa nimellä, älä mumisemalla "haloo"), ja toivoin, että äänestäni kuultaisi pikemminkin kohtelias uteliaisuus kuin pelonsekainen epävarmuus vielä siinä vaiheessa tuntematonta soittajaa kohtaan.

Potentiaalinen Työnantajahan (PT) se siellä soitteli ja kutsui haastatteluun. Hypin riemusta. Tuulettelin. Virnuilin voitonriemuisesti. Kahta ensimmäistä tosin vain mielessäni, oikeasti yritin kaivaa kalenteriani esiin, sillä arvasin jo PT:n seuraavan repliikin: Millainen päivä sinulla on maanantaina? Mieleni teki heittää kummelit kehiin ja vastata: "Normipäivä, ei mitään!!" ;) - sillä maanantaina on kevätlomani ensimmäinen päivä, joten tokkopa minulla mitään (erikoista) silloin on - mutta tuontyyppinen räväkämpi vastaus olisi ollut silkkaa itsemurhaa, joten pitäydyin tiukasti asialinjalla ja kerroin olevani vapaalla. Niin PT:n kuin minunkin aikatauluihini sopiva haastatteluaika löytyi helposti. Lopuksi PT vielä ohjeisti, miten löytäisin pelipaikalle. Katuosoitteen toki tiesin, mutta PT tarkensi vielä nuotteja peremmälle palvelulaitokseen, jotta oikea haastattelukabinetti löytyisi kivuttomasti.

Kaikesta päätellen onnistuin hakemuksen kirjoittamisessa vähintäänkin kohtuullisesti, kun tähän asti on päästy. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Miten ihmeessä selviydyn seuraavasta vaiheesta, haastattelusta?! Eräs kollega tyynnytteli minua kuultuaan uutisen heti tuoreeltaan: "Faktat puhuvat puolestaan, kielitaitoinen ammatti-ihminen kyllä erottuu edukseen. Ole samanlainen kuin täällä, valloittava, iloinen, pirtsakka oma itsesi, niin he eivät kertakaikkiaan voi olla valitsematta sinua!" Näinhän se on, mutta silti... Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Vaan päällimmäisenä on kuitenkin pulmista polttavin: minulla ei ole mitään päälle pantavaa!! ;)