Kuusikko

Kiitokset Stanstalle haasteesta! Monta päivää on ollut hiiren hiljaista tässä blogissa, joten josko tekemällä tämän meemin "alkulämmittelynä" saisin taas runosuonet aukeamaan... ;)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

1. Koulussa lemppariaineitani olivat vieraat kielet. Niiden opettelu/oppiminen ei ole koskaan tuottanut minulle suuria vaikeuksia... Ja kielet olivat myös ratkaisevassa roolissa, kun piti ekan opiskeluvuoden jälkeen valita suuntautumisvaihtoehto. Tällä hetkellä parhaiten taittuu englanti ja venäjä, ruotsia täytyisi vähän petrata ja saksan kanssa täytyisi verestää muistia vielä rajummin kuin ruotsin.
2. En ole koskaan ollut laihdutuskuurilla. Taitaa olla hyvät geenit - kiitos, äiti & iskä :) - kun paino ei ole koskaan ollut minulle ongelma, muutoin kuin ehkä siinä mielessä, että jokunen kilo sitä voisi olla lisää, vaikka syönkin kuin hevonen! Siksipä eräs ystävä kuvailikin minua sanoilla "Ihan kuin urheiluauto - kaunis katsella, mutta kallis syöttää!" :)
   
3. Lapsuuden haaveammattini oli näyttelijätär - se, joka näyttelee Suomen maailman kartalle! :) Mutta sitten haaveet kaatuivat, kun viimein tajusin vajavaisuuteni laulunlahjojen suhteen (absoluuttisen nuottikorvaton yksilö) ja kait sitä nyt näyttelijättären pitäisi edes jollain tasolla osata laulaa...
4. Inhokkiruoka numero uno on minulle läskisoossi. Pelkkä ajatuskin aiheuttaa täydellisen niskakarvajumpan puistatuksineen... hyi olkoon!
5. Ajoin ajokortin vasta "kypsällä" iällä, yli kolmikymppisenä... Olen nyt siis ollut muutaman vuoden autonainen... :) Aiemmin sitkeästi uskoin ja uskottelin, että minähän en ajokorttia saati autoa tarvitse, mutta esim. nykyistä työtäni en olisi saanut varsinkaan kortitta.
6. Pelkään koiria. Valitettavasti. Mitä isompi ja tuntemattomampi, sen pahempi. Syynä on varhaisteini-iässä sattunut erittäin ikävä kohtaaminen sekarotuisen Samin kanssa, mistä jäi pysyvät arvet - niin henkiset kuin fyysisetkin. Tosin sen verran täytyy sanoa, että pelko on erityisesti viime vuosien mittaan ollut pikkaisen lientymään päin - kiitos MiesManin & Sambakoneen, joiden kanssa huusholleerasin pari vuotta, ja Myyn & hänen koiriensa, jotka ovat niin hyvin koulutettuja & hyvätapaisia, että jopa minä olen uskaltanut tutustua lähemmin...
   
   Haastan Mierolaisen, Yökkösen, Sho(e)paholicin, Cherryn, Icen ja Tylsyyden.
   
   Tämä viimeinen osio oli hiukan hankala... Yritin miettiä, kenelle edellisellä kerralla tämän haasteen tuikkasin ja kenestä bloggaajasta haluaisin tietää enemmän sattuman varaisia asioita...
   

Tie taivaaseen

Kaiken nielevä pohjaton kaivo reipastaa

Wanhasta Rouwasta on sukeutunut varsin vaativainen peltilehmä. Vasta äskettäin minun täytyi hiljennyttää Rouwan pärpätys serkkupojan pajalla, niin johan pukkaa uutta pulmaa!

Parin viimeisen viikon aikana Rouwan etupäästä on satunnaisesti kuulunut epäilyttävää ääntä - joka EI tule moottorista - joten ajoin Rouwan silmiteltäväksi eräälle korjaamolle. Aluksi mietin kääntymistä jälleen serkkupojan puoleen, mutta en kehtaa häntäkään vähän perästä ja uudestaan hyppyyttää, sillä onhan hänellä varmasti muutakin tekemistä kuin ratkoa serkkulikan alati jatkuvia autopulmia! No, tuomio korjaamolta oli pienimuotoinen remontti etujarruihin, kustannusarvio 120 eeroa, osineen töineen. Z-sus. Mutta toisaalta, onhan se ihan siedettävä hinta mielenrauhasta ja turvallisuudesta.

Nimittäin vian selvittyä en tohtinut ajaa enää metriäkään Rouwalla ennen kuin jarrut olisivat taas kunnossa, vaikka pidossa ei sinänsä olekaan ollut ongelmia. Sen verran rajaton ja täysvallaton mielikuvitukseni on, että se ehti jo visioida, mitä kaikkea voisikaan sattua...

Niinpä vietin pari oma-aloitteista autotonta päivää, sillä sain ajan remonttiin vasta perjantaiksi. Mutkikkaaksi asian teki se, että noina molempina päivinä minun piti järjestää itseni sorvin ääreen ja olla täydessä toimintavalmiudessa klo 0800. Ja kaupungin sille reunalle, missä konttuurimme sijaitsee, julkiset kulkuyhteydet ovat normaalia heikommalla tolalla näin koulujen loma-aikaan. Mikä siis neuvoksi?

Yksi vaihtoehto oli hypätä paikalliseen linjuriautoon, joka kulkee miltei ulko-oveni editse, ja matkata sen kyydissä lähimpään lähiöön, josta matkaa byrooseen on vielä 4 kilometriä... Jonka taittaisin... Niin miten? Apostolinkyydillä? Taksilla? Kollegoidenkaan vuorot eivät oikein sattuneet yksiin.

Viimeisenä oljenkortenani otin puhelimen kauniisen pikkukätöseen ja kilautin kaverille, MiesManille, joka oli vast'ikään pyytänyt apuani erään pulman ratkomisessa. Joten hän oli minulle palveluksen velkaa... MiesMan lupasi auttaa neitoa hädässä ja tarjota minulle kyydin töihin. Kotimatkasta sanoin suoriutuvani omin neuvoin.

Niin kuin sitten suoriuduinkin. Keskiviikkona, ensimmäisenä autottomana päivänä, oli nimittäin järjettömän upea, aurinkoinen päivä. Keli oli ehkä aavistuksen plussan puolella, siis mitä passelein pienimuotoiseen reippailuun. Joten työajan lähetessä loppuaan kehaisin kollegoille tekeväni naisen työn ja käveleväni työmaalta lähiöön, josta kotimatkani jatkuisi linjuriautolla.

Tein hiukan taustatutkimusta, paljonko aikaa askellukseen piti varata, sillä pari mieskollegaa silloin-tällöin tallaavat kyseisestä lähiöstä töihin. He kehuivat matkan taittuvan niinkin sukkelaan kuin 40 - 45 minuutissa. Sukkelaan?!? Kaltaiseni himokävelijän korvaan sen kuulosti lähinnä aikavalta! Mutta toisaalta, minä kävelenkin kitkaravia - kävelyvauhtini on sikäli rivakka, että hitaammat kulkijat saavat hölkätä pysyäkseen tahdissani ;) Joten uhmakkaasti lupasin suoriutua matkasta selvästi lyhyemmässä ajassa.

Niin kuin sitten suoriuduinkin, kävelin 4 kilometriä 3o minuutissa, farkut jalassa. Rohkenen epäillä, että asianmukaisemmin vaatetettuna olisin ehkä saanut nipistettyä vielä pari minuuttia paremmaksi ;) (Ja kyllä, minulla on toisinaan lievästi sanottuna terhakka kilpailuvietti...)

Pikku-reippailusta jäi käsittämättömän hyvä olo pitkäksi aikaa! Ehdin miettiä kaikki maailman asiat kävellessäni... tai no, ainakin minun maailmani asiat. Joka tapauksessa mieli oli ihmeen kevyt ja valoisa. Kroppakin tuntui ihmeen kevyeltä, vaikka hengästyin hiukan ja sain varmasti sykettäkin nostatettua aavistuksen. Ja reisi- ynnä pakaralihakset tuntuivat saaneen ripauksen ryhtiä - no niin kai, kun nehän juuri kovimmalla koetuksella olivat pikkuspurttini aikana! Osa kotimatkastani taisi siis mennä jopa terveellisen puolelle?!

Niinpä tämän kokemukseni perusteella suosisttelenkin kaikille lämpimästi: unohtakaa kaikenkarvaiset bodybalancet, armycombatit sun muut vastaavat ja ottakaa ristiksenne vanha auton rupuska, jolla luulette pääsevänne sujuvasti kulkemaan. Pikkuvikoineen ja teknisine pulmineen se nielee roposet vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin nuo maksulliset jumpatkin ja tarjoaa samalla mainioita tilaisuuksia hyötyliikuntaan! ;)

"Minä juon nyt kahvia"

Enpä olisi tätä päivää hetkeen aikaan luullut näkeväni. Vanhanpiian kivettynyt & kovettunut sydän taitaa sykkiä sittenkin!

Taannoin mainitsin treffeistä tuttavani veljen kanssa. Kutsuttakoon häntä vast'edes vaikkapa Pellavapääksi. En vielä tuolloin, heti tuoreeltaan ollut valmis kirjoittamaan sen enempiä asiasta, mutta nyt voin sanoa, että kahvihetkemme sujui sangen miellyttävissä tunnelmissa. Jopa siinä määrin, että kun koitti hetki, jolloin piti päättää seuraavasta kahvihetkestä, epäröimättä vastasin "kyllä" ...tietäen tasan tarkkaan faktat, että maailma tulee piakkoin sotkemaan ainakin toviksi jos toiseksi orastavan ...kahvittelumme ;)

Lähtölaskenta on tosiaan lähellä. Pellavapää lennähtää toiselle puolelle maapalloa raatamaan ennen kuin maaliskuu ehtii kunnolla alkaa. Ja ennen sitä, jos luoja suo, eikä tapahdu mitään katastrofeja (esim. kaamea kulkutauti iske) tai kuolo korjaa jompaa kumpaa ;) niin juomme toiset kupit kahvia viikon keskivaiheilla, mahdollisesti kolmannet viikonloppuna.

Sitä odotellessa olemme siirtyneet yhteydenpidossa seuraavalle tasolle, persoonattomasta meilaamisesta laulattamaan puhelinlankoja. Operaattorit eivät meidän kustannuksellamme rahoiksi lyö, tai heidän verkkonsa sentään kaatuile aiheuttamastamme kiivaasta kuormituksesta ;) vaikka yhteydenpitomme onkin ollut kovin tiivistä - ainakin minun mittapuuni mukaan. Vaan kaikkein oudointa tässä on se, että omaa reviiriäni / rauhaani erittäin korkealle arvostavana ihmisenä en silti millään muotoa koe "ilmatilani tulleen loukatuksi". Mikä mua oikein vaivaa?!

Minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä johtaa - entistä ankarampaan kahviaddiktioon?? ;) - vai johtaako mihinkään. Mutta toivon totisesti, ettei tämä kahvittelu ota ainakaan kovin kipeää siihen pehmeään, muuta sydäntä heikompaan kohtaan, jota niin kummasti lämmittää ajatus Pellavapäästä kahvikupin äärellä... ;)

Potilas Pirpana

Tänään oli sikäli poikkeuksellinen lomapäivä, että herätyskello - ei siis kumpainenkaan noista karvavekkareista, vaan se piipittävä, paristoilla toimiva kapine - herätti minut jo klo 7. Nimittäin Pirpanalle oli varattu aika eläinlääkärille klo 9 kastrointiin ja rokotuksiin, ja minun piti ennen sitä saada riittävä määrä kofeiinia ääntä kohti, että tolkku pelaisi, jos järki nyt ei ihan vielä juoksisikaan.

Kahvia lukuun ottamatta muutkin aamutoimet olivat poikkeukselliset. En nimittäin voinut tarjoilla tassukkaille aamiaista normaaliin tapaan, sillä Pirpanan piti tulevan operaation vuoksi olla aamulla syömättä. Niinpä Neiti Söpökin joutui odottamaan aamiaistaan normaalia pidemmän tovin, siihen asti kunnes olin saanut Pirpanan kuljetusboxiin ja olin miltei jo astumassa ovesta ulos boxin kanssa. Neiti Söpön aiemmin minuun sinkoamat hitaasta aamiaispalvelusta johtuneet halveksuvat katseet vaihtuivat kummastuneisiin, kun likka älysi minun olevan aikeissa kävellä Pirpanan kanssa ovesta ulos. Neiti näytti ilmiselvästi pohtivan, mihin päätä huimaaviin seikkailuihin Pirpanaa olin viemässä ;)

Liekö sitten jätkä aavistellut matkamme määränpäätä, mutta Pirpana oli oikein mallikkaasti koko automatkan pieneläinklinikalle. Ei kouristuksenomaista boxin seinien raapimista. Ei kynsin-hampain boxin kalteriovessa roikkumista. Ei volttien heittämistä boxissa. Eikä edes sydäntä särkevää tai korvia raastavaa ulvomista. Näitä kaikkia olin nimittäin jo nähnyt, kun pariin otteeseen yritin Pirpanaa totuttaa boxiin menoon ja siellä oloon ennen tätä päivää. Toinen vaihtoehto tietysti on, että jätkä oli niin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut minuun, ettei viitsinyt vaivautua edes protestoimaan.

Toimenpidehuoneeseen päästyämme jouduin tovin houkuttelemaan Pirpanaa ulos boxista, jätkä kun oli ängennyt itsensä boxin perimmäiseen nurkkaan ja nökötti siellä jääräpäisesti selkä boxin oviaukkoon päin. Sain kuin sainkin houkuteltua sällin lähemmäs boxin suuta, mistä hoikka poika oli helppo nostaa toimenpidepöydälle ihmettelemään.

Edelleenkään Pirpana ei tehnyt elettäkään luikkiakseen karkuun tai edes yrittääkseen sitä. Seistä nökötti vain pöydällä suolapatsasmaisella tavalla ylväänä, silmät teelautasen kokoisina. Ilmeenkään värähtämättä Pirpana otti kannikkaansa lääkäritädin pistämän rauhoittavan piikin. Ja vaikka pojulta ei taju vielä ollutkaan hämärän rajamailla, niin yhä suurta urheutta huokuen Pirpana antoi laittaa niskapoimuun pitkävaikutteisen antibioottipistoksen ja kissojen kolmoisrokotteen. Pointsit Pirpanalle, sillä minulle sen sijaan tuo neulashow oli miltei liikaa. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään vastauksessani, kun lääkäritäti tiedusteli, haluaisinko jäädä seuraamaan toimenpidettä. Se, jos mikä olisi viimeistellyt minun tajuntani hämärtymisen!

Odotin Neiti Söpön olevan ilahtunut palattuani pikkukollin kanssa kotiin. Katin kontit! Likka liikehti äärimmäisen varautuneesti eteisessä, jäykin jaloin ja seiniä pitkin nuohoten, ilme ja olemus huokuen suurta närkästyneisyyttä - ihan kuin olisin tuonut uuden kissatulokkaan kotiin.

Lääkäritädin ohjeiden mukaisesti sijoitin Pirpanan lämpimään paikkaan odottamaan virkoamista - vein jätkän boxeineen päivineen vessaan, sillä siellä boxin saisi kätevimmin patterin läheisyyteen, eikä niin suuresti haittaisi, jos pikkukolli olisi huonovointinen palatessaan "tripiltään".

Muutaman tunnin kuluessa Pirpana alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä: silmissään orpo katse pikkusälli punnersi kissan sitkeydellä ulos boxista ja yritti ottaa ensimmäiset huteran hoippuvat askeleensa. Tietenkään eivät jalat kantaneet paria askelta pidemmälle, joten minun oli puututtava peliin ennen kuin kävisi köpelösti. Levitin vieraspatjan olohuoneen lattialle, kävin siihen loikoilemaan ja katselemaan boxille tallennettuja ohjelmia - ja nostin Pirpanan varovasti viereeni jatkamaan elpymistä.

Noissa raukean leppoisissa tunnelmissa loppupäivä sitten vierähtikin koko konkkaronkan osalta. Vasta myöhään iltapäivällä Pirpana oli sen verran terhakoitunut, että saatoin tarjoilla herralle päivän ensimmäisen aterian, jonka jätkä ahmi hyvällä ruokahalulla - yhdessä Neiti Söpön kanssa. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin Nerikahin Kattilassa. :)

Maastokahvit

Tänään oli sietämättömän ihana ja aurinkoinen päivä. Niinpä minäkin tein ryhtiliikkeen ja päätin lähteä jäälle käppäilemään. Keitin termariin kahvit, vedin päälle ulkoilusotisopani - Gore-Texiä kantapäästä kaulalle (kengät, housut ja takki) - aurinkolasit silmille ja mars matkaan!

Onneksi tästä Kotikololta on vain kivenheiton matka rantaan. Ylitin tuon meidän kylän raitin ja askelsin kamera tanassa jäälle. Fotoapparaattini - ihan peruspokkari, mutta saa silläkin jotain aikaan - oli mukana ihan vain siltä varalta, josko minuun sattuisi iskemään hullu luontokuvaaja -syndrooma ;) Ja iskihän se, miltei heti kun töppöseni tavoittivat jään kamaran... En vain ole purkanut kuvia kamerasta koneelle, se jobi odottakoon vielä hetken, joten en osaa sanoa tuottiko räiskintäni toivottua tulosta, seesteisen kauniita talvikuvia siis, vaiko ei... :)

Olin tarponut jo hyvän tovin miltei umpisessa hangessa jäällä - on muuten mitä mainiointa reisi-pakaralihastreeniä! - etteivät hiihtäjien suihkimat ladut menisi tärviölle, kun pysähdyin jyrkän kalliorannan tuntumaan. Siinä kun aprikoin, olisiko paikka sovelias maastokahvitteluun, huomasin, että kalliota pitkin tuli "ränni" jäälle - mitä ilmeisimmin juniorit ovat käyneet laskemassa mäkeä siitä.

Vieno, lähenevä vikinä havahdutti minut ajatuksistani. Päästäinen tulla lasketteli ränniä pitkin, tosin sen näköisenä, että jarrupolkimelle olisi ollut tilausta... :D Elikon meno muistutti enemmältikin syöksylaskua kuin suurpujottelua, vaikka matkan varrelle osuikin pari estettä, ja stoppasi muutaman metrin päähän minusta. Kotvasen rääpäle pudisteli päätään ja päätti sitten ottaa jalat alleen - täyttä ravia minua kohti!

En tiedä kumpi meistä oli äimistyneempi, kun päästäisen terävä nokka ja minun Gore-saappani kärki kohtasivat - siis minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni, en tehnyt mitään, en elettäkään juostakseni karkuun, puhumattakaan että olisin älynnyt laukoa sarjatulta kamerallani! :)

Elikko nosti päänsä, jok'ikinen viiksenkärki väristen ja katsoi minua... no, olisi väärin sanoa pelokkaasti, koska tovin näytti miltei siltä, että pikkusintti aikoo kiivetä säärtäni pitkin lähemmäs taivasta, sillä etukäpälät tavoittelivat jo Gore-saapastani siihen malliin... mutta rääpäle päättikin sitten pyörähtää vain sukkelasti monon ympäri ja vipeltää matkoihinsa. Luonto on ihan jees, mutta tarviiko sen iholle tulla!? ;)

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Päivitelläänpä kuulumisia nettideittirintamalta. Edelleenkin vain pari hassua helmeä on harhautunut joukkoon, tarkasteleepa asiaa deitti-ilmon tai ekan viestin kannalta.

Minulta on kysytty, kuinka minut saa valloitettua. Saako tällainen lähestymistapa minut hymyilemään? Herääkö uteliaisuuteni? Kiinnostunko kenties? Ei, ei, ei. Ainoastaan pienoinen närkästys nostaa päätään - no, reaktio kai sekin on...

Siis ihan oikeasti. Pitääkö minun alkaa antaa kirjallisia ohjeita siitä, miten minut saa treffeille (ja vielä siitäkin, mitä siellä treffeillä sitten pitäisi tehdä)?! Siitä on käsittääkseni mainittu profiilissani... no, okei, melko väljin sanankääntein, mutta mainittu on. Mielestäni minun ei pidä antaa (eikä minulta pidä vaatia) ohjeita, jos kerran urho näkee sen vaivan, että ottaa yhteyttä eli tekee aloitteen, niin tehköön sitten myös tarjouksen, josta en voi kieltäytyä! ;) Eihän tätä polkkaa voida pelkästään minun pillini mukaan tanssia.

No, takana on nyt kaksi kuppia kahvia, kahden eri miekkosen kanssa. Sovin Nyrkkeilijän kanssa treffit kahvikupin äärelle - eihän nyt kaltaiseni armoitettu kahvikissa kertakaikkiaan voi vastustaa kutsua kahville! ;) Nyrkkeilijän profiilissa esillä ollut pikkiriikkinen kuva oli kyllä jo herättänyt epäilykseni herran henkilöllisyydestä, mutta asia sai vahvistuksen vasta tavatessamme kahvilassa, kun Nyrkkeilijä totesi "taasha myö tavattii" (kumma juttu, ettei hän ollut tunnistanut minua kuvasta)... Asuimme nimittäin vuonna 1 ennen suuria käpysotia samassa kerrostalossa tovin. Siis ihan aikuisiällä, mutta siitä on jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan kumpikaan ei ole olennaisesti vuosien saatossa muuttunut, ainakaan ulkoisesti - mitä nyt ehkä muutama ilmejuonne on tullut kasvoihin lisää ;) - siksipä minua ihmetyttääkin, ettei tunnistaminen tapahtunut jo aiemmin!

Urho numero kaksi onkin sitten metka tapaus. Kirjoitteli aika pitkään ja hartaastikin, ennen kuin päätti alkaa säätää treffejä. Hänellä ei ollut kuvaa profiilissaan, mutta kun sen sain, epäilykseni (jotka perustuivat herran itsensä kertomaan informaatioon) vahvistuivat jälleen kerran todeksi: tuttu mies vuosien takaa. Erään tuttavan veli.

Z-sus. On tämä ihmeellinen kaupunki. Ihmiset, joiden ei luulisi tuntevan toisiaan, tuntevatkin jonkin mystillisen mutkan kautta. Olen nimittäin useammin kuin kerran alkanut esitellä kahta toisilleen tuntematonta ihmistä - tai niin olen ainakin luullut. Kahta ihmistä, joista molemmat tuntevat minut, mutta joista kumpikaan ei tiennyt minun olevan molempien yhteinen tuttu. (Olikohan riittävän epäselvästi sanottu?) Joten olisihan minun pitänyt tietää, että sama ilmiö ulottuu myös deittilinjoille. Kai tämä sitten on näitä pienemmän kaupungin kiroja. Tai iloja.

Luulin näiden kummankin herran elävän onnellista perhe-elämää. No, luulo ei ole tiedon väärti, ja maailma muuttuu, näemmä. Mutta mihin tämä maailma on oikein menossa, kun vähän yhdellä sun toisella tuntuu hajoavan käsiin tivoli nimeltä parisuhde?! Ehkä minun sittenkin pitäisi pysyä uskollisena vakaumukselleni ja jatkaa taivallusta vanhanapiikana, enpähän pääse ainakaan avioerotilastoja koristamaan...! ;)