Sika sisäsiistiksi!

Ei, nettideittailu ei ole vielä edennyt siihen pisteeseen, että täällä miestä jo koulutettaisiin, vaikka joku sellaisen mielleyhtymän voikin otsikoinnista saada ;)

Sen sijaan tassukkaat ovat alkaneet koulia minisika Wagneria sisäsiistiksi:



Mitä luultavimmin tämä on pikku-paholaisen, Pirpanan, tekosia. Jätkä kun on viime päivinä ankarasti heitellyt tätä pikku-possua. Viimeksi pari päivää sitten se löytyi tyynyltäni, kun olin vetäytymässä yöpuulle. Ilmeisesti sitä on ajateltu, että kotiorja on unilelun tarpeessa! ;) Tämän hiekkalaatikko-käynnin jälkeen Wagner ei kyllä ole enää tervetullut sänkyyni, ei lähimaillekaan sitä - ainakaan ennen kuin on käynyt pesukoneessa!

Takinkääntäjä

Täytyy tunnustautua takinkääntäjäksi. Taannoin kaiketi melkein vannoin, etten netin deittipalstoille virtuaalinokkaani työnnä... Vaan kuinkas sitten kävikään! Ajatus nettideittaamisesta jäi jotenkin kaivelemaan pientä sievää päätäni, joten yhtenä kauniina iltana naputtelin profiilini eräälle sivustolle. Verkko on siis viritetty...

Tavoittelin ilmossani omaperäisyyttä ja onnistuin siinä vähintäänkin kohtuullisesti. Kerroin varsin selväsanaisesti, millä konstein minua voi ja kannattaa lähestyä, jos meinaa käännyttää minut vanhanpiian vakaumuksestani: mm. omaperäisyys ja flirttaava huumori on kaiken A ja O.

Haaviin on tähän mennessä tarttunut kourallinen viestejä, joista vain parissa hassussa täyttyvät nuo kriteerit. Olen äimistynyt (siis en viestien määrästä, vaan siitä laadusta)! Loput viesteistä ovat vähintäänkin tylsiä, niissä ei ole mitään koukkua, joka herättäisi ihastusta. Tai edes vihastusta.

No, joku teistä voi olla sitä mieltä, että minun tilanteessani ei ole paljon varaa heittäytyä ronkeliksi. Mutta onko täysin kohtuutonta odottaa, että ensimmäinen yhteydenotto saa hymyn karehtimaan suupielissäni tai edes uteliaisuuteni heräämään?! Sitä ei valitettavasti saavuteta viestillä, joka on sisältää yhden ainokaisen sanan "moikka" höystettynä hymiöllä...

Sama pätee jamppojen omiin profiileihin. En odota mitään virtuoosimaista verbaaliakrobatiaa, mutta jos profiili ei saa minua nauramaan, innostumaan, tuntemaan kihelmöintiä, kiinnostusta, niin eipä laula näppiksenikään viestiä jampalle, valitettavasti.

Edit:
Eikö se kuitenkin ole niin, että siellä deittisaitilla ollaan "markkinoimassa" itseään, tavoitteena saada kontaktia toiseen ihmiseen, huomaa minut! -tyyliin? Eikö silloin olisi syytä panna parastaan, tuoda julki niitä hyviä ominaisuuksia, jotka ihmisestä tekevät tutustumisen arvoisen? Vaikka sitten pelkästään sanan säilän voimin, jos ei kuvaansa halua kaikkien nähtäville laittaa. Kyllähän oikeassakin elämässä ihmiset laittautuvat parhaimpiinsa lähtiessään yöhön tai treffeille, ja tuovat edustavimmat puolensa muutoinkin esiin (ei siis pelkät ulkoiset ominaisuudet).

Voi olla julmaa, mutta ei minua elävässä elämässäkään kiinnosta ihminen, joka ei jätä minkäänlaista vaikutusta, on niin sanotusti hajuton ja väritön, tai joka ei juuri puhua pukahda, lukuunottamatta moi-ilmoja-pitelee-käytkö-täällä-usein -tyyppistä jaarittelua.

No, oli miten oli... Ei kai se muu auta kuin jatkaa kalastelua, ehkäpä sitä vielä jossain vaiheessa tarttuu joku vonkale onkeen! =)

Jotain jäi hampaan koloon

Kävin eilen hammaslääkärissä, olin varannut ajan ihan rutiinitarkastukseen ja hammaskiven poistoon. Tai niin ainakin luulin. Kun viimein herra tohtori otti minut vastaan 10 minuuttia myöhässä, hän ei marssittanutkaan minua toimenpidehuoneeseen, vaan ihan toisaalle. Otattamaan hammaskuvat, kun edellisestä kuvauksesta on jo vierähtänyt hyvä tovi. Mietin hiljaa mielessäni, mitähän tämä lysti tulisikaan kustantamaan vielä...

Kuvaamisen jälkeen tohtori iski kouraani kirjekuoren - entiset hammaskuvat: "Saat ne itsellesi." Mitä hittoa minä niillä teen?!? Laitan profiilikuvaksi nettideitti-ilmoon vai?! "Tässäpä kova pala purtavaksi: puolivallaton sinkku..." ;) Joopa joo.

No, sainhan minä sen perustarkastuksenkin. Vaan hammaskiveä ei tohtori suostunut poistamaan vielä, vaikka sitä olikin hiukan purukalustoon taas ilmaantunut. Ensi kerralla sitten, muiden toimenpiteiden yhteydessä. Kiristelin hampaitani, hommassa alkoi olla hiukan rahastuksen makua... Vaan mitäpä olikaan vielä tulossa?! Tietenkin juhlallisen suuruinen lasku varttitunnin sessiosta. Meinasin nyrjäyttää leukani, niin auki se loksahti, kun kuulin summan... (hmm... taidan sittenkin kehystää ne entiset hammaskuvat, jos ne noin arvokkaita ovat!) Arvon tohtori olisi voinut vallan hyvin lätkäistä laskun kouraan kuvien ottamisen jälkeen, kun levittäydyin toimenpidetuolille selälleni tutkimusta varten! Eipä olisi erikseen tarvinnut leukaperiä venytellä auki! ;)

Tokihan niistä uusista kuvista oli iso ilo muutenkin kuin vain sen puoleen, että kukkaroni laihtui silmänräpäyksessä: mitään hälyyttävää tai epäilyttävää ei ole leukaperissäni tai purukalustossani - jos nyt ei oteta lukuun löysähköjä kielenkantoja, jotka suoltavat levottomia juttuja vähän perästä ja uudestaan... ;)

Kompurointia kielimuurilla

Huh-huh. Olen aivan rätti-poikki-puhki. Ei niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Nimittäin tänään töissä osakseni koitui selvitellä ulkomaalaiselle asiakkaalle vaikeahkoa asiaa ja pelkällä lontoonmurteella! Osaan kyllä puhua englantia ihan kohtuullisen sujuvasti. Ja periaatteessa tunnen & osaan asiankin. Mutta ko. herra puhui melko eksoottista englantia, selvästi se ei ollut hänenkään äidinkielensä. Lisäksi asian selittäminen ummikolle mahdollisimman yksinkertaisesti (sekä sisällön että kielen puoleen) olikin melkoinen savotta, ja erinäisistä yksityiskohdista jouduimme vääntämään melko pitkäänkin, ennen kuin viesti viimein meni perille.

Kollegat olivat seuranneet tilannetta sivusta ja pohtineet, meneekö tukkani kuinka kiharaan (lue: olenko hermo pinteessä) noin ankaran väännön johdosta. Ja se totta vie meni kiharaan. Kirjaimellisesti. Olen nimittäin hylännyt kireän virkanutturan pitämisen ja sitaissut leijonanharjani tiukahkolle palmikolle viime aikoina. Ja kappas, liki kaksi tuntia kestäneen (1h 45min) erittäin haastavan asiakastilanteen jälkeen Mrs. Willow-B huomasi paksun palmikkoni alkaneen purkautua - keskeltä. :) No, päivä oli jo likipitäen pulkassa muutenkin, joten en enää siinä vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi könytä vessaan sukimaan harottavia hapsiani kuriin. Olkoot. Who cares anyway...

Intoni, saati puhtini ei riittänyt töiden jälkeen edes varsinaiseen ruuanlaittoon, vaan turvauduin kotitekoiseen pikaruokaan: tein lämpimiä curry-tonnikala-ananas-voileipiä ja hörppäsin kyytipojaksi pari kuppia kahvia. Nimittäin pikaisen tankkauksen ja blogin päivittelyn jälkeen minun on laittauduttava imurin jatkoksi, sillä noin ziljardi kissankarvaa pyörii jälleen nurkissa ;) Sen jälkeen todennäköisesti olen myös fyysisesti melko zipissä. Sinänsä se ei haittaa, sillä tarvitsen tänäyönä intensiiviset treffit Nukkumatin kanssa, minulla on nääs hammaslääkäri huomenna aamupäivällä...

Jokin tytöstä niin levottoman tekee...

Syvä hiljaisuus on vallinnut blogissani. Olen jotenkin tukossa. Tai lukossa. Osin syistä, jotka eivät suoranaisesti liity omaan elämääni. Valitettavasti lähipiirissäni kuohuu rajusti, mikä tavallaan tuli yllätyksenä, mutta toisaalta taas... ei sittenkään. Sitä vain olisi suonut, että asiat olisivat saanet hiukan toisenlaisen käänteen. Se on osaltaan painanut mieltäni. Toivoisin voivani olla ko. tilanteessa muutoinkin hyödyksi kuin vain kuuntelemalla tai tarjoamalla apuani, mutta onhan sekin jo jotain, eikö...?!

Mutta kyllä niitä syitä löytyy omastakin takaa. Yhä enenevässä määrin koen olevani yksinäinen. Siis ei siinä mielessä, etteikö minulla olisi ystäviä. On toki. Mutta valitettavasti he eivät voi täyttää sitä aukkoa, jonka toisen ihmisen läheisyys ja kosketus jättävät jälkeensä puuttuessaan. Tarttis tehdä jotain. Mutta mitä?!

Olen miettinyt eri vaihtoehtoja tilanteen korjaamiseksi... Ensinnäkin nettitreffit - been there, done that, got the broken heart. En mene vannomaan, ettenkö saattaisi toista kertaa moista konstia kokeilla, vaikkei se nyt ihan minun makuuni ollutkaan - edes silloin viimeksi. Se vain vaikuttaa jotenkin niin ...amerikkailaiselta deittailulta, mikä mielestäni sangen huonosti istuu suomalaiseen kulttuuriin. Tai ainakin minuun. Vaikka onhan siinäkin puolensa. Voi ensin viestitellä ja arvioida sitten sen perusteella, onko kohde live-tapaamisen väärti vai silkkaa ajanhaaskausta. Toisaalta taas supliikki sanailija voi osoittautua täydelliseksi tuppisuuksi in the real life.

Sitten on tietenkin tämä "perinteinen" konsti: ylös, ulos ja tanssimaan. Mutta. En koe olevani mikään yöperhonen tai bilehile, vaikka ajoittain jaksankin tanssia aamuun asti. Näillä kymmenillä sitä ei vain kovin taajaan pysty tekemään... ;) Lisäksi olen siitä erilainen "nuori" (?), että oikeastaan kaikki ystäväni ovat perheellisiä. En sitä sano, etteikö perhellinen tai lapsellinenkin ihminen kävisi ulkona tuulettumassa, mutta se lähteminen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin minun tilanteessani... että lähdetään vaan. 15 vuotta sitten ei tuottanut niin minkäänlaista vaikeutta lähteä ilman "esiliinaa" ulos, mutta nyt... kynnys on kovin korkea, enkä ole ollenkaan varma, että minusta on sen ylittäjäksi omin päin. Vaikka voihan se Uljas Uros tulla vastaan muuallakin kuin baarissa; kirjastossa, kirkossa, kaupan kassalla... Ihan missä vain, milloin vain...

Vaan kaikista paras konsti taitaa olla kuitenkin se, että unohdan koko jutun. Siis siinä mielessä, etten ole haku päällä, kun ei se onni ennenkään ole etsien tullut, vaan tupsahtanut eteen täysin yllätyksenä ja pyytämättä - kuten se kuuluisa faksikin Jäätteenmäelle ;)

Sitä sun tätä

Viikonlopun virkistelyreissu on painanut puntissa vielä alkuviikostakin, vaikka arki onkin jo alkanut ihan tosissaan. Retki oli ratkisen riemukas, ja toi kipeästi kaipaamaani vaihtelua tavalliseen taapertamiseen ja kissojen paimentamiseen... Tuli istuskeltua, tarinoitua ja turinoitua liki aamuun asti, joten yöunet jäivät luvattoman lyhkäisiksi. Ja se tietenkin kostautui hiukan pidemmän kaavan kautta = koko loppuviikonlopun, kun näillä kymmenillä palautuminen ei todellakaan tapahdu yhtä näpsäkästi kuin hamassa nuoruudessa, kun yöuniksi saattoi riittää se, että tuijotti vartin pimeää nurkkaa! ;)

Niinpä viikonloppua voisikin kuvailla oikeastaan millä tahansa muulla sanalla kuin "reipas" tai "aktiivinen", sillä en saanut juuri mitään aikaiseksi kotona (esim. sohvaprojekti / kotityöt), saati tänne blogiinkaan, mitä nyt fiksasin blogin ilmeen hiukan freesimmäksi! :) Ja virkistin mieltäni kuuntelemalla musiikkia, lähinnä sitä raskaamman sorttista osastoa, kuten esim. Metallicaa...

MiesMan (aiemmin siis pelkkä Mies, nyt selvyyden vuoksi tuo, kun on kuitenkin exästä kyse) oli suostunut huoltamaan kissat yhden yön reissuni ajan, joten hän soitteli vielä lauantaina ja varmisteli, että olen selviytynyt ehjin nahoin kotiin korvesta. Ja kyseli samalla, onko minulla luistimia. (No, eipä ole, ei... kun en ole luistellut lukion jälkeen kertaakaan). Patisteli minua menemään jäälle, edes kävelemään, ja ottamaan vaikka kameran mukaan. Ei siis kutsunut kanssaan ulkoilemaan, kehotti minua vain reippailemaan... No, en oikein ymmärtänyt jutun pointtia, mutta kukapa nyt miesten aivoituksia ymmärtäisikään! ;)

Lötköttely-viikonlopun jälkeen, eilen & tänään, olen sitten ottanut vahingon takaisin, ainakin mitä tulee kotitöihin. Tein ruokaa useamman päivän eväiksi. Tiskailin. Pyykkäilin ja viikkailin. Imuroin. Sain myös hiukan asioita hoideltua: palautin reilusti myöhässä olleen kirjan kirjastoon. Ja muistin kuin muistinkin käydä asioimassa Internet Operaattorin myymälässä; ilmoitin tyytyväisyyteni uuteen, uljaaseen mobiilielämääni, irtisanoin kiinteän laajakaistani ja siirrätin sen yhteydessä olleen sähköpostitilini mobiilikaistani yhteyteen. Joten kallisarvoisten viestieni ja osoitekirjani pitäisi oleman turvassa.

Lisäpuhtia noihin pikkupuuhiin varmaan toi jutustelu Pomon kanssa töissä tänään. Nimittäin kevään mittaan eräs kollega jää virkavapaalle, joten minulle voisi ehkä-kenties-mahdollisesti olla luvassa lisää valtion leipää järsittäväksi. Ja vieläpä hiukkasen uusin maustein. Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa! Sillä varmaahan se on vasta sitten, kun on mustaa valkoisella.

Tällä viikolla posti toi pilkkahinnalla hankkimani läjän leffoja: Horton, Ice Age, Madagaskar, Kala nimeltä Wanda ja Menetetty maa. Olen jotenkin hullaantunut näihin nykyajan "piirrettyihin", sillä ne mielestäni viihdyttävät yhtä hyvin pikkukansaa kuin meitä vähän isompiakin. Katson ne kaikkein mieluiten alkuperäisäänillä, vaikka suomennokset ovatkin liki poikkeuksetta varsin osuvia. Kala nimeltä Wanda puolestaan on legenda, ja ollakseen kasarileffa, se on kestänyt yllättävän hyvin ajan hammasta! Menetetty maa niitti Oscareita ja ylistystä vasta viime vuonna... Tosin MiesMan väitti, että hänen on vaikea nähdä minua viihtymässä Menetetyn maan äärellä. No, sehän nähdään!

Mutta nyt iltapuuhiin, ennen kuin on aika luovia taas Höyhensaarille!

Sohvaprojekti ja vähän muuta

Kuten aiemmin mainitsinkin, aloitin vuoden uudistuksien merkeissä laittamalla internet- ja matkapuhelinasiani uudelle tolalle. Netti on toiminut moitteettomasti tämän ensimmäisen kokeellisen viikon ajan, tosin täytyy myöntää, että vielä en ole napannut läppäriä kainalooni ja lähtenyt Kodin ulkopuolelle testailemaan mobiilielämän sujuvuutta. Kaipa sekin täytyisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä...

Matkapuhelinliittymäni ei ole ihan vielä siirtynyt Kilpailijalta Uudelle Operaattorille, se tapahtuu vasta lähipäivinä. Sen sijaan tieto irtiotostani on jo saavuttanut Kilpailijan korvat. Sain nimittäin tällä viikolla puhelun; Kilpailijahan se siellä "itki perääni", halusi tietää, miksi tiemme erkanevat. Ja varsin innokkaasti "halusi yrittää vielä", vastatarjouksen voimin. Totesin sen olevan täysin turhaa, sillä pysyn järkähtämättömästi päätöksessäni. Kyse kun ei ole pelkästään rahasta. Nimittäin Kilpailija sortui alkeelliseen virheeseen: pitämään minua, pitkäaikaista asiakasta, itsestäänselvyytenä. Olisin kaivannut niitä "huomionosoituksia" karvan verran aiemmin, enkä vasta nyt, kun olen jo hypännyt Uuden Operaattorin kelkkaan! ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sisustusprojektini, eli sohvan uusi ilme, on hyvällä alulla: kahdesta selkänojatyynystä toisen päällinen on valmis, toisenkin päällinen on jo leikattu, mutta odottaa vielä tikkaamista. Ja vaikka itse sanonkin, niin onnistuin melkoisen hyvin ainakin noissa omatekoisissa kaavoissani selkänojatyynyihin, tyynyt kun eivät ole mitenkään säännöllisen muotoisia... ottaen huomioon sen tosiasian, että viime vuosina en ole juuri muuta ommellut kuin lyhentänyt housuista lahkeita tai vaihtanut rikkoontuneen vetoketjun takkiin tms.

Nyt uusi sohvan kuori on saanut levätä pari päivää. Kas kun kävi niin, että työ tuli "häiritsemään" harrastustani... ;) eli en ole oikein työpäivän päälle jaksanut laulattaa ompelukonetta - edes sen vertaa, että olisin ommellut sen toisen selkänojatyynyn päällisen valmiiksi.

Sitä paitsi aarteistostani ei löytynytkään kangasta ihan koko sohvan päällystämiseen, vaan ainoastaan noihin selkänojatyynyihin, raikkaan raidallinen tilkku (entinen verho). Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin tavallaan löytyi kyllä kangasta myös loppusohvaa ajatellen. Mutta ensinnäkin se oli aavistuksen verran liian ohutta. Toisekseen olisi ollut järjen köyhyyttä tehdä sohvasta pääasiassa valkoinen, vaikka uudet, raidalliset selkänojat olisivatkin sopineet siihen... Mutta vitisen valkoinen on kovin arka väri muutenkin, puhumattakaan kun taloudessa vilistää noita tassukkaita!

Niinpä parina päivänä olen juossut pitkin kaupunkia metsästämässä juuri oikean sävyistä kangasta loppusohvan päälliseen - minäkö perfektionisti?! ;) No, tänään sellainen viimein löytyi, napakka ja oikean värinen kangas, ja mikä tärkeintä: siedettävään hintaan! En nimittäin ollut ollenkaan halukas sijoittamaan suuria summia johonkin kalliiseen huonekalukankaaseen, kun on hyvinkin todennäköistä, että nuo kattimukset jättävät epäilemättä oman tassun- tai pikemminkin kynnenjälkensä päälliseen, ainakin hypätessään sohvalle tai siitä pois, josseivät nyt sentään ihan tarkoituksellisessa tärvelymielessä.

Mutta vaikka sormeni suorastaan jo syyhyävät sohvaprojektin loppuun saattamiseksi, niin minun on maltettava mieleni ainakin lauantaihin asti. Nimittäin viikonloppu on alkava virkistelyllä keskellä korpea: saunomista, hyvää ruokaa ja juomaa sekä laatuseuraa = armaat kollegat... Ja ennen sitä on muistettava levätä hyvin, että jaksaa sitten huolella virkistäytyä viikonloppuna... ;) Siispä iltapuuhiin ennen luovimista Höyhensaarille!