Olen viime päivät potenut mitä ankarinta tuskaa. Luomisen tuskaa. Ei, se ei liity taannoin mainitsemaani kamppailuun itseni kanssa tämän blogin tai sen sisällön suhteen. Vaan työpaikkahakemuksen kirjoittamiseen. Kahteen vuoteen minun ei ole ollut tarpeen laittaa rikkaa ristiin miettiäkseni, kuinka vakuutan potentiaalisen työnantajan siitä, että juuri minä olen työntekijänä painoni arvosta kultaa ja juuri minun panostani työyhteisönsä niin kipeästi kaipaa. Nyt sellainen aika taas koitti, kun siipaleet paperinmakuisesta patongista uhkaavat käydä vähiin tässä muutaman kuukauden kuluessa.
Tietenkään minulla ei ollut tallessa yli kaksi vuotta sitten kirjoittamiani hakemuksia tai ansioluetteloitakaan. Enää. Kun valtion leipä näytti jatkuvan jatkumistaan, siivosin ns. käsiarkistoni, printatut työhakemukset, ja rakensin niistä jo vuosi sitten iloisen kevätrovion Saimaan saaren Pikkuisella Torpalla polttaessani joukon muitakin roskia. Rovion roihutessa kaikui etäisesti korvissani äidin opetukset, että kaikki tärkeät paperit pitää säästää, kun ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee... Mutta enhän minä vanhoja työhakemuksia tarvitse, enää! Niinpä. Never say never.
Nyt siis aloitin tuon kirjallisen savotan nollasta. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja ennen kaikkea, miten minä ilmaisen tuon kaiken nokkelasti lipeämättä liiaksi asialinjalta, persoonallisesti sortumatta ylenpalttiseen sanahelinään, houkuttavasti ynnä koukuttavasti olematta liian tyrkky, mutta samalla niin, että työnantaja suorastaan palaa halusta haastattaa minut henkilökohtaisesti.
Tiedän toki, että jokainen työhakemus pitää sorvata sen mukaisesti, mitä työnantajasta tietää tai mitä työnhakuilmoituksessa on (rivien välissä) kysytty, mitä ominaisuuksia tai taitoja painotettu. Mutta vilkaisu vanhaan työhakemukseen, edes yhteen, vaikka vain keskinkertaiseen, olisi voinut avata joitakin kirjallisia umpisolmuja tämän tyyppisessä asiakirjoittamisessa. Vaan ei niin ei.
Niinhän siinä sitten kävi, että tänään, viimeisen hakupäivän aamuna, sain tiristettyä hakemuksen kasaan. Hakemuksen, joka täytti edes siedettävällä tasolla aiemmin asettamani "vaatimukset" sanankäänteiden suhteen ja jossa silti tuli ilmi kaikki oleellinen, tiiviissä, kompaktissa paketissa. Tai ehkä olen vain liian itsekriittinen? Nimittäin jo opiskeluaikana huomasin sen, että viimetippa oli minulle juuri sopivin hetki toimia; kun aika vääjäämättä kävi olemattomiin rutistaa esim. jokin essee kasaan, ylsin parhaimpaan suoritukseeni niinä kertoina, kun vielä edellisenä ilt...ÄH yönä hikikarpaloiden helmeillessä ohimoillani rustasin viimeisiä rupisia riimejä paperille.
Toivottavasti niin kävi nytkin. Että ylsin parhaimpaan suoritukseeni viimetipassa. Mutta vaikka hakemus on tehty ja toimitettu asianmukaisesti, ei tuska vielä helpota. Nimittäin seuraavat päivät olen tulisilla hiilillä odottaessani, poikiiko kirjallinen kyhäelmäni mitään sen suurempaa... vai tuliko siitäkin kenties oivallisia aineksia potentiaalisen työnantajan kevätrovioon. No, vaikkei mitään sen kummempaa seuraisikaan tämän haun tiimoilta, ainakin olen saanut verrytettyä pahasti kesäterässä olevaa työhakemusten kirjoittamistaitoani! :)
7 kommenttia:
Hei Nerikah!
Täällä on koko kevät kirjoiteltu erilaisia (kesä)työhekamuksia. Inhottavaa puuhaa. Aina syksyllä toivoo, että tammikuu ei tulisi piiiitkään aikaan koska se tarkoittaa sitä, että pitää taas alkaa hakea töitä. Hakemuksien kirjoittaminen on niin raivostuttavaa..
Peukutukset työnhakuun.
Tervehdys ladyt!
Juu, kyllä se ankarimmillaan ihan työstä käy tuo työnhaku ja hakemusten tekeminen, Ice!
Vaan nytpä en taida päästää samanmoista vahinkoa tapahtumaan, ettei yhden ainutta hakemusta jäisi jälkeen päin hyödynnettäväksi. Uskon vakaasti, että niitä silmäilemällä _voi_ tavoittaa kateissa olevan runosuonen pään, vaikkei suoranaisesti tekisikään uutta hakemusta vanhan pohjalta...
Tervetuloa joukkoon, minttis... Ja kiitos, vielä tässä vaiheessa lippu on melko korkealla ja osaan varmaan sen nollatuloksenkin (=ei edes haastattelua) ottaa rennommin kuin sitten, kun on jo vino pino lähetetty hakemuksia eikä mikään ota tuulta alleen... Ja vasta sitten, kun on toisen mokoman vinon pinon lähettänyt, lakkaavat ne hylkypäätöksetkin kirpaisemasta, tai eivät ainakaan kirpaise ihan niin kovaa... Nimimerkillä kokemusta on, sieltä reilun kahden vuoden takaiselta työnhakujaksolta.
Mutta nyt mieli on avoin ja valoisa näiden uusien virityksien suhteen... Joten toivotaan tosiaan parasta!
Täällä ollaan myös peukut tukevasti kohti taivasta! (varsinkin oikeassa kädessä..) Mä en edes osaisi enää tehdä työhakemusta jostain hemmetin CV:stä puhumattakaan...TSEMPPIÄ!
Tsemppiä työnhakuun! Kirjoitin ensin työnhaluun... No sitä ei tarvinne erikseen toivotella :)
Maailman parhaan työhakemuksen runoilu. Maailman helpoin asia. Mäkin olen kirjoittanut niitä ainakin neljäsataa. Harmi, ettei työnantajat ole mun kanssa samaa mieltä :D
Ei vaan, ei ollut tarkoitus latistaa. Se kuulosti ehkä vähän neganegalta. Puistattavaa touhua, mutta lopussa kiitos seisoo. (Seisoo..MmmÄH.)
Lykkyä pyttyyn, samaa venhoa keikuttelemme taas.
Stansta & Neiti F, kiitos kaunis kannustuksesta, sitä saa kummasti lisäpotkua, kun tietää muiden olevan hengessä mukana :)
capri, et suinkaan latistanut. On se hyvä pitää realiteetit mielessä... Nimittäin tuota samaa paikkaa, jota minä hain, hakee varmasti näinä surkeina aikoina kymmenet muutkin kaltaiseni, joten kilpailu on kovaa... Ja oikeassa olet, puistattavaa puuhaa tuo hakemusten sorvailu tosiaan on, varsinkin kun näin alkuvaiheessa näyttää tuo järki ainakin seisovan, sen verran ankara rypistys oli saada tuo eka hakemus aikaan!
Lähetä kommentti