Eilen likka malttoi odotella tarjoilun alkamista jopa n. klo 7 asti, ennen kuin ryhtyi ensimmäisiin mamman herätysyrityksiin. Kokeili peiton alta näkyvää säärtäni tassulla kerran. Kokeili toisen. Kun ei höyhenenkevyellä tassutuksellaan saanut minua jalkeille (heräsin kyllä, vaikka olenkin sikeäunista rotua, mutta en noussut ylös), neiti otti hiukan kynttä esiin ja kokeili jälleen tassulla. Vieläkään ei kissaparka saanut toivomaansa reaktiota aikaiseksi. Niinpä Neiti alkoi rymistellä pallonsa kanssa ja riehua niin kovasti, etten voinut toteuttaa aiettani raukean rauhallisesta heräilystä, vaan minun oli kammettava itseni petistä ylös ja annettava likalle sapuskaa. Kello oli hätinä 7.30...
Ehkä on hyvä, että Neiti Söpö pitää huolta ylösnousemisestani. Nimittäin sikäli, kun katti jatkaa noin säntillisellä linjalla aamiaisen suhteen, niin enpähän ainakaan kovin pahasti pysty myöhästymään töistä, jos sattuisinkin nukkumaan pommiin!
No, jos kello alkaa suunnilleen ollakin tuttu, niin Neiti Söpön ajantajussa noin muutoin olisi kyllä kosolti toivomisen varaa. Tai sitten laskutaidossa. Nimittäin tyttö ei näytä erottavan arkea pyhästä: siis että ymmärtäisi, että aamupala tarjoillaan kohta kuuden jälkeen arkisin viitenä peräkkäisenä päivänä viikossa. Sitten tulee kaksi päivää, jolloin on myöhäinen aamiainen, joka tarjoillaan "vasta" n. klo 8 aikoihin... ;)
Onhan Neidillä se ajastettava Ruokabaari MiunMaun Mukkaan. On varmaankin alettava ajastaa kattimuksen aamiainen, jotta saisin itse torkutella hiukan pidempään. Tähän mennessä likka kun on vasta totutellut syömään Ruokabaarista, jonka kannet ovat alati auki; aiemminhan Neiti Söpö nautti ateriansa kiipeilytolppansa ylimmällä tasolla, johon ruuvattiin ruokakuppiteline, ettei Miehen koira Sambakone pääse kissaneidin sapuskoihin käsiksi.
Ruokabaarin käyttöönoton myötä Neiti Söpön ruokailutavat ovat osoittautuneet kaikkea muuta kuin Hänen Korkeudelleen Prinsessalle sopiviksi. Neiti joko ahmii kupista suun täyteen ruokaa, ja pudottaa tarkoituksella osan lattialle vajaan 10 cm:n päähän kupista. Syö osan lattialta, mutta ei missään nimessä kaikkea. Tai sitten likka pyydystää kynsillään kupista lihaisia paloja, vain ravistaakseen ne samoin tein irti tassustaan, ja mikäpäs sen mukavampaa kuin syöksyä pää viidentenä jalkana liikkuvan päivällisen perään! :)
Ilmeisesti Hänen Korkeutensa tarkoitus on tehdä kotiorjan päivistä niin työntäyteisiä, ettei orja-polo ehdi liiaksi levätä joutilaana (siksipä se ylimääräinen torkkuhetki aamulla olisikin tarpeen!), sillä tokihan niitä lihaisia, mutta jokseenkin kuivahtaneita paloja sitten löytyy haudattuna maton alta, tuolin/ pöydän jalan juuresta jne. Joten keittiö on nuohottava ainakin pari kertaa päivässä, etteivät ruuat jää minnekään jemmaan haisemaan.
Eilen alkuiltapäivästä Neiti Söpö meni makuuhuoneeseen päiväunille, heittäytyi vuoteeni jalkopäähän pitkälleen, selälleen pöyhittyään ensin liian huolellisesti pedatun pedin mieleisekseen - eihän nyt Todellinen Prinsessa voi nukkua tutkimatta ensin, että 1) palvelijan patja ei ole liian kova tai 2) ettei palvelijan pussilakanan sauma tms ikävästi jää painamaan Prinesessan selkää ;)
Minun piti lähteä käymään kaupassa, sillä tarvitsin lisää sokeria leipomuksiini. Yleensä Neiti Söpö tulee eteiseen istumaan ja ihmettelemään (paheksuvasti), minne minä nyt taas olen menossa. Tai jos ei tule lähtöä seuraamaan, niin likka on ainakin eteisessä vastassa palatessani kotiin, olkoonpa kyse roskien viennistä, kaupassa käynnistä tai töistä tulemisesta. Vaan eipä näkynyt arvon neitiä eteisessä...
Kurkistus makuuhuoneeseen kertoi, että likka makasi edelleenkin samassa asennossa kuin lähtiessäni, niin umpisessa unessa, että aloin jo epäillä, onko kattikarvajalka enää hengissäkään.
Takuuvarmasti Neiti Söpön saa hereille, kun yrittää ottaa salaa valokuvaa... Mutta nyt edes kameralaukun tarranauhan rapsahdus tai kameran virran kytkeminen päälle eikä liion zoomaus saaneet elonmerkkejä likkaan! Outoa...
Mutta. Sainpahan ainakin likan ikuistettua mieliasennossaan, selällään. Mietin vain, onkohan noin viileämpi nukkua, kun tuota karvaa on ihan yli oman tarpeen?!
6 kommenttia:
Kyllä kisut on sitten ihania otuksia :)
Meidän Julia-neiti on välillä niin laiska, että makaa lattialla kyljellään ja tassulla ottaa ruokaa suuhun kupista.
On nuo kattimukset vaan niin kamalan ihania... ja ihanan kamalia! Se niissä niin kovasti viehättääkin! :)
Meidän kissa nukkuu myös noin! Mulla on aivan mainio kuva siitä saatu joskus. :D Voin vaikka laittaa blogiini sen joskus.
Hyvää huomenta! Ja voi miten ihana kissalöhöasento. :) Voiko enää rennommasti köllötellä. Sen lisäksi, että kissat ovat tunnettuja terapeutteja (niinkuin eläimet usein ovat), he osaavat myös itse rentoutua. Ehkä siinä piileekin suuri salaisuus, kun miettii kuinka helposti kissan kehräys saa kiihtyneen mielen tyynemmälle tasolle.
Juu, ottaisin hänet viereeni saman tien...! Ihanaa päivää sinulle!
Kiitos Verna, päivästä tuli ihana, joskaan ei sään suhteen: tummat, harmaat pilvet roikkuivat koko päivän taivaalla enteillen, että hetkenä minä hyvänsä voi ropsauttaa vettä. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Vaikka eipä sade sinänsä minua olisi haitannut, minulla kun on siisti sisätyö... ;)
Tuo on täyttä totta, mitä kissan kehräys saa aikaan! Samoin se, että eläimillä on jonkinlainen terapeuttinen vaikutus. Jokin aika sitten luin paikallislehdestämme kaverikoirista, joita vierailee vanhusten ilona vanhainkodeissa, ja onpa ihan valtakunnan tasolla uutisoitu, että joihinkin vanhainkoteihin on hankittu pysyviä terapiaelämiä, esim. pari kissaa, mummojen ja pappojen iloksi. Jälleen oivallinen esimerkki siitä, kuinka suht pienellä konstilla voi tuottaa suuren määrän iloa isommalle joukolle.
Olen monesti ajatellut, että täytyisi tosiaan paremmin sisäistää tuo kissamainen rennonletkeä asenne elämään...
Olen ollut töissä sairaalassa, jossa asui vanhusten ilona kissa. :) Oli mahtava seurata kissan ja vanhusten yhteiseloa. Tällä kissalla oli lempimummo, jonka huonetta hän mitä ilmeisimmin piti ominpana paikkanaan. Sinne kisu sitten illan tullessa kömpi nukkumaan.
Minulla on ollut kissa. Hän elää ja voi hyvin, 14 vuotta tuli keväällä täyteen. Syy, miksi hän ei asu enää kanssani, on yksinkertainen. Mieheni on äärettömän vaikeasti allerginen kissoille ja lähestulkoon kaikille karvaisille ötököille. Koska kissani on maanpäällisessä taivaassa ystäväni eläintäyteisessä kodissa, olen rauhallisin mielin. Joskus vieläkin olen kuulevinani kissani kehräyksen, kun illalla menen nukkumaan. :)
Lähetä kommentti